Julkaistua 528: Määrittävätkö genre ja konteksti laadun?

Viime viikolla ilmestyi Esitys (2/14), jonka teemana on hyvä taide. Minultakin oli pyydetty siihen juttu. Aihe oli kiehtova, koska se koski niitä taustaoletuksia, joiden varaan työni rakennan mutta joita tulen miettineeksi liian harvoin. Oli siis hyvä pysähtyä asian äärelle ja juoda jokunen viinilasi sohvan nurkalla ennen kirjoittamista. Ensimmäisenä päätin olla subjektiivinen ja miettiä ihan oikeita minulle tapahtuneita taidekokemuksia ja olla niin rehellinen kuin vain pystyisin – ja siksi annoin itseni harhautua sekä ruokaan että minulle vieraampiin taidemuotoihin. Päätin siis tietämättäni noudattaa parrhesiaa, jonka sanan opin vasta viime viikolla, istuessani tässä blogissa raportoimatta jääneessä tilaisuudessa: SARVin järjestämä Kritiikin Päivä 12.4.2014 – teemana oli kritiikki verkossa. Alustajia oli kolme: viestinnän tutkija Janne Matikainen, joka löpisi joutavavanpäiväisiä yleistyksiä verkkojulkaisemisesta tyyliin että "käynpä nyt hoitamassa tämänkin keikan vanhoja powerpointeja käyttäen", Mustekalan päätoimittaja Sini Mononen, joka piti kiinnostavan alustuksen mm. parhhesiasta ja joka sen toivottavasti jossain julkaiseekin, ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja Aleksis Salusjärvi, joka kertoi hyvin empiirisin esimerkein siitä, miten verkko ja muu julkisuus käyvät vuoropuheluaan. En sen tarkemmin enää paneudu asiaan, koska seminaarista on verkossa jo kolme hyvää raporttia, joita vakavasti suosittelen: Taika Dahlbom, Maria Pääjärvi ja Virpi Alanen.

Sini Mononen stagella.

Sitä kuitenkaan kukaan raportoija ei huomannut päivitellä, että ison liiton tärkeässä tapahtumassa oli alustajineen ja muine virkansa puolesta paikallaolleineen vain 26 ihmistä. Kertookohan tämäkin jotain kulttuurijournalismin nykytilasta?

Mutta tässä siis tuo Esityksen tekstini:

Määrittävätkö genre ja konteksti laadun?

Jokainen vähänkin taidetta harrastava tunnistaa mielessään ja mielestään hyvän taiteen, mutta vain jotkut mielipiteet kirjoitetaan julkaistuiksi lauseiksi jäädäkseen elämään kunkin lajin historian sivuille. Onko näillä mielipiteillä jokin objektiivinen perusta, vai muodostuuko objektiivisuuden tuntu vain diskursiivisin keinoin?

Arkinen ammattini on tunnistaa kaiken näkemäni taiteen joukosta laatu ja arvioida jonkun yksittäisen teoksen tai kokonaisen näyttelyn laatua, parhaimmillaan hyvyyttä. Se on tavallaan juhlavaakin, mutta arkiseksi sen tekee vuosi toisensa jälkeen jatkuva taukoamaton tekstin tuottaminen ja elantonsa tienaaminen sillä. Olen kirjoittanut nelinumeroisen määrän kritiikkejä, ja toisinaan tuntuu siltä, että vaikka hyvän taiteen äärellä kokemus olisikin aina yhtä vavahduttava, loppuvat sanat hiljalleen kesken.

Arkiseksi kriitikon työn tekee sekin, että tiedän osaavani kirjoittaa kelvollisella tasolla melkein mistä tahansa melkein mitä tahansa – siis riittävän uskottavasti. Olen hyvä rutiineissani ja tunnen sekä alan konventiot että terminologian.
Kun rutinoituminen alkaa pelottaa itseäänkin ja kun jopa kyynisyys valtaa joskus alaa, palaan aina kahteen kirjaan, josta ammennan uskoa tajutakseni työni merkityksen ja vastuullisuuden. Katarina Eskolan ja Pekka Laaksosen toimittama Rakkaudesta taiteeseen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1998) pitää sisällään Elämysten jäljillä -nimisen kirjoituskilpailun satoa. Taiteen tekijöille ja kokijoille suunnatussa kilpailussa kerättiin noin 700 taide-elämäkertaa, joissa ihmiset kertoivat taidekokemuksistaan ja taiteen merkityksestä omassa elämässään. Voin poimia vaikka nimimerkki ”Maasta nousevan elämyksen” muiston siitä, kun hän näki näyttelyssä Pekka Halosen Tuonen lehdon (1902): ”Unohdin kirjoittamattomat säännöt. Hengitykseni oli palleassa katkottua pinnallisuudessaan, suuni oli ollut ehkä auki ja olin tavattomasti nyökkynyt eteen ja taakse, kun olin etsinyt silmiä. Olin räpytellyt omistani kyynelvettä. Olinko käyttäytynyt tavattomasti? Eihän täällä tunteilla.” 

Pekka Halonen, Tuonen lehto (1902).

Toinen kirja, kilpailun nimeä kantava ja Katarina Eskolan toimittama tutkimusantologia Elämysten jäljillä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1998) sisältää kirjoituskilpailun analyysiä – mutta siinäkin on vallalla dialoginen ote, jossa tutkijat kertovat sekä tunteistaan että tulkinnoistaan elämäkertojen äärellä. Voin lukea siitä, kuinka Maaria Linko löytää kertomuksista analyyttisten ja kriittisten kokemusten sijaan sen, kuinka miltei kaikissa kertomuksissa ”taideteoksista haetaan ja saadaan vahvoja emotionaalisia elämyksiä”.

Onko hyvää taidetta olemassa?

Uskon intuitiivisesti, että on olemassa objektiivisesti katsoen hyvää taidetta. Uskon jopa tunnistavani sellaisen, kun siihen törmään. En kuitenkaan välttämättä osaa kuvailla sen laatua sanoin – tai korkeintaan yritän tehdä sen uskottavasti kokemukseni, asiantuntemukseni ja retorisen osaamiseni avulla. Aina silloin tunnen turhautuneesti syyllistyväni jonkinasteiseen valehtelemiseen – vaikka tietäisinkin tavallaan puhuvani totta.

Ongelman ydin lienee siinä, että emotionaalisen ja älyllisen laadun yhdistäminen on vaikeaa. Itse olen todennäköisesti päätymässä ainakin välintilipäätösmäisesti siihen, että taide voi olla periaatteessa kahdella tavalla hyvää: joko se tuottaa voimakkaita emootioita tai sitten voimakkaita älyllisiä – heuristisiakin – virikkeitä. Sitten on tietenkin vielä taiteilijan taito, mutta se ei liene kovin ongelmallinen asia. Tosin taidonkin käsite on taiteen muuttumisen myötä laajentunut. Materiaalin käsittelyn rooli taidossa on koko ajan vähentynyt. Eikö esimerkiksi laadultaan hyvän yhteisöllisen taiteen tekeminen vaadi nimenomaan hyviä sosiaalisia taitoja sekä jopa kykyä eritellä ja hyödyntää sosiaalitieteitä muistuttavia metodeja? 

Emotionaalisuuden osalta erityistä hankausta tuottaa varmaankin modernistinen perinne. Modernismin myötä olemme oppineet melko tehokkaasti sen, että samastuminen on naiivein tapana vastaanottaa taidetta. Vaikka postmoderni olisikin periaatteessa murtanut tämän, näkyy se kuitenkin de facto nuoremmankin taideväen suhtautumisessa, kun lukee esimerkiksi näyttelytiedotteita ja muita tekstejä. Yksi hyvä koetinkivi on korkea- ja populaarikulttuurin ero, joka sekin on periaatteessa – mutta vain periaatteessa – murentunut tai liudentunut. Edelleenkin on paljon sallitumpaa, helpompaa ja ymmärrettävämpää suhtautua rockbiisiin heittäytyvällä tunteella ja samastumisella kuin esimerkiksi maalaukseen, installaatioon tai videoteokseen – niin emotionaalisesti ladattuja kuin nekin voivat olla.

Konteksti ja laatu

Taiteen laatu on paljon helpompi mieltää ja osoittaa kontekstualisoiden. Olen harrastanut tätä paljon puolisoni kanssa – mutta en taiteen yhteydessä, vaan syödessämme meille uudessa paikassa. Tuolloin minussa herää aina pieni harrastelijaruokakriitikko. Kontekstualisoinnista on tullut harrastamamme sisäpiirivitsi. Saatan vaatia puolisoltani annoksesta kouluarvosanaa ja sitten vielä erikseen ”kontekstualisoitua arvosanaa”. Jos syömme esimerkiksi halvassa virolaisessa baarissa pelmeniannoksen, voi se ikään kuin objektiivisesti tarkastellen yltää ”seiskan arvoiseksi”, mutta jos kyseessä on rupuinen baari, jossa pyritään gourmet’n sijaan vain kansan ruokkimiseen, voi annoksesta kontekstualisoituna kasvaa ”ysin arvoinen”. Siis jos ruoka on hyvin tehtyä ja jos se ilmentää itsestään tietoista ammattitaitoa ja -ylpeyttä silloin, kun se on paikassa itse tehtyä eikä suoraan pakastepussista keitettyä. Tämän erottaminen vaatii tietenkin jo jonkinlaista kokemusta ja makuaistia, kriitikon alkeisvaatimuksia. 

Minulla on nykyään jopa tapana kuvata annoksiani. Tässä vietnamilaista Berliiniä viime vuodelta.

Paikkakin luo aina kontekstin. Jos tuo rupuinen kapakka on viihtyisä, ihmiset ystävällisiä tai edes kiinnostavia, ja jos oma virekin on parhaimmillaan, voi kokemus olla ns. ikimuistoinen. 

Näillä linjoilla toimi Helsingin Sanomien Nyt-liitekin, jonka raati testasi stadin parhaat pizzat 7.2.2014. Yksi testatuista oli kalliolaisen Mäkikuplan Smetana special, joka raadin mukaan ”on ihan ok kebabgenren pizzaksi, vaikkei Mäkikuplasta saakaan kebabia kuin pizzan päällä”. Tässä ravintola on siis ensin kontekstualisoitu kebabgenreen kuuluvaksi, vaikka siellä ei edes tarjota kebabia, ja sitten pizzaa on arvioitu genretuotteena. 

 

Genre ja laatu

Juuri genren eli lajityypin tunnistaminen on epäilemättä yksi laatua määrittävistä tekijöistä. Genreä voidaan siis tarkastella myös yhtenä kontekstin alalajeista. Vapaa taide karttaa yleensä genrejä, koska tunnistetulla genrellä on myös miltei määritelmällisesti taipumus asettua hierarkkisesti alempaan asemaan kuin vaikeammin määriteltävä tai ”vapaa” taide.

Taidehistoria on kuitenkin ollut aina taipuvainen muodostamaan erilaisia genrejä – luokituksella tutkimukselle saadaan kätevä apuväline. Genret voivat liittyä aiheisiin – esimerkiksi Ranskan taideakatemialla oli jo 1600-luvulla käytössä viisiportainen genrehierarkia, jossa historiamaalaus oli arvokkaimpana. Tästä naismaalarit joutuivat kärsimään pitkään, koska heille kaapinpaikka näytettiin yleensä antamalla heille tilaisuus maalata vain vähempiarvoisia aiheita, kuten laatukuvia ja asetelmia. 

Myös tyylilaji voi vaikuttaa genren sisältöön. Ei ole lainkaan haettua tarkastella esimerkiksi ismejä genreinä. Lajityypin tunnistaminen on tutkijalle paljon helpompaa kuin taiteilijalle. Vaikka ismit ovat jo pitkälti historiaa, toimivat ne arjen taidepuheessa edelleenkin. Kuinka monta kertaa vuodessa luenkaan lehdistötiedotteissa tai kritiikeissä taiteilijasta, jonka voimakas ja raju siveltimenjälki asettaa hänet joko ekspressiiviseksi tai suorastaan ekspressionistiksi! Ja aivan vastaavasti: Kuinka monta kertaa vuodessa esimerkiksi haastattelua tehdessäni jokainen ekspressiiviseksi nimetty taiteilija kieltää olevansa sellainen! Itse asiassa suurin osa taiteilijoista tuntuu haluavan korostavan erityislaatuaan juuri sillä, että juuri hänen tuotantonsa ei asetu lajityyppien luokitteluun. Kaikki taiteilijat ovat lopultakin aivan samalla tavalla erilaisia. 

Valitettavasti taiteilijalta ei kysytä lupaa, kun häntä määritellään. Määrittely tuo mukanaan aina käyttökelpoiset vertailukohdat. Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan sen, miten samaan aikaan 1980-luvun alussa maineeseen nousseita, ekspressiivisestä maalaustyylistään tunnettuja Marika Mäkelää, Leena Luostarista ja Marjatta Tapiolaa on vertailtu toisiinsa. Jopa taiteilijoiden keskuudessa arvioitiin tuoreiden retrospektiivien avulla sitä tyhmää kysymystä, että kumpi lopulta oli parempi: Luostarinen vai Tapiola? Ja nyt kun Mäkelällekin on tulossa retro Sara Hildénin taidemuseoon ensi syksynä, saa keskustelu taatusti jatkoa.

Konteksti ja genre käytännössä

Olen saanut vankan modernistisen taidekasvatuksen, joka on kestänyt jo koko 56-vuotisen ikäni – olen nimittäin kahden taiteilijan lapsi. Ensimmäinen kritiikkiä muistuttava tekoni tapahtui Helsingin Taidehallissa, jossa olin nelivuotiaana äitini ja isäni kanssa. Legendaarinen suomalaistaiteilija Sam Vanni, jonka oppilaana äitini oli ollut, huomasi minun tarkastelevan intensiivisesti erästä maalausta ja kysyi mielipidettäni siitä. Olin kuulemma vastannut: ”Hyvä kompositio.” Pikkuhauskan tarinan varsinainen opetus on se, että nelivuotiaalle termin ’kompositio’ on täysin normaalia, koska se on imetty jo äidinmaidossa. Tätä imentää taideteoksien arviointia työkseen tekevät tutkijat ja kriitikot suorittavat aikaisempien sukupolvien sanavarastoa opetellen – toki välin myös sitä kriittisesti muuttaen tai muuntaen, jolloin osa laatukriteereistä myös hylätään. Näin varsinkin diskurssia purkavissa emansipatorisissa liikehdinnöissä, kuten vaikkapa dekolonisaatiossa tai feministisessä taidediskurssissa. Näitä minä olen joutunut opettelemaan aikuiselämässäni. 

Olen myös tietoisesti halunnut antaa modernistisen taustan väistyä ja antaa tilaa emootioille, jopa samastumiselle. Tässä minua on auttanut edellä mainitsemani Elämysten jäljillä -projekti. Jos ihmisten mielissä taidekokemusten emotionaalinen voima tuntuu olevan se varsinainen laadun mittari, mikä minä olen sitä kompositioillani päsmäröimään? 

Jos mietin viimeaikaisia taidekokemuksiani, nousee esiin kaksi, joista toinen ei ole ehkä lainkaan taidetta ja toinen sitä ehkä löysän keskinkertaisesti. Minulle ne ovat kuitenkin olleet voimakkaita kokemuksia. 

Jouko Turkan kiviharrastukseen keskittyvä näyttely Tunnistan leijonan (Kuva/Tila) herätti minussa vastenmielisen ennakkoasenteen, mutta pitkälle sen kontekstin ja myös oman samastumiseni kautta kirjoitinkin Teatteri & Tanssiin arvion, jossa annoin samastumiselleni häpeämättömän ylivallan: ”Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita!” 

Tietyssä mielessä en pidä Turkan harrastelua lainkaan taiteena tai ainakin tajuan, että vasta sen ympärille rakennettu konteksti tekee siitä taidetta. Minulle se on kuitenkin yksi alkuvuoden voimakkaimpia taide-elämyksiä. Voin siis sanoa pitäväni sitä hyvänä taiteena.

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K oli minulle myös merkittävä taidekokemus. Edvard Radzinskin näytelmä oli mielestäni jännitteiltään ja rakenteiltaan löysä, korkeintaan keskinkertainen. Näkemäni esityskertakin oli melko huono. Varsinkin päähenkilö Asko Sarkolan suoritus oli huolimaton ja takelteleva, ehkä väsynyt. Varsinainen elämys tuli Roman Viktjukin ohjauksesta, Vlaldimir Anosovin koreografiasta ja Vladimir Boerin lavastuksesta. Olin virittäytynyt esitykseen lähinnä Vsevolod Meyerholdin biomekaniikan kautta. Olen aina rakastunut venäläistä avantgardea, ja juuri se loi minulle kontekstin. En kuitenkaan samastunut näytelmään – paitsi ehkä Vappu Nalbantoglun huumaavaan suorituksen kautta: miten joku mies voi perin juurin pettää moisen naisen! – vaan koin sen pikemminkin älyllisenä haasteena. Meyerholdin mukaan tulevaisuuden teatterin näyttelijän on mietittävä työliikkeitään – kuin teollisuustyöläisen konsanaan. Häneen mukaansa ”tälle pohjalle rakentuvat liikkeet ovat ’tanssillisia’, sillä taitavan työläisen työskentely muistuttaa aina tanssia, siis työ lähenee tanssia. Oikein työskentelevän ihmisen työn katseleminen synnyttää mielihyvää.” 

Toveri K:ssa liikkeet suoritettiin nykyaikaisen treenisalin välineillä, eikä mikään nähdyssä tuottanut mielihyvää. Niinpä tulkitsin asian siten, että tekijät olivat soveltaneet Meyerholdin biomekaniikkaa vastakkaisella tavalla: osoittaen ironisesti sen, miten umpikapitalistinen maailma hylkää Meyerholdin korostamat lepohetketkin ja pakottaa työläisensä harrastamaan niiden sijaan sellaista biomekaniikkaa, joka vain mahdollistaa parhaan mahdollisen tuloksen heidän loppuun palamisessaan ja uhrautumisessaan. Kokemukseni vain vahvistui, kun myöhään illalla kotiin palatessani näin ison joukon ihmisiä tempoilemassa ja hikoilemassa Albertinkadun ympärivuorokautisen kuntosalin näyteikkunassa. 

Olin ilahtunut siitä, että löysin mielekkään tulkinnan näyttämön oudolle rekvisiitalle – en tosin tiedä, oliko se varsinaisesti oma keksintöni, mutta sellaisen tunteen valtaa kuitenkin jouduin. Sellaisena näytelmä oli minulle vaikuttava kokemus – ei järin emotionaalinen, mutta ehkä älyllinen. Sain myös kytkettyä sen merkittävällä tavalla nykymaailmaan ja omaan ympäristööni ja olen miettinyt havaintojani jo useampaan kertaan. 

Tiedän kuitenkin, että Toveri K ei ollut erityisen merkittävää teatteria ja että se ei tule varmaankaan jäämään vaikutushistorialtaan mainittavaan rooliin suomalaisen teatterin historiassa. Kaikesta tästä huolimatta sekin siis oli minulle hyvää taidetta. 

***

Taide voi olla hyvää monella tavalla. Vastaanottaja voi olla virittäytynyt monella tavalla. Jos hyvyyden jättää silkan retoriikan varaan, on kyynisyys alituinen vaara. Itseriittoisen retoriikan sijaan on puheen ja tekstin oltava aina kommunikaatiota, aitoa kanssaihmisten kanssa olemista. Tämä koskee taidettakin. Kuten filosofi John Dewey kirjassaan Taide kokemuksena (niin&näin 2010): ”Ihmiset hakeutuvat toistensa yhteyteen monin tavoin. Mutta ainoa yhteen hakeutumisen muoto, joka on todella inhimillinen eikä vain lämmön ja suojan vuoksi laumaksi lyöttäytymistä tai pelkkä väline ulkokohtaisen toiminnan tehostamiseksi, on osallistuminen viestinnässä voimaan saatettuihin merkityksiin ja hyödykkeisiin. Ilmaisut, joista taide muotoutuu, ovat viestintää puhtaassa ja tahraantumattomassa muodossaan. Taide murtaa ihmisiä erottavat esteet, jotka ovat tavallisessa kanssakäymisessä läpipääsemättömiä.” 

Siitä siis olen ainakin vakuuttunut, että taiteen laatu ei voi sijaita pelkästään teoksessa.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka maku tuntuu muuttuvan koko ajan elämän myötä.

***

PS. Yllä on tietokoneeltnai alkuperäinen juttuni, jota julkaistussa jouduttiin vähän lyhentämään (esimerkiksi Luostarinen–Tapiola-kappale piti leikata pois). En kuitenkaan jaksanut kunnolla vertailla versioita, joten laitoin tähän tämän. Hupaisana yksityiskohtana kerrottakoon kuitenkin, että jouduin suomentamaan yhden virkkeen Pilvi Porkolan toivomuksesta. Yllä lukee: "Näin varsinkin diskurssia purkavissa emansipatorisissa liikehdinnöissä, kuten vaikkapa dekolonisaatiossa tai feministisessä taidediskurssissa." Julkaistuun versioon kirjoitin: "Näin varsinkin siinä vapauttavassa taiteen kielessä, jota muun muassa siirtomaaylivaltaa ja miehistä ylivaltaa vastaan taistelleet tahot ovat kehitelleet." Syy miksi kerron tämän, on se, että edellä mainitussa seminaarissa arvostamani kollega Leena Kuumola poisti taas varmistimen, kun kuuli sanan diskurssi, ja piti minulle saarnaa. Leenan mielestä meidän vastuullamme omalta osaltamme on kehittää suomea ja puhua ymmärrettävästi. Tunnustan.

Julkaistua 497 & Näyttelykuvia 895: "Kuka tässä on se toinen?"

Annukka Ruuskanen soitti perjantaina Teatteri & Tanssista ja pyysi kritiikkiä Jouko Turkan kivinäyttelystä Kuva/Tilassa. Olin vähän epäröivä, koska olin jo hieman tutustunut sen sangen ristiriitaiseen vastaanottoon.

Vaan mitäpä sitä vanha mies enää häpeilemään.

Opetin syksyllä Nuoren Voiman Liiton taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssilla, ja painotin varmaan pariinkiin kertaan kahta asiaa, joista kannattaa aina pitää kiinni, jos haluaa avustajasuhteen jatkuvan: deadline ja tekstin sovittu mitta.

Ruuskanen pyysi lehden verkkoversiota varten 3 500 merkin kritiikkiä. Minä en kirjoittanut sen paremmin kritiikkiä kuin edes pitäytynyt sovitussa mitassa. Lopulta kirjoitin 8 500 merkin odysseian Turkan kivien maailmaan. Siitä tuli kai hirvittävän pateettinenkin. Mutta tosi. Julkaisivat ne kuitenkin sen sitten tänä aamuna: 

”Kuka tässä on se toinen?”

Pekka Kantonen, Esa Kirkkopelto, Jaakko Ruuska ja Jouko Turkka: Tunnistan leijonan. Jouko Turkan kiviveistoksia. Kuva / Tila, Helsinki, 2.2. saakka.

En muista pitkän urani ajalta yhtäkään taidenäyttelyä, jonka herättämistä ristiriidoista olisin ennakkoon niin tietoinen kuin ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan (s. 1942) pihamaaltaan keräämiin kiviin keskittynyt näyttely Kuvataideakatemian uudessa galleriassa. Näyttely on tehty Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä – Turkan lisäksi mukana ovat olleet Turkan oppilas, ohjaaja ja käsikirjoittaja Esa Kirkkopelto ja Kuvataideakatemian opettaja, taiteilija Pekka Kantonen. Näyttelyn kaksi dokumentoivaa videoteosta ovat Jaakko Ruuskan käsialaa.

En ole aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa, mutta helppohan sinne on ujuttautua vakoilemaan. Tästä näyttelystä on vellonut kiivas ja väliin kiusallisenkin tuntuinen keskustelu eri Facebook-seinillä. On Facebookissa nykyään lehtiäkin. Kulttuurilehti AKKU aloitti Turkka-keskustelun arvostamani teatterikriitikko Kirsikka Moringin kommentilla: ”Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa. Tiedän, Turkka tuskin suojeli ketään, mutta olisi eettistä suojella häntä julkitulemiseltaan, itseltään.” Tätä seurasi pitkä keskusteluketju puolesta ja vastaan. 

Kirkkopelto vastasi Teatteri & Tanssin kysymykseen: ”Taiteilija voi olla sairas tai terve, mutta sillä ei ole kontekstin kannalta merkitystä, enkä ota koko asiaan kantaa.” 

Ystäväni ja arvostamani kollega Ullamaria Pallasmaa oli suorastaan vihainen, kun sattumalta kohdatessamme sivusimme aihetta. Oletan, että kyse olisi siitä, miten sairasta miestä on käytetty hyväksi. 

Sitten soitti Teatteri & Tanssin Annukka Ruuskanen – hänkin arvostamani kollega. Hän pyysi lehteen kritiikkiä näyttelystä. Epäröin ensin, ja sanoin vielä, että ”siitä voi tulla vähän tyly”. Hän ei kommentoinut, ja sen enempää emme asiasta puhuneet, joten myöhemmin oletin, että sellaista hän sitten varmaan odottikin. 

Tein esitöitä, ja luin esimerkiksi nuoremman taiteilijaväen joukossa erityisesti arvostamani taiteilijan ja kuraattorin Jussi Koitelan Facebook-seinältä: ”Merkitys ja kiinnostus näiden kivien/kiviveistosten esittämiseen varmaan syntyy posthumanistisen ajattelun ja objektiorientoituneen ontologian kautta. Ilman ajatusta kaikkia olioita/asioita (mm. kiviä) merkityksen syntymisen kannalta samalla tasolla olevina objekteina Turkan kivijutut eivät varmaan kuulostaisi mitenkään merkityksellisiltä.” Siis minulle uusi asia: objekjektiorientoitunut ontologia? Mitä voi tarkoittaa Quentin Meillasouxin ajatus siitä, että ”objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä”? 

Koitela jatkaa keskustelua: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (”Kivikansan muodon­ taju, sosiaalinen järjestäytyminen ja arvostukset haastavat modernin ihmisen näkökyvyn ja arvomaa­ilman.”), nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” 

Tapani Tammisen (s. 1937) työhuoneella perjantaina. Teatterimiehiä se Tamminenkin oli aoikoinaan: hän toimi KOM-teatterin bändin basistina kai kymmenisen vuotta.

Ruuskasen soittaessa olin matkalla taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneelle Vihtiin. Tamminen on hienostunut, väreillä pelaava abstrakti maalari, mutta töitä katsoessani näin koko ajan figuureja, vähän hassujakin: tuossa on mulkku, tuossa pitsimyssyn reunustamat lapsenkasvot, tuossa aurinkolasit… Tamminen suhtautui assosiaatioihini pelkästään huumorilla, vaikka totesinkin, että ne vaikeuttavat teosten katsomista. 

 

***

Jouko Turkka on siis sairas. Tästäkin luin somessa vastakkaisia mielipiteitä. Ehkä hänellä on dementia? En minä tiedä, oletan vain, mutta en jaksanut ottaa sen tarkemmin selvää. 

Menin näyttelyyn. Törmäsin heti toiseen vierailijaan, arvostamaani kuvataiteilija Minna Heikinahoon, ja hädissäni kävin heti kimppuun. ”En sano mitään”, sanoi hän. Vaan minäpä olen aika hyvä kalastaja, ja sain hänet lopulta sanomaan yhtä sun toista, ja hän tarjosi tietämättään minulle yhtä avainta: ”Turkka on kuin Elis Sinistö.” Sinistöhän oli ”yhteiskunnasta ja sen käytännöistä irrottautunut erakkomystikko, joka eli onnellisena itse luomassaan ympäristössä ympäröivää luontoa kuunnellen ja kunnioittaen”, kuten ITE-tutkija Minna Haveri on kirjoittanut. Sinistön elämää on dokumentoinut useampikin taiteilija – muun muassa valokuvataiteilija Jan Kaila ja kaiken taiteen moniottelija Erkki Pirtola. Tätä touhua on siivittänyt silkka arvostus ja rakkaus.
Sitten luin vielä näyttelyn vieraskirjaa. Arvostamani performanssitaiteilija, kiivas Pekka Luhta oli samana päivänä kirjoittanut: ”Pirkkalaisen patafysiikan pitkä oppimäärä!” Ja patafyysikkahan oli kuvitteellinen tiede, jonka perustaja, kirjailija Alfred Jarry on sanonut: ”Patafysiikka on kuvitteellisten ratkaisujen tiede, joka liittää symbolisesti virtuaalisuutensa kuvailemien olioiden ominaisuudet niiden luonteenomaisiin piirteisiin.” 

Aloitin Ruuskan puolituntisesta videosta, jossa Turkka esittelee kiviään ja liikkuu myös ulkona näyttäen kallioiden fantasiamaailmaa. Hänellä on myös metodi: mukana on vesisanko, ja veden avullahan kuvioita saadaan näkyviin aivan eri lailla kuin kuivasta kalliosta.

Seurasin Turkan ajatuksenjuoksua, ja yhtäkkiä olin kuin takaisin Tammisen työhuoneella. Turkka sanoo: ”Katso, tässä on leijona.” Ja minä en nähnyt mitään sinne päinkään. Minä näin pillun. En nähnyt Turkan kanssa miltei mitään samalla tavalla, mutta häntä katsellessa tuli yllättävän hyvä olo, väliin alkoi naurattaakin. Kuin olisin ollut Turkan kanssa hersyvän hauskassa patafyysisessä dialogissa.

Ja vaikka modernistisen taustani kautta tiedänkin, että samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta, aloin samastua Turkkaan enemmän ja enemmän filmin edetessä. Olen viettänyt paljon huonoa elämää ja kärsinyt erilaisista vaivoista, joiden tiedän vauhdittavan mahdollista tulevaa dementiaani. Aloin siis hiljalleen kuvitella itseäni Turkan rooliin. Sitten poskilleni jo valui hiljaisia kyyneleitä – tunnustettakoon, että olin ennen näyttelyä juonut gallerian läheisessä kantabaarissani pari lasia valkoviiniä ja yhden Jallun. En varsinaisesti itkenyt, vaan silmäni valuivat rauhallisesti – varmaan vähän samalla tavalla kuin niillä ihmisillä, jotka liikuttuvat Maamme-laulusta ja urheilumenestyksestä. Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita! 
Olen pari päivää sitten ollut seminaarissa, jossa joku lääkäri viittasi artikkeliin nimeltä – muistaakseni – ”Dementikko on esteetikko”. Tutkimus siis osoitti, että vaikka muisti hapertuisi, kauneuden taju ja kaipuu eivät häviä minnekään. Valitettavasti en myöhemmin löytänyt netistä mitään tietoja. Ja hitto, muisti siis jo pätkii…

***

Kriitikko joutuu työkseen miettimään myös tekijyyttä, objektia ja subjektia. Oliko Elis Sinistö taiteilija? En minä vain tiedä. Turkka oli kiistelty teatteriohjaaja, mutta kuvataiteilijaksi hänestä ei kuitenkaan taida olla. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Turkka itse kysyy kiveä katsoessaan: ”Kuka tässä on se toinen?”

Palaan vielä Koitelaan, jota mieluusti nyt komppaan: ”Turkan sekavaltakin vaikuttavat jutut kivistä johdattavat meitä ajattelemaan kiviä jostain uudesta kulmasta, joten on tässä tietenkin tää Turkan kosketus jotenkin mukana.” 

Sitten hiplasin näyttelytilaan tuotuja kiviä. Kastelin niitä. Pyörittelin käsissäni. Löysin jotain, sitten se hävisi, välillä en tahtonut millään löytää mitään. Mutta tästäkin nautin. Kivet tuntuivat hyvältä kädessä. Yhtäkkiä kaipasin vanhempieni mökille Merenkurkun saaristoon, sillä alue on aivan täynnä kiviä. Mitähän ajattelen ensi kesänä? 

 

***

Tästä ei tullut tilattua kritiikkiä. Tästä tuli tarina horjumisesta ja auktoriteetin menetelmästä tiedonhankinnassa ja mielipiteen muodostamisessa. Tiesin, mitä monet arvostamani ihmiset asiasta olivat sanoneet ja peilasin kuin apua pyytäen mielipidettäni heidän mielipiteisiinsä.

Onneksi tästä tuli myös tarina siitä, miten auktoriteetin menetelmä murtuu. Oma kokemus oli tarpeeksi voimakas, ja en lopulta piitannut auktoriteeteista. Kokemus oli myös erittäin syvä. Lisäksi sain uusia haasteita: haluan katsella ja kokea kiviä uudella tavalla. Minulla on nyt myös voimakas halu selvittää itselleni se, mistä objektiorientoituneessa ontologiassa on kyse. 

Totuuteen tai riittävään objektiivisuuden asteeseen pyrkivään kriittisyyteen en yltänyt, mutta hämmennyksessäni olin ainakin hetken aikaa raastavan avoin itseäni kohtaan. Ainakin sen verran mukana on totta.

***

PS. Tässä myös linkki Esa Kirkkopellon lyhyeeseen haastatteluun Teatteri & Tanssissa. Ja tässä linkki Pauli Tapion kiinnostavaan blogikirjoitukseen samasta aiheesta. Kirjoitin niin vimmaisesti, että unohdin siteerata sitä, vaikka olinkin jo päättänyt tehdä niin. Ja tästä linkistä kulttuurilehti AKKUUN.