Näytetään tekstit, joissa on tunniste Silja Rantanen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Silja Rantanen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Julkaistua 636: Formalismin paluu?

Eilen ilmestyi Kiiltomadossa arvioni Jyrki Siukosen (s. 1959) kirjasta Belomor / Šklovski (Kuvataideakatemia 2014).
Kirjoitin Kiiltomatoon muutaman jutun lähdettyäni Taiteesta vuonna 2006, mutta jostain syystä se sitten jäi. Tai jäi varmaankin siksi, että kirjoitin freeksi heittäydyttäni muutenkin aivan liikaa – ennätysvuosi oli 2008, jolloin julkaisin 256 juttua, mutta sitten sainkin sydärin. Nyt jo ehti tulla vähän nostalginenkin olo, joten taidanpa ryhtyä painostamaan viime vuonna Kiiltomadon päätoimittajana aloittanutta Aleksis Salusjärveä. Kyllä kuvataiteen ja kirjallisuuden suhteita valottavaa kirjaa silloin tällöin ilmestyy. Ja olipa muuten ihanaa saada taas kirjoittaa liki 10 000 merkin tekstiä! 
Laitan tähän vielä linkit vanhoihin juttuihini: yksi pääkirjoitus ja kirja-arvostelut Carolus Enckellin (s. 1945), Maurice Merleau-Pontyn ja Carl August Ehrensvärdin (1745–6800) kirjoista. 1, 2, 3.  
Ja jos joku ei tiedä, Kiiltomato on Lukukeskuksen vuonna 2000 perustama verkkokritiikkijulkaisu, jonka arkistoista löytyy jo yli 2500 arvostelua. Aivan mainio arkisto siis. Eksyn sinne surfaillessani aika usein. 
Olen useammankin kerran miettinyt sitä, että olisiko kuvataiteellekin syytä perustaa tällainen kanava. Onhan meillä Mustekala ja pienempi, juuri vuoden täyttänyt Edit, mutta niiden kritiikkien määrä ei ole järisyttävän iso, ja kummallakin on oma vähän kapeampi agendansa. Yleiselle ja laajapohjaisemmalle kuvataidekritiikkijulkaisulle olisi selvästi tilausta. Minä en sellaista enää jaksa ryhtyä puuhailemaan, mutta tarttukaa nyt ihmeessä joku ajatukseen. Julkista rahoitustahan se toki vaatisi, mutta mistään jättisummista ei kuitenkaan ole kyse. Olisiko meillä kohta uusi kulttuurimyönteinen hallitus?
No, leikki sikseen, tässä juttuni:  

Formalismin paluu?


Jyrki Siukonen: Belomor / Šklovski. Taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto. Kuvataideakatemia 2014. 174 s.

Olisiko jotenkin oireellista, että tunnettu venäläisen formalismin edustaja, kirjallisuudentutkija, kirjailija, kriitikko ja elokuvakäsikirjoittaja Viktor Šklovski (1893–1984) on suorittanut maihinnousun suomalaiseen taide-elämään 2000-luvulla? Kuvataideakatemian ensimmäinen taiteiden tohtori Jyrki Siukonen (Uplifted Spirits, Earthbound Machines, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001) on juuri kirjoittanut kirjan Šklovskista, ja Šklovski on myös samaisen oppilaitoksen tuoreen tohtorin Silja Rantasen (Ulos sulkeista, Kuvataideakatemia 2014) väitöstyön keskeisiä teoreettisia lähteitä.
Kun olin nuori opiskelija joskus 1980-luvun alussa, pidin brechtiläistä ’vieraannuttamisen’ käsitettä tärkeänä – ja myös varsin kiehtovana. Silloin en ollut kuullutkaan venäläisistä formalisteista, jotka jo ennen Bertolt Brechtiä (1898–1956) olivat käyttäneet käsitettä tärkeänä kirjallisuudentutkimuksen työkaluna. Itse asiassa se oli keskeisiä käsitteitä, joilla kuvattiin sitä tekniikkaa, jonka avulla lukija pakotetaan lukemaan tekstiä aivan erityisellä tavalla: ’kirjallisuudellisen kielellä’. 
Näin itse Šklovski tärkeässä vuoden 1917 esseessään – sekin käännetty suomeksi vasta 2000-luvulla – ’Taiteesta – keinona’ Pekka Pesosen ja Timo Sunin toimittamassa kirjassa Venäläinen formalismi (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001): ”Taide pyrkii antamaan kokemuksen asiasta nähtynä, ei vain todettuna; taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa, sillä taiteessa vastaanottoprosessi on itsetarkoituksellinen, ja sitä on jatkettava. Taidetta on kokemus asian tekemisestä – se mitä on tehty ei ole taiteessa oleellista. [Kursivoinnit Šklovskin]
Taiteen yksi keskeisistä tehtävistä on näin ollen Šklovskin mukaan purkaa automaatiota, sitä miten tottumukset hävittävät asiat tiedostamattoman automaation piiriin. Silloinhan voi käydä kuten Šklovskin siteeraama Leo Tolstoi (1828–1910) päiväkirjoissaan vuonna 1897 totesi: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.” 
Taiteen keinot tietenkin muuttuvat sitä mukaa, kun kirjallisuus tai mikä hyvänsä muukin aikaa kestävä taide väistämättä kumuloituu. Kaikki tekniikat eivät enää pysy ajan tasalla tai ne voivat menettää tehojaan. Juha-Pekka Hotinen (Tekstuaalista häirintää, Like 2002) totesi vieraannuttamisesta: ”Ei ole varmaa, että vieraannuttamisella on enää virkaa metodina. Vielä epävarmempaa, suoraan sanoen epätodennäköistä on, että tunnetulla efektien joukolla enää olisi vieraannuttavaa vaikutusta katsojaan.”
Toisinaan uudesta ajasta selvitään sanoja muuttamalla, mutta eufemismit eivät välttämättä muuta sen paremmin metodeja kuin niiden tehojakaan. ’Vaikea’ vain muuttuu ’haasteelliseksi’ – tai niin kuin Šklovskin tapauksessa: Kun stalinismi tuhosi formalismin, ei käsitettä vieraannuttaminen (ostranenie) voitu enää käyttää, ja uudelle hyväksytylle brechtiläiselle vieraannuttamiselle piti kehittää uusi venäjänkielinen termi, joka oli kuitenkin vain synonyymi (otšuždenie). 

Viktor Šklovski.

Tutustuin Šklovskiin vuonna 2001. Luin haltioituneena hänen omaelämäkerrallisen Berliinissä kirjoittaman emigranttiromaaninsa Zoo, or Letters Not About Love (1923, engl. 1971). Tuolloin siteerasin häntä – ”venäläinen kirjallisuus on omistettu epäonnisen rakkaussuhteen kuvaamiselle” – kirjoittaessani johdantoa pietarilaista taidetta esittelevän näyttelyn luetteloon. Näinkin kirjoitin: ”Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokolonialisti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Šklovski epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Triolet’a kohtaan: ’En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä.’ Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä (Elsan sisar, kuinkas muuten) kohtaan: 

Sanojen nauloilla,
katsokaa –
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna.

Šklovskista on kehittynyt 2000-luvun aikana yksi nurkkajumalistani, mutta heiluriliike käy myös säännöllisesti Majakovskin suuntaan. 

Šklovski ja Majakovski uimarannalla.
 
Siukonen ei ole majakovskilaisen pateettinen vaikka onkin selvästi romantikko, ja niinpä hän onkin valinnut Šklovskin vieraannuttamisen metodin kirjoittaessaan Šklovskista. Hän ei kirjoita venäläisten miestaiteilijoiden naisista. Hän kirjoittaa kuin säästä, eikä edes mainitse Elsaa (1896–1970), joka sittemmin avioitui Louis Aragonin (1897–1982) kanssa. Tältä osin kirja ei siis vastaa lupauksiinsa, se ei ole julkaisijan tiedotuksen mukaisesti ”ensimmäinen laaja Šklovskin esittely suomen kielellä”. Se ei itse asiassa edes paneudu Šklovskin kirjallisuustieteelliseen teoretisointiin. Tämän ratkaisun Siukonen kuitenkin perustelee: ”Seuraan Šklovskia nimenomaan toimijana. Se tarkoittaa, että hänen kirjallisuudentutkimukseen laajalti vaikuttaneet teoreettiset ajatuksensa eivät tässä tarkastelussa nouse etualalle.” 
Šklovskilainen Siukosen ote kuitenkin on: Šklovskin oman ideaalin mukaan se pyrkii tuomaan kirjallista formalismia osaksi yhteiskunnallisia käytänteitä ja toisaalta toistamaan Šklovskin itsensä suorittaman kokeen kirjoittaa uudenlaista kirjallisuutta, fiktion sijaan ’faktografista kirjallisuutta’. Šklovski oli ollut mukana vuonna 1929 ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Literatura fakta, jossa propagoitiin pikkuporvarillisen ’juonikirjallisuuden’ kuolemaa ja sen korvautumista ’faktuaalisella kirjallisuudella’, lähinnä siis lehtireportaasia muistuttavalla kirjallisuudella. 


Siukosen varsinaisena kohteena on toinen kirja, jossa Šklovski oli mukana: Belomorsko–Baltijski Kanal imeni Stalina (1934) – kollektiivinen ja reportaasimaisesti kuvitettu suurteos Vienanmerenkanavasta, jonka rakentamisessa kuoli joidenkin arvioiden mukaan yli 20 000 ihmistä. Hän pohtii myös sitä mahdollisuutta, että melko nopeasti tilaajiensa ja epäilemättä kirjoittajiensakin unohtama kirja olisi ollut kollektiivinen taideteos – olihan mukana myös muun muassa Maxim Gorki  (1868–1936) ja valokuvaajien joukossa venäläisen avantgardekuvataiteen suuri sankari Aleksandr Rodtšenko (1891–1956). Vertailun vuoksi mainittakoon se Siukosenkin mainitsema seikka, että esimerkiksi Rodtšenkon ja hänen vaimonsa Varvara Stepanovan (1894–1958) graafisesti suunnittelemaa ja kuvaamaa SSSR na stroike -lehden (= Neuvostoliitto rakentaa) ”laskuvarjonumeroa” (12/1935) pidetään nykyään taiteen ”mestariteoksena”. 


Tältä pohjalta uskallan olettaa, että Siukosen intentio on ollut tehdä tietyllä tavalla kohteidensa muotoa metatasolla mukaillen – hieman sarkastisilla mausteilla – taiteellista tutkimusta, ei siis tutkimusta vaan kirjallisuutta. Metatasoon viittaa myös se, miten hän hakee vauhtia Aleksandr Solženitsynin (1918–2008) Vankileirien saaristosta. Sen alanimekehän  on Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Siukonen kirjoittaa hänestä itsestään alkanutta taiteen tohtoreiden lyhyttä historiaa kirjallisuudeksi, joka käsittelee faktografisen kirjallisuuden tavoin taiteellista tutkimusta osana yhteiskunnallisia käytänteitä.
Hän on myös ottanut käyttöön rankan vieraannuttamiskeinon, jonka koin lukukokemuksessa hyvin voimakkaasti. Tartuin kirjaan innostuneena, koska se kertoi henkilöstä, jota olen jo pitkään ihaillut. Jouduin kuitenkin lukemaan kirjaa liki puoliväliin ennen kuin pääsin kiinni odottamaani aiheeseen. Alkupuoli on nimittäin omistettu kokonaan kanavatyömaalle ja sen historialle. Siukonen ikään kuin pakottaa lukijan tutustumaan piinallisen tarkasti siihen kontekstiin, johon hän kohdehenkilönsä sijoittaa.
Sarkasmistaan huolimatta Siukonen on kuitenkin vakava. Miksi Šklovski palasi Berliinistä Neuvostoliittoon? Mitä mahdollisuuksia hänellä oli toimia sen jälkeen, kun formalismi tuomittiin? Mitä valintoja hänellä oli tarjolla? Antautuiko hän? Šklovski itse totesi myöhemmin: ”Selviytymiseen on van kaksi tietä: joko kirjoitat itsellesi ja hankit elantosi jostain muusta ammatista tai lukittaudut taloosi ja mietiskelet olemassaolon merkitystä. Kolmatta tietä ei ole. Minä valitsin kolmannen tien.” 
Tätä tietä Siukonen kirjassaan erittelee. Se saattaa olla yksi kirjan keskeisistä teemoista, mutta en ole vieläkään ihan varma. Minulle jäi ensilukemalta koko kirjan tarkoitus hieman epäselväksi. Ennen toista lukemista olin palannut Šklovskin esseeseen, jossa hän tuo vieraannuttamisen esiin, ja ajauduin miettimään, että olikohan Siukonen omassa kirjassaan noudattanut Šklovskin vaatimusta ”vaikeutetusta muodosta”, joka siis jatkaa vastaanottoprosessini kestoa. Luin kirjan vielä kolmannen kerran ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä. Sen ainakin uskallan sanoa, että en ole elämässäni lukenut mitään kirjaa kolmeen kertaan muutaman kuukauden sisällä. Nyt kaivan vielä hyllystäni esiin Šklovskin romaanin Zoo.
Näin todetessani tajuan, että Siukonen on kuitenkin pettänyt Šklovskin metodin ainakin yhdessä suhteessa: hän ei kerro mitään itsestään eikä intentiostaan, mutta pelkästä säästä puhumiseen on kai suojasäänkin aikana aina syynsä. 


Romantikko se olen minäkin. Yllä jo vuosia tietokoneeni näyttökuvana minut joka aamu uudelleen hurmaava Varvara Stepanova (1894–1958). Kaipaan Pietariin, mutta sen sijaan ryhdyn kirjoittamaan Lahden taideinstituutin lopputyönäyttelyn julkaisun tekstiä. Hyvää sunnuntaita.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Julkaistua 606: Ryhtiä katsomiseen

Ja tällaisen kirja-arvostelun kirjoitin viime torstaina ilmestyneeseen Taiteeseen (1/15). Ihan tyytyväinen juttuun en ole, koska oli pakko esitellä kuvailevasti tutkimuksen sisältöä, ja sitten käytettävissä olevat merkit olikin yhtäkkiä jo kulutettu. Tämä teksti on ikään kuin johdanto, joka jää kaipaamaan analyysia. Mutta lukekaa ihmeessä tämä Silja Rantasen (s.1955) kirja; se on tärkeä nykytaiteellinen puheenvuoro ja aidosti laadukasta tutkimusta, josta riittää keskusteltavaa vielä pitkään.

Ryhtiä katsomiseen


Silja Rantanen: Ulos sulkeista. Nykytaiteen teosmuotojen tulkintaa. Kuvataideakatemia 2014.
 
Olen usein miettinyt sitä, miten postmodernin katsotaan heittäneen modernismin sääntöjärjestelmineen romukoppaan. Tähän on yhdistynyt jopa yritys poistaa modernismiin liitetty muodon problematiikka kokonaan. Ketä se enää kiinnostaisi? 
Kaikki taideteokset saavat kuitenkin jonkinlaisen muodon, eikä se useimmiten ole satunnainen – paitsi jos taitelija päättää käyttää muotona nimenomaan satunnaisuuden tuottamaa rakennetta, jolloin sitäkin on tarkasteltava yhtenä muotoratkaisuna. 
Nykytaiteeksi määritellyillä teoksilla on kuitenkin paljon toisiaan muistuttavia piirteitä, joiden taustalla on samanlaisia muotoon liittyviä ratkaisuja. Miksi olen viimeisen 15 vuoden aikana nähnyt niin paljon valokuvateoksia, joissa esiintyy selin kuvattu henkilö? 
Kuvataideakatemian tuorein tohtorin opinnäytetyö, Silja Rantasen tutkimus nykytaiteen teosmuodoista pureutuu teosmuotojen ongelmaan. Rantasella on tarkastelussaan pitkä ajallinen kaari, joka antaa perspektiiviä ja tuo mukaan myös muotoon liittyvän muutoksen tematiikan. Rantanen toteaa: ”Muodon käsite on muuntuva ja moninainen. Jokin, jota aiemmin pidettiin muodottomana tai informalistisena, ei enää ole sitä.” Aika tuottaa uusia jäsentelytapoja, ja ehkä juuri nyt on korkea aika katsoa nykytaidetta tässäkin suhteessa. 
Rantasen tutkimus on ensyklopedinen muodostaessaan 16 teosmuodon analyysin, mutta samalla se toimii – ehkä jopa riemastuttavasti – vailla taidehistorian tuottamaa kaanonia. Hän on valinnut esimerkkimateriaalinsa yli 30 vuotta kestäneen ammatillisen katsomisensa kautta eikä lähihistoriaa summanneen hierarkkisen systeemin avulla. Epäilemättä näkökulmien valintaan on vaikuttanut myös hänen toimintansa vuodesta 2010 maalaustaiteen professorina Kuvataideakatemiassa. Hän on selvästikin kuunnellut oppilaitaan. 
Rantasen teoreettinen taustamateriaali on rikasta: mukana on yhtälailla tämän vuosisadan alun Nicolas Bourriaudin relationaalinen estetiikka kuin viime vuosisadan alun venäläinen formalismi, joka tuntuu tekevän paluuta: olisiko jopa oireellista, että Kuvataideakatemian ensimmäinen tohtori (2001) Jyrki Siukonen on juuri julkaissut kirjan kirjallisuusteoreetikko Viktor Šklovskista (1893–1984), joka on yksi tuoreimman tohtorin keskeisistä teoreettisista lähteistä? 
Moni kysymys avaa Rantasen käsittelyssä uusia ulottuvuuksia, varsinkin kun mukana on taiteilijan ammatillisen katseen ja pitkän kokemuksen tuottama tarkkuus ja sellaiset lukutavat, jotka eivät ei-taiteilijalle aina juolahda edes mieleen. Ja kuitenkaan Rantanen ei jää taiteen sisäisiin maailmoihin, vaan ulottaa katseen jälkeen ajattelunsa filosofian, sosiologian ja ympäröivän yhteiskunnan kysymyksiin. Myös toisiin taiteenlajeihin: ”Huomattavan monia moderneja ja nykytaiteen teoksia on mahdollista ja järkevää analysoida toisten taiteenlajien tulkintateorioiden avulla.” 
Tutkimuksen ensyklopedinen rakenne on selkeä. Hän aloittaa teosmuodoista, jotka ovat sidoksissa moderniin: kuvan toisto, sarja, kollaasi, liikkuja, kaavakuva. Sitten hän jatkaa taiteenlajien rajat ylittävillä teosmuodoilla: kuvaelma, paikka, pienoismalli, työhuone, luettelo, puheenvuoro. Ja koska yksi iso siirtymä taidepuheessa on ollut näkökulman vaihdos substanssista kontekstiin sekä representaatiosta presentaatioon, on loogista, että Rantasen kolmas pääryhmä käsittelee taiteen ja todellisuuden yhtymiseen tähtääviä teosmuotoja: tosiasia, pitkä kesto, esine, kalvo ja raaka-aine. 
Rantanen ei ujostele esittää löydöksiään selkeinä väitelauseina. Koin osan niistä suorastaan huoneentaulumaisiksi. Vaikkapa: ”Nykytaiteilijat tuottavat paikan muotoisia taideteoksia, jotka voi tulkita taiteelliseksi synteesiksi ripustuspaikasta, yhteisöllisestä paikasta ja diskursiivisesta paikasta. Paikka on nykytaiteessa samalla kertaa tilakokemuksen aiheuttaja ja sen symboli.” Näitä on kirjassa paljon. 
Ihan kaikkeen en Rantasen tutkimuksesta vastauksia saanut. Minua askarruttaa vieläkin kysymys siitä, minkä teosmuodon alle sijoitettaisiin nykyvalokuvataiteilijoiden mieltymys kuvata ihmisiä seisomassa selin kameraan.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Onnea Syrizalle!

Toivo uudenlaisesta Euroopasta herää. Toivottavasti Syriza, joka ovensuukyselyiden mukaan voitti Kreikan vaalit, saa parlamenttiin myös enemmistön. Josko Eurooppaa jo pitkään tuhonnut talousfundamentalismi alkaisi vihdoinkin horjua? Vähemmän taloutta, enemmän hyvää elämää.
Ja ehkä Ylekin oppii olemaan nimittämättä Syrizaa "äärivasemmistoksi".
Seuraavana vuorossa sitten Espanja.


Nyt menen sänkyyn lukemaan Silja Rantasen (s. 1955) väitöskirjaa. Liekö sekin osa hyvää elämää, kun saa miettiä taiteen problematiikkaa ja sitten nukahtaa?

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ryhtyisinkö museo-oppaaksi?

Kriitikon työ on ajettu koko ajan ahtaammalle. Työtilaisuudet vähenevät ja juttukoot lyhenevät. Alan vaihto tai ainakin täydennys ovat vähän väliä mielessä. Ovat ne muutkin hommat aika hauskoja. Miten olisi esimerkiksi museo-oppaan työ? Viime torstaina olin vetämässä Hämeenlinnan taidemuseossa Elinkaari-näyttelyn (8.2.–26.5.) kuraattorikierrosta. Yleisöä oli mukavasti ja tunnelma hyvä. Tässä kuvanveistäjä Olli Larjo (s. 1964) esittelee omaa työtään:


Vitsit uranvaihdosta sikseen, mutta se on todettava, että yleisöopastus on itse asiassa kriitikontyöllekin varsin arvokasta kokemusta. Missä muussa tilanteessa sitä pääsee näin hyvin sen potentiaalisen lukijansakin kanssa ajatustenvaihtoon? Ymmärtää sen, mitkä kysymykset yleisöä askarruttavat ja kiinnostavat. Yleisöltä tuleva suora palaute on sekä taiteilijalle että taiteesta kirjoittavalle ensiarvoisen tärkeää. 
Siksi olenkin aika iloinen siitä, että olen saanut viime aikoina nähdä erilaisia yleisöjä. Olin nimittäin taidemaalari ja professori Silja Rantasen (s. 1955) pyynnöstä Helsingin Taidehallissakin vähän aikaa sitten (11.2.) pitämässä kierrosta Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyssä (12.1.–3.3.), yleisönä Kuvataideakatemian nuoria opiskeljoita – jälleen siis erilaista näkökulmaa:

Rantanen oikeassa reunassa. Vasemmassa reunaa Luostarisen tuotantoa pohtii toinenkin akatemian opettaja, Petri Hytönen (s. 1963).

Ja vedin minä alkukuussakin (3.2.) Taidehallissa kuraattorikierroksen, jossa yleisöä oli tosi paljon, varmaankin lähemmäs sata – tässä tilaisuus on jo loppu ja yleisö hajaantunut jatkamaan omia pohdintojaan:


Ja vaikka yleisöä oli paljon, uskalsivat ihmiset kysellä ja kommentoida. Kyllä tällaisissa tilaisuuksissa viisastuu – ja huomaa myös sen, miten työkseen taiteesta elävä ryhtyy pitämään joitain asioita liian itsestään selvinä. Juuri näiden asioiden avaaminen laittaa arvioimaan omaakin työtään vähän enemmän.

torstai 1. marraskuuta 2012

Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.
Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.
Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.
Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).
Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.
Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.
Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).
Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.
Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.
Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.
Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.
Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12
Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen
Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström
Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo
Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni
AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen
Fotofinlandia 2011 Maija Tammi
Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen
Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala
Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola
Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo
Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä
Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:
Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012
Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012
Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012
Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012
Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012
Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012
Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012
Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013
Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012
Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012
Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012
Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012
Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012
Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012
Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012
Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012
Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.
Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.
Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012
Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012
Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.
Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102
Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012
Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012
Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.
Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).
Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.
Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Julkaistua 254 & Luettua 100: Guggenheim haluaa Helsinkiin – ainoastaan Katajanokalle

Viime tiistai oli varsin kiireinen päivä. Aamulla kello soi kuudelta, jotta ehtisin hakea Guggenheim-hankkeen selvityksen kaupungintalolta kello seitsemän ja lukea sen kokonaan ennen tiedotustilaisuutta kello kymmenen, koska juttuni siitä piti olla keskiviiko Kauppalehteä varten sisällä ennen kello kahta. Kaikki tapahtuikin suunnitellussa aikataulussa, ja pääsin Ruotsin-laivalle kello viideksi, koska olin lähdössä Tukholmaan katsomaan taidetta. Olin siis sittemmin ihan oikea risteilymatkailija taidematkalla niin kuin Helsinkiinkin on kaavailtu.
Seminaari oli suorastaan kammottava. Guggenheimin pomot Wiseman ja Vidarte esittelivät raportin powerpointina hyvää sisälukutaitoa ja hiottua myyntimiehisyyttä osoittaen. Itse raportti oli todella vaatimaton, ja tulevan museon sisällöistä siinä ei sanottu juuri mitään. Kolmasosa sisälsi nopeasti googlettamalla tehtävissä olevaa analyysiä muista suomalaisista ja pohjoismaisista museoista. Eilisessä aamutv:ssä taidemaalari ja professori Silja Rantanen (s. 1955) sanoi osuvasti, että sen olisi voinut tehdä joku taitava peruskoululainenkin. Löytyy varmaan YLE:n Areenasta. Eiku löytyykin itse asiassa tästä. Itse asiassa Rantasen puheet olivat tavattoman viisaita. Minuakin pyydettiin studioon, mutta olin lähdössä Tukholmaan, joten jouduin kieltäytymään.
Tästä roskasta me siis maksoimme kaksi miljoonaa euroa, ja muistaakseni Gallen-Kallela-Sirén totesi aikoinaan, että selvityksestä tulisi olemaan meille hyötyä, vaikka Gugge ei toteutuisikaan. Ihan silkkana faktana, mikä voidaan sitten jälkikäteen tarkastaa, kun Gugge ei tullutkaan: tästä selvityksestä ei tule olemaan kenellekään mitään hyötyä. Paitsi että joku voi oppia häpeän taitoa. Minä en kuitenkaan jaksa enää tuntea edes myötähäpeää.


Pajunen, Haatainen ja Gallén-Kallela-Sirén olivat seminaarissa yleväpuheisia nöyriä koiria tämän "kansainvälisen kusetuksen" – Kalle Isokallion käyttämä ilmaisu tämän aamun YLE 1:n Jälkiviisaissa (löytyy tästä linkistä) – kaikki tunnusmerkit täyttävän tapahtuman edessä. GKS taisi itse asiassa jopa munata itsensä varsin perusteellisesti, koska hänen esityksessään ei yllättäen epäonnistuneen silkan demagogisen yrityksen lisäksi ollut mitään substanssia, ja hänen jopa Kalevalaa yhden sivun sisältänyt powerpointinsa oli amatöörimäisen huonosti toteutettu – liekö joku perheen nuorimmista ollut iloisine väreineen asialla. 



Sydän verta vuotaen päätin kuitenkin olla ammattijournalisti ja raportoida selvityksen faktat ja luvut lukijoilleni ottamatta asiaan juurikaan omaa kantaa. Pari lausetta toki ujutin joukkoon, koska esimerkiksi lopussa mainitsemani selvityksen kieli oli sellaista b-luokan sarasvuota, etten voinut olla tuomatta sitä julki:

Guggenheim haluaa Helsinkiin – ainoastaan Katajanokalle

Helsinki Guggenheimin hankekartoitus julkistettiin eilen, ja Guggenheim ilmoitti halunsa tulla. Suurin yllätys lienee se, että museo keskittyisikin voimakkaasti arkkitehtuuriin ja designiin.

Kartoitus ehdottaa Helsinkiin, Katajanokan Kanavaterminaalin tontille museota, joka rakennettaisiin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun myötä. Museon kokonaispinta-ala olisi 12 000 neliömetriä, josta näyttelytilaa olisi 4 000 neliömetriä.
Selvityksen mukaan museon tulisia ”heijastella suomalaisia kulttuuriarvoja”. Mitä ne sitten ovatkin.

30 miljoonan lisenssimaksu

Vuoden mittaan keskustelua ovat herättäneet sekä museon rahoitusmalli että sen sisällöt.
Selvityksessä ehdotetaan mallia, jossa Helsingin kaupunki perustaisi säätiön. Edustettuna olisi sekä kaupunki että Solomon Guggenheimin säätiö ja mahdollisia yksityishenkilöitä.
Museokiinteistö jäisi Helsingin kaupungin tai sen perustaman kiinteistöyhtiön haltuun, ja tontti pysyisi Helsingin kaupungin omistuksessa.
Museon rakentamiskulut on arvioitu 130–140 miljoonaksi euroksi. Valtiota yritetään mukaan – vertailukohtana Olympiastadionin saneeraus.
Museon vuosittaisiksi nettomenoiksi on arveltu kahdeksaa miljoonaa euroa, mikä lisäisi nykyisen mallin kuluja 3,7 miljoonalla eurolla.
Guggenheimin lisenssimaksu on herättänyt paljon keskustelua. Selvityksessä ehdotetaan 20 vuoden sopimusta viiden vuoden optiolla, ja 20 vuoden osalta lisenssimaksu olisi 30 miljoonaa USD, joka maksettaisiin sovittavan aikataulun mukaan – kuitenkin jo tästä vuodesta alkaen. Museon on suunniteltu valmistuvan vuonna 2018. Lisenssimaksu pyritään kattamaan ulkopuolisella rahoituksella. Tarjolla on siis kallis hallituspaikka uuteen säätiöön. Sopivia miljonäärejä saamme kuitenkin vielä vain arvailla.
Arvioidut kävijämäärät ovat huikeita. Selvityksen mukaan tavoitteena olisi 500–550 000 vuotuista kävijää, joista noin 300 000 olisi kotimaisia. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Valtion taidemuseoista suosituimman, Kiasman, kävijämäärät olivat viime vuonna 182 000. Selvityksessä on laskettu paljon venäläisten kävijöiden varaan – heistä muodostuu ”potentiaalisen yleisön kriittinen segmentti”.

Uusia visioita?

Guggenheim-projektiin luvattiin lähteä sisältö edellä – ei siis arkkitehtuurivetoisesti. Suurin yllätys lienee se, että tarjolla olevassa konseptissa keskitytään kuvataiteen sijaan voimakkaasti arkkitehtuuriin ja designiin. Museoon ei hankittaisi kokoelmia. Pääpaino olisi näyttelytoiminnassa. Museossa järjestettäisiin vuodessa 2–3 suurnäyttelyä ja 3–5 suppeampaa näyttelyä. Taidekasvatusohjelmaan on myös suunniteltu satsattavan voimakkaasti. Tavoitteena olisi tehdä museosta ”syvällinen sosiaalinen tila”.
Helsingin taidemuseo sulautuisi osin uuteen museoon, mutta kokoelmatoiminta ja julkinen taide sijoitettaisiin kaupungin jonkun toisen hallintokunnan alaisuuteen. Tarkempia suunnitelmia tästä ei vielä ole. Nuorempaan taiteeseen erikoistunut Kluuvin galleria jatkaisi kuitenkin toimintaansa.
Aikomus on edetä rivakasti. Kaupunginhallituksen käsittely alkaa 30.1. Valtuustossa asia on esillä 15.2., jolloin myös Guggenheimin säätiö tekee päätöksensä etenemisestä. Valtuustolla on siis viisi viikkoa aikaa tehdä päätös – tietämättä edes kaupungin taidemuseon toimintojen tulevasta järjestelystä.
”Obviously, Helsinki thinks big”, toteaa Guggenheimin säätiön johtaja Richard Armstongkin selvityksen esipuheessa. Ja mikäs on isoja ajatellessa, kun Helsingissä on selvityksen mukaan ”vauras, koulutettu, harmoninen ja kulttuuria rakastava väestö”, kuten kaksi miljoonaa euroa maksaneessa, noin sata tekstisivua sisältävässä ja tolkuttoman määrän adjektiiveja ja visionääristä jargonia sisältävässä selvityksessä tiivistetään. 

***

Minäkin sain seminaarin jälkeen pälättää tarpeekseni, koska minua haastateltiin kuuteen tiedotusvälineeseen. Mutta sitten pääsinkin onneksi kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan katsomaan ihan oikeaa taidetta, mistä jatkossa lisää. Sen voin kuitenkin jo todeta, että taide oli tässä vanhassakin kontekstissa vallan "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten GKS:n powerpointissa todettiin tulevaisuuden museosta.
Se on kuitenkin vielä sanottava, että elämme kulttuurisesti aika surullisia aikoja ja että ymmärrän oikein hyvin, että eräät kaupunginvaltuuston jäsenet ovat alkaneet katua pariakin taannoin tehtyä täpärää äänestystä. Puoluepolitiikka on tehnyt tulonsa taide-elämäämme ihan uudella tavalla, mitä voimme sitten muistella 2030-luvulla.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Näyttelykuvia 471 & 472 & 473 & 474 & Julkista taidetta 48: Mustaa makkaraa, akateemisesti

Rivakka kriitikko tekee näyttelykierroksen tarvittaessa vaikka kahdessa kaupungissa samana päivänä. Niinpä lähdinkin perjantaiaamuna ensitöikseni ajamaan kohti Tamperetta.
Taidesalonki Husassa oli Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) näyttely Beauties and Beasts (4.–25.9.), jota kävin katsomassa ihan viran puolesta: toimin nimittäin Ala-Maunuksen Kuvataideakatemian lopputyön lausunnonantajana.
Ammattilaisenakin toimin aivan liian usein Hannu Hanhi -metodilla, mutta hyvinhän tuo taas toimi. Husa on nimittäin perjantaisin kiinni, mitä en älynnyt etukäteen tarkistaa, mutta onneksi paikalla sattui olemaan nuori kundi tietokoneen kimpussa, ja hän päästi minut sisään katsomaan sitä, miten Ala-Maunus oli revitellyt ihmiskuvien parissa:


Aiemminhan Ala-Maunus tuli tunnetuksi siitä, miten hän pilkkoi, purki ja rakensi maisemaa, mutta nyt hän on keskittynyt eri tavoin ihmiseen ja muotokuviin. Projektin alkua näin jo toukokuussa. Ja hyvältähän projekti tuntuu.


***

Tampereella pitää stadilaisen aina silloin tällöin leikkiä turistia. Näin Laukontorilla tällaisen kojun: 


Ja sieltä ikään kuin pitää ottaa tällainen annos:


Vähän minua säälittää tamperelaisten puolesta, kun ne ressukat luulevat että tämä mustamakkara on joku huikea erikoisuus. Esimerkiksi Virossa, jossa verimakkaraperinne on säilynyt paljon elävämpänä, saa useampaakin laatua paljon parempaa tuotetta kuin tämä Tapolan suomalaiseen makuun tehty teollisen tuntuinen ja vähän luonteeton pötkylä. Onneksi Tampereen kauppahallista sain mukaani parempia tuliaisia: Kauppahallin riävän ja hevosenpaistia.

***

Mutta takaisin kulttuurin pariin. Sara Hildénin taidemuseossa oli Silja Rantasen (s. 1955) näyttely Giotton talo ja muita teoksia (17.9.2011–22.1.2012). Komeasti ripustettu näyttely esitteli Rantasen keskeisimpiä teoksia ja kausia:



Rantasen usein tilaan ja sen kokemiseen liittyvät teokset muodostivat huikean retrospektiivisen sarjan, ja itse asiassa moni sellainen teos, jota aikoinaan olen vähän vierastanutkin, asettui nyt ihaan uuteen valoon. Sille en tosin mahda edelleenkään mitään, että kaipaan niitä aikoja, jolloin hän käsitteli värejä. Niin hienostuneesti hän sen tekee. 
Joka tapauksessa tämä on epäilemättä yksi syksyn merkittävimmistä näyttelyistä, joten ei kun VR:lle lippua varaamaan – ajoissa toki.

***

Ja sitten taas kohti Helsinkiä. Matkalla kiroilin jälleen kerran sitä, kun rakennusmestareita ja insinöörejä päästetään tekemään moottoritietaidetta. Tässä kallioleikkaus ja sillankaide kolmostieltä:



Anteeksi suttuiset otokset, mutta vauhtia oli noin 120 km/h.

***

Helsingissä minua odotti Kuvataideakatemian galleria. Ja molempien taiteilijoiden osalta vieläpä sama tehtävä kuin Tampereella.
Katri Sipiläinen (s. 1979) esiti maalauksia (15.–25.9.), joissa oli runsaasti tarttumapintoja ja myös erilaisia kokeiluja – sekä myös viittauksia taidehistoriaan, mutta ei niillä joko akateemisen kuivakkailla tai postmodernin ironisilla tavoilla, jotka ovat toisinaan varsin kliseisiä, vaan pikemminkin jollain omakohtaisen lempeällä huumorilla. Raikas ja hyvä näyttely.

Kirje Madonnalle, 2011.

 ***

Kimmo Kanervalla (s. 1980) oli näyttelyssään (15.–15.9.) kaksi veistosta, joista varsinkin isokokoinen lujitemuovinen, motorisoitu ja valoilla pelaava Asutettu maa (2011) oli varsin vaikuttava:


Sekä tekninen osaaminen että elämyksellisyyden luominen ovat kohdallaan. Joten ollaan nyt sitten oppimestarimaisia: Hyvä tästä tulee.
Kuvataideakatemian oppilaita on viime vuosina ollut hauska seurata.