Julkaistua 799: Onko sininen reikä?

Anteeksipyyntöni siitä, että olen pari viikkoa ollut henkisesti vähän poiskulkeutunut, enkä ole jaksanut päivittää blogia. Ja fyysisestikin olen vielä poissa: parhaillaan Tartossa ja viime viikon vietin Hiidenmaalla.

Juttuja on kuitenkin tullut kirjoitettua. Alla näyttelytiedote, jonka tein Lahden taideinstituutista tänä vuonna valmistuneelle Niklas Ingeliukselle (s. 1992)

Olin aika tarkkaan vuosi sitten instituutissa tutoroimassa sen vihoviimeistä vuosikurssia, jolloin tutustuin Ingeliukseen. Olin vielä saman porukan Tallinnan taideretken matkaoppaana (yritin linkittää tähän matkaraportin blogista, mutta enhän minä näköjään ollut sellaista edes tehnyt – harmi: meillä oli tosi monipuolinen matka).

Ingelius vuosi stten – ei vielä niin sinisenä.

Tässä Ingeliukselle tekemäni teksti. Hänen näyttelynsä (13.–27.11.) on parhaillaan päällä Galleria Nuovossa. Suosittelen vakavasti – hän on selkeästikin ns. lupaus.

Onko sininen reikä?

Niklas Ingelius pakoilee representaatiota. Jopa niin paljon, että hänen Lahden taidekoulun opinnäytetyöstään ei löytynyt koko sanaa, kun tein sanahaun. Sen sijaan hän kertoo, että lokit voivat alkaa kerjätä ruokaa, kun ne pelkästään näkevät punaisen pisteen. 

Taiteilija voi taiteilijatarvikeliikkeessä kokea värejä kuin vieheinä. Krappilakka! Kuinka houkutteleva onkaan tuo tuubi punaista, jota on valmistettu värimataran (Rubia tinctoria) juuresta saatavasta alitsariinista. Punainen on Ingeliuksellekin vaarallinen atrappi, houkutin. Se houkuttelee objektien maailmaan, ja sinne Ingelius ei tunnu haluavan. Hän on ollut vaikuttunut yhdysvaltalaisen filosofin John Deweyn tavasta erottaa taide-esine ja taideteos toisistaan. Esineen voi ripustaa, mutta teos on kokemus. On kuin Ingelius näyttelyssään yrittäisi ripustaa esineitä, jotka ripustuksestaan huolimatta kykenisivät muuntumaan kokemuksessa teoksiksi. Siksi ne varmaankin ovat sinisiä. Ingeliuksen mukaan nimittäin ”punainen on objekti, sininen on reikä”. Ingelius tavoittelee tilaa ja aineettomuutta, hakee ilmeisestikin niiden rajoja suhteessa representaatioon, jota ei kuitenkaan kokonaan voi pakoilla – vaikka kuinka haluaisi. Sininen on kuitenkin monelle väistämättä ainakin taivas. 

Olen vuosia sitten istunut Carolus Enckellin työhuoneella ja katsellut hänen monokromaattista sinistä maalaustaan, jota hän vuodessakaan ei ollut tahtonut saada valmiiksi. Sininen ei siis ole helppo kokeneellekaan maalarille.

Olen katsonut Ingeliuksen ”edellisen kauden” lähinnä mustavalkoista muistuttavia raita- ja ruutumaalauksia ja kehottanut häntä tutustumaan myös Matti Kujasalon tuotantoon. 

Kerron nämä siksi, että olen mielessäni sijoittanut Ingeliuksen modernistiseen perinteeseen. Olen ehkä kuitenkin ollut vähän väärässä. Hän taitaa olla metamodernisti par excellence. Hän on siis ehkä jo modernin ja postmodernin tuolla puolen – viittaan vaikka Metamodernistisen manifestin toiseen pykälään: ”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.” Juuri tätä Ingelius on tehnyt. Hän ei ole modernistisen sisäänpäinkääntynyt eikä postmodernistiseen tyyliin kepeän ironinen. Hän on utelias ja sellaisena vilpitön – metamodernismin myötä on puhuttu myös uusvilpittömyydestä. Ehkä hän haluaa vain vilpittömästi tutkia sitä mahdollisuutta, että sininen on reikä. Tai sitä miten sininen on reikä. 

Jään kuitenkin kiinnostuneena odottamaan Ingeliuksen punaisia maalauksia.

***

 

PS. Tässä vielä linkki tuohon Metamodernistiseen manifestiin. Senhän voisi vaikka suomentaa jonnekin.

Vuoden 2015 taiteelliset kohokohdat, pieni subjektiivinen katsaus

Medialla on tapana koota vuoden lopulla kulttuurin kohokohtia kuluneelta vuodelta. Toisinaan koen tämän bloginikin päiväkirjamaisten merkintöjeni sijaan miltei osaksi kulttuurimediaa (tänä vuonna toistaiseksi 247 postausta, 122 817 sivunlatausta, keskimäärin siis vuorokaudessa 336), joten päätin minäkin joulupäivän rauhassa ryhtyä moiseen puuhaan. Valitsin vain viisi kohokohtaa.
Opiskelijat veivät kirkkaan voiton.

1) Toukokuussa vietin kaksi päivää Lahden taideinstituutissa toiseksi viimeisen vuosikurssin (13 opiskelijaa) kanssa valmistellessani heidän lopputyönäyttelynsä julkaisuun johdantotekstiä ja tehden jotain, jota pomoni Ilkka Väätti (s. 1955) nimitti tutoroinniksi: vietin siis jokaisen opiskelijan kanssa tunnin heidän työhuoneillaan pälättäen sitä sun tätä ja vastaten erilaisiin taidemaailmaan liittyviin kysymyksiin.

2) Marraskuun lopulla (23.–24.) vietin taas kaksi päivää Lahden taideinstituutin viimeisen vuosikurssin kanssa tehden samaa kuin toukokuussa. En ole ehtinyt tai jaksanut raportoida kokemuksestani. Palaan siihen nyt. Se oli täynnä sekä surua (koulun typerä ja väärä lopetuspäätös) että iloa (mukavia ja lupaavia uusia taiteilijoita koko joukko). Ja iloa myös siitä, että juuri he olivat esittäneet Ilkalle idean kutsumisestani uudestaan, koska edellinen vuosikurssi oli tykännyt minusta. Tässä nämä taiteilijanalut lyhyesti:

Veera Inkeri (s. 1987): "Ehkä taiteilijan työssä kiinnostaakin juuri se, että on mahdollista kysyä ja aloittaa keskusteluja, joihin ei tarvitse antaa lopullisia vastauksia." Vahvoja maalauksia ja paljon muitakin luovia intressejä. Hän myös veistää:

***

Kaisa Porkka (s. 1993). Kiinnostavia ja monipuolisia maalauksia – myös aika nerokas tapa kehystää luonnos työhuoneen lattialta, jota moni taiteilija on ennen häntä sotkenut:

***

Minna Louhelainen (s. 1984), sekä maalaa että tekee kiinnostavia kokeiluja eri grafiikan lajeilla, opiskellut myös lääketiedettä, mistä ei varmaankaan ole haittaa.

***

Maaria Jokimies (s. 1992) maalaa monipuolisia figuratiivisia, ihmisiin keskittyviä aiheita, aina fittnes selfieistä ajankohtaiseen politiikkaan, tässä Ikuinen optimisti:

***

Katri Korjus (s. ?), maalari ja veistäjä ja varsin monipuolinen tekniikoiden kokeilija, joka on löytänyt juuri kiinnostavalla tavalla muovin mahdolisuudet.

***

Jenni Niskala (s. ?), löytänyt juuri piirtämiselle ja grafiikan tekemiselle äärimmäisen hienostuneen ja myös vaativan tekniikan:

***

Sitten olikin eka päivä jo ohi. Seuraavan päivän uhrit Anssi ja Niklas yllättivät minut illansuun hermosavuilta veistosalin takaovellla ja veivät minut Anssin työhuoneeseen ja juottivat minut vähintäänkiin kevyeen nousuhumalaan ennen kuin menin tympeään vierashuoneeseeni nukkumaan huonosti. Täällä me esitutoroitiin ja käytiin miltei kaikki taidemaailman ongelmat pienessä sievässä läpi – oli olutta ja viiniä:

***

Heidi Katajamäki (s. ?) piirtää hienosti ja installoi näyttelyissään piirustuksiaan komeasti. "Tila, niin sisäinen kuin ulkoinen kiinnostaa minua. Haluan rakentaa kokonaisuuksia tiloihin omista tiloistani."

***

Niklas Ingelius (s. 1992), paras ristikko- ja raitamaalari näkemistäni pitkään aikaan – jos ei niitä vanhoja tosi suuria nimiä oteta huomioon.

***

Anssi Uusnäkki (s. 1982) maalaa ja veistää komeasti ja myös ajatellen: "Maalauksissani pyrin ilmaisemaan tunnetta ja mielentiloja sisäisen paloni mukaan, joskus surrealistisesti ja toisinaan enemmän ekspressiivisellä tyylillä. Veistoksissani yritän konkretisoida ajatukset ja käsitteet yhteen kokonaisuuteen, käyttäen useita materiaaleja."
Hänellä on myös puusepän koulutus ja lavastajan tausta, mistä tuskin on haittaa.

***

Suvi Forssén (s. 1989) maalaa figuratiivista, mutta veistää myös – sekä pronssia ja puuta, josta oli juuri tulollaan jotain melko vaikuttavaa:

***

Elisa Karppanen (s. ?) on hänkin varsin monipuolinen tekijä, veistosta, figuratiivista maalausta ja nyt jotain aivan uuttaa ja vaikuttavaa:

***

Arttu Matilainen (s. ?) on tehnyt omakuvansakin sairaalan kellarissa töissä. Netistä hän etsii hyviä naamoja:

***

Aleksander Leppä (s. ?) oli ainoa, joka ei valitettavati päässyt paikalle, mutta kävin minä varkain hänenkin työhuoneellaan, ja kiinnostavaltahan sielläkin näytti.

***

Näistä tulee taatusti kaikista taiteilijoita. Ja yksi asia on Lahdessa aina ollut hauskaa: sieltä valmistuvat tyypit eivät näytä sieltä valmistuneilta tyypeiltä vaan ihan omiltaan.
Ja toinenkin: koen oppivani itse paljon – jo pelkät oppilaiden esittämät kysymykset panevat minut miettimään taidemaailman reunaehtoja koko ajan tarkemmin. Kuulen, mistä he unelmoivat, mikä ajaa heidät tähän vaikeaan ammattiin, jolla tuskin kukaan tienaa edes säällisesti leipänsä. Ihania ihmisiä.

3) Vuoden mittaan sain myös tehdä Kuvatadeakatemialle kaksi opinnäytetyön tarkastuslausuntoa: Anna Sailamaan (s. 1979) ja Natalia Koziełin (s. 1987). Molemmat tosi kiinnostavia, molemmista kuullaan vielä. Ensi vuonna on luvassa peräti viisi. Odotan jo tosi innolla. Näissä saa aina tutustua yhden nuoren taiteilijan ajatuksiin vieläkin tarkemmin kuin tunnin tapaamisella.

4) Ja yritetään nyt sitten valita vielä vuoden paras näyttelykin. Vain yksi, koska en esimerkiksi kymmentä jaksa nyt yksinkertaisesti miettiä. Tässäpä se: Jaromír Funke ja Tšekkoslovakian avantgardistinen valokuvaus 1922–1950 Tallinnan Kumussa (15.5.–30.8.).

Jaromír Funke (1896–1945), Nimeämäton (Tytön pää ja käsi), 1935.

5) Ja pannaan nyt tähän paras lukemani taidekirja tänä vuonna. Se on Jussi Kiven (s. 1959) Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja (Into 2015). Häkellyttävä tietokirjan ja kaunokirjallisuuden kombinaatio, oikeastaan kirja kuin taideteos.