Julkaistua 147 & 148 & 149: Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua & Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta & Systeemin jäljillä

Viime perjantaina ilmestyi Taide (2/11), jossa minulta oli yksi pieni silmäilyjuttu ja kaksi kritiikkiä.
Taidemuseoidemme heikkenevä tilanne, jota uusi eduskuntamme ja sitä kautta hallituksemme tuskin tulee viemään merkittävästi – kuvitelkaapa vaikka Kike Elomaata uutena kulttuuriministerinä – parempaan suuntaan, saa minut väliin jonnekin epätoivon, raivon tai maastamuuttohalun väliseen tilaan:

Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua

Museoiden alamäki sen kuin jatkuu. Ja kaikille asioille tuntuu löytyvän kiertoilmaisu tai jokin muu terveen järjen vastainen ilmaisu kuten esimerkiksi ’sisäinen laskutus’, jonka kautta kaikkien museoiden tuottavuus romahti, kun jouduttiin maksamaan markkinavuokria toisesta taskusta toiseen taskuun.

Tuorein villitys on valtionhallinnon ’tuottavuusohjelma’, jonka avulla tehdään erilaisia ’rakenteellisia toimenpiteitä’, joita kutsutaan ’tuottavuushankkeiksi’. Kyse on siis virkojen lakkauttamisesta ja palvelun huonontamisesta. Ateneumin taidemuseon osalta tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että narikka – joka vähän aikaa oli kokonaan toimimatta – on nyt ulkoistettu ja muutettu maksulliseksi. Museolipun lisäksi pitää maksaa vielä 2 euroa päästäkseen kansallisgalleriaan.

Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila ei mitenkään riemuitse asiasta. ”Kyllä me olemme pahoillamme, mutta meille on asetettu omat velvollisuutemme tuottavuusohjelmassa, emmekä me esimerkiksi voi enää vähentää kokoelma- ja näyttelytoiminnan henkilökuntaa. Silloin lakkaisivat näyttelyt.”

Nykyinen narikkakäytäntö on toistaiseksi kokeilu, mutta Tanninen-Mattila odottaa sen jatkuvan, mikäli tulos on liiketaloudellisesti yrittäjän kannalta järkevä. Siis mikäli asiakkaat suostuvat uuteen käytäntöön.

Seuraavaksi ulkoistettavien toimien listalla on salivalvonta, myöntää Tanninen-Mattila. Joudummekohan me vielä tiirailemaan Ainoa pampulla varustettujen musta-asuisten muskelimiesten seurassa?

No, vitsit sikseen. Paljon pahempaa on esimerkiksi se, että tuottavuusohjelman myötä on Ateneumin taidemuseossa esimerkiksi lopetettu koululaisryhmien ilmaiset opastuskierrokset. Tästä syntyvää aukkoa ei jälkikäteen pystytä paikkaamaan.

***

Anna Tuorin (s. 1976) palkintonäyttelyä kävin katsomassa Tampereen taidemuseossa. Se sai minut miettimään myös sitä, mihin suuntaan ulkoiset tyyliseikat saavat katsojan mietteitä kulkemaan ja kuinka tietyllä tavalla petollistakin tällainen nopea lokeroiminen voi olla. Se oli siis monessakin suhteessa kiinnostava näyttely, koska se pakotti myös pohtimaan maaluksellista kerrontaa yleisemmälläkin tasolla:

Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta

Vähän ovat viime aikoina tupanneet nämä suosionosoitukset keskittymään. Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) on lyhyellä urallaan ehtinyt jo Ars Fennica ja Carnegie Art Award -ehdokkaaksi. Nyt sitten tärppäsi, kun oli viimeinen mahdollisuus olla vielä nuori.

Ja on häntä jo ehditty lokeroidakin aika heppoisin perustein. Eräs kollegani kirjoitti jokunen vuosi sitten Tuorin yhteydessä japanilaisen maalauksen ja mangan vaikutuksista, eräs toinen totesi nyt Tampereelta tulleessaan, että ”vähän sellaista Nanna Susi -maalaustahan se oli”. En itse asiassa ymmärtänyt kummankaan kommenttia. Tuntuu siltä, että jos nuorempi naismaalari maalaa vähän ekspressiivisen näköisesti ja hieman salaperäisesti, kuuluu hän Leena Luostarisen ja hänen perässähiihtäjiensä joukkoon, tai jos hän käyttää väliin joitain vähänkin hempeäksi tulkittava värejä, liitetään hänet heti voimallisesti lisääntyneeseen vaaleanpunaiseen tyttöenergiakööriin.

Voisin hämmentää soppaa vielä toteamalla, että minä liitän Tuorin mielessäni pikemminkin hieman samaan leiriin Nina Roosin kanssa. Tämä saattaa tuntua hyvinkin omituiselta, mutta kyse on ”joltakin näyttämisen” sijaan metodista ja intentioista. Minulla on sellainen tunne, että molemmat hahmottelevat maalauksissaan nimenomaisesti maalauksellista kerrontaa, sen reunaehtoja – sitä mitä ja miten maalauksella voi kertoa. Se, että kuvamaailmassa käytetään ajalle ominaisia visuaalisia ärsykkeitä, on ikään kuin toissijaista. Kuvalliset tarttumakohdat ovat satunnaisia ja vaihtuvia, koska jotain nyt ylipäänsä pitää kuvata. Tässä suhteessa kaikki olemme aikamme lapsia, mutta täytyy tietenkin muistaa ajan kerrostumat, retroilmiöt sekä taiteilijan idiosynkraattinen ominaislaatu, yksilön erityslaatuinen henkilöhistoria, harrastukset ja mieltymykset – Tuorilla esimerkiksi elokuva ja kirjallisuus.

Sitten on vielä katsojan henkilöhistoria, joka on toisinaan melkoinen este. Minä olen selvästikin lukenut omissa ratkaisevissa vaiheissani eri kirjoja ja katsonut eri elokuvia. Ja sitten on tietenkin sukupuoli, ja minäkin tajuan tuskallisen hyvin, ettei minun usein edes oleteta ymmärtävän nuoren naisen maailmaa. Mutta eihän se vaadi kuin työtä – sitä työtä, jota kriitikon täytyykin olettaa tekevän. On otettava selvää taiteilijan intentioista, osattava kontekstualisoida taiteilijan kuvamaailmaa ja sen historiaa ja mahdollisia erityismerkityksiä. 

Under Milk Wood, akryyli ja öljy, 2010.

Satun esimerkiksi tietämään, että Tuoria kiinnostaa muun muassa ihmisen kyky kuvitella ja kyky paeta noihin kuvitelmiin. Tämä antaa omanlaisensa lukuvihjeen. Satun myös tietämään, että hän voi saada visuaalisia virikkeitä käytännöllisesti katsoen mistä tahansa – mitä banaaleimmasta aiheentyngästä, ja tätä kautta hänet voi yhdistää äkkipäätä niinkin etäisiltä tuntuviin havaintomaalareihin kuin vaikkapa Pekka Hepoluhta, joka myös maalaa ilman hierarkioita mitä tahansa – niin erilaisia kuin heidän maalauksensa ovatkin.

Ja sitten on tietenkin elokuvallisuus. Tuorin maalaukset eivät ole kuitenkaan erityisen kertovia. Ne ovat pikemminkin kuin fragmentaarisia kohtauksia, joihin voimme ikään kuin yrittää astua sisään – kohtauksia joiden edeltävää tilannetta tai seuraamusta emme oikein osaa päätellä. Tätä kautta syntyy myös hänen maalaustensa outo tunnelma, joka saattaa kauniin tai jopa söpön ensivaikutelman jälkeen olla aika rajunkin vinksahtanut. Ja siten mennäänkin jo semmoisille alueille, joita ei kannata ehkä yrittääkään tulkita. Ei lumovoimaa aina kannata rikkoa. Varsinkaan taiteen yhteydessä.

***

Vladimir Kopteffin (1937–2007) näyttely on jo ollut kauan aikaa ohi, mutta juttuni piti tilanpuutteen takia siirtää tähän numeroon. Mutta tässähän se on nyt kuitenkin arkistoissa, ja elää toivottavasti silloin, kun joudumme pohtimaan taiteemme lähihistoriaa ja sen historiankirjoitusta:

Systeemin jäljillä

Olen ollut varsin tietoinen Vladimir Kopteffin (1932–2007) olemassaolosta ja hänen roolistaan suomalaisessa konstruktiivisessa taiteessa jo pitkään, mutta kavutessani Taidesalonkiin katsomaan hänen muistonäyttelyään tajusin, että en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtään hänen yksityisnäyttelyään. Eikä hän niitä niin hirveästi pitänytkään – viimeisin oli Kluuvin galleriassa vuonna 1986.

Kopteffin maine pysyi Suomen taidekentässä yllä lähinnä aktiivisella osallistumisella Dimensio-ryhmän näyttelyihin, jollaisesta hänet muistan esimerkiksi Salon taidemuseosta vuodelta 2002. Mutta oli hänellä muitakin yhteyksiä: muistan kuinka häkeltynyt olin, kun näin hänen tuotantoaan Pietarin Venäläisen museon jättiläismäisessä näyttelyluettelossa Abstract Art in Russia. Muistan hyvin sen, kun tuolloin tajusin, että tämän taiteilijan tuotantoon taitaa olla syytä tutustua. Nyt se sitten tapahtui, vaikkakin valitettavasti muistonäyttelyssä.

Taidesalongissa on esillä Kopteffin töitä lähinnä 1960–70-luvuilta, mikä onkin perusteltu valinta, sillä eivät mukana olevat pari esittävämpää teosta varhaisemmilta ajoilta ole kovinkaan kiinnostavia.

Kopteff löysi omimman ilmaisunsa joskus 1960-luvun lopulla. Hänen systemaattisen konstruktivismin alagenreen sijoitettavat työnsä sisältävät systemaattisuudestaan huolimatta hauskasti viitteitä pop-taiteen keinoihin ja värimaailmaan. 

 Porrastus neliössä, öljy, 1971.

Kopteff täydensi opintojaan vuosina 1966–67 New Yorkissa, ja oli myös ilmeisen innostunut suurkaupungin urbaanista hengestä ja ajan erilaisista kulttuuri-ilmiöistä, muun muassa jazzista. Tämähän vie tietysti ajatuksia toisen konstruktivistin, Lars-Gunnar Nordströmin suuntaan, ja yhteisiä nimittäjiä onkin paljon. Kopteff tuntuu kuitenkin olevan jotenkin vapaampi kuin Nordström – ei niin hard edge, ei niin harkittu. Voisi tätä tietenkin pitää löysyytenäkin, mutta ainakin näin jälkeenpäin koettuna Kopteffin töissä on sellaista ilmavuutta ja ikään kuin rehellistä kokeilunhalua, että näyttelyn kokonaistunnelma on raikas, myönteinen ja vähän nostalgisesti ajanhenkinen, mikä johtuu tietenkin hieman ulkotaiteellisista seikoista: osa töistä on vähän kolhiintuneita, pikkuisen nuhjuisia ja jotkut on kehystetty jo alkujaankin aivan liian huonosti.

Mutta eikö muistonäyttely voi olla tällainenkin? Sieltä takaa pilkottaa ihan oikea ihminen, joka ei vain tuota taidehistoriallisen kertomuksen täytettä ja ”kehity johonkin suuntaan” tai saa aikaiseksi ratkaisuja joihinkin ”taiteellisiin ongelmiin”. Ainakin minulle tuli vähän vaikeasti selitettävissä oleva hyvän olon tunne.

Oli myös hienoa nähdä, että perikunta on saanut aikaiseksi sympaattisen muistonäyttelyn, jonka yhteydessä myös julkaistiin Kopteffin tuotantoa esittelevä kirja. Kirja on vähän amatöörimäinen ja toimituksellisesti vaatimaton, mutta siinä on kuitenkin nyt yksissä kansissa merkittävä osa Kopteffin aivan liian vähän tunnettua tuotantoa.

On kuitenkin pakko tuoda myös esiin, ettei Kopteff ehkä mikään elämää suurempi maalari ollut. Hänen systemaattinen lähestymistapansa jää toisinaan varsin ohueksi, ja se tietty ihme, joka pitkälle viedyssä systematiikan kehittelyssä erilaisine variaatioineen ja kontrapunktisine lähestymistapoineen tulee mahdolliseksi, jää vähän valjuksi. Systeemi näyttäytyy niin paljaana, että mysteeri jää useimmiten puuttumaan.

Julkaistua 99 & 100: Huipulla tuulee aika vähän & Arktinen ja arkinen valo

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Carnegie Art Award -näyttelystä (3.12.2010–16.1.2011) Helsingin Taidehallissa sekä sen kainalona – tosin pääjuttua paljon laajempana – ehdolla olleen ja näyttelyssä mukana olevan taidemaalari Jukka Mäkelän (s. 1949) haastattelu. Kiire oli taas aivan liian kova. Piipahdin eilen aamulla Taidehallissa hakemassa luettelon ja pressimateriaalin ja ryntäsin saman tien takaisin kotiin kirjoittamaan jutut, joita toimituksessa puolilta päivin jo odotettiin (huomenna menen sitten pressiin katsomaan, miltä se taide oikeasti näyttää; ei tässä ammatissa joskus ole mitään kadehdittavaa): 

Huipulla tuulee aika vähän 

Carnegie Art Award on ruotsalaisen investointipankin vuodesta 1998 jakama suurin pohjoismainen – ja maailmanluokassakin varsin mittava – taidepalkinto, joka on vuodesta 2003 jaettu joka toinen vuosi.

Palkinnon taustalla on laaja pohjoismainen asiantuntijaraati, joka nimeää mielestään kulloinkin pohjoismaista huippua edustavia ehdokkaita. Vähän ohueksi tuo huippu on ainakin asiantuntijoita uskottaessa jäänyt, koska esimerkiksi Nina Roos on ehtinyt voittamaan jo sekä toisen (1998) että ensimmäisen palkinnon (2004). Joukossa on mukana on useampiakin sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat olleet jo kolmeen kertaan mukana – ehdokkaana tai palkinnoilla, kuten esimerkiksi Silja Rantanen (toinen palkinto 1999).

Maajoukkuehengessä voisi todeta, että suomalaiset ovat joutuneet selvästikin tuomaripelin uhriksi, koska palkintopallisijoilla he ovat aina olleet aliedustettuja. Niin tänäkin vuonna: kuusi ehdokasta, ei yhtään palkintoa.

Carnegie on herättänyt taideväessä pahanilkistäkin keskustelua, koska se on ensimmäinen maalauskilpailu, joka voitettiin valokuvilla (1998). Ei tämän vuoden pääpalkinnon voittajakaan, miljoona ruotsin kruunua (109 000 euroa) pokannut islantilainen Kristjan Gudmundsson, ihan varsinainen taidemaalari ole, mutta hänen käsitteellinen ja vähäeleinen ja miltei teollisen arkinen maalauksensa, joka toimii ääniä vaimentavana, on ehkä kuitenkin maalauksen kokemisen ehtoja koetteleva teos toisin kuin valokuvat, joiden problematiikka ei ole koskaan edes sijainnut maalauksen alueella.

Jos kaikkien vuosien linjaa yrittää hahmotela, voi helposti todeta, että aika vähäeleisen viileä ja esteettisvoittoinen se on ollut. Sille voi tietenkin nostaa hattua, että jotain yhteispohjoismaista taiteessakin on sentään jäljellä.

Kristjan Gudmundsson, Black and White Painting in White and Grey Frame, Black and White Painting in Grey and White Frame, Black and White Painting in Grey Frame, Black and White Painting in White Frame, 2010.

Arktinen ja arkinen valo

Fiskarsissa työskentelevä taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) on varsinainen Carnegie Art Award -konkari – hän on nimittäin ollut ehdolla palkinnonsaajaksi jo kilpailun ensimmäisenä kertana vuonna 1998 ja on sitä nyt jälleen vuonna 2010. Onko aiempi ehdokkuus ja kilpailun säännöllinen seuraaminen vaikuttanut ehdokkaana olevan taiteilijan työskentelyyn?

– Ei sillä ole mitään vaikutusta työrytmiin. Taiteilijalla on sellainen kausi menossa kuin kulloinkin on menossa, eikä lyhyellä varotusajalla koskaan ehdi valmistautumaan erityisesti jotain kilpailua varten. Kyllä se on sillä lailla sattumanvaraista, että sitä tekee juuri sitä mitä tekee ja jury saa sitten miettiä sen kelvollisuutta.

Vanhalle konkarille tällainen isokin kilpailu on vain yksi tapahtuma muiden joukossa, ja oleellisempaa taitaakin olla sen tuottama hyöty ja myönteisyys koko taidemaailmalle enempi yleisesti ottaen. Tähän hyötyyn Mäkelä tarttuu kuitenkin vähän kriittisestikin, koska kyse on kuitenkin alun perin ollut nimenomaan maalaustaiteelle myönnetystä palkinnosta – ja tätä korostetaan vieläkin, vaikka välinekirjo tuntuu laajenevan koko ajan.

– On niitä ehdokkaita ehkä vähän liiankin laajalti haravoitu, koska mukana on kuitenkin usein ollut esimerkiksi valokuvaa ja videota. Jotain vähän outoa ja epämääräistä siinä on, vaikka voihan sitä maalauksen ongelmia käsitellä aika monella tavalla.

Toinen ongelma on toisaalta se, että monet loppusuoralle päässeet ovat useasti toiseenkin kertaan mukana.

– Koneisto on aika työläs ja raskas. Sellainen ehdokkaaksi ehdokkaana oleminen, jota moni taiteilija joutuu kokemaan, on sekin tietenkin vähän ikävää ja aiheuttaa kaikessa raskaudessaan turhaa pahaa mieltä.

Kilpailun pohjoismaisuus tuntuu Mäkelästä kuitenkin hyvältä asialta. Hänellä itselläänkin on ollut jatkuvat galleria- ja ystävyyssuhteet yhteispohjoismaisiin taidekuvioihin.

– Kyllä tällainen lisää luontevaa yhteisöllisyyttä ja on kaikin puolin tuettava asia.

Mutta mitä se pohjoismaisuus sitten on? Näkyykö se esimerkiksi taiteen sisällöissä?

– Kyllä tietty maantieteellinen sijainti ja silkka raju vuodenaikojen vaihtelukin tuottaa tiettyä yhtäläisyyttä. Välimerellä on ihan omansalainen valojen ja värien maailma, joka on paljon vaikuttanut taide-elämään, mutta niin on Pohjolassakin. Kyllä se jollain tavalla ihmisiä aina yhdistää.

Näin puhuu taidemaalari, joka havainnoi taiteilijan silmin päivittäin arkista ympäristöään ja sen valoja ja varjoja ja joka piirtää koko ajan. Ja jatkaa sitä sen enempää hötkyilemättä – tuli palkintoja tai ei.

 Jukka Mäkelä, Rhythm and Space, 2009.

Näyttelykuvia 221 & 222 & 223: Muistin kehnoudesta, osa 4.

Jatkan syksyn unohdusten perkaamista kuvakansioitteni avulla. 

16.10 kävin Galerie Anhavassa katsomassa Nina Roosin (s. 1956) näyttelyn (7.–31.10). Jotenkin en saanut otetta siihen enkä kyennyt sanomaan nopeasti mitään fiksua ja jäin sitten mykäksi. Oli minulla kuitenkin sellainen tunne, että nyt hänen maalaamisensa näytti seesteisemmältä kuin esimerkiksi viimeksi – ikään kuin hän olisi vähän enemmän nauttinutkin siitä. Käsitteellinen ja vaikea hän tietyllä tavalla on, mutta kyllä teokset viettelevät mukaansa miettimään sekä kuvaamisen ja kerronnan tapoja – tai kerronnan puutetta – että sitä kautta katsomisen tapoja. Olivat ne lopulta aika hienoja:    

 

Shades I (I Am Here), 2010, öljy akryylille.

Vähän kyllä ajattelin, että meniköhän tuo yliviileä ripustus jo vähän liikaakin nyyjoorkin puolelle. En oikein löytänyt motivointia moiselle suorastaan vieraannuttavalle tilankäytölle – tila ei siis oikein soinut:

***

Minulla on tapana katsoa kaikki ei-niin-oikeat näyttelyt ja marginaaliset paikat aika tarkkaankin, sillä joskus sitä oppii niistäkin aivan uusia ja omituisia asioita. 16.10. katselin myös Sanomatalon ensimmäisen kerroksen käytävälle ripustettua Riikka Juvosen (s. 1955) Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvitusnäyttelyä – hän on myös kertnut tarinat omina versioinaan. Tuhat ja yksi yötä on ollut minulle aika läheinen asia, koska arabian kieli ja islamilainen kulttuuri oli aikoinaan yliopistolla pääaineeni. Mutta aikaahan siitä jo toki on. Juvosen kuvat näyttivät kuitenkin jotenkin steriileiltä ja jähmeiltä eivätkä vastanneet sitä sadunhohteen pehmeyttä, joka ainakin minulle on aina virittäytynyt ko. materiaalin kanssa:

Niin että minä taidan panna roponi toiselle tuoreelle Tuhannen ja yhden yön versiolle: muinaisen opiskelutoverini Jaakko Hämeen-Anttilan tulkinnalle, jonka on kuvittanut Heli Hieta (s. 1966).

***

Seuraavana päivänä 17.10. kävin Forum Boxissa katsomassa Johannes Kankaan (s. 1967) näyttelyä (8.–31.10), josta tulin vähän surulliselle päälle. Oli outo tunne, että olisin halunnut pitää näyttelystä enemmän kuin pidin. Kangas oli pannut esille kolme erillistä sarjaa, mutta eivät ne saaneet mitään kunnon klangia yhdessä syntymään eivätkä nyt kyllä rahkeet oikein muutenkaan riittäneet tähän yhteen Helsingin vaativimmista taidetiloista. Oli siellä ihan hienojakin töitä ja osittain onnistunutta ripustusta:

 

Mutta ei esimerkiksi tällä vihreän pläntin kikkailulla mihinkään päästy:

Väliin tuntuu siltä, että vähän nuoremmat taiteilijat eivät osaa tarpeeksi kunnioittaa näitä haasteellisia komeita tiloja. Tai voihan joku tietenkin olla perustellusti sitä mieltä, että ei niin tarvitsekaan tehdä. Rohkeasti vain toimintaan! Ehkä minä olen vain vähän modernistisesti jämähtänyt?