Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keijo Kansonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keijo Kansonen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Julkaistua 733 & Näyttelykuvia 1020: Kärsimättömänä kadulla

Viime maanantaina avattiin Galleria Ortonissa monitaiteilija Keijo Kansosen (s. 1952) näyttely (11.1.–5.2.). Kaikki Ortonin näyttelyt ovat olleet minulle tavalla tai toisella rakkaita, mutta tässä oli jotain erityistä. Keijon kuvat liittyvät opiskeluaikojeni maailmaan ja siihen aikaan, kun istuin Vanhalla Ylioppilastalolla väliin liiankin tiuhaan – eihän minusta koskaan tullut edes maisteria. 
Keijo oli jo silloin legendaarinen hahmo. Ja kuvitelkaa: tämä Ortonin näyttely on hänen ensimmäinen varsinainen yksityisnäyttelynsä 28 vuoteen! Ja se edellinenkin – hänen laajin näyttelynsä – oli Odensessa Tanskassa. Tänään vihdoin sain muilta deadlineiltani väännettyä gallerian verkkosivuille taiteilijan esittelytekstin: 

Keijo avajaisissa.

Kärsimättömänä kadulla
  
Suomalaisen 1970-luvulla alkaneen katukuvauksen uuden aallon legenda Keijo Kansonen (s. 1952) halusi Galleria Ortonin kutsussa tituleerata itseään ”taidekuvanveistäjäksi”. Tämä oli osin varmaankin kansosmaista huumoria: ”On olemassa taidemaalareita ja maalareita, on olemassa taidegraafikoita ja graafikoita, mutta taidekuvanveistäjiä ei ole, on vain kuvanveistäjiä.” Huumorin lisäksi ammattinimekkeellä on Kansoseen liittyen vinha perä – jopa kahtalaisesti. Mustan Taiteen suomalaisen valokuvan katsauksessa vuosilta 1996–97 Kansosen mainitaan tehneen ”valokuvia, hologrammeja ja veistoksia.” Kansonen on nimittäin myös keksijä – jopa niin, että Helsingin Sanomien Anu Uimonen nimitti häntä aikoinaan ”suomalaisen valokuvan Pelle Pelottomaksi” –, ja hän on tuonut valokuviaankin esille erilaisissa filosofissävyisissä mekaanisissa laitteissa ja erilaisina installaatioina. Toisaalta Kansosen koko ura vastaa sitä käsitettä, jonka saksalainen kuvataiteilija Joseph Beuys (1921–1986) aikoinaan lanseerasi: sosiaalinen kuvanveisto. Kyse on maailman muokkaamisesta taiteen keinoin. Beuysille jokainen ihminen on potentiaalinen sosiaalinen taiteilija, jolla on kyky muuntaa maailmaa kielen, ajatuksen, toiminnan ja erilaisten objektien välityksellä. 

Yksi ehdottomista lemppareistani: käsinvärjätty Instacolor Killer, 1975–1985.

Kansonen on yhtäaikaisesti jokamies ja taiteilija, eikä hän ole rooleilleen rajoja vetänyt – ei itse asiassa edes vaivautunut huolehtimaan ns. taiteilijaurastaan. Tässä lienee yksi tekijä hänen tietyllä tavalla maagisessa tavassaan tehdä taidetta kuin kokonaistaideteoksena ja elämäntaiteilijana – lajeista ja välineistä riippumatta. Suomen valokuvataiteen museon emeritusjohtaja Asko Mäkelä totesikin hänestä näyttelyn alla: ”Keke on valokuvan taikuri, se nostaa hatustaan aina jotain, jota kukaan ei osaa odottaa tai ei kaipaa, mutta kuva ja tapahtuma jäävät aina legendaksi.”

Lättähattu, 2015.

Kadulta Kansonen aloitti – Leicansa kanssa kuin Cartier-Bresson ikään. Mutta maailma oli toinen: Kansosen maailma ei ollut maailmapoliittisten tapahtumien keskipiste vaan se muutos, jonka myötä henkilökohtaisesta tuli poliittista. Kansonen eli uuden urbaanin suomalaisen nuorisokulttuurin murrosta. 
Kansonen on ollut keskeinen hahmo suomalaisen undergroundin dokumentoijana, ollut muun muassa valtaamassa Lepakkoa vuonna 1979 ja kuvannut siellä alusta alkaen tapahtumia ja konsertteja, toiminut suomalaisen 1970–80-lukujen kiinnostavimman vaihtoehtolehdistön valokuvaajana: muun muassa Köynnös ry:n Kompostissa (1979–82) ja Oraansuojelijoiden Uuden Ajan Aurassa (1977–1982) sekä niiden yhdistyttyä Suomessa (1982–1996) sekä myös Uusi laulu -yhdistyksen Uudessa laulussa (1975–1981) ja sen jatkajassa Alohassa. Hän on ollut mukana myös legendaarisen kasvisravintola Kasviksen (per. 1974) toiminnassa ja pitänyt siellä näyttelyitä. 

Keijo ja Tingmöte Puumala I–III, 1999, aikoinaan esilä Kasviksessa.

Kuten Valokuvan taide -kirjassa (1992) todetaan: ”Ensimmäisiä oli varmasti ollut jo Keijo Kansonen joka 1970-luvun puolivälissä […] vaelsi kärsimättömänä Helsingin katuja ja julisti vastaansanomattomasti vapauden alkavan vasta systeemin ulkopuolella.” 
Tätä samaa hän jatkaa edelleenkin – valtaosin systeemin ulkopuolella sekä trendeistä piittaamatta.

Keijo avajaisten jatkoilla.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Näyttelykuvia 696 & 697 & 698 & 699 & 700 & Katutaidetta 78: Valokuvan lumoa

Palaan viime viikon rästeihin. Polaroid-näyttely on välillä vienyt kaiken aikani, mutta viime perjantaina päätin piipahtaa edes parissa näyttelyssä.
Ensin kävelin Galerie Forsblomiin, jossa oli jo ulkona puiston puolella tarjolla Bernar Venet'n (s. 1941) veistoksia (8.6.–12.8.):


Venet on taidokas vähäeleinen veistäjä, jonka yksinkertaiset kierteet miellyttävät ainakin minun silmääni, vaikka hänellä alkaakin olla jo tiettyä liian ilmeistä maneeria. Varsinaiset kolmiulotteiset veitokset tuntuivat jälleen – onhan hän Forsblom kautta jo vanha tuttu Suomessa – ihan kelvoilta, mutta litteämmät reliefimäiset muodot jäivät mielestäni liiaksi kevyen, mutta ehkä kuitenkin vähän vitsikkään jipon tasolle:

  
Mutta kai siis ihan kelpo näyttely – joskaan ei kuitenkaan mikään jättimäinen elämys tai kokemus.

***

Samaa kai voisi sanoa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelystä Forsblomilla. On kuitenkin huomautettava, että olin jo vähän kiireissäni, joten en katsonut näyttelyä ihan kunnolla. af Enehielmin värimaailma on kuitenkin niin raikas ja omintakeinen, että hyvä olo näistä aina tulee:


af Enehielmillä on hallussaan sekä maalaustaiteen historia että selkeästi oma intohimoinen ote. Geisha-maalaukset ovat sekä kepeän aistikkaita että harkitun sommiteltuja. Väliin tuli vähän sellainen olo, kuin olisi katsellut sadan vuoden takaisten modernistimestareiden itämaisia tunnelmia – ja tämä ei ole moite. Tässä esimerkiksi Matka (2012):


***

Ruttopuistossa viriteltiin juuri hauskaa ympäristötaideteosta puihin. Sininen verstas – Helsingin kaupungin opetusviraston ylläpitämä nuorten työpaja – viimeisteli tekstiiligraffitejaan (12.6.–24.8.). Hyväntuulinen ja hauska idea:


Ja sitten väliin vielä pieni kadun miete lähistöltä:


Ja vähän kuvakieltäkin:


  ***

Sitten Galleria Heinoon. Tarjolla oli silkkaa valokuvataidetta. Jaakko Heikkilän (s. 1956) dokumentaariset kuvat ova aina olleet mielestäni vaikuttavia, mutta osaa hän näemmä mennä enemmän esteettisenkin alueelle (26.5.–17.6.). Hänen utuiset vesikuvansa saattavat ensin tuntua vähän liian latteilta väriskaalaltaan, mutta on niissä outoa lumovoimaa:

Sarjasta Henkeviä vesiä,  ensimmäinen osa, Venetsia, 2010.

***

Heinolla on tarjolla myös Kari Soinion (s. 1962) ihan toisenlaista kuvamaailmaa (26.5.–17.6.). Soinio tutkailee miehistä identiteettiä käyttäen yleensä itseään mallina:

Sankari voimistelee # 2, 2012.

Ensin ajattelin, että hän alkaa jo vähän toistaa itseään, mutta joku deadpan-elementti hänen töissään jaksaa kuitenkin viehättää minua. En tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta uskon ja toivon, että mukana on voimakas ironinen ulottuvuus.

***

Ja sitten halusin jo itsekin tuntea valokuvan lumon. Siis niin kuin omakohtaisesti. Luulen, että sain aikaiseksi melko hyvän – ottaen siis huomioon halvan digipokkarini laadun ja oman valokuvauskokemukseni ohuuden – muotokuvan Keijo Kansosesta (s. 1952) terassilla, jossa tapasin hänet Polaroidien merkeissä:


Ja kerrottakoon nyt vielä myöhempää historiaa ajatellen jotain kuraattorin arjesta ja taiteilijoiden tavasta pitää huolta uranhoidostaan. Kansonen alkaa olla jo aikamoinen legenda valokuvaajiemme joukossa, ja sain hänet penkomaan erilaisia varastojaan, jotta sieltä löytyisi joitain takavuosien Polaroideja. Lopputulos: yksi originaali Polaroid-kuva. Onneksi se tulee näyttelyyn.

torstai 17. toukokuuta 2012

Katutaidetta 68: Lisää polaroideja

Tiistaina tapasin valokuvalegenda Keijo Kansosen (s. 1952), joka teki aikoinaan Jone Takamäen esikoisalbumiin (Jone Takamäki, Johanna 1981) hienon manipuloidusta Polaroidista tehdyn kannen:

 (Anteeksi pieni ja suttuinen kuva, en netistä parempaa saanut kaapattua.)

Kansonen toi tulevaa Polaroid-näyttelyä varten kannen vanhan kromaliinin (= painofilmistä tehty värivedos) lainaksi ja lupasi vielä etsiä alkuperäistä Polaroidia. Tällaista tämä on näiden legendojen kanssa: eivät he silloin 1980-luvulla tienneet tekevänsä jotain, jota vielä etiskeltäisiin epätoivoisesti. Polaroideillakin oli tapana seikkailla työhuoneden lattioilla. Mutta vierivät kivethän eivät sammaloidu:


Ja sitten näin vielä hauskan katutaideteoksen puiston kivirännissä, siis vähän oudossa paikassa, koska eiliset sateet sen varmaan jo huuhtelivat pois:


Tästä linkistä voitte orientoitua Takamäen 1980-luvun soitantantaan.

lauantai 6. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 420 & 421: Vanhaa ja uutta

Eilen oli useampiakin galleria-avajaisia, ja tuntuikin siltä, että helteitään lopettelevassa kaupungissa oli ikään kuin syyskauden avajaiset. Toisaalta on huomautettava, että onneksi taide, joka usein toimii mekanismeiltaan kuin muoti, ei sentään tuo aina mukanaan uuden kauden värejä ja trendejä. Galleria Heinossakin Martti Jämsä (s. 1959) luottaa näyttelyssään (6.–28.8.) vanhaan: ihan oikeaan mustavalkoiseen valokuvaan ja hopeagelatiinivedoksiin.
Kollegani Leena Kuumola kuvaa näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä julkaisussa Jämsän maailmaa osuvasti: "Ihmisen muistot heräävät henkiin mitä erilaisimmista havainnoista. Pieni häive joulukuusen tähdestä tai arjen askareisiin liittyvistä kuluneista esineistä voi saada ajan katoamaan ja muuttumaan toiseksi. Tuomaan hetkeksi takaisin säikeitä kauan sitten unohtuneista tuokioista, jotka silloin tuntuivat katoamattomilta. Samoin on haaveiden ja unelmien laita. Niiden aikaan kadonneet ja unohtuneet kaiut saattavat odottamatta häivähtää myös kaikille tutuissa vertauskuvissa." 

Voikukka, 2011, hopeagelatiinivedos, kehystetty.

En tiedä, kuinka Jämsä itse suhtautuu siihen, että häntä pidettään nostalgikkona, mutta sellainen hän eittämättä on. Mutta on hän paljon muutakin. Hän kulkee aina uteliaana erilaisissa ympäristöissä ja löytää arjen visuaalisista yksityiskohdista monenlaisia asioita, joista hän saattaa koostaa pieniä runoja:

 Matkamuisto, 2011.

Jämsän tuotannossa onkin mukana aina vähän surumielinen runollisuus, mutta onneksi hänen pohjavireensä on lempeän hyväntuulinen – mille hän ei varmaankaan mahda mitään –, niin että sentimentaalisuuden pahimmat karikot tulevat myös aina vältetyiksi.
Kaikkineen taas hieno näyttely, joskin ehkä vähän tiineesti rakennettu: eriaiheisia sarjoja oli vähän liikaakin, jolloin yksittäisten teemojen kehittely jäi joiltain osin ikään kuin vajaaksi. Olisin minä esimerkiksi mieluusti nähnyt "löytökirjaimista" koostettuja kuvia enemmän kuin kolme kappaletta:

 Kirjaimia II, 2011.

***

Heinon takahuoneessa oli sitten tarjolla uusia suuntia. Samu Raatikainen (s. 1971) – jonka muistan varsinkin 2000-luvun alkupuolen minimalistisista reliefimaalauksista – oli tuonut näyttelyynsä (6.–28.8.) väliraportin uusista työprosesseistaan. Taiteilijan omin sanoin: "Työskentelyprosessi on vaiheittainen. Käsittelen paperia eri tavoin. Siirrän rakennusteollisuudessa käytettävien levymateriaalien kuviota paperille sellaisenaan hankaamalla grafiitilla paperin läpi tai painamalla paperin akryylimediumilla käsiteltyyn rakennuslevyyn. Paperia on työstetty kauttaaltaan myös pyyhekumilla pyyhkimällä tai pintaa vedellä pesemällä."
Prosessi on itse asiassa aika hauska. Jälki on kuin jotan meditatiivista zen-piirustusta, mutta kun syntyhistorian tietää, syntyy teoksiin kiinnostava jännite. En ole aivan varma siitä, että tekniikkaa voisi jalostaa hedelmällisesti kovinkaan pitkään johonkin erityiseen suuntaan, mutta sympaattisia Raatikaisen työt joka tapauksessa ovat:

Jiggle (orange), 2011, grafiitti, akryyli ja kynä paperille, 110 x 150. 

PS. Avajaisissa on aina luonnollisesti tilaisuus tavata juhlakalun lisäksi muitakin taiteilijoita ja kuulla heidän kuulumisiaan. Ylemmässä kuvassa kalu Jämsä itse mitä lie mittaamassa ja alla muhkean parran kasvattanut Keijo Kansonen (s. 1952), Pasi Karjula (s. 1964) ja Heimo Suntio (s. 1955):


sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Taiteilijatkin urheilevat

Maanantai 21.6. päättyi kyykkäkauden avajaisiin. Olen jo vuosia ollut mukana muutaman taiteilijan perustamassa kyykkäporukassa, joka kokontuu epäsäännöllisesti harrastamaan tätä jaloa karjalaista perinnepeliä, joka on myös loistava pussikaljalaji. Maanantaina mukana olivat muun muassa Pekka Nevalainen (s. 1951), Antti Keitilä (s. 1966) ja Keijo Kansonen (s. 1952):


Taiteilijoiden lisäksi mukana on erilaisia taiteen hengareita, muun muassa kriitikoita. Taiteen päätoimittajan Pessi Raution heitto ei ilmeen perusteella lähtenyt tällä kertaa kovinkaan tarkasti:

  
Kerrottakoon niille, jotka eivät kyykkää jostain syystä tunne, että kyse on lajista, jossa osapuilleen metrisellä koivuhalolla (karttu) heitetään kentältä pois kaljatölkin kokoisia puupulikoita. Hieman yksinkertaistaen se joukkue, joka saa ensin kentän näistä pulikoista putsattua, on voittaja. Hieno laji.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Näyttelykuvia 130 & 131 & 132: Silkkaa valokuvaa

Keskiviikkopäivän vietin valokuvien parissa. Suomen valokuvataiteen museo esittelee ensimmäistä kertaa kattavasti Elonkorjaajien nimellä tunnetun 1970-luvun taiteilijaryhmän valokuvia näyttelyssään After Sauna Art (9.6.–29.8.). Ryhmästä kasvaa vuosi vuodelta legendaarisempi, ja syytäkin tähän tietysti on, mutta olisi varmaan aiheellista myös tajuta, että tällaisissa avantgarde-liikehdinnöissä on usein kyse myös ihan poikamaisesta hauskanpidosta ja yhdessä olemisesta – ja näin oli ilmeisesti myös Elonkorjaajien laita. Aika kultaa muistoja toisinaan vähän liikaakin. 
Ryhmän keskeiset jäsenet olivat Sperm-yhtyeestä tunnettu säveltäjä Pekka Airaksinen (?), Carolus Enckell (s. 1945), Antero Kare (s. 1946), Philip von Knorring (s. 1948), Olli Lyytikäinen (1949–1987),  J.O. Mallander (s. 1944), Carl-Erik Ström (s. 1938), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937), Erik Uddstöm (s. 1945), Peter Widén (s. 1946) ja Stuart Wrede (s. 1944).
Tässä näyttelyssä esiintyvät Kare, von Knorring, Lyytikäinen, Mallander, Ström, Takalo-Eskola, Uddström, Widén ja Wrede. Osa Elonkorjaajen valokuvista on ns. taideteoksia, osa performanssien ja muiden tapahtumien dokumentaatiota ja osa ihka tavallista näppäilyä – mutta kaikki toki kultuurihistoriallisesti kiinnostavaa. Varsinaisia valokuvataiteilijoita joukosta taitaa olla vähän kiinnostavammin ja aikaa kestävämmin vain Lyytikäinen, Ström ja Wrede. Uddströmhän on tehnyt valokuvaa työkseenkin, mutta aika kliseisesti. Mallanderilta tulee valokuvan osalta taidehistoriaan jäämään todennäköisesti vain yksi kiinnostava montaasisarja, jossa hän tuunasi julkisia veistoksia – muuten hänestä on ihan turha yrittää jälkikäteen tehdä mitään valokuvaajaa. Lyytikäisenkin Polaroid-työskentely taitaa olla kiusallisen paljon velkaa David Hockneylle (s. 1937), mutta kyllä nyt näyttelyssä nähtävä kollaasi Yhden yön työ (1982) raskaana olevasta Sirkka Knuuttilasta on silti aika vaikuttava. Takalo-Eskola on ollut ahkera kuvaaja ja kollaasintekijä, mutta sama välinpitämättömyys vähän kunniahimoisempaan esteettiseen jälkeen kuin vaivaa yleensä hänen maalauksiaan vaivaa myös näitä valokuvajuttuja. Vähän sellaista liian huoletonta Takalo-Eskolan jälki ollut aina ollut, niin kiinnostavaa kuin hänen sielunelämänsä taiteellisessa mielessä onkin.
Hyvä fiilis näyttelystä tulee kuitenkin kaikin puolin, mutta sitä en oikein ymmärrä, miksi vanhojen valokuvien yhteyteen on pitänyt ripustaa Karen iso installaatio vuodelta 2007, koska se ei tähän valokuvakokonaisuuteen tuo mitään lisää. 
On myös vähän harmittavaa, että näyttelyn tutkimustyö on jäänyt hieman keskeneräiseksi. Ensimmäisessä huoneessa olevan kuvakoosteen tekijöitä ei ole jaksettu selvittää, ja niinpä esimerkiksi jopa luettelon kanteen on laitettu hieno Keijo Kansosen (s. ?) maalauksia kantavia Elonkorjaajia kuvaava otos ilman kuvaajan nimeä. Katukuvauksen klassikko Kansonen kuvasi aikoinaan paljon Uuden Ajan Auralle, ja näyttelyn koosteessa on mukana joku muukin hänen nimetön otoksensa.
Itse asiassa iskikin heti ajatus, että olisi hauska nähdä joskus Kansosen retrospektiivi. On nimittäin aika kiinnostava ja kummallinen mies, jolla on tapana innostua omituisista asioista miltei hulluuteen asti. Idean retrosta saa vapaasti ryöstää.     

Carl Erik Ström: Runoilijan hattu, 1970-luku.

Museoon on rakennettu myös aika metka kesänäyttely Ihmisiä suviyössä – pieni episodinäyttely (9.6.–29.8.), jossa ravistellaan kliseitä kansallisuudesta ja muun muassa suomalaisen suviyön kummallisesta menosta. Mukana on paljon huumoria, vähän tragediaakin, mutta ennen kaikkea kokonaisuudessa on sellainen kummallinen lumo, että en ihan edes ymmärtänyt kaikkia sen kantavia kuratoriaalisia periaatteita – mikä tuntui oikeastaan aika hauskalta. Luulenpa meneväni katsomaan sitä uudestaankin. Osa kuvista on ihan vastustamattomia, kuten vaikkapa Rosemarie Särkän tutkielmat:

 Rosemarie Särkkä, Meillä kaikilla on punttikalsarit, 2001.

Kolmas näyttely museon Projekti-tilassa ei sitten ollut yhtään hauska, mutta pysäyttävä se oli. Sari Tervaniemen (s. 1963) Rikkoutunut lapsi (9.6.–29.8.) käsittelee lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa:


Täytyy muistaa, että taidenäyttely on myös yksi medium, ja silläkin on siis sisällön lukua ohjaava kontekstualisoiva vaikutuksensa. En ole ihan varma siitä, että ison museon kannattaa olla välinpitämätön sen kokonaisuuden kanssa, joka yhtäaikaisista näyttelyistä syntyy. Vähän minulle jäi sellainen olo, että Tervaniemen vakava aihe ja selkeä poliittinen agenda olisivat vaatineet ympärilleen jotain muutakin kuin humoristisen ja vähän absurdin teemanäyttelyn ja perushilpeät Elonkorjaajat:


Vai olenkohan minä nyt liian tosikko?

PS. Ja sen museon neljännen näyttelynhän – Ann Pelanne – olin katsonut jo aikaisemmin.