Katutaidetta 113: Tauon tauko

Lupasin eilen pitää vähän aikaa taukoa, mutta maailma sattumuksineen katkaisee sen jo heti. Olin eilen Voiko taiteella vaikuttaa -keskustelutilaisuudessa, jolla alustettiin Neea Kilkin, Anna-Kaisa Rastenbergerin, Tiina Rauhalan ja Sanni Sepon (s. 1960) luotsaamaa tulevaa Poliittisen valokuvan festivaalia. Tilaisuus kesti viitisen tuntia, ja kyseessä oli varsinainen symposion – vaikka alkoholilla ei ollut samanlaista osuutta kuin 1800-luvun lopulla:

Tässä keskustelijoiden lista: Ismo Alanko, Laura Gustafsson, Elina Heikka, Susanna Helke, Minna Henriksson (s. 1976), Jari Hietanen, Risto Isomäki, Otso Kantokorpi, Otto Karvonen (s. 1975), Jussi Kivi (s. 1959), Ritva Kovalainen (s. 1959), Susanna Kuparinen, Lauri Maijala, Paleface (Karri Miettinen), Oskari Onninen, Harri Pälviranta (s. 1971) ja Laura Ruohonen.
Ihan tuli Hollywood-olo, ja siksi naurattikin, kun ratikan ikkunasta matkalla Arabiaan näin hauskan katutaideteoksen:

Mutta vakavasti ottaen: tilaisuus oli onnistunut, vaikka keskustelu polveilikin jo pelkästä osallistujamäärästä johtuen aika hajanaisesti eri suuntiin. Poliittisen valokuvan kysymykset eivät sitä paitsi ole helppoja. Sattumalta juuri eilen Julkisen sanan neuvosto antoi ratkaisunsa Meeri Koutaniemen (s. 1987) ympärileikkauskuvista tehtyyn kanteluun. Tästä linkistä vapauttava päätös. Ja tästä linkistä Teivo Teivaisen pohdintaa asiasta. Keskusteltavaa kyllä riittää. 

*** 

Mutta ehkä palaan tauolle nyt. Minun täytyy nimittäin tarkkailla herpaantumattomasti jalapeñojani, jotka kasvavat uskomatonta vauhtia:

Julkaistua 485: ITE-taiteen vuodet

Viime viikolla ilmestyi 1/2-lehden ITE-teemainen numero (2/13), johon minulta oli pyydetty juttu Maahengen julkaisemista ITE-taiteen vuosikirjoista. Tässäpä se:

ITE-taiteen vuodet

ITE rajoilla, 2001, päätoimittaja Seppo Knuuttila

ITE käsillä, 2003, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE paikalla, 2004, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE hengessä, 2006, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE lakeuksilla, 2006, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE korvessa, 2007, päätoimittaja Pirjo Immonen, Elina Vuorimies
ITE jokivarsilla, 2008, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE vaaroilla, 2010, päätoimittaja Seppo Knuuttila, Minna Tuuva 
ITE keskellä, 2010, päätoimittaja Marjo-Riitta Simpanen 
ITE Art in Finland, 2011, päätoimittaja Seppo Knuuttila
ITE kaakossa, 2013, päätoimittaja Minna Haveri 
ITE Lapissa, tulossa joulukuussa 2013, päätoimittaja Minna Haveri

  

Maahenki Oy aloitti vuonna 2002 Nykytaiteen vuosikirjan julkaisemisen. Niteitä on ilmestynyt kaikkineen jo yhdeksän – kymmenes on tätä kirjoitettaessa painossa. Vuosikirjalle tutussa ulkoasussa on ilmestynyt myös kaksi erillisteosta: uskonnolliseen ITE-taiteeseen keskittynyt ITE hengessä (2006) ja englanniksi ITE-taidetta esittelevä ITE Art in Finland (2011). Vuosikirjoista on muotoutunut pitkälti maakunnallisia kartoituksia, mutta sarjan kaksi ensimmäistä nidettä, ITE rajoilla (2002) ja ITE käsillä (2003), antoivat esimerkkejä erilaisista näkökulmista ja toki myös määrittelyvaltaa käyttäen paaluttivat taide-elämämme keskiöön yhtäkkiä pulpahtaneelle ilmiölle oman alueensa. Taidehistoria on tottunut luokittelemaan taiteilijoita ja tyylisuuntia, mutta rajanveto ei ole helppoa – sama koskee ITE-taidetta, jossa myös riittää harmaata aluetta akateemisen taiteen ja kansanomaisen taiteen välimaastossa tai toisaalta kansanomaisen puhdetyön ja ”puhtaammaksi” taiteeksi nimettävän alueen rajoilla. Onhan esimerkiksi loimaalainen taiteilija Alpo Jaakola (1929–1997) taustoiltaan täysin akateeminen taiteilija, mutta hänen hurja patsaspuistonsa Loimaalla toi hänet luontevasti mukaan ITE rajoilla -kirjaan.
ITE-taiteen rajat ovat de facto piirtyneet sitä mukaa, kun kirjallisuutta on ilmestynyt ja suosittuja näyttelyitä on järjestetty. Pelkkä termi ’ITE-taide’ on projektin myötä tullut jo osaksi arkisuomea. Ns. tavallisetkin ihmiset tietävät osapuilleen mitä he tarkoittavat puhuessaan ITE-taiteesta – vaikka suomenkielinen Microsoft Word ei sanaa vielä osaakaan tarjota.

Julkaistuja kirjoja ja pidettyjä näyttelyitä riittää jopa niin paljon, että silloin tällöin tulee mieleen kyllääntymispisteen löytymisen vaara. Kuinka paljon taide-elämään vielä voi mahtua ITE-taidetta? Kuinka kauan siihen jaksetaan suhtautua pelkästään hyväntuulisen myönteisesti? 

Oma reaktioni on ollut ITE-taiteen kentän kriittisen tarkastelun lisääminen. Sosiologissävyisenä kriitikkona olen aina ollut kiinnostunut vallasta ja sen rakenteista – erityisesti määrittelyvallan kartoittamisesta. Tässä suhteessa ITE-vuosikirjat tarjoavat hedelmällistä materiaalia. Sieltä ne määrittelyvallan käyttäjät nimittäin nousevat: hankkeen keskeinen taustapiru, Maahengen kustantaja ja taiteellinen johtaja Liisa Heikkilä-Palo, ympäri Suomea ITE-taiteilijoita käsiinsä etsinyt ja haastatellut taiteen tehosekoitin Erkki Pirtola, lukuisia ITE-taiteilijoita ja heidän teoksiaan kamerallaan tallentanut kuvataiteilija Veli Granö, aiheesta ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan (Nykykansantaide, Maahenki 2010) tehnyt Minna Haveri ja perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila, joka on toiminut vuosikirjasarjan niteistä kuusi ja kirjoittanut useita artikkeleita aiheesta.
Muun muassa näillä voimilla ja osittain juuri vuosikirjoilla ITE-taidetta on kammettu taide-elämämme keskiöön, ja siinä on myös onnistuttu hyvin: merkittävät museot Kiasmaa myöten ovat esittäneet ITE-taidetta, ja saipa ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen jopa Suomi-palkinnon vuonna 2007.
Vallankäyttö ja määrittelyvallan käyttö – varsinkin kun on kyse taiteesta, merkityksellistämisen prosessista par excellence – on aina syytä kartoittaa ja tunnistaa. Sitten sitä voi alkaa arvioida. 

Hyvin tätä työtä on tehty, eikä näihin kirjoihin oikeasti edes kyllästy. Taidekäsityksemme on laajentunut ja demokratisoitunut. ITE-taide ei myöskään ole näiden kirjojen kautta mikään pelkkä freak show tai paternaalinen ristiretki kansan pariin – kriittinen asenne kentän rakentumista kohtaan on myös ollut esillä. Näin esimerkiksi esteetikko Yrjö Sepänmaa ITE käsillä -kirjassa (2003): ”Kiinnostavaa olisi kuitenkin myös esteettisyyden värittömämpien ja huomaamattomampien ilmenemismuotojen esille ottaminen – sen, minkä puitteissa kuriositeetti on kuriositeetti”. Muitakin kriittisiä näkökulmia on nostettu esiin – esimerkiksi ITE käsillä kysyy myös naisen paikkaa nykykansantaiteessa Anna-Maria Ihatsun suulla: ”ITE-julkaisuissa esitellyt nykykansantaiteen työt vaikuttavat hyvin ’miehisiltä’.” 

Näissä ongelmissa on epäilemättä vielä työsarkaa, mitä myöhemmät osat ovat jo tehneetkin, mutta esimerkiksi se, että sarjassa on ilmestynyt jo 11 nidettä täynnään uusia ja yllättäviä taiteilijoita, murskaa jo pelkällä volyymillaan taipumuksen nähdä näitä yksilöllistä luovuuttaan ilmaisevia taiteilijoita vain pittoreskeina poikkeusyksilöinä. Silkalla volyymillaan tämä kumuloituva dokumenttimateriaali pakottaa näkemään ITE-taiteen kaikessa anarkistisuudessaan ja hahmottomuudessaankin jonkinlaisena kokonaisuutena, ilmiönä jolla täytyy olla luomisen ja taiteen ymmärtämisen kannalta mittava merkitys. 

Kun kyse kerran on taiteesta, joka aina näyttää joltain, herää luonnollisesti kysymys myös siitä, miltä sen esittäminen näyttää. Maahenki on kustantamo, jolla on omalaatuinen, varsin voimakas ja tunnistettava visuaalinen ilme. Kuinka paljon tällä on merkitystä siihen, minkälaisen kuvan muodostamme ITE-taiteesta? Miltä ITE-taide näyttää juuri näin välitettynä? Voisiko se olla toisennäköistä? Veli Granö, joka on loistelias valokuvaaja, on kuvannut loputtomasti kansantaiteilijoita ja heidän töitään. Toinen valokuvataiteilija, Ritva Kovalainen, on yhtä loistelias taittaja, jonka käsialaa sarjan kaksi ensimmäistä nidettä ovat ja joka on myöhemminkin ollut mukana ja joka loi siis omalta osaltaan suunnan tavalle, miten ITE-taidetta visuaalisesti esitellään. Kuinka paljon me katsomme ITE-taidetta heille ominaisen estetiikan kautta? Kuinka paljon heidän visuaalinen tarkkuutensa ja ääritietoinen visuaalinen lukutaitonsa vaikuttaa usein visuaalisesti paljon vähemmän tarkan taiteen esittelyyn? En osaa antaa vastauksia, mutta haluan edes pitää kysymyksen vireillä. 

”Ei kukaan ollut aikaisemmin ajatellut visuaalista taideilmaisua tältä kannalta”, muisteli Liisa Heikkilä-Palo ITE kaakossa -kirjassa (2013). 

Nyt on toistakymmentä vuotta ajateltu. Ja hyvin onkin. Lienee niin, että monumentaalinen ITE-julkaisujen sarja on kansainvälisestikin ainutlaatuinen saavutus. Vähän samalla tavalla hullu hanke kuin monen ITE-taiteilijan megalomaaniset projektit.

Otso Kantokorpi 

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko, joka silloin tällöin hellittelee ajatusta harrastelijanykytaiteilijaksi ryhtymisestä. ITE-taiteilijaksi hän taitaa olla liian tietoinen taiteen kentästä.

Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.

Julkaistua 427 & 428 & 429: Vaivaisukkojen paluu

Perjantaina julkistettiin toimittamani kirja Vaivaisukkojen paluu. Tämä tapahtui Kerimäellä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn (25.5.–31.8.) yhteydessä järjestetyssä seminaarissa. Aika hyvä olo tuli, kun pitelin kirjaa – kevään suurta projektia – kädessäni. Taisimme onnistua niin kuin pitikin. Aki Paavolan kuvat ovat hienoja kuten Ritva Kovalaisen (s. 1959) taittokin. Tässä tämän Maahengen julkaiseman aika monipuolisen kirjan sisällysluettelo:   
– Otso Kantokorpi: Esipuhe
– Otso Kantokorpi: Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?
– Seppo Seitsalo: Vaivaisukot peruspalvelun pioneereina – mutta mikä ukkoja itseään vaivasi?
– Seppo Knuuttila: Haltia, vaivaisukko ja kiusantekijä
– Ville Vauhkonen: Vaivaisukot toiveiden toteuttajina
– Risto Känsälä: Heikki Mikkilä – kuortanelainen vaivaisukkojen veistäjä
– Ville Vauhkonen: Miten Soinin seurakunnan vaivaiskassa toimi 1800-luvun puolivälissä?
– Kaarlo Arffman: Suomen maaseudun köyhäinhoito 1600-luvulta 1800-luvulle – vaivaisukkojen käytön taustaa
– Toivo Loikkanen: Kirkko, köyhät ja kansainvälisen diakonian moderni varainhankinta
– Jouko Karjalainen: Vaivaisukot keskellämme
– Otso Kantokorpi & Aki Paavola: Vaivaisukkoesittelyt

Alla esipuhe ja oma varsinainen juttuni. Kirjoitin myös kaikki 145 ukkoesittelyä, mutta niitä en tähän luonnollisesti ryhdy hilloamaan. Pitäähän jonkun sitä paitsi mennä ostamaan itse kirjakin. 

Esipuhe

Vaivaisukkojen paluu -kirja syntyi kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn myötä. Nelisenkymmentä vaivaisukkoa kokoontui maailman suurimpaan puukirkkoon kertomaan historiastaan ja sanomastaan. Kaikkineen näitä ukkoja on Suomessa jäljellä alun toistasataa – ja vielä Soinissa ainoa vaivaisakkamme. Vanhin tunnettu ukkomme – Hauhon Bartimeus – saattaa olla 1600-luvun lopulta. Suurin osa ukoista on 1800-luvun kansanomaista puunveistotaidetta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin. Tuoreimpana esimerkkinä Kalajoen Raution kesällä 2013 käyttöön vihittävä ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko törkeästi varastettiin syksyllä 2012.

 Soinin vaivaisakka – Suomen ainoa laatuaan. Kuva: Aki Paavola.

Vaivaisukkoperinne on leimallisesti suomalainen perinne, vaikka Ruotsista alle kymmenen kollegaa tunnetaankin. Se on siis miltei ainutlaatuinen, kansainvälisestikin merkittävä kansanomaisen taiteen osa-alue, jota meidän on syytä vaalia ja josta voimme hyvällä syyllä olla myös ylpeitä – toki ukkojen nöyryydestä mallia ottaen.

Professori Seppo Seitsalon aloittama uusi kiinnostus vaivaisukkojamme kohtaan poiki Invalidisäätiö ORTONin suojissa toimivan Galleria Ortonin kautta Pelastakaa vaivaisukot ry:n, ja alun perin pieni näyttelyprojekti kasvoi tapahtumien ryppääksi ja myös uudeksi kirjanmuotoiseksi kartoitukseksi suomalaisista vaivaisukoista.

Tällä kirjalla on ollut merkittäviä edeltäjiä. Markus Leppo (1967), Kaija Santaholma (2001) ja Jan-Erik Rudnäs (2006) ovat kukin julkaisseet kattavan selvityksen suomalaisesta vaivaisukkoperinteestä. Tämänkin kirjan asiatiedot perustuvat pääosin heidän uraauurtaviin selvityksiinsä. Nyt kameraan on tarttunut valokuvaaja Aki Paavola, joka on seikkaillut ukkoja ympäri Suomea metsästäen.

Emme siis ole pyrkineet esittämään mitään vallankumouksellisia  tuoreisiin tutkimuksiin perustuvia viimeisiä tietoja vaan itse asiassa jälleen kerran muistuttamaan asiasta, houkuttelemaan tulevaisuuden tutkijoita tekemään niitä tarkempia tutkimuksia, joita tällä kansantaiteen marginaaliin jääneellä alueella on runsaasti tarjolla. Arkistot ovat monelta osin vielä tässä suhteessa hyödyntämättä. Jos vain intoa riittää, niin tietoa kuitenkin löytyy, kuten maakunta-amanuenssi Risto Känsälän ja pastori Ville Vauhkosen artikkelit tässä kirjassa osoittavat.

Ukot ovat kärsineet monenlaisista vaivoista, kuten Seitsalo omassa artikkelissaan osoittaa, eivätkä vaivat ole vielä edes ohi. Ukoista on pidettävä huolta – varsinkin kun moni niistä tekee edelleen työtä tuulessa ja tuiskussa. Haluamme myös kiinnittää huomiota ukkojen asiallisen hoidon ja konservoinnin tärkeyteen. Kirkkohallituksella on käytössään konservointiavustus, joilla apuaan antaneita ukkoja voidaan nyt vuorostaan auttaa.

Myös ukkojen sanomaa on päivitettävä. Apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat tästä artikkeleissaan, joihin ajallisen perspektiivin tarjoaa kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman. Ilman historiaa emme voi myöskään ymmärtää nykyisyyden ja tulevaisuuden rakentumista.

Vaivaisukoista on moneksi. Ne tarjoavat kädenojennuksiaan eri alueille: kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- talous- ja sotahistoriaan, kansanperinteiden ja taiteiden tutkimukseen. Perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. Ukkojen kautta voisi lähestyä monia muitakin aiheita.

Tämä kirja on tehnyt tehtävänsä, jos se saa aikaan uuden kiinnostuksen ukkoja ja niiden tutkimista sekä niistä huolehtimista kohtaan, mutta emme myöskään saa unohtaa ukkojen varsinaista sanomaa: kanssaihmisten auttamista.

Helsingissä 28.4.2013

Otso Kantokorpi

***

Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?

Monen erityisesti pohjalaisen kirkon tai tapulin seinustaa on koristanut – ja joissain paikoissa koristaa edelleenkin – puinen ihmishahmo, joka on kerännyt rahaa seurakunnan köyhille. Usein ne seisovat koristeellisen katoksen alla, ja ukon yhteydessä voi olla myös kehotuslause – vaikkapa: ”Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.” Niitä on kutsuttu vaivaisukoiksi, eteläisemmällä Pohjanmaalla toisinaan vaivaispojiksi. On puhuttu myös kirkonäijistä ja vaivaistukeista – jälkimmäinen ilmaisu on säilynyt kansan suussa varhaisten tukinmuotoisten rahakeräysvälineiden myötä.

Suurin osa vaivaisukoistamme on peräisin 1800-luvulta, mutta vanhimmaksi oletetun Hauhon Bartimeuksen arvellaan olevan jopa 1600-luvun lopulta. Muutamissa seurakunnissa on varsin nuori ukko: tuoreimpana Rantsila, jonka jättimäinen ukko paljastettiin kesällä 2012.

Ukkojen tyylillisiä juuria ei ole tarkemmin kartoitettu. Osa vanhemmista ukoista muistuttaa saksalaisen kirkollisen puuveiston perinnettä, osa myöhemmistä hakee selvästikin juuriaan Pohjanmaan rannikon laivanrakennus- ja puunveistoperinteestä – onpa laivojenkin keulakuvillakin ehkä oma merkityksensä.

Moni ukoista on Suomen sodan (1808–09) puujalkainen sotaveteraani, ja moni niistä seisookin lähellä Pohjanmaan klassisia taistelupaikkoja. Voisi jopa ehdottaa teoriaa, että Ruotsista löytyvät alle kymmenen ukkoa olisivat perua juuri tästä sodasta, Pohjanlahden yli siirtyneiden käsityöläisten innoittamaa – ja jos ei sodasta, niin ainakin läheisten naapuruussuhteiden perua. Muualta maailmasta ei tällaista perinnettä sitten tunnetakaan, joten kyse on kansainvälisestikin varsin merkittävästä ja ainutlaatuisesta ilmiöstä.

Kaikkineen Suomessa tunnettuja ukkoja on ollut noin 180, joista 145 on jäljellä – myös yksi akka, joka työskentelee Soinissa. Jotkut ovat hävinneet aikojen saatossa, osa rapistunut hiljalleen huonokuntoisiksi ja sitten hylätty. Monia ukkoja on pahoinpidelty useampaankin kertaan ryöstösaaliin toivossa, ja vietiinpä Raution ukko kappelin seinästä kokonaan niinkin myöhään kuin syksyllä 2012. Tämä surullinen tapahtuma sai kuitenkin onnellisen lopun, kun ukko löydettiin toukokuussa 2013 hylättynä syrjäisen metsätien varrelta Kannuksessa. Ryöstetty ukko oli jkonkin verran vettynyt talven aikana, mutta se saadaan kunnostettua jatkamaan työtään.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Vaivausukkojen esteettiseen maailmaan on nykykatsojan hieman vaikea uppoutua. Toisin kuin hienompi ja arvokkaampi kirkkotaide, ukot ovat useimmiten seisseet ulkona säiden armoilla. Tämä on tuottanut ukkojen jatkuvan korjaamisen ja maalaamisen tarpeen, jota on myös toisinaan laiminlyöty kohtalokkaan pitkään. Ulkonevia osia – ojollaan olevia käsiä, jopa neniä, on hävinnyt ja toisinaan korvattu uusilla. Uudelleen maalauksissa ei useinkaan ole piitattu alkuperäisestä, ja vaatetuksen jopa väri on saattanut vaihtua kokonaan. On käytetty sitä materiaalia, mitä tarjolla on ollut. Toisinaan käytetty maali on ollut täysin väärää, jolloin ukkojen rapistuminen tai jopa suoranainen tuhoutuminen ovat vain nopeutuneet.

Alkuperäisen mestarin näkemyksen ja sen onnistumisen arvioiminen on näiden historiallisten vaiheiden kautta usein vaikeaa. Mutta kyllä niihin kansan parissa suhtauduttu esteettisesti jo niiden uhkeimmassa nuoruudessa – ollaan oltu ylpeitä oman kylän osaamisesta, mutta on sitä osattu jo aikanaan kritisoidakin. Samuli Paulaharju on kerännyt muistitietoa muun muassa Perhosta, jossa rumaa ja pelottavaa ukkoa jouduttiin jopa kaunistelemaan: 89-vuotias Paavolan Tummu kertoi Paulaharjulle vuonna 1928: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”

Vaivauskot ovatkin tavallaan olleet käyttötaidetta, jonka oletetaankin kuluvan, vaativan erilaista korjailua ja lopulta muuttuvan jätteeksi. Monissa seurakunnissa onkin vuosien saatossa ollut töissä useampikin ukko: uusi on tehty, kun vanha on tehtävänsä jo selvästi täyttänyt.

Ukkoihin taiteena kohdistunut kiinnostus heräsi ensimmäistä kertaa varmaan pitkälti kansanperinteenkerääjä Samuli Paulaharjun myötä jo 1910-luvulla. Aiheesta kirjoitti myös arkeologian professori A.M. Tallgren vuonna 1911. Myöhemmin kansa- ja tilastotieteilijä Yngvar Heikel kiinnitti huomiota ukkoihin laajassa artikkelissa vuonna 1929.

Taitavana valokuvaajana tunnettu Paulaharju sekä valokuvasi että piirsi ukkoja, tallensi niihin liittyvää suullista perinnettä ja kirjoitti niistä myös useampia artikkeleita. Paulaharju ymmärsi myös ukkojen vaalimisen tarpeen: ”Saakoon vanha, uskollisesti virkansa hoitanut kirkonpalvelija saman kunnian vieläkin. Ja seisokoon hän rakkaan kirkkomäkemme vanhana uskollisena vartijana edelleenkin.” Sittemmin vaivaisukot ovat kokeneet kaksi pientä renessanssia, 1960-luvulla ja 2000-luvun alussa. Valokuvaaja Markus Leppo julkaisi ukoista kaksikin kuvakirjaa. 2000-luvulla ukkojen nykytilaa ovat kartoittaneet Kaija Santaholma ja vähemmän tunnetussa omakustanteessaan Jan-Erik Rudnäs.

Karvian vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Ukkojen tekijöiden joukosta on löytynyt sittemmin maineeseen nousseita mestareita – varsinkin kaksi: evijärveläinen Erkki Lahti (1816–1858) ja kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801–1850). Moni ukko on kuitenkin täysin anonyymi tai sitten nimetyn mutta vaiheiltaan vain vähän tunnetun tekijänsä ainoa taidonnäyte. Tieto tekijästä on tavallaan ollut yhdentekevä. Paulaharjukin törmäsi tähän Kalajoella, missä Piekon Aukko (Aukusti Isokääntä) vuonna 1916 totesi humoristisesti: ”Tietysti se on jumalan töitä niinkuin muutkin äijät.”

Ovatpa akateemisen koulutuksen saaneet ja taidehistoriassa jo paikkansa lunastaneet veistäjätkin kokeilleet taitoaan tässä lajissa: muun muassa Hannes Autere (Mänttä, 1930) Heikki Konttinen (Nurmijärvi, 1939), Eeva Ryynänen (Pankakoski, 1960) ja Kari Juva (Aitolahti, 2002). Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että varsin marginaalisiksi nämä ukot tekijöidensä muuhun tuotantoon nähden ovat jääneet. Ne ovat pikemminkin kuriositeetteja.
Vaikka ukot ovat saaneet osakseen arvostusta jo 1900-luvun alkupuolella, vakavan ja perinpohjaisen taidehistoriallisen tutkimuksen kohteeksi eivät ne kuitenkaan ole vielä joutuneet. Ne ovat itse asiassa pysyneet taidehistoriallisessa marginaalissa häkellyttävän pitkään ja sitkeästi. Arkistoissa on kuitenkin runsaasti tässä suhteessa käyttämätöntä materiaalia. Arkistojen avulla ukkoja kyetään ajoittamaan tarkemmin, ja monelle anonyymille ukolle saattaa vielä löytyä tekijäkin. Myös yksittäisten tekijöiden vaiheita on mahdollista tutkia tarkemmin. Perustutkimukselle on tilausta, sillä ukkojen kytkeytyessä ikään kuin ”luonnollisesti” nykyään niin voimallisesti virinneeseen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen tutkimukseen ja harrastukseen on syytä saattaa vaivaisukkoperinne osaksi samaa jatkumoa. Vaivaisukkoperinne on selvästikin oma voimakas juonteensa kansanomaisen luovuuden historiassa ja jatkuvuudessa: tuskin on väärin olettaa, että moni tuoreempi kansantaiteilija on saanut varsin suoria virikkeitä ukkojen maailmasta. Niin monelle tuo ukon hahmo tuntuu piirtyneen selkeänä lapsuuden ja nuoruuden muistikuvana.

Kirjallisuutta:

– Heikel, Yngvar: Kyrkornas fattiggubbar i det svenska Österbotten. – Svenska Litteratursällskapets folkloristiska och etnografiska studier IV. SLS 1929.

– Leppo, Markus: Vaivaisukot – Finnish Pauper-sculptures. WSOY 1967.

– Leppo, Markus: Finlands Wooden Men-at-alms – Finlands fattiggubbar – Suomen vaivaisukot. Valokuvakirja 1979.

– Paulaharju, Samuli: Käsikirjoitus Kirkonäijiä – 35 kuvaa ja piirrosta, 42 muist.pano-lehteä. Päivätty Oulussa 1932. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto.

– Rudnäs, Jan-Erik: Fattiggubbarna i Finland och Sverige. Jan-Erik Rudnäs 2006.

– Santaholma, Kaija: Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät. RAK 2001.

– Tallgren, A.M.: Fattiggubbar i Finland. – Brages årsskrift 6. Föreningen Brage 1911.

Näyttelykuvia 807: Puisevaa?

Toissapäivänä oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ollut mitään tekemistä. Heräsin kuudelta, viimeistelin erään toimitustyön ja yhdeksältä istahdin joutilaana sohvalle. Tuskastuin ajatuksesta, että ei ole mitään tekemistä. Tuli oikein ahdistunut olo: Ei ole mitään tekemistä! 
Aikani tuskasteltuani lähetin sähköpostin Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkö Marja Kupariselle, jonka kanssa olin jo pari kuukautta sitten erään kohun jälkeen sopinut, että voisin aloittaa heille kritiikkien kirjoittamisen. Ehdotin Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Kymmenen minuutin kuluttua tuli vastaus, että antaa palaa vain.
Tulipa oikein pikkupoikamaisen innostunut olo! Uusi lehti, uusi työ. Ja naurakaa vain, kun umpivasemmistolainen ateisti kirjoittaa Helsingin ev.lut.-koteihin. Sellaisen he halusivat, kun asiaa avoimesti kysyin. Ja minä sain reilut sopimusehdot sekä yli 200.000 levikin.

Ritva Kovalainen.

Lähdin innokkaana pressiin. Paikalla olivat myös kaikki näyttelyn neljä valokuvataitelijaa, jotka olivat tutkailleet tarkasti vanhoja puuaiheisia maalauksia muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista ja verranneet niitä omiin lukemattomiin puuaiheisiin valokuviinsa – eli siis Kristoffer Albrecht (s. 1961), Taneli Eskola (s. 1958), Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Pentti Sammallahti (s. 1950). Vertailuaineistona ja innostajana olivat toimineet muun muassa Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Pekka Halonen (1865–1933), Albert Edelfelt (1854–1905), Amélie Lundahl (1850–1914), Rembrandt (1606–1669) ja Ivan Šiškin (1832–1898), joilta kaikilta oli mukana siis myös teoksia.   
 

 

Kristoffer Albrecht: Nagyatád, Unkari. 2004.

Ja koska kirjoitan näyttelystä tosissani vasta joskus viikonloppuna (juttu ilmestyy vasta 16.6.), en sano siitä vielä sen enempää enkä yritä myöskään esittää älyllistä kriitikkoa vaan totean ihna silkasta innostuksesta: mielettömän hieno näyttely!
 

Taneli Eskola: Leningrad. 1975.

Väitän itse asiassa syvällä rintaäänellä, että tämä on yksi taidevuoden kohokohdista. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa taidetta, joka on samalla sekä tarkkaa että runollista, täynnä elämyksiä ja löytämisen iloa mutta samalla täynnä sellaista syvyyttä ja taiteellisen ja kulttuurisen jatkumon ylistystä, että oikein pakahdutti.

 Pentti Sammallahti: Tamminimentie. 2002.

***

Ja tässä kaikki sankarit pressin jälkeen Bulevardin puun alla:

Julkaistua 228: Kuvataidevuosi 2010–11

Olen osapuilleen jo kymmenen vuotta kirjoittanut MMM-vuosikirjan kuvataidekatsaukset. Viime viikolla posti toi tuoreimman. Oli aivan selvää, että jutun kärki olisi Guggenheim-hanke, ja tämä tuotti minulle tietysti vaikeuksia, koska olen henkilökohtaisesti ollut avoimesti hanketta vastaan, mutta journalistina minun pitää tietenkin kyetä kuvaamaan asiaa neutraalimmin ja uutisluontoisena asiana informoiden. Mutta arvioikaa itse:

Kuvataidevuosi 2010–11 

Suomen taide-elämän kuohuttavin uutinen vuonna 2011 oli epäilemättä pommi, jonka Helsingin kaupunki yhdessä Helsingin taidemuseon kanssa julkisti alkuvuodesta. Tuolloin annettiin julkisuuteen tieto Helsinkiin suunnitellusta Guggenheim-museosta. Kuohuntaa herätti se, että pelkkään toteutettavuuden selvitystyöhön myönnettiin suomalaista rahaa liki kaksi miljoona euroa – maksajina Helsingin kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden.

Guggenheim-säätiö on herättänyt kansainvälisessä taidemaailmassa pahaa verta useilla hankekartoituksilla, jotka eivät ole johtaneet museoiden perustamiseen. Valmisteilla oleva Abu Dhabin Guggenheim on puolestaan joutunut jo rakennusvaiheessa monenlaisiin hankaluksiin ja myös laajojen taiteilijaryhmien boikotin kohteeksi. 

Helsingissä museohanketta on puolustettu muun muassa sen matkailu-ulottuvuuksien takia ja vertailukohtia on haettu hiipuneesta teollisuuskaupunki Bilbaosta, jonka Guggenheim on osoittautunut varsinaiseksi kultakaivokseksi tuoden kaupunkiin jopa pari miljoonaa turistia vuodessa.
Hankkeen myötä syntynyt suurin huolenaihe on epäilemättä Helsingin taidemuseon sulauttaminen Guggenheimiin, mikä vaihtoehto näkyy lehtihaastatteluissa olevan mieluinen sekä kaupungille että museon johdolle. Huolta herättää luonnollisesti kunnallisen taidemuseon määräysvallan siirtyminen ainakin joiltain osin yhdysvaltalaiselle säätiölle. 
Guggenheimin kartoitushanke on kuitenkin vielä kesken, ja selvitystyön tuloksista voidaankin alkaa keskustella varsinaisesti vasta joulukuussa 2011. Sen verran ulostuloja on työryhmän puolelta kuitenkin tullut, että todennäköisin suunnitelma on ehdottaa museota Katajanokalle, kiistellyn Kanavaterminaalin kohdalle, johon on tehty jo useampiakin mönkään menneitä rakennussuunnitelmia. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen arvioi kuitenkin kesällä 2011 museon olevan pystyssä jo mahdollisesti vuonna 2018.

Muuten taidemuseomaailma tuntui edelleenkin kärsivän tiukentuvasta taloudellisesta ilmapiiristä. Tämä heijastuu näyttelytoimintaan muun muassa näyttelyaikojen pidentymisenä ja erilaisten kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä, mitä tietenkin voidaan pitää hyvänäkin asiana, koska museoiden kokoelmatoiminnan merkittävyyttä ei suuri yleisö aina välttämättä oikein tiedosta.
Galleriaelämässä kausi oli vilkas huolimatta talouselämän erilaista huolista. Vuonna 2011 Helsingin huippugallerioista Galerie Forsblom muutti uusiin, Suomessa ennennäkemättömän komeisiin tiloihin, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary paransi sekin tilojaan muuttaessaan Bulevardille ja Galerie Anhava juhli näyttävästi 20-vuotisjuhliaan.

Vahvoja teemoja

Kuvataiteen osuus kulttuurikeskustelussa tuntuu toisinaan olevan varsin pieni, kun verrataan sitä vaikka kirjallisuuteen ja teatteriin, jotka aina silloin tällöin nousevat laajojenkin kansanryhmien keskustelunaiheeksi. Yksi tapa yrittää kohottaa kuvataiteen asemaa on kohujen sijaan – joita niitäkin taidemaailmassa silloin tällöin koetaan – on nostaa esiin sellaista tematiikkaa, joka väistämättä koskettaa jopa kaikkia.
Tällaista tematiikkaa edustaa epäilemättä kuolema, johon jokainen ihminen joutuu ottamaan kantaa tavalla tai toisella. Wäinö Aaltosen taidemuseo Turussa järjesti ison kuolema-aiheisen teemanäyttelyn Kuolema ja sen monet kasvot (22.10.2010–20.3.2011), jota samoihin aikoihin toisaalla vahvisti yhden yksittäisen taiteilijan kokemus samasta tematiikasta, kun Maaria Wirkkala käsitteli aihetta koskettavasti Lahden historiallisessa museossa (5.11.2010–3.4.2011) näyttelyllään Jokaisella on oma aikansa. Näin Wirkkala jatkoi myös perinnettä, jossa taidetta esitellään varsinaisten taidemuseoiden ulkopuolella. Mäntän kuvataideviikoilla käsiteltiin puolestaan ihmisen suhdetta äitiinsä ja isäänsä näyttelyssä Kunnioita isääsi ja äitiäsi (12.6.–31.8.2011).

 Maaria Wirkkala: Ruumisvaunut.

Ihmisen luontosuhde on aina kuulunut tavalla tai toisella kuvataiteen tematiikkaan. Nykyään mukana on usein huoli ympäristöstä ja sen tilasta. Riittääkö taiteelle kuvattavaa luontoa enää kovinkaan pitkään? Salon taidemuseossa luonnon monimuotoisuutta ja kiertokulkuja tarkasteltiin nykytaiteen keinoin näyttelyssä Luonto antaa – luonto ottaa (4.9.–10.10.2010), kun taas Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa keskityttiin yhteen merkittävään alueeseen: Taiteen Vuoksi – Saimaa kuvataiteessa -näyttelyssä (15.5.–18.9.2011) nähtiin sulassa sovussa 1800-luvun taidetta ja nykytaidetta, jotka olivat eri tavoin hakeneet innoitusta Saimaasta. Kuopion taidemuseossa keskityttiin veteen taiteen aiheena kokoelmanäyttelyssä Pisara meressä (25.2.–15.5.2011). Ekologisiin kysymyksiä jo vuosia monissa näyttelyissään esittänyt Porin taidemuseo kokosi ison joukon kansainvälisiä nykytaiteilijoita pohtimaan ympäristökysymyksiä näyttelyssä Eco-Art (4.2.–29.5.2011).

Patrick Huse.

Porin taidemuseossa nähtiin myös yhden taiteilijan havaintoja muun muassa globalisaation ympäristövaikutuksista kansainvälistä mainetta nauttivan norjalaisen Patrick Husen näyttelyssä Northern Imaginary 3rd Part (17.9.2010–16.1.2011). Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa Terike Haapoja perusti äänivallattomille – siis myös eläimille – jopa oman puolueen näyttelynsä (21.1.–20.2.2011) myötä. Helsingin taidemuseossa valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen käsittelivät metsätematiikkaa – sekä vanhaa mytologiaa että nykyistä tehometsänhoitoa – näyttelyssään Kultainen metsä (17.6.–4.9.2011). Ja metsässä oltiin myös Mäntässä, jossa Serlachius-museoihin kuuluvassa Göstassa nähtiin aina 1800-luvulta nykytaiteeseen asti teemaan liittyvää taidetta näyttelyssä Metsä (5.2.1011–1.1.2012). 

Euroopan ulkopuolelta 

Länsimaisen taidemaailman eurosetrisyys on hajonnut jo aikoja sitten, ja ulkoeurooppalaisen taiteen esittäminen on muodostanut jo melkein rutiininomaiseksi tavaksi. Niinpä Ars 11 (15.4.–27.11.2011) Nykytaiteen museo Kiasmassa ei herättänyt aiemmista Arseista totuttua taidekohua esitellessään afrikkalaista nykytaidetta. Voi jopa olla, että Helsingin taidemuseon edellisen vuoden Etelä-Afrikka-näyttely Peekaboo oli jo vähän tyhjännyt pajatsoa, koska Ars 11 ei tuntunut herättäneen ylipäätään juuri mitään keskustelua. 

Subodh Gupta, Faith Matters, 2007–08.

Helsingin taidemuseokin jatkoi ulkoeurooppalaista sarjaa esittelemällä intialaista nykytaidetta näyttelyllään Samaan aikaan Intiassa (4.3.–29.5.2011). Intiasta tuli myös Sara Hildénin taidemuseon suurin ulkomainen tähti, Subodh Gupta (12.2.–30.4.2011). 

Abstraktia vai esittävää? 

Taidekouluille muodostuu toisinaan oma vahva henkensä, joka vaikuttaa ainakin joinain aikoina aivan erityisen voimakkaasti. Suuren suomalaisen mesenaatin Maire Gullichsenin (1907–1990) myötävaikutuksella syntynyt Vapaa Taidekoulu on hyvä esimerkki tällaisesta voimien keskittymisestä. Koululla on erittäin voimakas panos sotienjälkeisen modernismin vakiinnuttamisessa suomalaisessa

taide-elämässä, mutta jatkaa se elämäänsä edelleenkin nykytaiteen moniarvoisissa ristipaineissa. 
Vapaa Taidekoulu juhlistikin 75-vuotisjuhliaan herkällä näyttelyllä Voisitko nähdä näin? (4.2.–4.4.2011) Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Koulun vaikutus näkyy monen taiteilijan tuotannossa, kuten suuri yleisö saattoi nähdä koulun pitkäaikaisen rehtorin, julkisuutta välttelevän mestarin Tor Arnen laajassa näyttelyssä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 4.3.–12.6.2011. 

Tor Arne.

Vapaan Taidekoulun henki on tukenut abstraktin maalaustaiteen ja modernismin asemaa. Mutta entäpä modernismin jälkeinen aika? Suomalaisessa politiikassakin heräsi eduskuntavaalien alla pitkästä aikaa kulttuuripoliittista keskustelua, kun Perussuomalaiset toivat voimakkaasti esiin näkemyksiään ”tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja” vastaan. Ilman perussuomalaisiakin on kuitenkin jo vuosia ollut havaittavissa, että esittävä maalaustaide on jo muutenkin jälleen nousussa. Ateneumin taidemuseo antoi tälle asialle perspektiiviä näyttäen yhtä esittämisen ääripäätä, naturalismia, laajassa historiallisessa näyttelyssään Arjen sankarit – Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875–1918 (18.2–15.5.2011). Nykytaiteeseen kehityskulut toi Helsingin Taidehalli tuodessaan Helsingin Juhlaviikkojen kanssa yhteistyössä Suomeen belgialaisen supertähden Michaël Borremansin näyttelyn (20.8.–9.10.2011).

Esittävää maalaustaidetta nähtiin muutenkin laidasta laitaan. Amos Andersonin taidemuseo toi 22.10.2010–10.1.2011 näytille muun muassa taistelumaalarina tunnetun vanhan mestarin, Hugo Backmanssonin (1860–1953), kun taas Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija (19.2.–24.4.2011) Anna Tuori hakee esittävän tematiikkansa nuoren polven visuaalisesta, populaarikulttuurin kyllästämästä maailmasta. 

Riittävätkö tilat? 

Korkeakouluista valmistuu nuoria taiteilijoita vuosi vuodelta enemmän – nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin: parisataa taiteilijaa joka vuosi. Samaan aikaan museot ja galleriat elävät taloudellisessa ahdingossa, joten näyttelytilat ja -tilaisuudet eivät tahdo enää kunnolla riittää kysyntään.

Taiteilijat ovat yrittäneet eri puolilla Suomea ratkaista tilannetta esimerkiksi perustamalla gallerioita pyörittäviä osuuskuntia, mutta tilojen puute ajaa taiteilijoita myös muualle kuin taide-elämän totutuille foorumeille.
Suora kansalaistoiminta ja sitä kautta myös kansalaistottelemattomuus ovatkin nostaneet päätään myös taidemaailmassa. Esimerkiksi nuoret Kuvataideakatemiasta valmistuneet taiteilijat Jarkko Räsänen ja Antti Nyyssölä valtasivat vuonna 2011 kahteenkin kertaan autioita tiloja taidenäyttelyn järjestämiseksi. VR:n makasiineilla he järjestivät kahdestaan taidenäyttelyn 8.–12.6.2011, ja kesän lopuksi he järjestivät vähän laajemmankin yhteisnäyttelyn Jack the House (3.–4.9.) purkutuomion alla olevassa, Helsingin Kaartin lasaretin kortteliin kuuluvassa vanhassa puutalossa.
Toisaalta taide voi ihan tietoisestikin ja luvan takaa hakeutua aivan toisiin toimintaympäristöihin, kuten vaikkapa kuvataiteilija Jani Leinosen yhdessä Kirkon ulkomaanavun kansa pystyttämä ”hampurilaiskoju” Hunger King (30.8.–1.9.2011) Kauppakeskus Kampissa Helsingissä. Kojusta sai joko ostaa lähi- ja luomuruoasta valmistettua välipalaa tai lahjoittaa kehitysmaihin vaikkapa viisi sikaa. Taide voi siis olla realistista ja esittävää varsin monella tavalla.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pentti Sammallahti
Suomen valokuvataiteen museo 15.9.2010–20.2.2011

Hiljainen vallankumous
Keravan taidemuseo 15.9.–28.11.2010

Pauno Pohjolainen
Kuopion taidemuseo 24.9.2010–13.2.2011

Christian Dotremont
Lönnströmin taidemuseo 9.10.2010–9.1.2011

Olotila OK! 
Sara Hildénin taidemuseo 11.9.–21.11.2010

Sinikka Tuominen & Reijo Hukkanen 
Aineen taidemuseo 17.9.–14.11.2010

Cream
Nykytaiteen museo Kiasma 10.9.–7.11.

Jorma Puranen
EMMA – Espoon modernin taiten museo 29.9.2010–9.1.2011

Lauri Rankka
Oulun taidemuseo 18.9.2010–2.1.2011

Viron värit
Helsingin Taidehalli 16.10.–24.11.2010

Eino Mäkinen
Ateneumin taidemuseo 5.11.2010–20.2.2011

Laila Pullinen
Sara Hildénin taidemuseo 4.12.2010–30.1.2011

Lauri Astala
Helsingin taidemuseo, Meilahti 22.9.–14.11.2010

Carnegie Art Award 2010 
Helsingin Taidehalli 3.12.2010–16.1.2011

Pekka Kauhanen
Helsingin Taidehalli 29.1.–13.3.2011

Puumorsian ja metsän häät 
Keravan taidemuseo 14.12.2010–20.2.2011

Otto Mäkilä 
Turun taidemuseo 28.1.–29.5.2011

Miró ja suomalaista fantasiaa 
Espoon modernin taiteen museo 4.3.–12.6.2011

Lea ja Pekka Kantonen
Helsingin Taidehalli 19.3.–17.4.2011

Jaakko Heikkilä
Suomen valokuvataiteen museo 16.3.–14.8.2011

Paavo Räbinä
Keravan taidemuseo 9.3.–8.5.2011

Ulla Jokisalo
Aboa Vetus & Ars Nova 11.2.–29.5.2011

Caj Bremer 
Lönnströmin taidemuseo 29.1.–8.5.2011

Murrosikä – Suomen Taidegraafikoiden 80-vuotisnäyttely 
Salon taidemuseo Veturitalli 22.1.–20.3.2011

Pauliina Turakka-Purhonen 
Amos Andersonin taidemuseo 1.4.–25.7.2011

Suomi kutsuu – Aho & Soldan 
Ateneumin taidemuseo 6.5.–4.9.2011

Hannes Heikura 
Helsingin taidemuseo 17.6.–4.9.2011

Luokaamme uusi maailma! – Agitaatioposliinia Pietarin Eremitaasista 
Vapriikki 27.5.–30.10.2011

Mielen kuvioita – Turku biennaali, Aboa Vetus & Ars Nova 10.6.–9.10.2011

Veli Granö 
Turun taidemuseo 10.6.–28.8.2011

Lapin taika
Ateneumin taidemuseo 18.6.2010–8.1.2012

Palkintoja 2010–11

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2010 Oliver Whitehead

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2010 Leena Nio

Vuoden Kiila 2010 Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo

Ars Fennica 2010 Charles Sandison

Carnegie Art Award 2011 Heikki Marila

Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori

Suomi-palkinto 2010 Jussi ”Juba” Tuomola

Valtionpalkinto 2010 Catarina Ryöppy

Vuoden ympäristötaideteos 2010 Denise Ziegler

Pro Finlandia -mitali 2010 Ulla Jokisalo, Juho Karjalainen, Roi Vaara

Taiteilijaprofessoriapuraha 2010 Kaarina Kaikkonen, Pekka Jylhä

Näyttelykuvia 416 & 417: Kaduilla ja metsissä

Nyt saa laiskottelu jo riittää! Eilen aloitin vihdoin näyttelykierrokset, joita aion tänään ja jatkossakin säännöllisesti jatkaa.  

Helsingin taidemuseossa on esillä monasti lehtikuvaajana palkitun Hannes Heikuran (s. 1958) sarja Dark Zone (17.6.–4.9.), jossa hän on kuvannut vuoden ajan arkisia helsinkiläisiä näkymiä – tai pikemminkin yksinäisiä ihmisiä tilanteissa, jotka virittävät monipuolisen kirjon eksistentiaalisia tunnelmia – mikäli katsoja vain antautuu niiden oudolle maailmalle.

Keskuskatu, 24.03.2010 klo 12.08.

Kuvia on paljon, ja niiden mustanpuhuva yleisilme on melko yhdenmukainen, ja väliin mietinkin, että olisiko tässä nyt kehittynyt joku mekaanissävyinen formula, jota Heikura on vain täyttämässä. Hieman epäilin myös tietyn sentimentaalisuuden ylikorostumista. Toisinaan käy kuitenkin niin, että kun sinulle alkaa muodostua näyttelystä jonkinlainen yleiskuva ja sitä kautta mielipide ja kun jo höpiset mielessäsi mantranomaisesti muutamaa sanaa, jolla näytelyä tiiviisti kuvaisit, alkavatkin teokset panna oudosti vastaan. Näin minulle kävi nyt. Olin jo mielessäni pyöritellyt sanaa maneerinen, kun yksittäiset kuvat alkoivat hiljalleen erottua ja kertoa kukin omaa tarinaansa. Jouduin ikään kuin antautumaan kuville. Siksi näyttely on tietyn synkän lumoavuuden lisäksi vastustamaton. Se ei outoudessaan tarjoa juurikaan samastumispintoja – vaikka viime yönäkin kävelin baarista kotiin yksinäisessä puistossa, jota sadetettiin – eikä vastaa mitään kuvaa omasta Helsingistäni, mutta se tarjoaa selvästikin erään taiteilijan omalla tavallaan hioutuneen ja käsialaistuneen näkemyksen aiheestaan, mikä lisää selvästikin kuvien kiinnostavuutta ja herättää paljon laajempia kysymyksiä kuin yksinäisten hahmojen – oli kyseessä sitten lintu tai ihminen – tragikoomisuuden havaitsemisen ja siihen surumielisesti hymyillen virittäytymisen.  

Aleksanterinkatu 20.04.2010 klo 13.29.

***

Saman museon yläkerrassa oli tajolla toisenlaista valokuvataidetta. Ritva Kovalaisen (s. 1959) ja Sanni Sepon (s. 1960) Kultainen metsä (17.6.–4.9.) jatkaa parivaljakon pitkää ja jo varsin uraauurtavaksi muodostunutta eri kulttuureissa tapahtunutta metsäretkien sarjaa. Heidän alunperin jo vuonna 1998 ilmestynyt kirjansa Puiden kansa lienee jo tuomittu olemaan yksi suomalaisen valokuvataiteen klassikkoteoksista.

Tämä tuore metsänäyttely on rakennettu kolmesta osasta. Henkien saarella perustuu Kovalaisen ja Sepon kuvausmatkaan Shikokuun saareelle Japaniin vuonna 2009. Kahden metsäisen (Japani 64 %, Suomi 72 %) maan metsiin liittyvän kulttuurisen merkityksenannon vertailu on varsin kiinnostavaa. Tätä ryydittää vielä hyvä idea kutsua installaatiollaan näytelyyn mukaan japanilainen taiteilija Reiko Nireki (s. 1958).

Sanni Seppo, sarjasta Kamit, 2009. 

Sepon teossarja kuvaa šintolaisuuden ydintä eli sitä kuinka kaikki, myös ihminen, on luonnossa yhtä jumaluutta eli kamia.

Hiljaa huokuu korven honka kuvaa puolestaan suomalaista luonnontilaista metsää – sitä vähää mitä tarjolla vielä on:

 Ritva Kovalainen, Närängänvaara, 2010.

Kovalainen ja Seppo eivät kuitenkaan ole pelkkiä metsäromantikkoja. He ovat tuskallisen hyvin perillä siitä, mitä metsissä tapahtuu, kuten jo osoitti heidän hieno kirjansa Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009). Tälle sarjalle on omistettu näyttelyn kolmas osasto.

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo, Jokamiehen oikeus, Ilomantsi 2003.

 

Ihmisten erilaista suhtautumista metsään kuvaa – samalla näyttelyä hyvin rytmittäen – Kovalaisen ja Sepon sekä Ville Tantun (s. 1967) tekemä hypnoottinen videotes Metsäpuhetta (2011). Ottakaa itseänne niskasta kiinni ja pakottautukaa katsomaan myös tämä teos.

Kaikkineen yksi parhaimmista ja vaikuttavimmista tänä vuonna näkemistäni näyttelyistä.

PS. Ja jälleen kerran valokuvataide osoittaa, kuinka monipuolista se voi olla.