Julkaistua 697 & Näyttelykuvia 1003: "Performanssi on elävä kuva"

Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) pieni retro Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (6.–30.8.) piakkoin toimintansa lopettavassa Galleria Jangvassa oli elokuun hienoimpia näyttelyitä Helsingissä. Eräs jo vanhempi kuvanveistäjäystäväni teki eräänä päivänä pitkän näyttelykierroksen ja otti innoissaan yhteyttä nähtyään näyttelyn – ja kertoi samalla, ettei ollut koskaan aiemmin kuullutkaan Hukkataipaleesta. Aika kuvaavaa. Onneksi Taiteeseen (4/15) tilattiin minulta haastatteluun perustuva henkilöjuttu:   

”Performanssi on elävä kuva”

Performanssitaiteilija Helinä Hukkataival on tehnyt pitkän uran suomalaisen performanssin kentällä. Hän on kuitenkin pysytellyt tietyllä tavalla marginaalissa mutta ei ole koskaan spektaakkelia tavoitellutkaan.

Tamperelainen Helinä Hukkataival valmistui kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisesta oppilaitoksesta vuonna 1966. Hän on tehnyt täyden päivätyön peruskoulun ja lukion opettajana vuosina 1966–2001. 

Hukkataival on tehnyt taidetta – muun muassa guassi- ja pastellimaalauksia – 1960-luvulta asti ja pitänyt näyttelyitä. Vuodesta 1990 hän on kuitenkin keskittynyt performanssiin ja lisääntyvästi performanssin tukemiseen valokuvan ja videon keinoin niin, että kyse ei ole enää pelkästä dokumentaatiosta. Hän on 2000-luvulla kouluttautunut Tampereen  ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolla mediataiteessa, valokuvauksessa ja videossa ja suorittanut AMK-tutkinnon vuonna 2007. Osa hänen uudemmista teoksistaan on performansseja pelkästään kameralle tai videolle, mutta varmaa suuntaa tulevaisuudelle hän ei vielä halua määritellä.

Hidasta liikettä

 

Hukkataival ajautui 1980-luvulla kuvantekemisessään kriisiin: ”Katselin maalauksia työhuoneellani ja ajattelin, että mitä ihmettä näille pitäisi jatkossa tehdä. Ei niitä kehdannut ystävillekään jatkuvasti jaella.”

 Ensimmäisen performanssinsa Hukkataival teki hahmotaideterapiakurssilla, johon hän oli törmännyt Opettaja-lehden ilmoituksen kautta. ”Se oli äärimmäisen ekspressiivinen ja uskomattoman henkilökohtainen. En enää tekisi sellaista, se oli puhdasta terapiaa.” 

Kurssilla Hukkataival tajusi sen, miten ”jokainen ihminen näkee kaikki kuvat oman elämänsä läpi”. Hahmotaideterapiassa yksi keskeinen ajatus on siinä, että kuvan tekijä onkin kuvien paras asiantuntija ottaessaan vastuuta itsestään ja hahmottaessaan tietoisuutta luovassa prosessissa. 

Kuvien tekemisen kannalta kurssilla oli iso vaikutus, ja vuodesta 1990 alkanut julkisten performanssien tekeminen – jonka rajalinjoista teatterin ja esitystaiteen kanssa on käyty erilaisia rajanvetoja – onkin Hukkataipaleelle nimenomaan kuvataidetta: ”Kuvataiteilijapohjani vaikuttaa siihen, että minulle performanssi on elävä kuva. Kaikki sen elementit täytyy saada paikalleen: esineet, värit, liikkeet, sijainti tilassa, myös äänet ja aika. Ja liian karsiminen on välttämätöntä.” 

Hahmotaideterapian lisäksi toinen merkittävä tausta on Hukkataipaleen varhainen paneutuminen taijihin ja zeniläiseen ajatteluun. Taijin periaatteissahan haetaan hiljaisuutta liikkeiden kautta. Harjoituksissa liike on jatkuvaa ja hidasta. Samoin tärkeää on taijin periaatteille ominainen täyden ja tyhjän sekä suljetun ja avoimen tunteminen, mikä tuo epäilemättä voimaa Hukkataipaleen tarkoin suunniteltujen performanssien tilalliseen luonteeseen.

Ensin on oltava Martta

Hukkataival kuuluu siihen performanssin pioneerisukupolveen, joka keksi lajinsa tavallaan itse. ”Olin minä nähnyt Jack Helen Brutin ja Homo$:in sekä Reijo Kelan esityksiä ja Roi Vaaran kuvissa, mutta esimerkiksi ulkomaisesta samankaltaisesta tekemisestä ei tuolloin Suomessa ollut juurikaan tarjolla tietoa.” Myöhemmin Hukkataival huomasi maailmalla tehdyn samanlaisia esityksiä: esimerkkinä vaikkapa Mierle Laderman Ukeles (s. 1939), joka on tunnettu feministisistä ja palveluteemaisista teoksistaan, muun muassa museotilojen siivoamisesta. Ukeleshan kysyi jo 1960-luvulla pirullisen viattomasti: ”Kuka siivoaa maanantaina jäljet, kun vallankumous on tehty?” 
Hukkataipaleen esitysten lähtökohtana ovat usein pienet arkiset asiat tai esineet, joiden alkuperäinen merkitys tai käyttötarkoitus muuntuu esityksen myötä. 

Alkuitu löytyy usein omasta arkisesta elämästä, sen esineistä ja käytänteistä, siitä mitä arjessaan ympärillään näkee: siivoamista, parsimista, kutomista, tiskaamista, kerman vispaamista tai jopa purukumin pureskelua, josta Hukkataival on myös tehnyt esityksiä. 

Tarkoin suunniteltuinakin Hukkataipaleen performanssien kulku synnyttää vastaanottotilanteessa tuntemuksen ennakoimattomasta, unenomaisesta logiikasta, jolloin ne ovat täysin avoimia katsojien tulkinnoille. Hukkataival ei pyri mihinkään ennalta määriteltyyn tulokseen, hän ei näytä, ei osoita. Hänen tavoitteena on henkilökohtaisten kokemusten yleisen tason etsiminen kaikkine mahdollisine tulkinnallisine transformaatioineen kiinnittämällä huomio pieniin tapahtumiin, sävyihin ja suhteisiin, jotka muovaavat meitä kuin huomaamatta.
Kun kysyin Hukkataipaleelta sitä, onko esityksissä arjen glorifioiminen tai pyhittäminen, hän vastasi: ”Pikemminkin esiin tuominen.” En kuitenkaan voi välttyä siltä ajatukselta, etteikö Hukkataipaleen vanhojen ja yksinkertaisten mustien tai valkoisten vaatteiden käyttö, esitysten hiljainen meditatiivisuus ja sitä kautta syntyvä hartauden tunnelma veisi katsojaa hiljentymään myös arjen pyhyyden eteen. Jotain uskonnollista niissä on, ja onhan taiteeksi nostaminenkin tavallaan pyhäksi tai arvokkaaksi tekemistä. Useammankin Hukkataipaleen teoksen nimessä esiintyy Martta. Tällä hän viittaa 1300-luvun ruotsalaisen profeetan ja sääntökunnan perustajan Pyhän Birgitan ajatukseen, jonka mukaan ”voidakseen olla Maria naisen on ensin oltava Martta”. Toinen viittauskohta lienee se, että Hukkataipaleen oman äidin nimi on myös Martta. Äidin esikuvallisuuttakaan ei ehkä kannata aliarvioida: Hukkataival kertoi tarinan siitä, miten hänen äitinsä – rovastin tytär – aikoinaan 1960-luvulla erosi kirkosta, kun naispappeutta ei kirkolliskokouksessa äänestyksen jälkeen hyväksytty, ja miten tämä liittyi takaisin kirkkoon1980-luvulla  naispappeuden hyväksymisen jälkeen.

Tuttuja asioita väärässä paikassa

Hukkataival ei kuitenkaan itse koe olevansa lainkaan barrikadityyppiä. ”Käsittelen minulle tuttuja asioita, mutta samallahan ne ovat kaikille tuttuja. Meidän kulttuurissamme nämä ovat usein naisten asioita, mutta ei pidä unohtaa sitä, että muualla miehetkin tekevät aliarvostettuja ja alipalkattuja töitä. Kyllä minulle tasa-arvon kysymykset ovat tärkeitä – aivan sukupuolesta riippumatta."

Hukkataival palaa 1960-luvun feministiseen sloganiin ”henkilökohtainen on poliittista”, jonka tarkoitus oli politisoida ihmissuhteet ja lisätä tietoisuutta niihin rakentuneesta epätasa-arvosta. Hukkataival muuntaa sen kuitenkin mieluusti muotoon ”henkilökohtainen on yhteistä”. Mutta tuodessaan tuon yhteisesti jaetun arkisen maailman esille selkä julkisessa tilassa että taiteen maailmassa – molemmat omalla tavallaan ”vääriä paikkoja” – hän suorittaa mielestäni hyvinkin poliittisen eleen karnevalisoimalla arkisia käytänteitä; Mervi Appel onkin osuvasti yhdistänyt rituaalin ja karnevaalin Hukkataivalta käsitelleessä pro gradussaan Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (2011).

Hukkataipaleen karnevalismi ei ole kuitenkaan kuten Rabelais’n karnevalismia: hän ei tuo torille pauketta ja vilinää, ulosteita tai groteskia. Hän tuo esiin rituaalisen, hiljaisen ja arkisen läsnäolon, jossa naurun sijaan on mukana vaatimaton, tuskin havaittava hymy. Intensiteetissään se on kuitenkin tavattoman voimakas ja toimii kun karnevaalin yksi perusajatus: maailman kääntäminen ylösalaisin. Hukkataival toimii kuin Mihail Bahtinin ajatus kieltämisestä: ”Kieltäminen ei kansanjuhlien kuvissa ole koskaan abstraktia, loogista. Se on aina kuvallista, konkreettista kouriintuntuvaa.” Bahtinin sanoin Hukkataival ”vääristää kohteen avaruudelliset mittasuhteet  liioitellen vahvasti yhtä piirrettä muiden kustannuksella”. 

Hukkataipaleen työssä huumorilla saattaakin olla merkittävä osa, vaikka hän ei sitä itse tunnustaisikaan. Ja niinhän se pitää ollakin: deadpan-huumori tuhoutuu välittömästi, jos sen taitaja luopuu hetkeksikään ilmeestään ja pokerinaamastaan. Tässä Hukkataival on mestari.

Julkaistua 658 & 659 & 660 & 661 & 662: Vähentämistä ja lisäämistä & Avaruusgrafiikkaa & Maan ja ilman välissä & Rakennetun ja vapaan ristiriita & Sisäisen näkemyksen kautta

Ja tässä viisi seuraavaa taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999:

Vähentämistä ja lisäämistä

Taidemaalari- ja graafikko Reino Hietanen (1932–14) kuuluu siihen taiteilijapolveen, joka 1960-luvun alussa oli murtamassa modernistisen perinteemme tiukimpia sääntöjärjestelmiä. Maalaustaide on kuitenkin aina ottanut kantaa perinteeseensä, ja niinpä Hietasen tuotannossakin vapaammat muodot ja konstruktiivisuus ovat käyneet omaa ratkaisematonta kamppailuaan.

Hietanen joutui 1960-luvulla Suomeen hyökyaallon tavoin rantautuneen informalismin vaikutuksen alaiseksi, mutta tyylillisesti hän läheni ehkä pikemminkin abstraktia ekspressionismia, ja häntä onkin pidetty jonkinlaisena New Yorkin koulukunnan sukulaissieluna – suomalaisista ajan taiteilijoista ehkä eniten.
 

Reino Hietanen, Maisema, litografia, 1988.

1960-luvun loppupuoli, jota Hietasen teoksissa dominoivat hurjat viivarytmit, oli Hietaselle ennen kaikkea nykyhetkessä elämistä; klassiset maalaukselliset ongelmat saivat ”ratkaisun ajassa”. Teoksia voi pitää maalauksellisten tutkielmien lisäksi voimakkaina yhteiskunnallisina kannanottoina, joissa Hietanen tulkitsee urbaania kiirettä, ahtautta ja lokeroitumista maalauksellisin keinoin.

Rakastetuimpia Hietasen töitä ovat myöhemmät kankaita, liinoja ja vaippoja käsittelevät maagiset teokset. Ja aivan vastaavasti kuin viivamaalauksissaan, haki Hietanen uusissa valoon ja materiaan keskittyvissä tutkielmissaan ratkaisun ajassa. Vaipat muuttuivat arkisemmiksi, eletyn ja koetun elämän kuvauksiksi: mattotelineiksi, pöytäliinoiksi ja räteiksi. Jatkuva heiluriliike vei näin syntyneen asetelmallisuuden kautta jälleen kohti maalaustaidetta ja sen perinteitä.

Hietasen koko tuotantoa leimaa kaksinapainen vähentämisen ja lisäämisen liike, joka saa useita ulottuvuuksia. Vapaa muoto ja struktuuri käyvät taisteluaan, maalaukselliset elementit väliin vähenevät ja väliin lisääntyvät, ja toisinaan tuntuu kuin Hietanen olisi resignoituneena tavoitellut venäläisen avantgarden tyyliin omaa viimeistä maalaustaan.

Imprimo-kokoelmassa on liki neljäkymmentä Hietasen litografiaa 1990-luvulta. Hän palaa usein vanhoihin teemoihinsa, mutta esittäytyy väliin ihan havainnosta tekevänä figuratiivisena taiteilijanakin. 

***

Avaruusgrafiikkaa

Kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) on monipuolinen taiteilija: veistosten, mitalien ja muotokuvien lisäksi hän on tehnyt lito- ja serigrafioita sekä tekstiiliteoksia.

Uransa alkuvuosina hän käytti puuta, kevytbetonia, löytömateriaaleja ja myöhemmin alumiinia, muovia ja pronssia. Tekipä hän hienoja fotomontaasejakin kuvitteellisista julkisista veistoksista. 1970-luvulta lähtien pääasialliseksi materiaaliksi muodostui ruostumaton, haponkestävä teräs. 

Huhtamo on toteuttanut useita kymmeniä julkisia veistoksia ympäri Suomea ja myös ulkomaille – sekä ulko- että sisätiloihin. 

Kari Huhtamon litografia vuodelta 1991.

Huhtamon lähtökohtana on usein luonnossa koettu elämys, joka saa abstraktin ilmiasun. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston teostaan Sulavesi (2000) Huhtamo itse kuvaa ”virtaavana vetenä ja sulavana kevätjäänä”. 

On jopa hieman kansallisromanttisesti sanottu, että Huhtamon taiteessa elää pohjoinen sielunmaisema ja että hopeanhohtoinen teräs olisi muistuma Lapin kirkkaista puroista tai lohen hohtavasta kyljestä – Huhtamo on kotoisin pohjoisesta, vaikka onkin luonut uransa Helsingissä. 

Huhtamon veistoksissa ei useinkaan ole kyse pelkästä veistoksellisia, plastisia arvoja sisältävästä yksittäisestä kappaleesta: Huhtamolle teoksen sijoittuminen tilaan on yhtä tärkeä ulottuvuus kuin veistoksellinen muoto. Esimerkiksi Sulavesi tukee Agoran aulan lasiseinän takana näkyvää järvimaisemaa, sitoo rakennuksen ikään kuin sekä orgaanisesti että konstruktiivisesti ympäröivään luontoon ja vahvistaa luonnon ja rakennuksen vuoropuhelua. 

Huhtamon käsissä kova ja tarkkaan työstetty materiaali luo aina illuusion keveydestä ja henkisistä ulottuvuuksista. Hänen teräskonstruktioitaan on luonnehdittu ”avaruusgrafiikaksi”. Arkkitehti Juhani Pallasmaan mukaan Huhtamon veistokset ovat kuin tilaan tehtyjä piirroksia, eräänlaisia rytmitapahtumia tilassa. 

Huhtamon modernismille on ominaista vapaa ilmaisuvoimainen muotojen tutkiminen. Graafisten vedosten, tekstiiliteosten ja veistosten keskeisiä elementtejä ovat geometriset ja orgaaniset muodot sekä niitä rytmittävät suorat ja kaarevat linjat. 

***

Maan ja ilman välissä

Taidegraafikko Johanna Koistinen (s. 1956) on tehnyt uraa paljon metalligrafiikan parissa, mutta osaava tekijä on hyödyntänyt työssään myös litografiaa. Imprimon paja olikin yhteen aikaan hänelle kuin toinen koti.

Koistisen teoksissa luonto näyttelee usein merkittävintä osaa, varsinkin kasviaiheet, mutta rakkaiksi yleisölle ovat käyneet myös Koistisen kuvaamat herkät ja hauraat linnunpesä. Helsingissä taiteen parissa asuva Koistinen viettääkin kesänsä Kuopion Kärängän puutarhassaan, josta hän ammentaa ideoitaan.

Maanläheinen on Koistisen värimaailmakin: hänen varsinkin sinistä ja ruskeaa mestarillisesti hyödyntävä jälkensä leijuu omassa hitaan mietiskelyn maailmassaan kuin maan ja ilman välivyöhykkeenä. Varsinkin hänen sinisensä on kiehtova, koska jo pelkkä väri kantaa mukanaan myös oudon luonnon- ja kulttuurihistorian kytkennän: sininen on viimeisimpiä värejä, joille länsimaissa on annettu nimi. Varhemmin viitattiin vain taivaaseen tai mereen.

Johanna Koistinen on myös akvatintan ja pehmeäpohjan mestari, Usva, 2011.

On Koistisella mukana ihminenkin, mutta hauraana, tuskin näkyvänä, usein kuin muistona läsnäolosta. Ihmistä edustaa usein käsi, joka uurteineen ja kuvioineen rinnastuu lehtiruotien jo ikään kuin määritelmällisesti graafisen ilmeeseen.
Koistisen tausta ei kuitenkaan ole pelkästään herkässä luonnonhavainnossa. Taiteilijan tytär – hän on rakastetun ja arvostetun taidemaalari ja -graafikko Unto Koistisen (1917–1994) tytär – on kokenut omat taiteelliset vallankumouksensa suomalaisissa avantgardistissa performanssiryhmissä Jack Helen Brut (1983–85) ja Helmut Pantzer (1985–87).
Muistan nuoruudestani myös Koistisen aistivoimaisuuden, esimerkiksi hänen miesten selkiä kuvaavat vahvat teokset. Koistinen teki myös tilaa hyväkseen käyttäviä installaatiomaisia, monille epäortodoksisille pohjille vedostettuja teoksia.
Sittemmin hänen tuotantonsa on keskittyneempää ja kontemplatiivisempaa. Tähän on varmaankin oma osuutensa Koistisen tekniikan kehittymisellä. Hänen hienostunut taituruutensa välineen kanssa alkaa olla virtuoosimaista. Se epäilemättä tarkentaa katsetta ja vie taiteilijan syvemmälle ja syvemmälle…

***

Rakennetun ja vapaan ristiriita

Taidemaalari- ja graafikko Kristian Krokfors (s. 1952) on omien sanojensa mukaan pohjimmiltaan graafikko, mutta grafiikka ja maalaus ovat aina täydentäneet toisiaan hänen urallaan – moni aihelma vaatii vielä kokeilun tai jatkamisen toisella välineellä.
Krokfors on aina ollut kiinnostunut rakennetusta ympäristöstä, ja hänen luonnonmaisemansa, joka alkoi Andalusian vuorenrinteiden oliivipuista, on sekin omalla tavallaan rakennettua.Vaikka Krokfors havainnoi ympäristöään ja tekee luonnoksiakin, hän pitää itseään abstraktikkona. Hänen oudon kaavamainen mutta samalla runollinen ja maisemansa vie ajatukseni usein de Chiricon metafyysiseen maisemaan – vaikka Krokfors sijoittaakin de Chricon ja myös Magritten surrealistiset vaikutteet omaan puberteettiinsa.
Krokfors on pysynyt uskollisena aiheilleen: vuorenrinteet ja kukkulat puineen, anonyymi suurkaupunkimaisema omine rytmeineen ja usein yksinäinen teltta erilaisissa ympäristöissä. 

Kukkulat kiehtovat edelleenkin Kristian Krokforsia. Kaukana (punainen), 2003.

Krokfors ei ole kerronnallinen, hänen pohjavireensä on usein ironinen, mutta ei suoraan osoittelevasti vaan pikemminkin kuivakkaan ovelan brittihuumorin kaltaisesti – hän onkin, toisin kuin useimmat ikätoverinsa, opiskellut Englannissa. Aloitettuaan Taideteollisessa korkeakoulussa hän jatkoi opintojaan sekä Leicester Polytechnicissa ja Croydon College of Artissa. 
Vapauden symbolina teltta vie katsojan mielen eksistentiaaliseen tematiikkaan, ja Krokfors itsekin tarkentaa: ”Olen kiinnostunut omasta suhteestani rakennettuun ympäristöön, sitä minä käyn läpi.” 
Ehkä tässäkin on kyseessä Krokforsille ominainen dualismi. Vuoristot – kuviteltavissa olevine luolineen – ovat primitiivisen asumisen arkkityyppi ja teltta taasen modernin elämän arkkityyppi, liikkuva ja kevyt, kuten Frank Lloyd Wright on todennut. Onpa tämä jännite nähty seksuaalisten vastakohtien jännitteenäkin. Kriitikko ja taiteilijakollega J.O. Mallander kuvasi Krokforsin dualismia osuvasti jo vuonna 1985: ”Hän on taiteilija, joka on sekä runollinen että tarkka, moderni ja arkaainen, romanttinen ja avaruusherkkä.”

***

Sisäisen näkemyksen kautta

Taidegraafikko Kuutti Lavonen (s. 1960) on itse todennut: ”Olen koulutukseltani taidegraafikko ja ensisijaisesti koen itseni piirtäjäksi.” Tähän voisi hyvällä syyllä lisätä vielä taidehistorioitsijankin, sillä Lavonen on paneutunut renessanssin ja barokin taidemaailmaan sellaisella syvyydellä, ettei esimerkiksi hänen väitöskirjatutkimuksensa kohde, barokkimaalari Bernardo Cavallino (1616–1656), taida olla edes nimenä tuttu suurimmalle osalle taiteenharrastajia. 

Lavonen on aina ollut tutkiva taiteilija, mutta hänen taiteensa ei koskaan ole ollut kuivakkaa. Kun luen Lavosen itsensä lauseita hänen tutkimuskohteestaan, tulee veikeästi sellainen olo, että hän kirjoittaisi itsestään, omasta lähestymistavastaan: ”Cavallinon hienovarainen, sisäistynyt tyyli ei ollut eikä ole tulkittavissa naturalismiksi. Anatomian sijaan Cavallino etsii figuuriin tarkkuuden ja näköisyyden psyykkisestä ulottuvuudesta käyttäen apuna ihmisyydestä kertovia myyttejä ja legendoja. Hän ei siis työskennellyt ainoastaan luonnonhavainnon vaan erityisesti sisäisen näkemyksen kautta.” 

Kuutti Lavonen teki 1980-luvulla myös serigrafioita, Camelio, 1987.

Lavonen on kuvannut aina yhtä ja samaa, alituisesti muuttuvaa ja kuitenkin pysyvää: ihmiskasvoja. On itse asiassa aika kummallista, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakennettu tietoisuus siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu. Lavonen onkin itse todennut, että ”inhimillinen viesti välittyy kasvojen ja käsien kautta”. Lavosesta kirjoittaneen Ulla Suortin sanoin: ”Katsoja voi samastua teoksiin, koska niissä kohtaa oman kuvansa: haavoittuvat ja herkät kasvot. On sanottu, että Lavosen enkelit tuntuvat kantavan ihmisten suruja, rakkauksia ja hylätyksi tulemisen tuskaa.” 

Vaikka Lavosen esikuvat olisivatkin tarkkaan ajoitettavissa, on hänen teostensa maailma ajaton, tekisi mieli sanoa: ikuinen. Hän on yhdistänyt ovelalla tavalla renessanssin klassisen estetiikan barokin mukanaan tuomaan aistillisuuteen ja jopa lihallisuuteen.