Julkaistua 764: Jarmo Saarekas 1954–2016

Helsingin Sanomissa tänään. Näitä ei haluaisi kirjoittaa. Elämän rajallisuuden tunne lisääntyy ikääntyessä koko ajan.

Jarmo Saarekas 1954–2016

Taidevalaja Jarmo Saarekas kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 18. helmikuuta. Hän oli 62-vuotias, syntynyt Helsingissä.

Saarekas vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Hämeenlinnassa, missä kävi myös Teknillisen koulun. Helsinkiin hän muutti 1980-luvun alussa. 

Kuvanveisto on ammatti, jossa vanhat mestari–kisällisuhteet ovat vieläkin voimissaan. Kuvioon liittyy usein myös kolmaskin jäsen, veistäjälle kullanarvoinen luottovalaja. Jarmo Saarekas aloitti työskentelyn tässä perinteisessä kolmiyhteydessä akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) assistenttina. Hän perusti oman valimon Porvoon vanhaan veturitalliin vuonna 1990, ja siirtyi vuonna 2000 Suomenlinnaan, missä jatkoi valimotoimintaa aina kuolemaansa saakka. 

Ennen valajaksi ryhtymistä käsistään monipuolisesti taitava Saarekas toimi 1980-luvulla Kuvataideakatemian ensimmäisenä työmestarina, mutta valuhommat veivät enenevässä määrin aikaa, ja niin hän joutui valitsemaan ammattien väliltä. Kursseja hän kuitenkin piti Teknillisessä korkeakoulussa harvakseltaan vielä myöhemminkin. 

Saarekas valoi jatkossa kaikki Tapperin veistokset mutta oli myös monen muun veistäjän luottovalaja: hänen ammattitaitoaan ovat käyttäneet muun muassa Markku Hirvelä, Anneli Sipiläinen, Heimo Suntio, Tommi Toija ja Jarmo Vellonen. Suhteet prosessissa kietoutuvat monin tavoin: Tapperin oppilas, kuvanveistäjä Niilo Rikula toimi hänen valuapulaisenaan, ja siellä valettiin myös Rikulan omia isoja töitä kuten runoilija Isa Aspin muistomerkki Puolangalla. 

Varsinaisen taiteen lisäksi valaja saattaa tehdä paljon muutakin – pronssin lisäksi Saarekas hallitsi taidot muidenkin metallien valamisessa, aina kultaa ja koruja myöten. Hän teki yhteistyötä myös arkkitehtien kanssa, esimerkiksi Juhani Pallasmaan kanssa Cranbrook Academyyn Yhdysvaltoihin. Onpa Kiasman yksi muhkea WC-lavuaarikin tulosta Saarekkaan ammattitaidosta – kuten myös ovenkahvat. Hänen viimeiseksi työkseen jäi 24-naulainen kanuuna suomenlinnalaiseen tykkisluuppi Dianaan. 

Tilaustöiden lisäksi Saarekas teki taidetta itsekin. Vuonna 2013 hän piti Turun ekumeenisessa Taidekappelissa näyttelyn Flora & Fauna, jossa oli mukana teoksia kymmeneltä vuodelta: 12 kasviaiheista pronssireliefiä ja kuusi kalaa. 

Saarekas oli kiinnostunut aina siitä, ”miten kaikki toimii” – hänen kokemuksellista tietotaitoaan käyttivät ystävät ja tuttavat monissa ongelmissa: Jake kykeni antamaan apuaan aina korujen teknisestä suunnittelusta suurten rakenteiden lujuuslaskelmiin tai taloyhtiön pihasuunnitelmiin. 

Vastapainoa kirjaimellisesti hikiselle työlle tarjosivat kalastus, matkustelu ja ruuanlaitto sekä rakkaat kukat ja muut kasvit.

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka kuvanveistäjäystävistä moni oli Saarekkaan asiakas ja ystävä.

Julkaistua 681 & Näyttelykuvia 994 & 995: Taistelevaa keramiikkaa?

Perjantain Kansan Uutisissa (32/15) ilmestyi juttuni Tiia Matikaisen (s. 1975) näyttelystä Arvottomat, osa 2 (29.7.–16.8.) Galleria Sculptorissa:

Taistelevaa keramiikkaa?

Olen koko taide-elämässä toimimiseni ajan joutunut aika ajoin miettimään materiaalien ja tekniikoiden keskinäistä hierarkiaa, sitä kirjoittamatonta sääntöjärjestelmää, joka asettaa esimerkiksi kuvanveistäjien käyttämät materiaalit sekä useimpien tekijöiden että monen katsojan mielessä tiettyyn rankijärjestykseen. Pronssi ja kivi ovat selkeästi arvokkaita ja ainakin Suomessa myös puu – onhan meillä jopa modernismin kautta voimakkaat perinteet Kain Tapperin ja Mauno Hartmanin vahvistamina.
Viimeistään postmodernin myötä uskoisi näiden materiaalihierarkioiden romahtaneen, mutta näin ei vai ole jostain syystä käynyt. Modernismin säännöt on tuhottu moneen kertaan ja kaiken mahdollisen pitäisi mennä täydestä, mutta jostain syystä tämäkin vallankumous on ollut vain osittainen. Tuntuu siltä, että kaikista eniten tästä ovat joutuneet kärsimään keramiikkaa käyttävät taiteilijat. 

Keramiikka on tuhatvuotinen käyttötaiteen materiaali, jonka perinteisin tai ainakin useimmin ensimmäisenä mieleen juolahtava ilmentymä on varmaankin ruukku. Jos kuvataiteilija käyttää ruukkua aiheenaan – kuten esimerkiksi taidegraafikko Tapani Mikkonen (1952–2014) usein teki, käyttää hän arvostettua ja hyväksi havaittua metaforaa, jonka symbolinen sisältö on yksinkertaisesta aiheestaan huolimatta monitahoinen ja -selityksinen. Mutta kun keraamiko tekee ruukun, hänen mielletään tehneen sohvan vierustalle sijoitettavan käyttöesineen, johon laitetaan normaalisti näyttäviä kukkia – vaikka se kuinka sisältäisi samat symboliset ulottuvuudet kuin ruukun kaksiulotteinen kuva. 

  

Tunnen monta keraamikkoa, joiden kanssa keskustelu menee jossain vaiheessa väistämättä siihen, mikä on heidän arvotuksensa ns. vapaamman taiteen harjoittajien keskuudessa. Usein he ovat hyvin turhautuneita siitä, että heidän roolinsa on usein olla ”vain keraamikkoja”. Tämä liittyy epäilemättä osin koulutukseen – esimerkiksi pääsääntöisesti keramiikkaa käyttävällä kuvanveistäjä Tommi Toijalla tuskin on ollut vaikeuksia tässä suhteessa, koska hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta eikä Taideteollisesta korkeakoulusta. 
Toisinaan keraamikot ovat yrittäneet ratkaista tätä ongelmaa tekemällä sellaisia objekteja, joita ei taatusti voi käyttää mihinkään muuhun kuin ikään kuin funktiottomaan taideteoksena olemiseen. Toisinaan tämä on tuottanut ärsyttävän alleviivaavaa ja väliin vähän surkuhupaisaakin tulosta.

Kuvanveistäjä Tiia Matikainen (s. 1975) on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ja sen lisäksi, että hän on Kuvanveistäjäliiton kokelasjäsen, hän on myös Teollisuustaiteen Liitto Ornamon jäsen. Kaiken tämän tietäminen antaa minulle ennakkoasenteen, jonka kanssa on tehtävä töitä. Olen siis valmistautunut menemään ”keramiikkanäyttelyyn”. Ensimmäinen itselleni asettama työtehtävä onkin tiedostaa asenteeni jäykkyys. Miksi hemmetissä minun on aina ajateltava näin? Enhän minä mene koskaan esimerkiksi ”kivinäyttelyyn”, kun menen katsomaan ystäväni, kuvanveistäjä Matti Nurmisen näyttelyä – tai ”temperanäyttelyyn”, kun menen katsomaan toista ystävääni, taidemaalari Olavi Pajulahtea.  

Siitä ei ole kuin viikko aikaa, kun kävin Tallinnan Taidehallissa katsomassa mittavaa ja poikkeuksellisen hienoa keramiikkanäyttelyä – se oli muuten suomalaisen Pekka Paikkarin kuratoima. Suurimman osan ajasta minulla oli sellainen tunne, että minun oli pakotettava itseäni katsomaan sitä avoimesti ja ennakkoluulottomasti kuin taidetta – huolimatta siitä, että se oli keramiikkaa. Vasta tämän taistelun jälkeen se alkoi tuntua vaikuttavalta. Vähän kuitenkin jäi vaivaamaan se, että taitavassa keramiikassa oma huomioni tuntuu jäävän usein vain pintapuolisen esteettiseksi – on kuin keramiikassa virtuoosimainen taito ja tietty esteettinen herkkyys olisivat ainoita asioita. Teosten sanoma tuntuu jäävän usein aika vaisuksi. 

Tiia Matikainen tuntuu – ainakin tämän katsojan mielessä – ratkaisseen monia edellä esittämiäni ongelmia. Unohdin hänen näyttelyssään nopeasti materiaalin. Alkoi nopeasti tuntua siltä, että materiaali oli alisteinen sanomalle eikä toisinpäin. Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta näitäkin asioita tulin miettineeksi, ja on niitä ehkä syytä joskus miettiäkin. 

Matikaisella on omastakin mielestään selkeä sanoma. Näin hän kirjoittaa: ”Haluan teoksillani osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, miten arvotamme ihmisiä, ja millaisia rooleja ja vaatimuksia yhteiskunta meille asettaa. Minua kiehtoo ihmiselämän absurdius, ihmisluonto kaikenlaisine vääristymineen – mutta myös ajatus armollisuudesta. Tuottaako armoton aikamme liikaa raunioita?” 

Suuri osa Matikaisen teoksista on seinälle ripustetun trofeen eli metsästysmuiston kaltaisia esineitä. On tietenkin sattumaa, että trofee on tullut juuri nyt voimakkaasti julkiseen keskusteluun, kun amerikkalainen hammaslääkäri ampui tunnetun ja rakastetun leijonan Zimbabwessa, mutta sattuma on osuva. Näin taiteilija ottaa haltuunsa erään totutun esittämistavan ja kyseenalaistaa sen käyttämällä trofeina jotain aivan muuta: suojaan hakeutuvia ja piiloon työnnettyjä ihmisiä, hajoavaa mieltä. Tätä tukee myös materiaali: keramiikkaa on näennäisen kovaa mutta samalla haurasta ja helposti hajoavaa. Juuri näissä teoksissa rikkimenon uhka antoi teosten sanomaa vahvistavan materiaalisen ulottuvuuden. Kukkaruukun rikkoutuminen voi olla harmillinen vahinko, mutta ihmismielen rikkoutuminen on vahva kuva. 

Olin vaikuttunut. Tulin myös vähän ylpeäksi, kun mieleeni tuli uusi ilmaisu: taisteleva keramiikka. Sitä Matikaisen työt ovat. Niiden kautta myös ennakkoasenteet keramiikkaa kohtaan voivat taas muuttua. Taistelu jatkuu silläkin rintamalla.

***

PS. Mainitsemani Tallinnan Taidehallin näyttely Tule lummuses (Tulen lumoissa) on edelleenkin päällä, 16.8. saakka. Jos käytte viikon sisällä Tallinnassa, älkää jättäkö väliin. Kyse on Kohilassa sijaitsevasta näillä asteilla ainutlaatuisesta anagama-uunista, jota on käytetty jo 15 vuoden ajan kansainvälisissä työpajoissa. Ripustus oli aika runsas ja sellaisena vaikuttava:

Sergei Isupovin (s. 1963) näkemys anagamasta, suoraan taidehallin seinään.

Julkaistua 592 & 593 & Näyttelykuvia 935 & 936: Taidetta koteihin ja varastoihin & Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Viikolla ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/14). Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen haastattelujuttu taiteen keräilystä ja toinen vähän outo kritiikki – kun en oikein ymmärtänyt näkemääni.

Keräilyjutussa halusin tietoisesti nostaa esiin sellaisia keräilijöitä, joita ei julkisuudessa ole keräilijöinä tunnettu ja joilla ei ole järin täsmentyneitä ambitioita kokoelmansa suhteen. Ehkäpä vain rakkaus taiteeseen. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on keskittynyt nuorempaan taiteeseen, Skanskan entisellä pääjohtajalla Mauri Niemellä on ollut työpaikkansa näyttelykuratoinnin myötä – ja muutenkin – läheinen suhde moneen taiteilijaan. Ja pakkohan se on, hitto soikoon, mainita: kuvanveistäjäisäni on ollut aikoinaan Niemen kuvismaikka, joten hauskasti maailma on pieni. Antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin on innokas näyttelyidenkiertäjä, joka viihtyy myös huutokaupoissa:

Taidetta koteihin ja varastoihin

Missä vaiheessa kotiin hankittu taide muuttuu kokoelmaksi? Koska taiteen rakastajasta tai harrastajasta tulee taiteen keräilijä? Taidetta voi keräillä eri tavoin ja monenlaisista motiiveista, eikä lopputuloksen tarvitse aina olla monumentti.

Tapasin kolme taiteenkeräilijää, jotka eivät taiteen kentällä ole varsinaisina keräilijöinä esiintyneet. Kaikilla kolmella riittää kuitenkin taidetta nykyään varastoihin asti. Skanskan entinen toimitusjohtaja Mauri Niemi tuli taidemaailmassa tunnetuksi Skanskan pääkonttorissa pitkään jatkuneen näyttelytoiminnan myötä – lisäksi hän on toiminut aktiivisesti monissa taidealan järjestöissä ja laitoksissa. Taidehuutokaupoissa viihtyvä antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin aloitti keräilemällä kirjoja, mutta osa kirjoista on nykyään näkymättömissä taideteosten takana. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tuttu vieras varsinkin nuorempien nykytaiteilijoiden avajaisissa – ja epäilemättä toivottukin, koska erityisesti nuori taide kartuttaa nykyään hänen kokoelmiaan.

Mauri Niemi. Kuva: Timo Setälä.

Surojegin muistuttaa aluksi siitä, miten tunnetusta taiteenkeräilijästä Simo Kuntsista kirjan (2006) kirjoittanut Riina Tiitola siteerasi yhdysvaltalaisen taidehistorioitsijan ja kriitikon Donald Kuspitin ajatuksia: ”Keräilijän henkilöhistoriaan liittyy Kuspitin mukaan pettymyksiä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa. Ihmisten kanssa törmää pian epämiellyttäviin realiteetteihin, mutta taideteoksen ideaalikuva säilyy: se on juuri sellainen, minkälaisena keräilijä haluaa sen nähdä.” 

Nämä keräilijät eivät kuitenkaan Kuspitin ajatuksia pelästy, koska heillä kaikilla taiteeseen liittyy myös sen tekijä: kaikki hankkivat lähinnä elävien taiteilijoiden töitä, ja teosten myötä myös oikeat ihmissuhteet lisääntyvät. 

Mauri Niemen lattialta: Joakim Sederholm, Kättä pitempää – Arma tur, metalli, 2007. ”Joakim Sederholmin veistos tavoittaa jotain oleellista ihmisenä olemisesta. Muoto, pinnan struktuuri ja polttamalla esiin saatu väri on yhtä monimuotoinen kuin elämä.” 

MN: En minä oikein miellä itseäni keräilijäksi, mutta kun mietin tätä, mieleeni tuli tunnetun taiteenkeräilijä Vexi Salmen kommentti, jonka mukaan ”keräilijä on se, joka ostaa varastoon”. Tavallisen kodin omaava taiteenharrastaja joutuu aika nopeasti tähän tilanteeseen, joten kai minä sellainen sitten olen. Mutta jos keräilyyn liittyy joku systematiikka ja tarkat kriteerit, en tunnista itseäni keräilijäksi. Minulle taiteen hankinta on intuitiivista. Se on myös eräänlainen kasvuprosessi, joka on vuosien mittaan kehittynyt hiljalleen, kun on tutustunut vähän syvällisemmin taiteeseen. 

OK: Missä vaiheessa tajusit kuitenkin olevasi jonkinlainen keräilijä? 

MN: Jonkun muuton yhteydessä. Se on prosessi, johon on vain luisunut. 

OK: Olet ollut mukana paljon taidemaailmassa. Hankitko tutuilta taiteilijoilta? 

MN: Hankin eläviltä taiteilijoilta. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kuitenkin tunnen taiteilijan. Teoksiini liittyy myös useimmiten joku tarina. Sitä oppii tuntemaan, mitä on teoksen takana – mitä se käsittelee, ja myös millainen on itse taiteilija. Kaikki tämä helpottaa ymmärtämistä. 

Pekka Kauhanen. Kuva: Timo Setälä.

OK: Mistä tulee innostus nuoriin taiteilijoihin? 

PK: Kokoelmani alkoi silloin, kun opiskelin Suomen Taideakatemian koulussa. Silloin tehtiin vaihtokauppoja. Olin ensimmäisellä luokalla, kun viimeisellä luokalla ollut Tuomo-Tapio Immonen (1950–2011) ehdotti minulle kauppoja. Tein yhden pronssiveistoksen, josta valoin muutamia kipsikappaleita, joita vaihdoin parin kaverin kanssa. Toinen taisi olla Pekka Hermanni Kyrö. Siitä se kaikki alkoi, mutta sitten huomasin, että enhän minä ala vaihtaa. Jos minulla on rahaa, ostan mieluummin ja tingin. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Myyn kalliilla itse ja ostan halvalla. En ole vaihtanut kuin yhden kerran sen jälkeen. 

Pekka Kauhasen seinältä: Antti Tanttu, Pelon palkka, puupiirros, 1989. ”Antti Tantun iso puupiirros on ollut samalla paikalla kotonani jo 25 vuotta. Se on yksi kannatinpilareista kokoelmassa, ja voimakkaana työnä se antaa itsestään koko ajan jotain uutta.” 

OK: Eivätkö taiteilijat vaihda aika paljon? 

PK: Taiteilijat vaihtavat, mutta minähän olenkin kuvanveistäjä. Mutta vakavasti ottaen: siitä se alkoi pikkuhiljaa revetä. Koulussa oli esimerkiksi aina joulu- ja kevätnäyttelyitä, ja aloin hankkia teoksia ihan rahallakin, jos sitä pikkuisen enemmän sattui olemaan. 

OK: Sinähän seuraat nykyään aika paljon nuorta taidetta? 

PK: Olen seurannut pitkään. Olivathan nämä nyttemmin vanhentuneet opiskelutoverinikin nuoria silloin, kun aloitin. Mutta viimeisin villitys on tietysti uudempi sukupolvi, kahtapuolta kolmikymppisiä. Niillä on ihmeellisiä ideoita, ja töitä voi ripustaa vaikka kattoon ja nurkkiin. Ja liittyy se omaankin tekemiseen. Kyllä niistä jotenkin saa virikkeitä. Kotiin eivät kaikki enää kuitenkaan mahdu. Minulla oli Kuopion taidemuseossa 2007 näyttely ja ehdotin, että voisin ottaa seinille hankkimiani teoksia, kavereitten töitä. Silloin ehkä tajusin olevani keräilijä. Latasin auton kyytiin yli 50, eikä siinä ollut edes kaikkia. Taidemuseohan sitten tarkisti kaikkien teosten kunnon ja kehystikin osan. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Mutta takaisin asiaan. Elävien taiteilijoiden töitä minäkin olen hankkinut. Vaikka onhan joukossa jo edesmenneitä. Kuten jotkut meitä tukeneet kollegatkin. Muistan kun nuorena oli vähän tiukilla, oli hienoa kun pystyi soittamaan joillekin taiteilijakollegalle, esimerkiksi Juhani Harrille (1939–2003) ja Kain Tapperille (1930–2004). Niille oli paljon helpompi soittaa kuin jonnekin säätiöön. Molemmat pelastivat toisinaan pälkähästä. Heillä molemmilla oli aika isot kokoelmat. Ja nyttemmin, kun on mennyt ihan hyvin taloudellisesti, ajattelen että voinhan minäkin samalla tavalla näitä nuorempia vähän jeesata – nyt kun on tiukat ajatkin. Ikään kuin jatkan tätä perinnettä. 

TS: Kyllä minussakin joku keräilykärpänen tai -hemuli sisällä asustaa. Taide ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia. Kaikki lähti siitä, että keräsin kirjoja ja sitten harrastus muuttui ammatiksi. Kirjojakin on nykyään vähän liikaa. Jos taiteenkeräily tarkoittaa, että teokset eivät mahdu enää seinille, vastaus on kyllä. Se raja on jo vuosia sitten ylitetty. Systemaattisena keräilijänä en minäkään itseäni pysty pitämään. Kun olen esimerkiksi puhunut Lars Swanljungin kanssa ja lukenut hänen kommenttejaan, pitäisi varsinaisella kokoelmalla olla tietty teema ja sen pitäisi pyrkiä tiettyyn kattavuuteen. Ei minulla ole sen paremmin mahdollisuutta kuin haluakaan siihen. Keräilyni on täysin intuitiivista. Olen tykännyt jokaisesta työstä kauhean paljon, mutta ei kokoelmassani ole edes mitään tyylillistä yhtenäisyyttä. 

MN: Toisaalta onhan meillä varmaan tiettyjä painopisteitä omaan makuun liittyen. Minulla esimerkiksi on aika paljon konkretismia. Sitten on toinen punainen lanka: jos on joidenkin taiteilijoiden töitä enemmän, silloin mielellään hankkii, kun taiteilija liikahtaa johonkin suuntaan linjassaan. Sitä alkaa seurata uutta polkua. Tietysti sillä edellytyksellä, että haluaa seurata sitä polkua, mihin taiteilija on menossa. 

PK: Kyllä ne kaikki ne on lempilapsia. Kun ostaa kotiin, on se vähän eri asia kuin se, että keräisi museoon. 

Timo Surojegin. Kuva: Timo Setälä.

TS: Minun makuni on aika laaja, eikä siitä synny linjaa. Kun mietin  vaikkapa tuoreita hankintoja, olen ostanut kaksi Tommi Toijaa ja kaksi Kauko Hämäläistä (1928–1986). Eivät he ole kovin lähellä toisiaan. Toijat ovat ekspressiivisiä, jopa raadollisiakin, ja Hämäläiset puolestaan pysähtyneitä ja zeniläisiä. 

MN: Minä olen viime vuosina hankkinut yhtä paljon veistäjiltä kuin maalareilta kuin valokuvaajilta. 

PK (savolaisittain): Se on hyvä linja. 

MN: Siihen vaikuttaa varmaan se, että kuratoin niitä Skanskan pääkonttorin näyttelyitä. Opin tuntemaan aika ison joukon eturivin veistäjiä. 

OK: Paljonko niitä näyttelyitä oli? 

MN: Se oli kymmenen vuoden rupeama, viitisen näyttelyä vuodessa, joten oli niitä viitisenkymmentä. Se kattaa aika joukon veistäjiä. 

OK: Timolla on eläviltä taiteilijoilta hankkimisen lisäksi yksi erikoisalue. Olet kolunnut paljon näitä halvempia huutokauppoja? 

Surojeginin seinältä: Janne Kaitala, Kipinämikko, akryyli, 2010. ”Janne Kaitala maalaa hienoja töitä, jotka toimivat maalauksen omilla ehdoilla, kuten taiteilija itse toteaa: ’Näissä teoksissa ei ole vihaa, ei rakkautta, näissä teoksissa on viivoja ja väriä. Näissä teoksissa ei ole rahahuolia tai muitakaan huolia. Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä’.”

TS:  Kuten sanoin, makuni on aika laaja. Jos ihastun johonkin työhön, niin voi se olla jo edesmenneeltä taiteilijalta. Kun rahat antavat periksi, saatan hankkia jotain vanhempaakin, johon olen tykästynyt. Yksi tällainen löytö oli Eino Ruutsalo (1921–2001). Taidehallissa oli vuonna 2001 se retro, joka muuttuikin sitten muistonäyttelyksi. Aloin niihin aikoihin käydä huutokaupoissa ja tajusin, että hemmetti, nämähän on aika edullisia ja minullakin on varaa niihin. Nyt minulla on kymmenkunta eri tyylistä ja eri ajoilta olevaa Ruutsaloa. 

OK: Käyttekö te muut huutokaupoissa? 

MN: Seuraan minä niitä mutta en juuri käy, joskus sattumanvaraisesti. 

PK: Olen minä Hagelstamilla joskus käynyt. 

MN: Minulle se on vähän raamin ulkopuolella. 

PK: Viimeksi ostin Aino Aallon (1894–1949) neljä tuolia. 

OK: Onko ne käytössä? 

PK: On tietenkin. Sitä paitsi, jos olisin mennyt kauppaan, ne olisivat maksanut paljon enemmän. 

OK: Savolainen! 

TS: Olen minä varmaan muutaman kymmenen työtä huutokaupoista ostanut. Täytyy kuitenkin muistaa, että näistä halvemmista huutokaupoista saattaa löytyä nimitaiteilijoita, mutta työt eivät välttämättä ole aina niitä parhaimpia – tai välttämättä sellaisia, mitä itse haluaisi hankkia. Näin on varsinkin vähän vanhemman taiteen kanssa. Harvoin niihin vanhempia huipputöitä eksyy.
MN: Huomasin kerran, että yksi kiinnostava työ oli myyty vähän halvemmassa huutokaupassa erittäin halvalla. Kyse oli vielä elävästä taiteilijasta, ja olisin halunnut juuri siltä kaudelta työn, mutta niitä ei enää ollut taiteilijalla jäljellä. Sain selville että se oli mennyt edelleen myyntiin, menin seuraavaan paikkaan ja kysyin mitä maksaa. Hinta oli viisi- tai kymmenkertainen. Ostin sen sitten, eikä edes harmittanut yhtään. Hintapyyntö oli ihan oikea. 

OK: Te ette siis keräile sijoitusmielessä ettekä rakenna museokokoelmaa. Mutta miten kokoelmat sitten elävät arjessanne, kun osa on varastossakin? 

PK: Silloin kun minulla oli se Kuopion näyttely, tuli vähän orpo olo, kun seinät oli puolitoista kuukautta tyhjillään. Ihan oikeasti. Alkoi ahdistaa, kun ei ollut muuta kuin se helvetin televisio. Tuntui siltä, ettei näin tule toimeen. 

OK: Vaihdatteko ripustuksia? 

PK: Vaihdan jonkin verran. 

MN: Kyllä minä vaihdan. Minulla on aika ”fleksiibeli ripustus”, osa on usein jopa nojalla seinää vasten. Olen laittanut teoksia kirjahyllyynkin. Sitten meillä on talossa piharakennus, jossa on autotalli. Se on vanha hevostalli ja yläpuolella on hevosmiesten asunto. Minulla on siellä tila. Vaimo sanoo sitä varastoksi ja minä sanon ateljeeksi. Siellä on aika paljon ripustettuna. 

OK: Siis niin kuin klassinen man cave – paikka, johon miehet tungetaan tai joihin he karkaavat omine harrastuksineen? 

MN: On siellä vanhat vinyylitkin. 

TS: Pyrin vaihtamaan ripustusta, mutta en kovin usein. On kuitenkin paljon niitä mielitöitä, joihin on erityisen tykästynyt ja ne ovat ikään kuin asettuneet oikeille paikoilleen. On minulla pari huonetta, joihin pyrin tavallaan luomaan vaihtuvia näyttelyitä. Niissä on helppo kiskotus ripustusta varten. On minullakin töitä lattialla kirjahyllyn edessä, mikä ei ole varmaankaan kovin oikeaoppista – mutta on se parempi kuin laatikoissa. 

PK: Nehän on myös niin, että näkyy. 

MN: Kirjahyllyssä kun kirjan alle laittaa ruuvin, siihen voi ripustaa ihan hyvin. Kun tarvitsen kirjan, nostan työn edestä pois. Tällä tavoin tulee uusi seinä käyttöön. 

OK: Luovutteko te koskaan hankkimistanne töistä? 

PK: En ole luopunut yhdestäkään. 

TS: Ehkä joskus pitäisi, mutta se on kyllä vaikeaa. Siinä se on tämä keräilijän dilemma. Niitä on helpompi hankkia kuin niistä luopua. 

MN: Minulla on yksi hyvä tapa. Niitä voi antaa lapsille ja lastenlapsille. Viimeksi lastenlapset saivat Tapani Mikkosen (1952–2014) työt päästessään ylioppilaiksi. 

OK: Mitäs sitten, kun teistä aika teistä jättää? 

PK: Minä olen rakentanut mökkiä ja ateljeeta Riäpysjärvelle [toim. huom.: Leppävirran Rääpysjärvi]. Vien sitten jäljelle jääneet veistoksenikin sinne. No, tämä vähän leikillä. En minä sitä ole tietoisesti miettinyt. Tyttäreni saa sitten hoidella tietoisesti asiat – onhan hän juristi koulutukseltaan. 

TS: En minäkään ole miettinyt. Se olisi ihan toinen asia, jos kyseessä olisi kokoelma, jolla olisi ihan oikeasti taidehistoriallista arvoa tai merkitystä – tai jotain ajankohtaisarvoa. En minä museotyötä tee. Ei kokoelmani ole sellainen eikä todennäköisesti tule sellaiseksi kehittymäänkään. Mutta on tätäkin syytä miettiä. 

PK: Eivät museotkaan voi koskaan ottaa kaikkia, huolivat vain parhaat päältä, ja sitten muut jäävät. 

MN: Minä olen jo periaatteessa päättänytkin. Asia on ”meinaamista vaille valmis”, niin kuin savolaiset sanovat. Aion tehdä kirjan. Kun minusta aika jättää, teoksille tapahtuu mitä tapahtuu Eivät ne kokonaisuutena säily, vaikka mukana onkin museokelpoisia töitä. Kirjan kautta niistä syntyy tietyllä tavalla kokoelma. Sitten voisin miettiä myös niiden tarinoiden kertomista. Kirjan tekeminen on nykyään pienenä painoksena helppoa eikä mahdottoman kallista. Suunnitelma on, että mitä useammalle sen kerron, sitä suurempi paine minulle tulee toteuttamiseen. 

OK: No nythän se pannaan lehteen. 

MN: Ehkä tämä on nyt se tietoinen julkituleminen. 

TS: Jotkut keräilijäthän ajattelevat, että museoiminen tietyllä tavalla tappaa kokoelman. 

OK: Palataan vielä hetkeksi eläviin kokoelmiin ja niiden henkisiin arvoihin. Sanokaa jotain ylevää. 

PK: Kuvia seinillä on vähän vaikea pukea sanoiksi. 

MN: Tietyistä töistä tulee tietynlainen identiteetti siihen omaan ympäristöön. Muistan, kun meiltä oli yksi Joakim Sederholmin veistos lainassa näyttelyssä, niin vaimoni oli aivan kauhuissaan, kun yksi perheenjäsen oli kadonnut. On teoksilla iso merkitys. Joistain tulee tosi tärkeitä, mutta tämäkin vaihtelee, ei se ole staattinen olotila. Uusiminen tai uusi teos muuttaa dynamiikkaa. Kyllä teokset keskustelevat keskenään – ei se ole pelkkä taidepuheen klisee. Intiimissä kotimiljöössä sen huomaa vielä paremmin kuin näyttelyssä. Näyttelyssä ne kuiskii, kotona joskus huutaakin. 

PK: Minullakin kun on näitä veistoksia… vai sanoisinko erilaisia objekteja… seinillä, katossa ja nurkissa, niin siitä se vasta mellakka syntyy. Kakofoniakin on aika kiinnostavaa. Siihen voi laittaa enemmän leikkisyyttäkin kuin omiin hommiin. 

TS: Tietyt työt ovat osa kotia – ja tavallaan osa omaa identiteettiä. Parhaimmillaan ne antavat haastetta katsoa asioita uudella tavalla, ei sekään ole pelkkä taidepuheen klisee. Jotkut työt pystyvät tekemään sitä kerta toisena jälkeen. 

OK: Esimerkiksi julkinen taide muuttuu usein tietyllä tavalla näkymättömäksi. Ei sitä Espaa kävellessään useinkaan pysähdy varta vasten katsomaan Gunnar Finnen veistosta. Havahdutteko te koskaan kotona? 

PK: Se riippuu vähän sohvan asennosta. Mutta vakavasti ottaen: kyllä sitä jää usein kiinni johonkin teokseen. 

TS: Kyllä kymmenenkin vuoden jälkeen joku avaa jonkun polun jonnekin. Aivan samoin kuin kirjallisuudessakin, ei niistä poluista aina tiedä, mihin ne johtaa. 

PK: Minulla on esimerkiksi Antti Tantun Pelon palkka (1989) ollut samalla paikalla jo 25 vuotta. Kyllä se antaa koko ajan jotain. Se on isokokoinen työ (149 x 239) ja siihen aikaan se jonkin verran maksoikin, mutta olen hirveän tyytyväinen siihen teokseen. Se on yksi niitä kannatinpilareista, joista olemme puhuneet. Nähdessäni sen päätin ensin, että tämä pitää saada, ja vasta sitten, että mahtuukohan se edes kotiin. 

TS: Minullakin on samanlainen kokemus. Kun olin nähnyt Inga Sipiläisen (1962–2002) muistonäyttelyn Hyvinkään taidemuseossa, ihastuin toden teolla. Hankin sitten myöhemmin kaksi työtä työhuoneelta, eivätkä ne siellä niin isoilta näyttäneet. Kuljetuskin oli vaikeaa, jouduin vuokraamaan Hyvinkään isoimman pakettiauton. Ja kun sain ne taloon sisään, löytyi vain ne kaksi mahdollista paikkaa, johon ne sitten mahtuivat. 

PK: On minullakin onneksi se Riäpyksen ateljee. 

MN: Jokaisella paikalla on kuitenkin omanalaisensa henki. Meillä on vaimon kotitila, mutta emme ole vieneet sinne juurikaan nykytaidetta. Seillä on entuudestaankin taidetta, ja ajattelin ostaa sinne tietyn aikakauden taidetta, tehdä ihan uuden kokoelman, mutta se soti kuitenkin periaatteitani vastaan. Se jäi vain ideaksi. 

OK: Pitäisikö vielä puhua luetteloinnista? 

MN (ei sano mitään, mutta kaivaa kännykästään kuvan Keisarillisen Turun Akatemian palosta säilyneestä 800 niteestä, jotka olivat olleet onnekkaasti kotilainassa, kun 40 000 tuhatta muuta nidettä paloi): - - - 

OK: Oiskohan se tässä?

***

Sitten oli vielä se pieni kritiikki. Toivottavasti taiteilijat eivät loukkaannu. En oikein ymmärtänyt katsomaani, mutta kuitenkin pidin näkemästäni. Jotenkin huumoriksi meni:

Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Markku Pääkkönen w/ Vesa Vierikko & John Peter Laakso, ”Sepä se” – piirustuksia ja algoritmejä, G12, Helsinki 4.–23.10. 

Jaakko Rönkkö, Käsikirjoitus III – piirustuksia, Galleria Katariinan Studio, Helsinki 8.–26.10.

Piirtämisestä puhuminen on täynnä kliseitä. Kun näyttelyssä näkee piirustuksia, on tapana ihastella seikkaa ja todeta, että niitä ei kovinkaan usein esitetä. Puppuahan tämä on: piirustuksia on koko 2000-luvun ajan ollut näyttelyissä vaikka millä mitalla. 

Kuvanveistäjistä on tapana sanoa, että he ovat yleensä hyviä piirtäjiä. Selitys on usein veistäjän kyvyssä miettiä yhtäaikaisesti kaksi- ja kolmiulotteisen kuvan plastisuuden problematiikkaa. Ja tottahan tämä on mutta yhtälailla puppua: on paljon veistäjiä, joiden viivassa ei ole mitään ihmeteltävää. 

Piirustuksia ihaillaan useimmiten viivan herkkyyden kautta. Mitä vähemmillä keinoilla piirtäjä saa aikaan suuren emotionaalisen vaikutuksen, sitä parempi hän on. Pikkutarkkuus ja näköisyys on rahvaan makua. Vähän puppua tämäkin on: viivaa voi käyttää niin monin tavoin ja moniin tarkoituksiin. Piirrosjälki voi olla ekspressiivistä mutta aivan yhtä hyvin meditatiivista.

Voi piirtämällä leikkiäkin, vaikka huumori on tunnetusti vaikea laji, ja taidekuva voi muuttua helposti vain pilakuvaksi. Tätäkin asiaa tulin miettineeksi Markku Pääkkösen ja hänen kahden ystävänsä – Vesa Vierikko ja John-Peter Laakso – piirustussessioiden tuotosten äärellä. Kovin oli poikamaista, ja V-sanatkin vilahtelivat teksteissä. Ja silti näyttely oli kiehtova, koska sen vakavuusaste jäi kiusoittelevaksi arvoitukseksi – niin kuin Pääkkösellä on usein ollut tapana. Raskas filosofia ja kepeä huumori nivoutuivat yhteen. 

Pääkkönen työskenteli ”läsnäoloa tunnistavan” Sokrateen Peili -maalauksen kanssa ja alkoi piirtää kahden ystävänsä kanssa: ”Mallia piirtäneen vieressä istunut seurasi kynällään toisen kynän liikettä katsomatta paperiinsa ja hänen vieressään istunut tämän.” Jostain omituisesta algoritmista oli kyse, mutta arvoitukseksi metodi jäi – algoritmini ovat alkeellisia: allekkain kertomista ja jakokulmaa. Mutta ihan sama. Päädyin sokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan parhaana peilinä pidetään ystävää, joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Tässä projektissa oli sellainen maku. 

Myös Jaakko Rönkön piirustusjälki oli epäkliseistä. Eikä hänenkään systeeminsä oikein auennut. Pieneen tilaan installoidun sadan lyijy- ja hopeakynäpiirustuksen sekä guassien tuli ohjeen mukaan muodostaa ”lauseita, joiden ajattelen muodostavan yhtenäisen, kommunikoivan kertomuksen”. Lukematta jäi. 

Koska Rönkkö käsitteli sekä kuvaa että tilaa, kaksi- ja kolmiulotteisen nivoutumista, hain apua plastisuudesta ja jäin ajattelemaan sitä, että kiderakenteiden kannalta plastisuus on seurausta dislokaatioiden vaeltamisesta. Vitsin sijaan tämä voisi olla totta, koska tunnistin kuitenkin tarinan olemassaolon ja vangitsevuuden – vaikken sen muotoa hahmottanutkaan. 

Siitäkin, mitä ei ihan ymmärrä, voi ja kannattaa lumoutua.

Julkaistua 561 & Näyttelykuvia 926: Pienten ja suurten tunteiden savijengi

Kesätaukoni Kirkon ja kaupungin osalta on ohi – ja se olikin aika pitkä, sillä edellinen juttu ilmestyi 9.6. Viime keskiviikkona (37/14) tuli syksyn ensimmäinen, jonka olin kyllä kirjoittanut jo elokuussa. Kyse on Tommi Toijan (s. 1974) näyttelystä Mutatis Mutandis (15.8.–27.10) Amos Andersonin taidemuseossa:

Pienten ja suurten tunteiden savijengi

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoon kuuluva Tommi Toijan (s. 1974) laaja näyttely paljastaa tahtomattaan taiteiden hierarkioita. Kun keraamikko yrittää tehdä ns. vapaata taidetta, on hänellä täysi työ vakuuttaa olevansa käsityöläisen tai muotoilijan sijaan taiteilija, mutta kun ”oikea” kuvanveistäjä käyttää välineenään keramiikkaa, hän saa tehdä estottomasti lähes mitä tahansa. Hän voi käyttää materiaaliaan kerettiläisillä tavoilla ja antaa asioiden mennä pieleen. Tästä on kehittynyt Toijalle suoranainen metodi.

Toija käyttää materiaalinaan lähinnä punasavea. Hän muovaa paksupäisiä poikiaan ja polttaa ne uunissa melko matalassa lämpötilassa. Kun täyteen pakatusta uunista kuuluu tussahdus, kiroilee normaali keraamikko, mutta juuri silloin Toija tietää, että uuni tekee työtään: pistää pirstaleiksi pojan, jonka parissa hän saa jatkaa. Aivan kuin elämässä, sattuma antaa rakennuspalikat, joita ryhdytään kokoamaan, liimaamaan ja paikkailemaan. Paikkailu tapahtuu arkisesti, rautakauppatavaralla – usein remonttimiehille tutulla Oiva-tasoitteella. Samasta paikasta saa myös puukkoja, raspeja ja hiomapaperia. Sieltä tulevat myös maalit – esimerkiksi alehintaan väärin sekoitettu maali.

Sen sijaan, että Toijan menetelmä olisi poikamaista välinpitämättömyyttä tai sillä koketeeraamista, on kyse kuitenkin kuvanveistosta. Hän on aina ollut kiinnostunut kuvanveiston klassisista ulottuvuuksista, plastisista arvoista ja ihmisfiguurista. Hän tietää työskentelevänsä perinteessä – itse asiassa savi lienee maailman vanhin kuvanveistomateriaali. 

Jumalainen näytelmä, sekatekniikka, 2014.

Toija ei ole halunnut keksiä kuvanveistoa uudestaan eikä myöskään ole halunnut sitä erityisesti uudistaa. Hän on muovannut paksupäisiä poikahahmojaan jo yli kymmenen vuotta, ja se tuntuu ainakin toistaiseksi riittävän. Ja mikä ettei? Ihmisfiguurin avulla pääsee kiinni sekä suurin ja pieniin tunteisiin että niitä installoimalla sosiaaliseen todellisuuteen: rakenteisiin, hierarkioihin, ryhmädynamiikkaan. Juuri installointi onkin yksi Toijan vahvoista ulottuvuuksista. Hän virittää figuurin ja tilan – sekä fyysisen että sosiaalisen – jännitteitä taitavasti, kuten näyttelyyn liittyvässä jättiveistoksessa Bad Bad Boy (2011). Presidentinlinnan edessä veteen pissaava, yli kahdeksanmetrinen ja epämääräisen vaaleanpunainen poika ehti herättää kiivasta julkista keskustelua jo ennen virallista paljastamistaan. 

Bad Bad Boy, sekatekniikka, 2013.

”Hellyttävä” on se termi, jolla Toijan poikia useimmiten kuvaillaan. Nyt on puhuttu siitä, että Toijan sävyt ovat tummentuneet ja että mukana on myös enemmän negatiivisia tuntemuksia, pelkoa ja tuskaa. Tämä oli kuitenkin nähtävissä jo Toijan edellisessä laajemmassa näyttelyssä Forum Boxissa vuonna 2011. Teema elää elämäänsä eikä Toija ole tuotteistanut itseään vain miellyttääkseen yleisöään. Pojat ovat samantyyppisiä mutta eivät ole sama poika. On kuin Toija tekisi yksilölliset piirteet omaavaa mutta samat ulkoiset tunnusmerkit jakavaa ryhmäkuvaa ihmisistä nykytodellisuudesta – kuin aikoinaan legendaarinen kiinalainen terrakotta-armeija 200-luvulla eaa. Poikia on museossa nyt yli 200. 

Julkaistua 552: Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Tänään kuulemma ilmestyi Forum Boxin 15-vuotisjuhlakirja, johon minulta oli tilattu haastattelujuttu – heinäkuussa istuin muutaman taiteilijan kanssa kapakassa. Tässäpä juttu:

Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Usein kuulee sanottavan, että ”taide on yksinäistä työtä”. Kirjailija kirjoittaa kirjojaan kammiossaan aluksi tyhjää sivua kammoten, kuvataiteilija haahuilee edestakaisin ateljeessaan seuranaan vain materiaalit ja pelottava valkoinen kangas – tai savinen kuutio vailla muotoa. 

Taidetta ei kuitenkaan olisi ilman kanssaihmisiä ja muiden kanssa tehtävää yhteistyötä, jolla on oma työnjakonsa. Yhdysvaltalainen taiteen sosiologi Howard S. Becker on todennut (Art Worlds, 1982): ”Kaiken inhimillisen toiminnan tavoin taiteelliseen työhön sisältyy ihmisjoukon, ja usein suuren joukon, yhteistoimintaa. Heidän yhteistyönsä kautta kuulemamme tai näkemämme taideteos syntyy ja jatkaa olemassaoloaan. Teoksessa näkyvät myös aina tuon yhteistyön merkit.” 

Howard S. Becker (s. 1928), eräs nurkkajumalistani.

Becker operoi taidemaailman käsitteellä ja on tutkinut tuon monimutkaisen yhteistyön ja työnjaon verkostoja ja rakenteita. Perusrakenteet ovat melko selkeitä: kaikki tiedämme, että suomalaisessa taidemaailmassa toimii taiteilijoiden lisäksi taidehistorioitsijoita, museoihmisiä, kuraattoreita, galleristeja ja kriitikoita. Tarkemmin asiaa ajatellen mukana olevia ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän – Becker esimerkiksi siteeraa englantilaista kirjailijaa Anthony Trollopeta, joka muistelmissaan korostaa palvelijansa roolia kirjojen synnyssä. Palvelija keitti joka aamu Trollopelle kahvit, kun tämä aloitti päivittäisen työskentelynsä 05.30. Trollope totesi olevansa ”tälle miehelle enemmän velkaa onnistumisestaan kuin kenellekään muulle”. 

Napoleon Saronyn (1821–1896) muotokuva Anthony Trollopesta (1815–1882).

Vaikka taidemaailman rakenne onkin kohtuullisen selkeä, voi sen käytänteissä ja toiminnoissa tapahtua muutoksia. Kyse ei ole pelkästään kosmetiikasta, esimerkiksi siitä että komissaarit vaihtuvat titteliltään kuraattoreiksi, vaan toisinaan rajuistakin rakenteellisista muutoksista. Esimerkiksi musiikissa ja elokuvassa varsinaisen taiteellisen sisällön luojan rooli on nykyään usein siirtynyt alisteiseksi tuottajan roolille. Tuottajistakin on tullut tähtiä. Näin on käynyt kuvataidemaailmassakin: toisinaan taiteilijat tuskailevat sitä, että taidemaailman valta on hiljalleen siirtynyt kuraattoreiden käsiin, ja taiteilija saattaa olla pelkkä pelinappula, kun kuraattori yhteisnäyttelyä rakentaessaan luo ”omaa teostaan”. Kentän sisällä tapahtuu kuitenkin liikehdintää ja siirtymiä. Taiteilijakin voi toimia kuraattorina tai kriitikkona. Taiteilijat voivat myös ottaa osan keskeistoimintoja haltuunsa ja ryhtyä pyörittämään vaikkapa omaa näyttelytilaa tai galleriaa. Tällaiseen toimintaan keskittyviä osuuskuntia on syntynyt Suomeen viime vuosina jo useita. Edelläkävijänä tässä prosessissa on ollut Forum Box, joka juhlii jo 15-vuotista taivaltaan. Koko tuon ajan aktiivisena taidekriitikkona toimineena uskallan väittää, että juuri taiteilijavetoinen toiminta on tuottanut yleensä sitä kiinnostavinta sisältöä, osoittanut riskinottokykyä ja näyttänyt taidemaailmallemme uusia asioita ja tapoja tehdä niitä. Tämä koskee myös suomalaisen taidemaailman kansainvälistymistä, jota aikoinaan leimasi komissaarivetoinen virallinen kansallinen edustuksellisuus ja myöhemmin virallisten tahojen yritys muuttaa kuvataide silkaksi vientituotteeksi. Nyttemmin kiinnostavin kansainvälinen kulttuurivaihto tapahtuu taiteilijavetoisten residenssien ja ruohonjuuritason näyttelyprojektien avulla. Ilman tarpeetonta liturgiaa. Tässäkin Forum Box on pitänyt tuntosarvensa koko ajan herkkinä.
Taide voi olla ihanaa, sielua parantavaa tai jopa ylevää, mutta taidemaailma on aina myös täynnä vaikeita jännitteitä. Kuraattorien ja taiteilijoiden suhteissa voi olla kitkaa, galleristit saattavat pitää taiteilijoita liian kovissa pihdeissä, erilaiset päättävässä asemassa olevat henkilöt tai jopa klikit saattavat käyttää liikaa valtaa jakaessaan taiteilijoilla tarjolla olevia vähiä resursseja – esimerkiksi apurahojen tai arvonimien muodossa yhteiskunnan taholta tulevia myönteisiä sanktioita.

Taiteilijat joutuvat kamppailemaan vähistä resursseista, ja heidät onkin ajettu melkoiseen kilpailuasemaan. Toki on olemassa taiteilijoita, jotka listaavat kateellisina toisten taiteilijoiden saamia apurahoja ja kunnianosoituksia, toisinaan jopa julkisessa sanassa, mutta todellisuudessa puheet taiteilijoiden keskinäisestä kateellisuudesta ovat liioiteltuja. Taiteilijat tarvitsevat toisiaan. He tarvitsevat ateljeekritiikkiä, he tarvitsevat kokeneempien kollegoiden neuvoja monissa käytännön asioissa sekä myös taiteellisissa kysymyksissä. Eikä sovi unohtaa sitä, että nykyään myös nuoremmat saattavat opettaa vanhempia. Taiteilijat tarvitsevat eri-ikäisiä kollegoita sijoittuakseen taiteen tekemisen jatkumoon – toiset perinteisiin mukautuen, toiset vallankumouksia suunnitellen. He tarvitsevat myös toisiaan ottaessaan asioita enemmän omiin käsiinsä – kuten Forum Boxissa on tehty. He tarvitsevat myös kollegoitaan oman työnsä mielekkyyden vahvistamiseksi. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kiistatta käynyt ilmi, että taiteilijan menestyksen mittarina kollegoiden parissa hankittu arvostus on lopulta se kaikkein tärkein – mitalien kiilto tai taloudellinen menestys on varsin pieni lohtu, kun olet yksin tai väärinymmärretty oman neroutesi kanssa. Hyvä taiteilija on todella hyvä taiteilija vasta kun muut taiteilijat häntä sellaisena pitävät.

***

Tapasin heinäkuussa 2014 eräässä Forum Boxin lähikapakassa neljä forumboxlaista taiteilijaa testatakseni edellä esittämieni väitteiden totuutta. Mukana oli kaksi kokeneempaa konkaria, Matti Peltokangas (s. 1952) ja Pekka Kauhanen (s. 1954), sekä kaksi vähän nuorempaa tekijää, Stiina Saaristo (s. 1976) ja Tommi Toija (s. 1974). 

Pekka Kauhanen, Taidepoliisi, 2006, Espoo.

Pekka Kauhanen (PK): Taustaksi voisi muistuttaa, että silloin kun Forum Boxia alettiin ideoimaan vuonna 1996, oli menossa aika voimakas gallerialiikehdintä: Galerie Artekia oltiin lopettelemassa ja David Hasan sekä Ilona Anhava suunnittelivat yhteisprojektina jotain jättinäyttelytilaa. Tuolloinhan gallerioita ei ollut niin paljoa kuin nykyään. Kain Tapperilta paloi tilanteessa päreet, ja mukana oli myös Pekka Pitkänen. Boxin alku olikin aika veistäjäpainotteista. Artek oli ollut kerroksissa, ja nyt kuvanveistäjät halusivat isot työt sisään – vaikka kuorma-autolla. Sitten ruvettiin neuvottelemaan kaupungin kanssa. Kari Poutasuon kautta taisi löytyä tämä vanha juustola. Siinä se oli! Mahdottoman hieno rähjä, karsea ja kylmä. Byrokratia oli aika hankalaa, varsinkin kun me taisimme olla ensimmäinen tämänmuotoinen taiteilijavetoinen osuuskunta. Tapperilla oli kuitenkin kattavat kontaktit. Opetusministeriö antoi poikkeuksellisen hyvän apurahan, missä Matti Hokkasen apu oli merkittävää. Me haalimme kasaan loput. Osapuilleen miljoona markkaa siihen meni, mutta kun avasimme vuonna 1999, velkaa oli nolla. Sitä ei kukaan usko, kuinka paljon teimme työtä. Talkoita oli koko ajan. Tapper oli moottori ja myös Pitkänen oli mukana koko ajan. Muutkin tulivat nopeasti mukaan: muun muassa Tapio Junno eri apulaisineen oli talkoissa. 

Matti Peltokangas (MP): Me tulimme vähän myöhemmin mukaan, mutta jouduttiin Tommin kanssa lakkaamaan heti lattiat. 

Matti Peltokangas on veistänyt myös kirveenvarsia.

Stiina Saaristo (SS): Minä tulin vuonna 2003. 

PK: Ja jos vielä mennään alun sisältöihin, saimme heti hyvän lähtölaukauksen yhteistyössä Kiasman kanssa, kun esittelimme Richard Serraa ja Anthony Caroa. 

Otso Kantokorpi (OK): Nythän teitä on jo osapuilleen 80 jäsentä. Onko rajat jo saavutettu? 

PK: On varmaankin, mutta meillähän on kaikkea isompaakin yhteistoimintaa: erilaisia tapahtumia, Tallinnan taideretkiä ja pikkujouluja. 

SS: Eikä niitä aktiivisemmin mukana olevia ole liikaa. 

TT: Meitä on varmaan parikymmentä. 

OK: Mutta mennään siihen yhteistoimintaan. Mikä ero tässä on normaaliin galleriaelämään? 

SS: Minulle ero on siinä, että eri-ikäiset kollegat tuovat toimintaan erilaista historian tuntua. Normaali galleriaelämä on jotenkin liikaa mukana taidemaailmaa nykyään leimaavassa kertakäyttökulttuurissa. Tässä saa olla aktiivisesti tekemisissä pitkän uran tehneiden taiteilijoiden kanssa, ja on hyvä nähdä, miten he luottavat tähän ammattiin, miten se kantaa. Tässä on hyvällä tavalla historiaa ja jatkuvuutta.

TT: Perinteet pysyvät yllä. Siinä asettuu historian jatkumoon, kun kuuntelee näiden vanhempien horinoita. On käytännön elämässäkin eroja. Toisinaan on raskasta olla aina päivystysvalmiudessa. Jos oven lukko menee rikki, jonkun meistä on hoidettava se. Mutta todellisuudessa talkoohenki ja yhdessä tekeminen on mukavaa.

OK: Taiteen kentän sosiologisissa tutkimuksissa puhutaan kentällä käytävästä valtataistelusta sukupolvien välillä. Teitä nuorempia kuunnellessa ihmetyttää se, että ettekö te halua vanhojen pierujen väistyvän. 

TT (hymyilee): No väistyyhän ne ihan luonnollisesti jossain vaiheessa. 

Kävin aikoinani Tommi Toijan työhuoneella haastattelemassa häntä.

MP & PK (yhdessä suin, hymyillen): No mehän ollaan jo väistytty. Ollaan siirrytty ystävä-osastoon. [Sekä Kauhanen että Peltokangas kuuluvat Forum Boxin ystävät -yhdistyksen Pro Boxin hallitukseen.] 

SS: Minulle tämä sukupolvien taistelu on vieras ajatus. Nuorilla nykymeno on keskenään paljon raaempaa. Näissä vanhemmissa on parasta se, että ei ole niin sairasta vertailua ja kilpailua. On hienoa nähdä, miten he ovat kasvaneet taiteeseen. On upeaa nähdä taiteilijoita, jotka on sinut itsensä ja tekemisensä kanssa eivätkä koe nuorempia uhkana. 

OK: Moni vanhempi kuvanveistäjähän on ollut mukana keskiajoilta alkaneessa ammattikuntamaisessa mestari–kisälli-perinteessä. Elääkö tällainen vielä? 

SS: Kyllä minäkin koen olevani tavallaan samassa perinteessä. Forum Box on ollut minulle tässä suhteessa merkittävä. Monet Boxin jäsenet ovat olleet opettajiani – esimerkiksi Susanne Gottberg. Siinä syntyy aika kiinteä suhde, vähän kuin mestarilla ja kisällillä. Koen sen samana. Ehkä minullakin on nuorempia kollegoita tuettavana sitten kun tästä vanhenen. 

Stiina Saariston duuneissa on ärtsyä voimaa. Left Over, 2011, värikynä.

MP: Meille kuvanveistäjille on ollut luonnikasta käyttää apulaisia. Omat kädet eivät aina riitä. 

PK: Me tarvitsemme yhteistyötä. 

MP (hymyilee): Vaikka verissä päin kilpaillaan, tehdään hyvillä mielin yhteistyötä. 

OK: Kenellä te itse olette toimineet apulaisina? 

PK: Aimo Tukiaisella, Kain Tapperilla. 

TT: Tapperilla ja Radoslaw Grytalla. 

MP: Heikki Häiväojalla ja vähän aikaa Tapperilla. 

OK: Entä omat apulaisenne? 

PK: Kerran kävi yksi, mutta ei siitä tullut mitään. Minun tekemiseni ei ole samanlaista kuin monen muun. 

MP: Minähän autan nyt Pekkaa. [Peltokangas avustaa Kauhasta Talvisota-muistomerkin toteuttamisessa.] 

PK: Isoa duunia on tehtävä yhdessä. Ei siinä omat kädet riitä. 

TT: Minulla on kavereita ja myös oma poika. Ja faijaakin käytän joskus metallihommissa. 

PK: Tuohan on enemmän kuin sata jänistä! 

OK: Kollegoiden tukea voi tarvita muissakin kuin käytännön asioissa. Entä sellainen asia kuin ateljeekritiikki?

 SS: Minä en jaksaisi olla tällä alalla, jos ei olisi muutamia kollegoita, joiden kanssa voin jakaa asioita. En siis oikeasti olisi enää tässä ammatissa. Sara Orava ja Kasper Muttonen ovat tässä suhteessa korvaamattomia. Ei se varsinaista ateljeekritiikkiä ole, mutta on taiteilijana olemisen stressit ja ongelmat on hyvä jakaa. Joskus puhutaan ihan duuneistakin, mutta lähinnä kyse on henkisestä tuesta. Toisinaan sitä haluaa myös keksittyään ja päätettyään jotain jakaa intoa ja saada aikaan kollektiivista innostusta. 

PK: Minulla on kotona oma kriitikko. [Viittaa Outi Pienimäkeen.] 

MP: Paras pitää ovet kiinni. 

PK: Aika vähän minä muilta kyselen. Mutta kun tekee jotain uutta, niin siinä vähän puntti tutisee. Pitää testata. Viimeksi Matin kanssa yhteisnäyttelyssä sanoin: ”Et sitten naura.” Ja Matti sanoi omasta työstään ihan samaa. 

TT: Minulle kelpaa myös maallikkomielipide. Kaverit saattavat työhuoneella heitellä kommentteja ja kysellä jotain. Silloin joudun miettimään duunejani. 

PK: Puhelinsoitot kollegoille ovat enemmän sellaisia, että mistä saa mitäkin tavaraa. 

MP: Nuoret saattavat joskus jopa soittaa, että miten tehdään kipsimuotti. Mutta vakavasti ottaen, minulle ohikulkijat ovat tärkeitä, asun ja työskentelen sellaisessa kylämäisessä yhteisössä. Kyllä minä kuuntelen sivullisia, seuraan reaktioita. 

SS: Minulle paperi on vaikeimpia juttuja. Siksi olen tuttu konservaattoreiden kanssa. 

PK: Valureita ei myöskään pidä unohtaa. He seuraavat alan teknistä kehitystä. Nyt olen ollut jopa VTT:n kanssa paljon yhteyksissä. On tutkittu haponkestävää ruostumatonta terästä. 

MP: Eikä saa unohtaa metallifirmoja, niillä on ammattitaitoa teollisuudesta. 

OK: Entä ripustaminen? Sehän toisinaan jopa ylikorostuu yksittäisten teosten sijaan, kun pohditaan näyttelyn onnistumista. 

MP: Joskus sitä tulee sokeaksi omille töilleen. Kollega saattaa ehdottaa, että tuota vähän siirretään ja tuon voisi ehkä poistaa kokonaisuudesta. Veistäjien kesken me teemme sitä aika paljon. 

PK: Junno pyrki siihen, että kaikki sisään ja että kaikki veistokset ovat yhtä hyviä. 

SS: Haluan luotettavan alan ystävän aina mukaan rakentamaan yksityisnäyttelyä. 

PK: Joillain on ollut jopa sekä kollega että museoalan ihminen. Minäkin haluan omaani vieraan silmäparin, vaikka se vain kävelisi läpi ja kertoisi tuntemuksistaan. 

TT: Minä teen mieluiten ripustuksen yksin, mutta minulla onkin enemmän sellaisia installaatiomaisia rakennelmia, jotka ovat kulloiseenkin tilaan suunniteltuja. 

MP: Minulla on myös suunnitelmat yleensä valmiina, mutta joissain pikkujutuissa kollegoiden kommentit saattavat puhdistaa ja selkeyttää. 

SS: Nyt kun aloin tarkemmin miettiä, apu on tosi tärkeää. Teokset ovat kuitenkin vähän kuin omia lapsia. Ei niitä näe enää samalla tavalla kuin muut ihmiset. 

PK: Kannattaa kuunnella kaikkia. Kuunnella ja kysellä. 

MP: Sitten on sellainen asia kuin valaistus. Valot ovat erittäin tärkeitä. Meillä Galleria Sculptorissa soitetaan usein Matti Nurminen laittamaan valoja.

Tässä sitä tarvittavaa yhteistyötä. Matti Peltokangas ja Matti Nurminen (s. 1947) ripustamassa.

  

OK: Taiteilijoiden suhdeverkostot ovat siis aika isoja ja puhelimen muistit täynnä tärkeitä numeroita. Mutta miten se tiivistyy tällaisessa Boxin kaltaisessa yhteisössä? Mitä Box on merkinnyt teille, nyt kun aikaakin on jo kulunut? 

SS: Minulle se on merkinnyt todella paljon. Voi jopa olla, että ilman Boxia olisin lopettanut koko taiteilijanurani heti koulun jälkeen. Ei se taidemaailmaan astuminen ollut helppoa. Olen vähän skeptinen luonne ja varsinkin taidemaailmaa kohtaan. Boxin arvot ovat sellaisia, jotka allekirjoitan. Se on yhteisö, johon kuuluminen on iso asia – varsinkin nuorempana, kun etsi omia rajojaan. Ja olihan se nuorena meriittikin. Se on arvostettu instituutio. 

MP: Meille jokaiselle on hyvä kuulua johonkin, varsinkin tällaiseen joukkoon. 

PK: Lähdin yhtään miettimättä heti mukaan kun Kain soitti. Mehän olimme jo Sculptorin alkuaikoina treenattu yhteisöllisyyttä, yhteisten asioiden ajamista. Tämä oli kuin jatkumoa, mutta vähän toisenlaista. Tästä tuli oma juttu. Ja nuorten kanssa on hauska olla, sitä ajattelee ensin että eihän ne osaa mitään, mutta kyllä ne sitten kuitenkin osaa. 

TT (hymyilee): Ei vielä ihan yhtä hyvin. Mutta kyllä se kuuluminen yhteisöön on tärkeintä. Ja ne arvot. Täällä raha ei ole kaikessa se peruslähtökohta. On tärkeää, että on hyvä tila, joka mahdollistaa asioita. Ja että se annetaan monenlaiselle taiteelle, ei haeta vain yhtä tiettyä myyvää linjaa. 

SS: Minusta tuntuu, että täällä suhtaudutaan taiteeseen tosissaan ja rehellisesti. Tässä joukossa koen taiteen tärkeäksi. Se otetaan vakavasti, vaikka ollaankin tietoisia nykyajan hörpötyksistä. Ollaan tietoisia, ollaan tosissaan. Täällä on asennetta. 

MP: On hyvä toimia yhteisön hyväksi. Ja miettikää nyt niitä hajuveden tuoksuisia gallerioita. Tässä on karhea luola, johon voi mennä, jossa työt on parhaimmillaan. Tämä on aito. 

SS: Nimenomaan aito. 

MP: Ja on se hauska katsoa, miten me saamme tämän toimimaan. Miten saamme tehtyä tilinpäätökseen valtavan määrän henkistä voittoa. 

PK: Minä haluaisin vielä painottaa sitä, että tämä lähti aika miesvaltaisena liikkeelle. Nyt mukaan on tullut viisaita naisia. He ovat tuoneet mukaan aivan toisenlaista näkemystä kuin meillä vanhoilla jäärillä on. Varsinkin tämä naisjoukkue on ollut hirveän tärkeä. 

OK (jää kuvanveistäjäennakkoluuloineen täysin sanattomaksi): – – –