Julkaistua 690 & 691 & Näyttelykuvia 1000: Avaruudellista ironiaa

Kuten edellisessä postauksessa totesin, kirjoitan liikaa. Kirjojakin pukkaa koko ajan. Tämä on – vähän laskentatavasta riippuen – jo viides tänä vuonna:

157-sivuinen katsaus Kristian Krokforsin (s. 1952) pitkään uraan. Kustantajana Jussi Tiaisen (s. 1954) luotsaama Parvs, taidekirjakustantamoiden viimeinen uljas mohikaani, ja taittajana Timo Setälä (s. 1958), väsymätön luottotaittajani jonka kanssa olemme tahkonneet näitä jo kohta 15 vuoden ajan – lukumäärällisesti saman verran. Ja edelleenkin tuntui yhtä hyvältä: niin kaunis ja Krokforsin näköinen lopputulos on.

Se kuitenkin harmittaa, että eihän media näitä enää noteeraa. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita, ja ymmärrän oikein hyvin sen tuskan, mitä he kokevat, kun näyttelyistä ei enää juurikaan kirjoiteta. Samassa uppoavassa veneessä ollaan. Olen Timon kanssa tehnyt näitä pitkään, mutta jos olisimme pitäneet arvosteluista leikekirjaa, olisi se varsin ohut ja aika nopeasti selailtu. Lohdutan itseäni toisinaan sillä, että kirjat säilyvät, ja ehkä sadan vuoden kuluttua joku graduaan tekevä taidehistorioitsija löytää kummallisia ja hauskoja aiheita menneisyyden taiteesta.

No, turhahan minun liian herooinen on olla. Tällainen taiteilijan tuotantoa esittelevä ei niinkään ole minun kirjani, vaikka kaikki tekstit kirjoitinkin, vaan pikemminkin taiteilijan kirja. Alussa on kuuden liuskan johdanto ja lopussa 15 liuskan kronologia, joten ei tekstimassaa minulta ole kuin 21 liuskaa. Tässä johdanto:

Avaruudellista ironiaa

Kristian Krokfors on aina ollut kiinnostunut arkkitehtuurista ja rakennetusta ympäristöstä. Nämä ovat myös muodostaneet hänen keskeiset teemansa jo neljänkymmenen vuoden ajan. Rakennettu ympäristö pitää sisällään rakennusten lisäksi myös sen, miten kulttuuri hivuttautuu rakentamalla luontoon: puutarhat ja viljelmät.

En tiedä tarkemmin Krokforsin suhdettaan lentämiseen, mutta J.O. Mallander ainakin nimitti häntä vuonna 1985 – jolloin Krokfors valittiin ensimmäiseksi Vuoden nuoreksi taiteilijaksi – aeromantikoksi viitaten Krokforsin kykyyn ”poetisoida olemassaoloa avaruudesta käsin”. Arkkitehti Alvar Aaltokin viihtyi lentokoneessa ja kuvaili vuonna 1921 aggressiivisia tuntemuksiaan tarkastellessaan kaupungin rumuutta ja sen rakentajien tyhmyyttä. Hän näki lintuperspektiivistä ihmisen ja ihmisen pienuuden, myös henkisesti. Hänen teki mieli tuhota, pommittaa. Aallon lentokokemusta on kuvannut lentämisen ja taiteen suhdetta tutkinut kuvataiteilija Jyrki Siukonen, joka itsekin on tehnyt taidetta lentämisestä tai sen ideasta ja joka Aallon vastaisesti sanoi haastattelussa lentämisen olevan vertauskuva onnellisuudelle, syntymälle, rakkaudelle sekä paremmalle tulevaisuudelle. Hänen mukaansa se edustaa sielun perimmäistä kaipuuta todelliseen kotiinsa, taivaisiin. 

Kolme kukkulaa, 2006, öljy.

Krokforsille niin ominainen lintuperspektiivi lienee kuitenkin vielä jotain muuta. Runollisenakin se on hänelle tapa näyttää asiat näkökulmasta, joka paljastaa tehokkaasti rakenteet ja järjestelmät. Ihmisiä hänen teoksissaan ei ole. Krokfors on kuin neutronipommi, joka ei tuhoa rakennuksia mutta tappaa ihmiset. Pommi on tietenkin aika voimakas vertaus, mutta Krokforsin töissä poissaolevasta ihmisestä kertoo vain ihmisen jättämä jälki: talot, tyhjät parkkipaikat, loputtomat tyhjät ikkunat, loputtomiin riveihin istutetut puut. Krokforsin työt ovat kuin antiteesi hänen virolaisen kollegansa, arkkitehti ja kuvataiteilija Leonhard Lapinin tyhjyyttä pohtivalle ajattelulle: ”Näkymätön arkkitehtuuri vapauttaa meidät perinteisen ja umpikujaan ajautuneen arkkitehtuurin dogmeista, esittää eksistentialistisen kysymyksen ja kehottaa meitä vapautumaan niistä miljoonista taloista, jotka häiritsevät jokapäiväistä olemassaoloa ja maailmankaikkeudessa vallitsevaa tyhjyyttä koskevaa mietiskelyämme.” Krokfors vapauttaa meidät niistä miljoonista ihmisistä, jotka individuaalisen tarinoineen häiritsevät kulttuurista tyhjyyttä koskevaa mietiskelyämme. 

Mutta mikä tässä on poetiikkaa eli runousoppia? Ainakin toiston, sarjallisuuden ja ristikon käyttö. Kaikessa tarkkuudessakaan Krokforsin töiden sisältö ei ole informaatiota, se ei koostu väitelauseista. Se lähestyy tietystä ulkoisesta kuivakkuudestaan huolimatta runoa. Hänen työnsä ovat täynnä vähäeleistä redundanssia – toisteisuutta, ylimäärää ja päällekkäisyyttä, joilla hän varmistaa viestin perillemenon, sen ymmärrettävyyden, mutta joka samalla luo uudenlaista kuvakieltä, joka ottaa huomioon nyanssien tuomat mahdollisuudet ja leikin. 

Harmaa Andalusia, 1999, öljy.

Perinteisessä arkiajattelussa ja retoriikassa toisto liitetään useimmiten pelkästään vakuuttamiseen, mutta esimerkiksi puolalaisbelgialaisen filosofi  Chaïm Perelmanin mukaan toisto ”voi myös korostaa monimutkaisen tapahtuman särkymistä erillisiksi episodeiksi, jolloin se vahvistaa juuri läsnäolon vaikutelmaa.” Toistoon voi suhtautua myös etiikan kannalta. Tanskalainen teologi, filosofi ja kirjailija Søren Kierkegaard on todennut: ”Jos toisto puuttuisi, ei olemassaolossa olisi sisältöä ja merkitystä vaan se olisi strukturoimatonta ääntä, hälyä.” Kierkegaardia tutkinut ruotsalainen teologi Torsten Bohlin asettaa puolestaan estetiikan ja etiikan vastakkain suhteessa toistoon: ”Toisto on juuri sitä, mitä esteetikko kammoksuu; hän haluaa jatkuvasti uusia ja ennen kokemattomia elämyksiä. Eetikko sitä vastoin katsoo juuri toiston ikään kuin mittaavan persoonallisuuden syvyyttä ja vakavuutta.” Juuri tässä ristiaallokossa Krokforsin ironia löytää paikkansa. Krokforsille ironia ei kuitenkaan ole hänen omien sanojensa mukaan tietoinen valinta, mahdolliseksi metodiksi se on kehittynyt vasta ajan myötä. Hän itse korostaa intuition merkitystä ja kokee ironian olevan itselleen jotain sisäsyntyistä – vaikkakin ”neljä vuotta Englannissa on kyllä auttanut”. 

Ironia liitetään usein postmoderniin, ja siihen joukkoon Krokforsia on soviteltu, vaikka Mallander totesikin jo vuonna 1985 osuvasti: ”Krokfors on saanut aineksia eri tyyleistä ja virtauksista ja yhdistänyt ne synteesiksi, joka ei ole mikään postmodernisinen lainapeite, vaan ilmaisee jotain olennaista ajasta, jossa elämme.” 

Mitä tämä olennainen sitten on? Arjessa ironia yhdistetään usein nokkeluuteen ja sitä kautta ylemmyyteen, ikään kuin paremmin tietämiseen, korkeamman tason tietoisuuteen. Krokfors ei kuitenkaan ole mikään nokkelikko, vitsinkertoja. Hän on huumorissaan ehkä pistävän tarkka ja toisinaan myös leikkisä ja kepeä, mutta hänen työskentelynsä pohjavireen luen kuitenkin jopa melankolisena ja eettisesti varsin vakavana. 

Talot, öljy.

Yleensä ironia tapahtuu jonkun tai jonkin kustannuksella. Krokforsin maisemat eivät ole veduta-maisemia, jotain tiettyä tunnistettavaa paikkaa kuvaavia – vaikka hänen kukkulansa ja riveihin istutetut puunsa olisivatkin saaneet vaikutteita Andalusiassa vietetystä ajasta tai suurkaupunkinsa New Yorkin työskentelyjaksosta. Krokfors ei pilkkaa mitään tiettyä paikkaa vaan kertoo jotain yleisempää rakennetusta ympäristöstämme, siis miltei koko maailmastamme. Hänen ironiansa saattaa olla sitä, mitä kirjallisuudentutkimuksessa tavataan nimitetään saksalaiseen filosofi ja kirjailija Friedrich Schlegeliin ja jenalaiseen varhaisromantiikkaan viitaten romanttiseksi ironiaksi. Taustalla on tietoisuus inhimillisen ajattelun rajoituksista. Tämä vie ironian pelkästä estetiikan käsitteestä tai metodisesta keinovarannosta vahvasti etiikan ja myös eksistenssifilosofian puolelle – tšekkiläisranskalainen kirjailija Milan Kunderan sanoin: ”Ironia riistää kaiken varmuuden paljastamalla maailman kaikessa moniselitteisyydessään.” 

Krokforsia voi hänen ironiansa eettisyyden kannalta tarkastella yhteiskunnallisesti kantaa ottavana taiteilijana. Hän ei tee sitä ohjelmallisesti, mutta ainakaan minun ei ole vaikea tulkita hänen työtään esimerkiksi behaviorismiin pohjautuvan ympäristösuunnittelun kritiikkinä. Behaviorismin mukaan ihmisen suhde ympäristöön on mekanistinen: ympäristön lähettämät vaikutteet saavat ihmisessä aikaan reaktion. Ihminen on lähinnä passiivinen vastaanottaja, joka toimii suunnitellun ympäristön ehdoilla. Ihmisen käyttäytymistä voisi siis ohjailla ympäristösuunnittelun avulla – näinhän esimerkiksi neuvostoliittolaisessa suunnittelukulttuurissa tehtiin. Arkkitehtuurin suurilla taiteilijanimilläkin on ollut tämänsuuntaisia tausta-ajatuksia: sveitsiläinen tähtiarkkitehti Le Corbusierkin sanoi aikanaan, että ”huoneisto on kone asumista varten”. 

Krokforsille ominainen sarjallisuus ja fragmentaarisuus eivät synny taiteen sääntöjärjestelmien kautta. Hänen sarjallisuutensa ei ole minimalismin tai pop-taiteen sarjallisuutta – vaikka hän itsekin tunnustaa kytkennän nuoruutensa pop-taiteen maailmaan. Sarjallisuus pikemminkin mahdollistaa kohteena olevan ilmiön ja siihen liittyvien prosessien havainnollistamisen. Fragmentaarisuus voidaan sekin liittää jo varhaisromantiikkaan liittyviin ajatuksiin silloisen modernin kirjallisuuden keskeneräisyyden tunnustamisesta sekä klassisen harmonian ja yhtenäisyyden hylkäämisestä. Krokfors ei pyri kohti täydellistä taideteosta, ja niinpä hänen tuotantoaan kannattaakin ehkä katsoa myös kokonaisuutena, oeuvrena. 

Tehdaskuva, 2011, öljy.

Tämä koskee myös Krokforsin värimaailmaa, joka ponnistaa sekin osin ironiasta mutta myös siitä, että sarjallisuus eri värejä kokeillen lisää variaatioiden määrän kohti rajattomuutta. 

Alkuun värit eivät kuitenkaan olleet Krokforsille kovinkaan tärkeitä. Taidemaailmassa vastaanottajat kuitenkin kyselevät alituisesti väriteorioiden perään. ”No hitto, siinä on teille värejä”, Krokfors kertoo ajatelleensa ja tarjosi katsojille ensin iloista punaista, sinistä, keltaista ja vihreää. Samankaltaiset kukkulat saattoivat valmistua sekä sinisinä että punaisina. Väliin kriitikot ovat kaivanneet Krokforsilta lisää väriä, väliin jopa närkästyneet, kun sitä on ollut liikaa tai liian villisti levitettynä – näin esimerkiksi New Yorkissa vietetyn ajan jälkeen, jolloin Krokfors kokeili ja yritti ”vapauttaa” tekemistään. Nyttemmin hänen suhteensa väriin on muuttunut: ”Olen oppinut katsomaan väriä ja miettimään sitä enemmän, olemaan herkempi sen suhteen.” On myös syytä muistaa, että väreillä on itse asiassa taidehistoriallisesti merkittävä rooli Krokforsin uralla: hän kuuluu siihen grafiikanpaja Imprimon keskeiseen 1980-luvun uranuurtajakaartiin, joka peruuttamattomasti toi värin suomalaiseen taidegrafiikkaan. Väri on epäilemättä myös yksi syy siihen, että Krokfors on koko uransa ajan sekä maalannut että tehnyt litografioita – ja myös vuosittaisilla Englannin matkoillaan Pratt Contemporaryn kautta serigrafioita. Värien intensiteetti ja vuorovaikutus toimivat maalauksessa ja grafiikassa varsin erilaisilla parametreilla. 

Krokfors asettuu kiinnostavalla tavalla modernismin ja postmodernin rajalle. Yhdysvaltalaisen taidehistorioitsija Rosalind Kraussin mukaan ristikko on yksi viime vuosisadan modernistisen ilmaisun kulmakivistä: se toi mukanaan kuvataiteen autonomian viimeisen voiman, täydellisen mykkyyden, kerronnallisuuden ja diskursiivisuuden kieltämisen. Lattea, järjestetty, geometrisoitu ristikko on antinaturalistinen, antimimeettinen, antitodellinen. Krokfors on käyttänyt ristikkoa myös readymaden tapaan; hän käytti aikoinaan muun muassa perinteistä millimetripaperia, mikä vie lattean ei-kerronnallisuuden äärirajoilleen – kunnes katsoja tajuaa, että sekin kertoo jotain oleellista suunnittelusta ja rakentamisesta. 

Joku pystyttää Krokforsin joutomaille ja epäpaikkoihin kuitenkin aina silloin jotain. Teltta on pitkään ollut yksi hänen keskeisistä teemoistaan. Teltta on tietenkin moniselitteinen symboli. Vapauden symbolina teltta vie katsojan ajatukset eksistentiaaliseen tematiikkaan, mutta senkin voi tulkita negaation kautta: turvattomuutta luovana ei-pysyvyytenä, kodittomuutena.

Ehkä tässäkin on kyseessä Krokforsille joka suhteessa ominainen dualismi. Vuoristot – kuviteltavissa olevine luolineen – ovat primitiivisen asumisen arkkityyppi ja teltta taasen ”modernin elämän arkkityyppi, liikkuva ja kevyt”, kuten yhdysvaltalainen arkkitehti Frank Lloyd Wright on todennut. Onpa tämä jännite nähty seksuaalisten vastakohtien jännitteenäkin. Teltassa ainakin on voimakkaasti kyse sisä- ja ulkopuolesta, joten sitä voi halutessaan myös tarkastella myös klaustrofobian ja agorafobian leikkauspisteenä – kuten ranskalainen runoilija Jules Supervielle asettaessaan ne rinnakkain: ”Liian suuri tila on tukehduttavampi kun konsanaan tilan puute.” Mutta ei meidän tarvitse näihin syövereiden mennä, vaikka koenkin Krokforsin töitä katsellessani niiden ironian toisinaan silkkana torjuntana. Voimme myös ajatella, että ironia – ja myös omaan taiteeseen ja laajemminkin taidemaailmaan liittyvä itseironia – voi olla jopa eettisempi tapa tehdä kuvaa kuin se totuttu jalo ja pyhä tapa, jossa lähtökohta on pysyvien merkitysten, arvojen ja totuuksien tavoittelu. 

***

Kronologiaa en viitsi tähän laittaa, koska se on niin hemmetin pitkä. Hankkikaa kirja ja tutustukaa – kuvat ne ovat muutenkin pääasia.

***

Olin myös 2.9. Krokforsin näyttelyn (3.–20.9.) avajaisissa Bukowskin näyttelytiloissa, missä kirja julkistetiin. En voi laittaa näyttelytietoihin linkkiä, koska Bukowskis ei ole hoitanut hommiaan: mitään linkitettävää ei ole. 

Taiteilija itse.

 

 
Uudempien töiden lisäksi mukana oli hauska retro-osuus, joten nyt on hyvä tilaisuus tarkastella Krokforsin tematiikan kehitystä. Hieno näyttely.

PS. Ryhdyin miettimään tuota edellä oleva urputtamistani siitä, että taidekirjoja ei enää noteerata mediassa. Tajusin yhtäkkiä, että enhän minä muista yhtäkään arvostelua, joka olisi kirjoitettu Timon ja minun tekemistä noin 15 kirjasta. Piti oikein soittaa Timolle ja tarkastaa asia. Ei hänkään muistanut.
No, joku aito oikeistolainen toki toteaisi: "Ettekö te ääliöt tajua, että kukaan ei ole kiinnostunut tekemisistänne. Älkää valittako, vaan lopettakaa se ja ryhtykää tekemään jotain muuta, joka kiinnostaa ihmisiä." Näinhän nuo tuppaavat keskusteluhännissä sanomaan taiteilijoista. Mutta ei syytä huoleen: ei me lopeteta.

Julkaistua 650 & 651: Viimeinen helmikana & Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Viime viikolla ilmestyi Taide (3/15), jossa minulta oli kaksi juttua, kirja-arvostelu ja  review-tyyppinen juttu viimeaikaisista tapahtumista taiteilijakirjarintamalla: 

Viimeinen helmikana 

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa. Siltala 2015.

Valtion taidemuseon ylijohtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Tuula Arkio teki työuransa käytännössä yhdessä talossa – tosin useammassa rakennuksessa. Hän aloitti Ateneumin taidemuseon amanuenssina (1968–84) ja jatkoi apulaisintendenttinä (1984–90). Nykytaiteen museon johtajana hän aloitti Ateneumin suojissa vuonna 1990 ja lähti Kiasman johdosta (1998–2000) takaisin Ateneumin rakennukseen museon ylijohtajaksi (2000–06).

Arkion uraa, valta-asemaa ja vuosia ajatellen hän on siis institutionaalisessa mielessä miltei yhtä kuin suomalainen nykytaide. Niinpä hänen muistelmansa onkin tärkeä apuväline suomalaisen taiteen lähihistorian ymmärtämiselle ja kartoittamiselle. Siis silkkaa käsikirjastomateriaalia, minkä vuoksi annetaan nyt ensimmäinen moitekin: Nykyisinä ankeina aikoina kirjoihin ei enää tuhlata juurikaan mitään ylimääräistä, ja niinpä tässäkään kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, josta olisi ollut tulevaisuudessa suuresti apua – nimiä nimittäin piisaa.

Arkion ura asettuu siihen saumakohtaan, missä komissaarit muuttuivat kuraattoreiksi ja taide-elämämme alkoi todella kansainvälistyä – sen sijaan, että olisi vain valittu toivorikkaasti edustajia Venetsian biennaalin Suomen paviljonkiin ja vaihdettu näyttelyitä itäblokin kanssa.

Arkio on silta vanhoista toimijoista – muun muassa Aune Lindström, Salme Sarajas-Korte ja Leena Peltola – siihen aikaan, jonka me nyt tunnemme omaksemme. Eikä työ ole edes loppunut: Arkio on jatkanut kansainvälistä toimintaansa Taidesäätiö Pro Arten IHME-nykytaidefestivaalin (2008–) johdossa.

Muistelmien keskeistä antia on epäilemättä se tarina, miten Ateneumin suojiin perustetusta Nykytaiteen museosta (1990) kehkeytyi Nykytaiteen museo Kiasma (1998) – sekä hallinnollisine kiemuroineen että lukuisine taiteilijoineen, joiden joukossa on niin suomalaisia kuin varsin iso liuta ulkomaisiakin. Toinen punainen lanka muodostuu ARS-näyttelyiden historiasta – ovathan nekin ensimmäistä (1961) lukuun ottamatta erottamaton osa Arkion työhistoriaa. 

Opettavaisena tarinana voi lukea Arkion kansainvälistymisen – hänen ”henkireikänsä” – reittejä. Kyse ei ole niinkään henkilökohtaisista ominaisuuksista tai ambitioista ja urapyrkimyksistä vaan siitä, että osaa verkostoitua samanhenkisten ja maailmalla taidevaltaa käyttävien ihmisten kanssa. Arkion tapauksessa kyseessä oli alun perin kansainvälisen museoliiton Icomin alajaostosta Cimamista (= Icomin modernin taiteen museoiden ja kokoelmien kansainvälinen komitea), johon Helsingin kaupungin taidemuseon intendentti Marja-Liisa Bell Arkion imi mukaansa. Sieltä löytyivät tuttavuudet, jotka veivät Arkion lopulta moniin kansainvälisiin luottamus- ja asiantuntijatehtäviin – muun muassa Carnegie Art Awardin jakajajoukkoon. Pyydettiinpä Arkiota Tukholmasta hakemaan Moderna Museetin johtajan paikkaakin.

Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että 2000-luvulla esimerkiksi taidemaalari Osmo Rauhala alkoi arvostella Suomen taidemaailmaa pysähtyneisyydestä ja kansainvälisyyden puutteesta. Syyllisiksi hän kaivoi esiin vasemmistolaisten helmikanojen ”neljän koplan”: Arkion lisäksi Tuula Karjalainen, Maaretta Jaukkuri ja Marja-Terttu Kivirinta. 

Mainittakoon, että pilkallinen helmikana-nimitys ei tule Rauhalalta, ei myöskään J.O. Mallanderilta, joka sitä omissa aiemmissa hyökkäyksissään käytti, vaan jo 1950-luvulta Erkki Koposelta, joka käytti sitä muun muassa Ateneumin ensimmäistä naispuolista intendenttiä Lindströmiä vastaan. Tuolloin puhuttiin alentuvasti Ateneumin ”helmikanoista ja samettitytöistä”. Tämäkin tulee esiin Arkion muistelmista. 

Arkio on aina tunnettu sivistyneenä ja hyväkäytöksisenä ihmisenä, millä seikalla on tietysti etunsa, kun johdetaan museota ja neuvotellaan vaikeistakin asioista, mutta lukijan kannalta katsoen tällainen rooli ei oikein istu muistelmien kirjoittajalle. Tässä lienee kirjan ansaitsema suurin moite: Nyt kun vihdoinkin olisi ollut tilaisuus ottaa kantaa taide-elämämme vesilasin myrskyihin ja seurata myös Kiasmaa oman toimikauden jälkeen vuodesta 2000, ei Arkio sano oikeastaan mitään. Hän tuo kyllä esiin Rauhalan oudon hyökkäilyn, mutta ei kommentoi ”oikeistopoikien” esiinmarssia ja lyhyttä interregnumia millään tavoin. On kuin Janne Gallen-Kallela-Siréniä (Helsingin taidemuseon johtajana 2007–13) ja Berndt Arellia (Kiasman johtajana 2007–2009) ei olisi ollut olemassakaan. Vaikeneminenkin tietysti puhuu omaa kieltään. 

Mitään juoruja ja paljastuksia ei siis ole luvassa. Minulle suurin paljastus oli se, että Arkio oli nuorena SM-tason florettimiekkailija.

***

Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Taiteilijakirja on ollut osa suomalaista kuvataidetta jo nelisenkymmentä vuotta, mutta edelleenkään laji ei ole vakiintunut osaksi taiteenharrastajien elämää. Pelkkä käsitekin tuntuu väliin varsin hämärältä.

Suomen ensimmäinen mittava taiteilijakirjanäyttely järjestettiin jo vuonna 1988. Taiteilijakirjoja Suomesta ja muualta oli Jaakko Lintisen kokoama näyttely, jonka järjestivät yhdessä Helsingin yliopiston kirjasto ja Suomen Taidegraafikot. Muualla maailmassa lajia oli harrastettu jo 1960-luvulta, ja nimeksi vakiintui taiteilijakirja (engl. artists’s book, ransk. livre d’artiste).
  

Senja Vellonen (s. 1954), Riisikirja, 2013.

Kyseessä on siis taideteos, joka yleensä jäljittelee kirjan muotoa. Lintisen vuoden 1988 sanoin: ”Nämä uudentyyppiset taideteokset olivat saaneet kirjan ulkoisen muodon tai ne olivat teoksia, joiden lähtökohtana oli ollut kirjamuoto tai kirjan idea. Ne olivat tavallaan eräänlaisia visuaalisia vastikkeita suppealevikkisille runokirjoille.” Yksi alan pioneereista, Marcel Duchamp (1887–1968) vältteli tarkempaa määrittelyä: ”Taiteilijakirja on sellainen, jonka taiteilija on tehnyt tai sellainen, jota taiteilija sanoo taiteilijakirjaksi.”

Monitahoiset juuret

Suomalaisella taiteilijakirjallakin on monitahoiset juuret. J.O. Mallander sai vaikutteita Fluxukselta, Bellinin akatemia – muun muassa Outi Heiskanen, Mirja Airas ja Hannu Väisänen – teki omia kokeilujaan, Raimo Reinikainen julkaisi pienipainoksisia kuvia ja runoja kirjekuorissa. Osin toimittiin kaupallisten kustantajien ja kirjapainomaailman avulla lajin rajalinjoja hämärtäen: esimerkiksi konstruktivistimaalari Seppo J. Tanninen julkaisi Guillaume Apollinairen (1880–1916) hengessä runoja ja kuvarunoja nimellä Krunoja (WSOY 1977).

Pohjoismaissa taiteilijakirja vakiintui viimeistään vuonna 1980, jolloin ruotsalainen taidelehti Kalejdoskop julkaisi aiheesta kattavan teemanumeron (1&2/80). Lehdessä oli mukana Mallanderin kymmenen vastausta siihen, miksi hän tekee taiteilijakirjoja. Yhden mukaan: ”Koska on yhtä tärkeätä voida leikkiä kirjojen kanssa kuin voida lukea niitä.” 

Kaija Poijula (s. 1963), Algebra, 2014.

Taiteilijakirjan historiaa nyt 2000-luvulla miettiessä ei välty siltä ajatukselta, että sen aika ei koskaan oikein koittanut. Jo Lintinen siteerasi taidehistorioitsija Lucy Lippardia: ”Taiteilijakirja on/oli tärkeä idea. Sen aika ei ole joko vielä tullut, tai se on tullut ja mennyt.” 

Museoiminen tuottaa kuhunkin lajiin aina oman juonteensa. Helsingissä taiteilijakirjoja voikin tarkastella jo ikään kuin museoituna vitriinissä. Rikhardinkadun kirjastossa on kerätty aktiivisesti taiteilijakirjoja vuodesta 2000, primus motorina nykyään eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Emmi Martin. RikArt-kokoelmassa on yli 400 uniikkia tai pienipainoksista taiteilijakirjaa sekä aiheeseen liittyvä käsikirjasto. Osa kirjoista on koko ajan vitriineissä esillä, ja toisinaan tiloissa järjestetään erikoisnäyttelyitä. 

   

Elääkö taiteilijakirja?

Avantgarden historiallistumisesta ja taiteilijakirjan museoitumisesta huolimatta kirjan idea taideteoksen lähteenä on edelleenkin kiehtova ja taiteilijoita haastava. Oman lisänsä on tuonut varmaan kirjan asema fyysisenä esineenä nykyisessä digitaalisessa maailmassa – onhan jopa kirjan kuolemaa povattu aika ajoin. 

Taiteilijakirja voi ja elää hyvin, vaikkakin omassa marginaalissaan. Viime vuosina ovat Suomessa alalla toimineet aktiivisesti ainakin Olof Kangas ja Tatjana Bergelt – ja muitakin tekijöitä on ainakin toistakymmentä. 1970-luvulla aloittanut Kangas on jo pitkän linjan tekijä, jonka taiteilijakirjojen retrospektiivi nähtiin Galleria Katariinassa syksyllä 2013 – samaan aikaan galleriassa nähtiin kansainvälinen 62 taiteilijan näyttely.

 Tatjana Bergelt (s. 1966), sanoista riita, vastus, ymmärtäminen – analyysit hommage à Thomas Bernhard, 2009, kollaasi, uniikki, suljettuna 13 x 33 cm.  

Itse asiassa on kuin eläisimme juuri nyt jotain taiteilijakirjarenessanssia. Kangas kuratoi nyt keväällä Galleria Jangvaan pohjoismaisen näyttelyn, jossa Suomesta oli mukana Bergelt, Kaija Poijula, Eeva-Liisa Isomaa, Juha Joro ja Kangas. Bergelt puolestaan järjesti Saksan Offenbachiin kirjataiteeseen keskittyneeseen Klingspor-Museumiin viime syksynä suomalaisen taiteilijakirjanäyttelyn, jossa mukana oli Bergeltin itsensä lisäksi Kristoffer Albrecht, Isomaa, Martti Jämsä, Sándor Vály ja Senja Vellonen.

Ahvenanmaalaissyntyinen Olof Kangas sai ensimmäiset vaikutteensa Tukholmasta, jossa hän asui 1970-luvulla. Hän muistelee muun muassa Moderna Museetin merkitystä. Eräs impulsseista oli Erik Dietmanin (1937–2002) kirjaveistos. Taiteilijakirja taipuukin moneksi, tekihän Filippo Marinettikin (1876–1944) aikoinaan 1930-luvulla metallilevyille metallisidoksisen litografisella menetelmällä valmistetun kirjan.

Kankaalle kirjan merkitys on hieman futurismia hiljaisempi. ”Kirja on aina ollut esine, jota ihmiset ovat kantaneet mukanaan, ja samalla tuo esine on kantanut itsessään kaikenlaista sisällään. Se on aina ollut hyvin tärkeä ihmisille. Toisaalta kirjoja heitetään pois. Ne ikään kuin kuolevat. Olen joskus sanonut antavani niille uuden elämän – vähän niin kuin reinkarnaationa. Toisinaan myös kirjan sisältö on vaikuttanut teokseen."

Olof Kangas (s. 1946), Terra Incognita, 2015, 23 x 14 cm. Akryylimaali, petsi, paperikollaasi kapalevylle.

Kankaalle tärkeää on myös ”kirjan ikä ja sen oma patina”. Hän myös käsittelee materiaalia monin menetelmin: ”Esimerkiksi petsissä on äärimmäisen hieno värimaailma, joka sopii hyvin yhteen paperin kanssa."

Mutta mikä kirjanmuotoisessa tai kirjan ideaa hyödyntävässä tekemisessä kiehtoo? ”Minulle keskeistä on jonkinlainen transformaatio. Se on prosessi, vähän kuin matka. Kirja on melkein kuin kulkuväline ajassa. Kyseessä on tavallaan aikamatka, jossa taustalla on kirjan oma historia, joka voi synnyttää kauttani jotain muuta, jota vien eteenpäin. Työskentelen usein spontaanisti niin, että pelkkä materiaalikin voi puhutella minua voimakkaasti. Antikvariaatista tai joskus jopa kodin paperiroskiksesta löytynyt materiaali puhuttelee minua. Koko prosessi on tavallaan myös kuin arkeologinen tapahtuma.” 

Kangas on hieman surullinen siitä, että taiteilijakirja ei vieläkään tunnu lyöneen kunnolla läpi Suomen taidemaailmassa. Aktiivisia tekijöitä on hänen mukaansa ”tusinan verran”, ja peruskäsitteitä saa selitellä edelleen. Pohjoismaisten kollegoiden kanssa aiheesta keskusteleminen on huomattavasti helpompaa, ja onpa lahden eteläpuolellakin heimolaisia: Liettuan Vilnassa järjestetään säännöllisesti taitelijakirjojen triennaali, nyt jo seitsemäs, minne hän on lähdössä tänä vuonna jo kolmatta kertaa mukaan. 

Yksi ongelma on varmaankin tietty elitistisyys. Kirjahan on sellaisenaan yksi demokraattisimmista kulttuurin välityskanavista, mutta taiteilijakirjat ovat joko uniikkeja tai pieniä numeroituja sarjoja. Niitä ei viedä mökille tai sänkyyn, ja niitä käsitellään useimmiten puuvillahanskoin. Tässä on tietty paradoksi, vaikka Kangaskin korostaa sitä, että juuri demokratiasta ja anti-elitismistä koko idea on alun perin syntynyt. ”Materiaalit ovat usein halpoja, ja teokset menevät pieneen tilaan: ”Näyttelyteoksia voi kuljettaa mukanaan vaikka kapsäkissä”. 

Ehkä meidän pitää vielä kehitellä ja opetella sekä uusia teko- että vastaanottotapoja. Pelkkä vitriini ei tunnu aina riittävän.

 – Pohjoismaiset taiteilijakirjat. Kuraattori Olof Kangas. Galleria Jangva, Helsinki 2.–26.4. 

– Luonnollisesti. Taiteilijakirjoja Suomesta. Tekstit Dorothee Ader & Tatjana Bergelt. Parvs Publishing 2014. 

– Olof Kankaan haastattelu 7.5.2015.  
– Vilnan taiteilijakirjatriennaalin kotisivut.

Sándor Vály (s. 1968), Dadabook, 2003.

Näyttelykuvia 944 & 945 & 946 & 947 & 948: Rästejä

Oikein harmittaa ja vähän hävettääkin (koska tuli vajaa viisi vuotta sitten luvattua), etten ole ehtinyt ja jaksanut raportoida näyttelykäyntejäni, itse asiassa miltei lainkaan viime syksyisen Viron reissun jälkeen – lähinnä vain niitä, jotka ovat suoraan liittyneet työtehtäviini. Ja töitä on piisannut.
Kiinnostavia ja hyviä näyttelyitä on kuitenkin ollut. Siivosin valokuvia tietokoneeltani, ja samalla näin paljon sellaista, joka herätti tämän harmituksen mutta samalla myös muistikuvia. Käynpä siis läpi tammikuun aikana näkemiäni näyttelyitä edes lyhyesti ja joillakin päällimmäisillä ajatuksilla varustettuna.
7.1. kävin Juri Saarikosken (s. 1961) pastellimaalausten näyttelyn (8.–25.1.) avajaisissa Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa:

 
Oli hienoa nähdä Saarikoski taas vedossa. Siitä on nimittäin jo kuusi vuotta, kun näin hänen edellisen yksityisnäyttelynsä Galleria Ortonissa. Öljyä ja vahaa mestarillisesti käyttänyt maalari on palannut pastelliin, jota hän on nuorempana tehnyt. Jälki on herkkää mutta samalla intensiivistä:

Mutta sen verran kriitikko olen, että on pakko huomauttaa kehystyksistä. Kehyksiä oli ainakin kolmea sorttia, ja se vei selvästikin ryhtiä kokonaisuudelta. Silti voimakas paluu.

***

Ja otetaan tähän nyt yksi ei-näyttelytapahtumakin, joka jäi kommentoimatta. 11.1. olin Tieteen päivillä puheenjohtajana paneelikeskustelussa Mitä on taiteellinen tutkimus? Varsinaiset keskustelijat olivat Mika Elo Kuvataideakatemiasta, Leena Rouhiainen Teatterikorkeakoulusta ja Vesa Kurkela Sibelius-Akatemiasta. Aika hauskaa oli, vaikka en olekaan kovin hyvä puheenjohtaja – olen yleensä kieltäytynyt tarjotuista pesteistä, koska olen tajunnut, etten osaa olla kokoava ja tasapuolinen. Mutta jos joku haluaa tuhlata pari tuntia elämästään, niin tässä taltioitu keskustelu:

 

***

13.1. Kävin Galleria Heinossa katsomassa kolmea näyttelyä. Kristiina Uusitalolla (s. 1959) oli perähuoneessa pieni kokoelma (9.1.–1.2.) – ilmeisesti tuoreen kirjan julkistamisen takia. En suosittele Heinolle kolmea näyttelyä, koska pikkuhuone Artekin huonekaluineen näytti jo vähän kuin pikkuporvarillisen taiteenkeräilijäkodin parodialta:

 

Uusitalo on taidokas, mutta vähän liian sliipatulta tuntui. Saisi varmaan kokea jonkinlaisen taiteellisen kriisin. Tai ehkä minua otti pannuun vain esillepano? Tiedä häntä.
Mika Karhulla (s. 1969) oli Heinolla esillä tussia ja pigmenttivedosta yhdistävä setti nimeltään Muistin jälkeen (3.1.–1.2.). Karhu on yhtä keskinkertainen runoilija kuin Teemu Mäki (s. 1967). Tässä katkelma tiedotetekstistä:

Laboratoriot tuottavat uusia yhdisteitä.
Yhdisteitä, jotka tappavat ja parantavat.
Elämän paradoksi, jossa ei ole oikeudenmukaisuutta. 

Pateettisia miehiä molemmat, ja kehtaan sanoa sen, koska taidan itsekin kuulua samaan joukkoon. Karhun duunit olivat kuitenkin ihan kiinnostavia. Rujoa ja rajua jälkeä, synkkiä tunnelmia:

Kaikki vaikenee / valehtelee, pigmenttivedos, 2014.

Hauskana yhteensattumana – tarkistin asian – Anne Tompurilla (s. 1958) oli aika samansävyisiä duuneja nimellä Kasvot (3.1.–1.2.). Hieno setti sekin:

En ollut kuitenkaan täysin vakuuttunut teeman sarjallisuudesta ja näyttävästä esillepanosta. Lopputulos näytti enemmän hyvältä taidenäyttelyltä kuin hyvien teosten kokonaisuudelta – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Galleristi Rauli Heino totesi tiedotteessa: "Anne Tompurin maalausten kasvot voisi nähdä ihmisen minuuden ilmentymänä, kokemuksina siitä, mitä on olla ihminen." Juuri sellaisina niitä ei mielestäni voinut nähdä. Ei näissä juurikaan minuutta ollut:

Sarjasta Kasvot 9, guassi ja pigmentti kankaalle, 2013–14.

Mutta paljon muuta niissä oli. Vaikuttavia töitä kaikessa kammottavuudessaan.

***

14.1. kävin Galerie Anhavassa katsomassa J.O. Mallanderin (s. 1944) näyttelyä Been Seen (8.1.–1.2.):

Ja olihan se sekä hieno että kiinnostava. On itse asiassa aika outoa, että Mallanderin retro järjestetään näin gallerianäyttelynä. Siitä kuitenkin plussat Anhavalle – varsinkin jos on niin, että museot eivät ole tällaista retroa huolineet. Kiasmassahan Mallanderin retro pitäisi nähdä – ja kunnon julkaisulla varustettuna. On hän sen verran merkittävä toimija taide-elämässämme ollut, sekä galleristina, kirjoittajana että joka paikan touhuajana ja myös taiteilijanakin, vaikka vaikutteet puskevat välillä aika suoraan läpi. Olen kyllä aina pitänyt melkein kaikista hänen töistään. 

Sarjasta Paperiveistoksia, offset, 1973.

Vielä kun joku korkeampi voima opettaisi Mallanderille, että eivät oikeat buddhalaiset voi olla niin itsetietoisia ja täynnä oman merkityksensä korostamista kuin Mallander on aina ollut. Hitto, tämä oli pakko sanoa. Mutta kiinnostava taiteilija hän siltikin on.

***

Jatkan huomenna aamulla, koska todellisuus on joskus kiinnostavampaa tai ainakin hetkittäin tärkeämpää kuin taide. Aion katsoa Yle TV1:n kohta alkavan dokkarin Elektroniikkajätteen vaarat. Tehkää tekin niin, jos maailmasta välitätte – ja tulevasta antikapitalistisesta maailmasta varsinkin.

Luettua 42: After Sauna Art

Kati Lintonen (toim.): After Sauna Art. Elonkorjaajat ja valokuva. Maahenki & Suomen valokuvataiteen museo 2010. [Tekstit: Anja Olavinen, Ilkka Juhani Takalo-Eskola, Elina Heikka, Carl-Erik Ström, J.O. Mallander, Antero Kare, Anna-Kaisa Rastenberger]

Valokuva oli tärkeä väline 1970-luvun taiteilijaryhmä Elonkorjaajille, ja on siksi on hienoa, että Suomen valokuvataiteen museo, kumppaninaan hyviä taidekirjoja jo pitkään tehnyt Maahenki, on tarttunut aiheeseen sekä näyttelyllä että ihan oikealla kirjalla – ei siis millään pikkuruisella läpyskällä. Vähän sellainen ambivalentti olo tätä lukiessa kyllä tulee. Ryhmän historiaa käydään hyvin dokumentoivasti – ja jopa vähän kriittisestikin – läpi ja sitten toisaalta ryhmän jäsenet itse laativat omaa hagiografiaansa ehkä vähän liikaakin historiallisesta roolistaan haltioituneena. Tämä koskee varsinkin J.O. Mallanderia (s. 1944). Hänen merkityksensä suomalaisessa taidekeskustelussa on aikoinaan ollut hyvin merkittävä, ja hän oli esimerkiksi kirjoittajana tärkeä monen taideilmiön lanseeraajana, mutta nyt hän yrittää kyllä vähän falskisti tehdä itsestään vielä erityistä valokuvavaikuttajaakin. Ihan suotta. Paljon mieluummin olisi lukenut enemmän vaikkapa Philip von Knorringista (s. 1948), joka tuntuu jäävän koko ajan varjoon, koska hän ei ole koskaan tehnyt itsestään mitään erityistä historiallista numeroa. Häntä olisi voinut vaikka haastatella, jos ei häntä kirjoitushommiin saada.

On aika hyvä veto, että äijien rinnalle on nyt myös nostettu vaimot ja tyttöystävät, ja on tuotu esiin esimerkiksi sitä, kuinka hyvä ja tärkeä valokokuvaaja Ilkka Juhani Takalo-Eskolan (s. 1937) vaimo Kirsti Takalo-Eskola (s. ?) oli muun muassa performanssidokumentaatioiden tekijänä. Enpä muista hänen nimeään ennen näiden kuvien yhteydessä lukeneeni.

Jotenkin minusta tuntuu, että motkotan nyt vähän liikaa sekä näyttelyn että kirjan suhteen, mutta todettakoon siis painokkaasti, että pidän molempia suuressa arvossa, ja olen aina ollut kiiinnostunut Elonkorjaajista, ja siksi olisin halunnut ehkä vielä vähän enemmän. Olen aina arvostanut Mallanderiakin – omistan muun muassa kaikki hänen toimittamansa lyhytikäisen taidelehti Iiriksen (1968–70) numerot ja olen ne kaikki myös kannesta kanteen lukenut – mutta en vain jaksa sitä loputonta itsekorostusta, mikä häntä riivaa. Ja myös sitä yhtä lailla loputonta valitusta siitä, kuinka hän on tullut väärin ymmärretyksi ja syrjityksi. Puppuahan se suoraan sanoen on. Nauttii hän esimerkiksi valtion ylimääräistä taiteilijaeläkettä. Toisin kuin esimerkiksi vähän vanhempi mutta taatusti yhtä klassinen performanssitaitelija, runoilija, muusikko jne. Mattijuhani Koponen (s. 1941). Eihän tämä nyt ihan tähän asiaan liity, mutta olisi tässäkin taiteen keskustoimikunnalle vähän mietittävää. 

Tai nythän minä sen itse asiassa keksinkin: Mallanderin puheet eivät ole kovin Elonkorjaajat-henkistä. Ehkä von Knorring on todellisuudessa se kaikista zeniläisin koko äijäkööristä. Hän kun on melkein näkymätön.

On tämä silti ihan hyvä kirja.

Näyttelykuvia 130 & 131 & 132: Silkkaa valokuvaa

Keskiviikkopäivän vietin valokuvien parissa. Suomen valokuvataiteen museo esittelee ensimmäistä kertaa kattavasti Elonkorjaajien nimellä tunnetun 1970-luvun taiteilijaryhmän valokuvia näyttelyssään After Sauna Art (9.6.–29.8.). Ryhmästä kasvaa vuosi vuodelta legendaarisempi, ja syytäkin tähän tietysti on, mutta olisi varmaan aiheellista myös tajuta, että tällaisissa avantgarde-liikehdinnöissä on usein kyse myös ihan poikamaisesta hauskanpidosta ja yhdessä olemisesta – ja näin oli ilmeisesti myös Elonkorjaajien laita. Aika kultaa muistoja toisinaan vähän liikaakin. 

Ryhmän keskeiset jäsenet olivat Sperm-yhtyeestä tunnettu säveltäjä Pekka Airaksinen (?), Carolus Enckell (s. 1945), Antero Kare (s. 1946), Philip von Knorring (s. 1948), Olli Lyytikäinen (1949–1987),  J.O. Mallander (s. 1944), Carl-Erik Ström (s. 1938), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937), Erik Uddstöm (s. 1945), Peter Widén (s. 1946) ja Stuart Wrede (s. 1944).

Tässä näyttelyssä esiintyvät Kare, von Knorring, Lyytikäinen, Mallander, Ström, Takalo-Eskola, Uddström, Widén ja Wrede. Osa Elonkorjaajen valokuvista on ns. taideteoksia, osa performanssien ja muiden tapahtumien dokumentaatiota ja osa ihka tavallista näppäilyä – mutta kaikki toki kultuurihistoriallisesti kiinnostavaa. Varsinaisia valokuvataiteilijoita joukosta taitaa olla vähän kiinnostavammin ja aikaa kestävämmin vain Lyytikäinen, Ström ja Wrede. Uddströmhän on tehnyt valokuvaa työkseenkin, mutta aika kliseisesti. Mallanderilta tulee valokuvan osalta taidehistoriaan jäämään todennäköisesti vain yksi kiinnostava montaasisarja, jossa hän tuunasi julkisia veistoksia – muuten hänestä on ihan turha yrittää jälkikäteen tehdä mitään valokuvaajaa. Lyytikäisenkin Polaroid-työskentely taitaa olla kiusallisen paljon velkaa David Hockneylle (s. 1937), mutta kyllä nyt näyttelyssä nähtävä kollaasi Yhden yön työ (1982) raskaana olevasta Sirkka Knuuttilasta on silti aika vaikuttava. Takalo-Eskola on ollut ahkera kuvaaja ja kollaasintekijä, mutta sama välinpitämättömyys vähän kunniahimoisempaan esteettiseen jälkeen kuin vaivaa yleensä hänen maalauksiaan vaivaa myös näitä valokuvajuttuja. Vähän sellaista liian huoletonta Takalo-Eskolan jälki ollut aina ollut, niin kiinnostavaa kuin hänen sielunelämänsä taiteellisessa mielessä onkin.

Hyvä fiilis näyttelystä tulee kuitenkin kaikin puolin, mutta sitä en oikein ymmärrä, miksi vanhojen valokuvien yhteyteen on pitänyt ripustaa Karen iso installaatio vuodelta 2007, koska se ei tähän valokuvakokonaisuuteen tuo mitään lisää. 

On myös vähän harmittavaa, että näyttelyn tutkimustyö on jäänyt hieman keskeneräiseksi. Ensimmäisessä huoneessa olevan kuvakoosteen tekijöitä ei ole jaksettu selvittää, ja niinpä esimerkiksi jopa luettelon kanteen on laitettu hieno Keijo Kansosen (s. ?) maalauksia kantavia Elonkorjaajia kuvaava otos ilman kuvaajan nimeä. Katukuvauksen klassikko Kansonen kuvasi aikoinaan paljon Uuden Ajan Auralle, ja näyttelyn koosteessa on mukana joku muukin hänen nimetön otoksensa.

Itse asiassa iskikin heti ajatus, että olisi hauska nähdä joskus Kansosen retrospektiivi. On nimittäin aika kiinnostava ja kummallinen mies, jolla on tapana innostua omituisista asioista miltei hulluuteen asti. Idean retrosta saa vapaasti ryöstää.     

Carl Erik Ström: Runoilijan hattu, 1970-luku.

Museoon on rakennettu myös aika metka kesänäyttely Ihmisiä suviyössä – pieni episodinäyttely (9.6.–29.8.), jossa ravistellaan kliseitä kansallisuudesta ja muun muassa suomalaisen suviyön kummallisesta menosta. Mukana on paljon huumoria, vähän tragediaakin, mutta ennen kaikkea kokonaisuudessa on sellainen kummallinen lumo, että en ihan edes ymmärtänyt kaikkia sen kantavia kuratoriaalisia periaatteita – mikä tuntui oikeastaan aika hauskalta. Luulenpa meneväni katsomaan sitä uudestaankin. Osa kuvista on ihan vastustamattomia, kuten vaikkapa Rosemarie Särkän tutkielmat:

 Rosemarie Särkkä, Meillä kaikilla on punttikalsarit, 2001.

Kolmas näyttely museon Projekti-tilassa ei sitten ollut yhtään hauska, mutta pysäyttävä se oli. Sari Tervaniemen (s. 1963) Rikkoutunut lapsi (9.6.–29.8.) käsittelee lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa:

Täytyy muistaa, että taidenäyttely on myös yksi medium, ja silläkin on siis sisällön lukua ohjaava kontekstualisoiva vaikutuksensa. En ole ihan varma siitä, että ison museon kannattaa olla välinpitämätön sen kokonaisuuden kanssa, joka yhtäaikaisista näyttelyistä syntyy. Vähän minulle jäi sellainen olo, että Tervaniemen vakava aihe ja selkeä poliittinen agenda olisivat vaatineet ympärilleen jotain muutakin kuin humoristisen ja vähän absurdin teemanäyttelyn ja perushilpeät Elonkorjaajat:

Vai olenkohan minä nyt liian tosikko?

PS. Ja sen museon neljännen näyttelynhän – Ann Pelanne – olin katsonut jo aikaisemmin. 

Näyttelykuvia 123 & 123½: Vakavaa vai ei?

Aamun kirjoitin Art Ii Bienaalin luettelotekstiä – johon palaan sitten joskus myöhemmin, kun se on ilmestynyt – ja sitten lähdin uimaan ja katsomaan vähän taidetta. Kävin Muu Galleriassa katsomassa hampurilaisen taiteilijatalo FRISEn yhteisnäyttelyä Gegenliebe (4.–24.6.), joka on levittäytyyt muuallekin Helsinkiin, Hippolyten studioon, Kalevankadun Sin City -liikkeeseen ja Kynnys ry:n Galleria Kioskiin – juoksemista olisi siis taas tarjolla.

Vähän sellainen omituinen hyvä maku näyttelystä jäi, vaikka en oikein ymmärrä edes miksi. Esimerkiksi Sabine Mohrin (s. 1953) Simply Twist (2010), jossa aurinkomoottorilla heiluvat kuminauhan ja villalangan päässä olevat pingispallot kävivät omaa turhanpäiväistä tanssiaan, oli vain vastustamattoman hauska:

 
Vähän sama koski Torsten P. Bruchin (s. 1973) yli 9-minuuttista videota Sisyphos (2010), jossa ei kovin kummoisia tapahtunut mutta jonka huumori piti lujasti otteessaan – oli siis yllättävän helppo katsoa näinkin pitkä videoduuni – kuvatessaan elämän sisyfosmaista tapahtumattomuutta:

 

Kumpikaan edellä mainituista teoksista ei ollut taatusti mitään suurensuurta taidetta, mutta ne saivat minut kyllä miettimään aika vakavasti, että kuinka vakavaa nyt kaiken taiteen sitten ylipäänsä pitää olla. Nämä molemmat duunit olivat vähän niin kuin hyviä popbiisejä, joista hetken aikaa pitää ja jotka eivät sitten enää myöhemmin toimi kuin mahdollisesti nostalgian lähteenä. Mutta eikö taide voisi olla myös tällaista? Kuka sen sanoo, että kaiken taiteen pitää yrittää olla mahdollisimman vakavaa ja veret seisauttavasti suuria teemoja käsitelevää? Tässä näyttelyssä kokonaisuuskin oli hauskan toimiva, vaikka en puolen vuoden kuluttua todennäköisesti muista yhdenkään taiteilijan nimeä [näin muuten käy oikeasti surullisen usein].

***

Paljon arvoituksellisempaa ja myös voimakkaampaa taitaa toisinaan olla se ihan oikea arkinen elämä. Nytkin näyttelyssä käyntiä edelsi tilanne, jonka innoittamana soitin 112:een ja kerroin, että kaupungilla on hengenvaarallinen talo, josta tippuu isoja julkisivulaattoja:

Laatat olivat tippua Albertinkatua kävelleiden Venäjän laivaston matruusien päälle – eivät siis minun päälleni. Sitten kävin näyttelyssä ja enköpähän galleriasta tullessani törmännyt taas samaan matruusiryhmään – niin kuin he olisivat hämärästi vainonneet minua:

Eihän tälläkään mitään suurta merkitystä ole, mutta elämä vain tuntuu joskus kummalliselta. Se oli muuten toinen kerta elämässäni, kun soitin hätänumeroon. Ensimmäinen oli viime vuonna, kun sain kadulla kävellessäni sydänkohtauksen. Sekin tuli mieleeni. Ja mieleeni tuli sitten myös Dashiel Hammettin eksistentialisinen kertomus Maltan haukasta (1930, suom 1955 & 1987), jossa miehen päähän meinasi osua katolta tippunut palkki ja mies lopetti porvarillisen ja turvallisen elämänsä ja katosi noin vain...

***

Kummalliselta tuntui myös se, että joku haluaa mennä naimisiin Suomen valokuvataiteen museossa. Varsinainen suunniteltu näyttelykäyntini meni nimittäin häiden takia pilalle. Olin suunnitellut tutustuvani kunnolla museon kokoamaan Elonkorjaajien valokuvanäyttelyyn After Sauna Art (9.6.–29.8.). Ehdinkin vähän katsoa ensimmäisessä huoneessa olevia Jan Olof Mallanderin (s. 1944) ja myöhemmin lukemattoman määrän levynkansia tehneen Erik Uddströmin (s. 1944) kuvia, kun yhtäkkiä alkoi pauhata häämusiikki. Huomasin myös, että hääväkeä oli niin paljon, ettei minulla olisi mitään mahdollisuutta katsoa näyttelyä rauhassa – tai ylipäänsä edes nähdä mitään:

Lähdinkin sitten heti aika myrkyllisen vittuuntuneena pois. Mutta ei pitkään mennyt, kun alkoi jo vähän naurattaakin. Mikäs siinä, jos joku tulee autuaaksi menemällä naimisiin valokuvataiteen museossa. Mutta jos se oli vain joku tosi-tv-juttu, niin sitten voisi vaikka tehdä valituksen museon johdolle. Vaikka paha tässä on valittaa, kun menee pressikortilla aina maksutta sisään. Mutta ajatelkaa sitä ressukkaa, joka on lähtenyt junalla Pieksämäeltä varta vasten tätä näyttelyä katsomaan. Onhan sellainenkin mahdollista. 

***

Ja sitten pitikin jo ruveta kirjoittamaan Ilkkaan arvostelua Atenumin Veikko Vionoja -näyttelystä.