Julkaistua 697 & Näyttelykuvia 1003: "Performanssi on elävä kuva"

Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) pieni retro Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (6.–30.8.) piakkoin toimintansa lopettavassa Galleria Jangvassa oli elokuun hienoimpia näyttelyitä Helsingissä. Eräs jo vanhempi kuvanveistäjäystäväni teki eräänä päivänä pitkän näyttelykierroksen ja otti innoissaan yhteyttä nähtyään näyttelyn – ja kertoi samalla, ettei ollut koskaan aiemmin kuullutkaan Hukkataipaleesta. Aika kuvaavaa. Onneksi Taiteeseen (4/15) tilattiin minulta haastatteluun perustuva henkilöjuttu:   

”Performanssi on elävä kuva”

Performanssitaiteilija Helinä Hukkataival on tehnyt pitkän uran suomalaisen performanssin kentällä. Hän on kuitenkin pysytellyt tietyllä tavalla marginaalissa mutta ei ole koskaan spektaakkelia tavoitellutkaan.

Tamperelainen Helinä Hukkataival valmistui kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisesta oppilaitoksesta vuonna 1966. Hän on tehnyt täyden päivätyön peruskoulun ja lukion opettajana vuosina 1966–2001. 

Hukkataival on tehnyt taidetta – muun muassa guassi- ja pastellimaalauksia – 1960-luvulta asti ja pitänyt näyttelyitä. Vuodesta 1990 hän on kuitenkin keskittynyt performanssiin ja lisääntyvästi performanssin tukemiseen valokuvan ja videon keinoin niin, että kyse ei ole enää pelkästä dokumentaatiosta. Hän on 2000-luvulla kouluttautunut Tampereen  ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolla mediataiteessa, valokuvauksessa ja videossa ja suorittanut AMK-tutkinnon vuonna 2007. Osa hänen uudemmista teoksistaan on performansseja pelkästään kameralle tai videolle, mutta varmaa suuntaa tulevaisuudelle hän ei vielä halua määritellä.

Hidasta liikettä

 

Hukkataival ajautui 1980-luvulla kuvantekemisessään kriisiin: ”Katselin maalauksia työhuoneellani ja ajattelin, että mitä ihmettä näille pitäisi jatkossa tehdä. Ei niitä kehdannut ystävillekään jatkuvasti jaella.”

 Ensimmäisen performanssinsa Hukkataival teki hahmotaideterapiakurssilla, johon hän oli törmännyt Opettaja-lehden ilmoituksen kautta. ”Se oli äärimmäisen ekspressiivinen ja uskomattoman henkilökohtainen. En enää tekisi sellaista, se oli puhdasta terapiaa.” 

Kurssilla Hukkataival tajusi sen, miten ”jokainen ihminen näkee kaikki kuvat oman elämänsä läpi”. Hahmotaideterapiassa yksi keskeinen ajatus on siinä, että kuvan tekijä onkin kuvien paras asiantuntija ottaessaan vastuuta itsestään ja hahmottaessaan tietoisuutta luovassa prosessissa. 

Kuvien tekemisen kannalta kurssilla oli iso vaikutus, ja vuodesta 1990 alkanut julkisten performanssien tekeminen – jonka rajalinjoista teatterin ja esitystaiteen kanssa on käyty erilaisia rajanvetoja – onkin Hukkataipaleelle nimenomaan kuvataidetta: ”Kuvataiteilijapohjani vaikuttaa siihen, että minulle performanssi on elävä kuva. Kaikki sen elementit täytyy saada paikalleen: esineet, värit, liikkeet, sijainti tilassa, myös äänet ja aika. Ja liian karsiminen on välttämätöntä.” 

Hahmotaideterapian lisäksi toinen merkittävä tausta on Hukkataipaleen varhainen paneutuminen taijihin ja zeniläiseen ajatteluun. Taijin periaatteissahan haetaan hiljaisuutta liikkeiden kautta. Harjoituksissa liike on jatkuvaa ja hidasta. Samoin tärkeää on taijin periaatteille ominainen täyden ja tyhjän sekä suljetun ja avoimen tunteminen, mikä tuo epäilemättä voimaa Hukkataipaleen tarkoin suunniteltujen performanssien tilalliseen luonteeseen.

Ensin on oltava Martta

Hukkataival kuuluu siihen performanssin pioneerisukupolveen, joka keksi lajinsa tavallaan itse. ”Olin minä nähnyt Jack Helen Brutin ja Homo$:in sekä Reijo Kelan esityksiä ja Roi Vaaran kuvissa, mutta esimerkiksi ulkomaisesta samankaltaisesta tekemisestä ei tuolloin Suomessa ollut juurikaan tarjolla tietoa.” Myöhemmin Hukkataival huomasi maailmalla tehdyn samanlaisia esityksiä: esimerkkinä vaikkapa Mierle Laderman Ukeles (s. 1939), joka on tunnettu feministisistä ja palveluteemaisista teoksistaan, muun muassa museotilojen siivoamisesta. Ukeleshan kysyi jo 1960-luvulla pirullisen viattomasti: ”Kuka siivoaa maanantaina jäljet, kun vallankumous on tehty?” 
Hukkataipaleen esitysten lähtökohtana ovat usein pienet arkiset asiat tai esineet, joiden alkuperäinen merkitys tai käyttötarkoitus muuntuu esityksen myötä. 

Alkuitu löytyy usein omasta arkisesta elämästä, sen esineistä ja käytänteistä, siitä mitä arjessaan ympärillään näkee: siivoamista, parsimista, kutomista, tiskaamista, kerman vispaamista tai jopa purukumin pureskelua, josta Hukkataival on myös tehnyt esityksiä. 

Tarkoin suunniteltuinakin Hukkataipaleen performanssien kulku synnyttää vastaanottotilanteessa tuntemuksen ennakoimattomasta, unenomaisesta logiikasta, jolloin ne ovat täysin avoimia katsojien tulkinnoille. Hukkataival ei pyri mihinkään ennalta määriteltyyn tulokseen, hän ei näytä, ei osoita. Hänen tavoitteena on henkilökohtaisten kokemusten yleisen tason etsiminen kaikkine mahdollisine tulkinnallisine transformaatioineen kiinnittämällä huomio pieniin tapahtumiin, sävyihin ja suhteisiin, jotka muovaavat meitä kuin huomaamatta.
Kun kysyin Hukkataipaleelta sitä, onko esityksissä arjen glorifioiminen tai pyhittäminen, hän vastasi: ”Pikemminkin esiin tuominen.” En kuitenkaan voi välttyä siltä ajatukselta, etteikö Hukkataipaleen vanhojen ja yksinkertaisten mustien tai valkoisten vaatteiden käyttö, esitysten hiljainen meditatiivisuus ja sitä kautta syntyvä hartauden tunnelma veisi katsojaa hiljentymään myös arjen pyhyyden eteen. Jotain uskonnollista niissä on, ja onhan taiteeksi nostaminenkin tavallaan pyhäksi tai arvokkaaksi tekemistä. Useammankin Hukkataipaleen teoksen nimessä esiintyy Martta. Tällä hän viittaa 1300-luvun ruotsalaisen profeetan ja sääntökunnan perustajan Pyhän Birgitan ajatukseen, jonka mukaan ”voidakseen olla Maria naisen on ensin oltava Martta”. Toinen viittauskohta lienee se, että Hukkataipaleen oman äidin nimi on myös Martta. Äidin esikuvallisuuttakaan ei ehkä kannata aliarvioida: Hukkataival kertoi tarinan siitä, miten hänen äitinsä – rovastin tytär – aikoinaan 1960-luvulla erosi kirkosta, kun naispappeutta ei kirkolliskokouksessa äänestyksen jälkeen hyväksytty, ja miten tämä liittyi takaisin kirkkoon1980-luvulla  naispappeuden hyväksymisen jälkeen.

Tuttuja asioita väärässä paikassa

Hukkataival ei kuitenkaan itse koe olevansa lainkaan barrikadityyppiä. ”Käsittelen minulle tuttuja asioita, mutta samallahan ne ovat kaikille tuttuja. Meidän kulttuurissamme nämä ovat usein naisten asioita, mutta ei pidä unohtaa sitä, että muualla miehetkin tekevät aliarvostettuja ja alipalkattuja töitä. Kyllä minulle tasa-arvon kysymykset ovat tärkeitä – aivan sukupuolesta riippumatta."

Hukkataival palaa 1960-luvun feministiseen sloganiin ”henkilökohtainen on poliittista”, jonka tarkoitus oli politisoida ihmissuhteet ja lisätä tietoisuutta niihin rakentuneesta epätasa-arvosta. Hukkataival muuntaa sen kuitenkin mieluusti muotoon ”henkilökohtainen on yhteistä”. Mutta tuodessaan tuon yhteisesti jaetun arkisen maailman esille selkä julkisessa tilassa että taiteen maailmassa – molemmat omalla tavallaan ”vääriä paikkoja” – hän suorittaa mielestäni hyvinkin poliittisen eleen karnevalisoimalla arkisia käytänteitä; Mervi Appel onkin osuvasti yhdistänyt rituaalin ja karnevaalin Hukkataivalta käsitelleessä pro gradussaan Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (2011).

Hukkataipaleen karnevalismi ei ole kuitenkaan kuten Rabelais’n karnevalismia: hän ei tuo torille pauketta ja vilinää, ulosteita tai groteskia. Hän tuo esiin rituaalisen, hiljaisen ja arkisen läsnäolon, jossa naurun sijaan on mukana vaatimaton, tuskin havaittava hymy. Intensiteetissään se on kuitenkin tavattoman voimakas ja toimii kun karnevaalin yksi perusajatus: maailman kääntäminen ylösalaisin. Hukkataival toimii kuin Mihail Bahtinin ajatus kieltämisestä: ”Kieltäminen ei kansanjuhlien kuvissa ole koskaan abstraktia, loogista. Se on aina kuvallista, konkreettista kouriintuntuvaa.” Bahtinin sanoin Hukkataival ”vääristää kohteen avaruudelliset mittasuhteet  liioitellen vahvasti yhtä piirrettä muiden kustannuksella”. 

Hukkataipaleen työssä huumorilla saattaakin olla merkittävä osa, vaikka hän ei sitä itse tunnustaisikaan. Ja niinhän se pitää ollakin: deadpan-huumori tuhoutuu välittömästi, jos sen taitaja luopuu hetkeksikään ilmeestään ja pokerinaamastaan. Tässä Hukkataival on mestari.