Julkaistua 689 & Luettua 134: "Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija"

Kuten edellä totesin, teen töitäkin. Kirjoitan itse asiassa liikaa. Jani Leinosen (s. 1978) Kiasman Tottelemattomuuskoulun (4.9.2015–31.1.2016) yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulta oli tilattu artikkeli. Istuimme Janin kanssa pariin kertaan terassilla, ja alla lopputulos. 

Itse kirja on aika hauska ja monipuolinen. Arja Miller kytkee Jania pop-taiteeseen, mitä minä yritän jutussani vähän vastustaa. Minna Raitmaa taustoittaa kouluajatusta, ja lisäksi Jania on haastateltu useamman hengen voimin. Koulun kova opettajakaarti esitellään myös. Hirveitä suvakkeja kaikki tyynni: Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen ja Sampsa.

"Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija" 

Punk Police are afraid of me, huh,
a young nigga on the warpath,
and when I’m finished, it’s gonna be a bloodbath 
– N.W.A., Fuck tha Police, 1988

Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi. 

– Lauri Anttila, ’Matkakuvia maasta’, Taide 2/84

Näen meidät [Critical Art Ensemble] kuin kokeellisena siipenä etsimässä työkaluja ja uusi käyttäytymistapoja, uudenlaisia tilanteita, joita voimme luoda. Jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät. Jos onnistumme, muut liikkeet voivat toivottavasti ottaa niitä käyttöönsä ja käyttää niitä miten haluavat. 

– Steve Kurtz Gregg Bordowitzin haastattelussa, F Newsmagazine, joulukuu 2014.

En koe Jani Leinosta pop-taiteilijana. Eikä Leinonen oikein itsekään: hän toteaa, että pop-taide on ehkä lähinnä se lokero, johon hänet on helppo sijoittaa, kun joku maallikko haluaa tietää, mitä hän tekee. Ei tarvitse selostaa niin pitkään, koska Andy Warholin tuntevat kaikki. 
Perustelen käsitystäni sillä, että nykyään pop-taiteesta puhuminen olisi elävän aktivistin taiteesta puhuttaessa vain anakronismi. Pop-taiteelle on käynyt samoin kuin kaikille taiteen suuntauksille. Ensin se tulee yleiseen tietouteen, sitten se historiallistetaan ja lopuksi se menettää poleemisen luonteensa ja siitä tulee vain tyyli tyylien joukossa. Näin voi puhua yleisemmälläkin tasolla – kuten Matei Calinescu teki modernin problematiikkaa käsittelevässä kirjassaan Faces of Modernity jo vuonna 1977. 
On tietenkin totta, että Leinonen käyttää hegemonisen massakulttuurin kuvastoa taiteessaan, ja tämä sitoo hänet tavallaan pop-taiteen jatkumoon, mutta voisiko ajatella, että metatason tietoisuus pop-taiteesta ja sen hyödyntäminen Leinoselle ominaisen aktivismin keinona on jo jotain muuta kuin taidetta. Vuonna 2002 Kuvataideakatemiasta valmistunut Leinonen edustaa sitä sukupolvea, jolle kysymykset tyylisuunnista (surrealismi, postmodernismi…) tai taiteen lajeista (maalaus, kuvanveisto…) ovat menettäneet merkityksensä. Näin on käynyt taiteen ja elämän rajoillekin – siis sille, että mikä osuus missäkin projektissa on taidetta ja mikä jotain muuta, esimerkiksi todellisuutta tai totuutta. 
Toisinaan tekisi mieli ajatella, että Leinonen ei ole edes taiteilija vaan pikemminkin kansalaisaktivisti, joka vain käyttää taidetta työkalunaan – koska hänellä on taiteilijakoulutus ja hyvät strategiset kyvyt hyödyntäessään taiteilijan statustaan. Hän esimerkiksi pääsee Nykytaiteen museo Kiasmaan levittämään sanomaansa, joka – ehkä hieman yllättäen postmodernin jälkeen – nojautuu suuriin tarinoihin.

Hyvänä strategina Leinonen pääsi Kiasmaan jo opiskeluaikoinaan. Tutustuin häneen paremmin vuonna 2001, jolloin toimin Taiteen päätoimittajana. Tuolloin hän järjesti Kiasma-teatteriin Nykytaiteen avoimet suomenmestaruuspainit. Mukana tuomaristossa oli kanssani ajan taidevaikuttajia: Ilona Anhava, Jari Björklöv, Irmeli Hautamäki, Tuula Karjalainen, Taava Koskinen, Altti Kuusamo, Asko Mäkelä, Anne Rouhiainen ja Kimmo Sarje. 

Painikilpailu ei ollut edes Leinosen ensimmäinen onnistunut julkisuusstuntti. Sitä ennen hän oli saanut näkyvästi palstatilaa, muun muassa Helsingin Sanomissa, Joonas Kodan kanssa Kuvataideakatemian tiloihin tekemällään muotokuvaprojektilla 11 ja 33 vaikuttajaa (1998) – muistan tuosta Joseph Kosuth -parafraasista (One and Three Chairs, 1965) ainakin Ilona Anhavan muotokuvan. Leinosen ja mainostoimistomaailmassa kunnostautuneen Jaakko Veijolan Tähtikriitikko-niminen rahapeli esiintyi tv:n jo unohdetussa keskusteluohjelmassa Kaken pesula vuonna 2001. Tähtikriitikko tuotti sattumanvaraisia ja järjettömiä lauseita, mutta päävoitto tuli aina lauseella ”Pessi rouhii rintaa” – viittaus siis silloiseen Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkoon Pessi Rautioon, joka nykyään toimii Taiteen päätoimittajana. 
Kirjoitin painikilpailuiden innoittamana Taiteeseen (3/2001) pääkirjoituksen, jossa haukuin Leinosen ja häpesin osallistumistani tuomaristoon: ”Oikein hävettää ja vituttaa, kun välinpitämättömyyttäni, kiltteyttäni tai turhamaisuuttani menin mukaan moiseen hölmöilyyn.” Totesin tuolloin: ”Jani Leinonen on jo nuorena opiskelijana taitava strategi, joka hakee tehokkaasti paikkaansa taiteen kentältä.” Leinonen tietysti vastasi Taiteen seuraavassa (4/2001) numerossa, muun muassa: ”Saavatko taidekirjoittajatkin käskyjä ylhäältä; eikö taidekenttäkään voi kriittisesti arvioida omia asioitaan? Tämänkö takia Kantokorpikaan ei sano mitään? Ja, keneltä käskyt kirjoittamatta jättämisestä tai villaisella painamisesta tulee?” Hän tarjoutui myös minulle rinnakkaispäätoimittajaksi. Siitä lähtien olemme olleet ystäviä – olipa hän minulla myöhemmin jonkin aikaa toimitussihteerinä ja lähdettyäni lehdestä yhden numeron vt. päätoimittajanakin. 
Leinonen itse pitää varhaisia interventioitaan lähinnä opiskeluajan harjoitustöinä, eikä niistä löydy enää paljoa dokumentoitua tietoakaan. Otan ne esiin – jo aiemmin mainitun turhamaisuuden sijaan – siksi, että Leinosen instituutiokriittinen toimintatapa on syntynyt tuolloin. On jotenkin ”luonnollista”, että aluksi se suuntautui taidemaailmaa kohtaan, myös sitä koulutusta kohtaan, jota Leinonen sai. Hänen omien sanojensa mukaan nuorille taiteilijanaluille ei kerrottu juuri mitään heitä odottavan taidemaailman rakenteista ja hierarkioista. He alkoivat siis ottaa sitä itse haltuunsa. Tämähän on tietysti tavallaan pop-taiteelle ominaista appropriaatiota, omaksi ottamisen taidetta, mutta mielestäni se ei ole kuitenkaan pop-taiteelle ominaista tyylillistä lainaamista vaan pikemminkin todeksi tekemistä. Leinonen tarjoutui Taiteen päätoimittajaksi vuonna 2001, ja vuonna 2006 hän oli sitä yhden numeron verran. Voisiko tämä prosessi olla taidetta? Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. Leinosen ehkä ainoa merkittävä opettaja Kuvataideakatemiassa oli nimittäin Lauri Anttila, suomalaisen käsitetaiteen grand old man: ”Laurin kurssi kuvallisen ajattelun perusteista ensimmäisellä vuosikurssilla avasi taidemaailman ihan auki. Se esitteli todella hienolla tavalla niin paljon sellaista, minkä en olisi edes tajunnut voivan olla taidetta. Lauri oikeastaan opetti meille, että mikä tahansa voi olla taidetta. Ja näytti sen hurjalla tavalla. Kyllä Lauri on yksi isoimmista silmieni avaajista.”
Toinen Leinosen käänteentekevä kokemus oli vaihtovuosi pittsburghilaisessa Carnegie Mellon Universityssä, jossa hänen opettajanaan oli Critical Art Ensemblen jäsen Steve Kurtz: ”Steve oli vähän kuin poliittisen taiteen Lauri Anttila, se avasi mulle räjähdysmäisesti taiteen yhteiskunnallisen vaikutuksen. Siellä tuli myös luettua: Quattari, Deleuze, Baudrillard…”

Massa- ja populaarikulttuurin valikoituminen Leinosen kuvamaailmaan ei ollut tietoinen appropriaatio vaan hänen kuvamaailmansa kehittymisen perusta: ”Piirtelin todella pienestä pitäen, varmaan 6–7-vuotiaasta alkaen, kaikkea mahdollista sellaiseen pieneen vihkoon, mainoksista leffajulisteisiin, broidin pornojulisteista Sabrinaan ja Samantha Foxiin. Aina kuin näin kiinnostavan mainoksen tai leffajulisteen, rupesin jäljentämään.” 

Vähän vanhempana Leinonen oli katutaiteilija – ei tosin mikään iso rikollinen, koska laittomia piissejä kertyi vain viitisen kappaletta. Hän kuitenkin eli hip hop -maailmaa: ”Halusin olla musta kansalaisoikeusaktivisti. 12-vuotiaana lempibiisini oli N.W.A.:n Fuck tha Police (1988).” Mainittakoon, että Leinosen isä on ihan oikea mutta ”kiltti poliisi”. 
Vaikka Leinonen onkin SM-tason urheilija sekä uinnissa että amerikkalaisessa jalkapallossa ja on juossut maratoninkin aikaan 3,06, hän valitsi jo lapsena taiteen, omaehtoisesti: ”Sitten tuli ne taidekoulut, joissa opetettiin, miltä taide näyttää. Rupesin unelmoimaan sellaisesta taiteesta, joka näyttää klassiselta taiteelta. Mähän olen käynyt kaikki lasten ja nuorten kuvataidekoulut, taidekurssit ja kuvataidelukiot, olen suomalaisen taidekasvatuksen täysin läpikäynyt huipputuote."
Kuvataideakatemiaan Leinonen pääsi jo kesken lukion, mutta kävi kuitenkin ensin koulunsa loppuun. ”Olin akatemiassa vähän pihalla, olin maalannut ja veistänyt paljon, mutta lopulta en halunnut tehdä mitään, kyselin vain hankalia kysymyksiä opettajilta ja kyseenalaistin kaikki perusteet, laitoin opettajille postilaatikkoihin niille tehtyjä koekysymyksiä ja järkkäsin niiden pohjalta keskustelutilaisuuksia.” 
Mahdollista pop-taidetta enemmän Leinosta kiinnosti Juhani Palmu. ”Mua vitutti, että Juhani Palmu oli symbolinen vihankohde, mihin kaikki lähti mukaan. Kaikki puhuivat sen maalauksista, miten paskoja ne on, ja nehän oli kuitenkin ihan tavallisia perusjuttuja, tusinamaisemaa, ei niiden olisi pitänyt herättää sellaista vihaa. Olin niin ihmeissäni siitä Palmun vihaamisen konsensuksesta, että sitten menin sille kesäduuniin. Kävelin sisään, ja sanoin, että ”moi, mä oon kuvataideakatemiasta, olisko duunia?” Olin siellä pari kuukautta ja halusin myös tarkastaa, että pitääkö ne kaikki jutut paikkansa, muun muassa, että se ei itse maalaa taulujaan. Yritin tarjota itseäni maalaamaan, mutta ei se suostunut siihen. Sitten mä olin Kaken pesulassa ja vein sinne Palmun duunin. Laila Pullinen raivostui mielettömästi ja kysyi, että miksi tuot tänne tällaista.” Voisiko tämäkin olla taidetta?” Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. 

***

Syy siihen, miksi Leinonen ei oikeastaan edes halunnut puhua nuoruutensa töistä liittyy varmaankin siihen, että hän on myöhemmin lisännyt ikään kuin esteettisiin laatukriteereihinsä konkreettisen tavoitteen ja sen saavuttamisen. 

Food Liberation Armyn (2011) tavoite oli osin vielä selkiytymätön, mutta julkista keskustelua se ainakin herätti. Leinosen luotsaama FLA sieppasi Helsingin Ruoholahden McDonald’sista ikonisen Ronald McDonald -hahmon, ja myöhemmin näyttelyn avajaisissa se – tai itse asiassa kipsikopio siitä – teloitettiin verkossa yleistyneiden teloitusvideoiden tavoin. McDonald’sille oli annettu määräaika vastata sille esitettyihin ruoan alkuperään ja terveysriskeihin liittyviin kysymyksiin. Yhtiö ei kuitenkaan vastannut kysymyksiin määräaikaan mennessä, joten giljotiinin terä putosi, vaikka Leinonen odottikin omien sanojensa mukaan toiveikkaana viimeiseen hetkeen vastauksia: ”Olisin halunnut säästää Ronaldin hengen.” Leinonen itse sanoi myöhemmin olleensa pettynyt siitä, että Suomessa tempaus oli esillä lähinnä poliisitutkinnan ja oikeusjutun takia, eikä toivottua keskustelua ruoan tehotuotannosta syntynyt. Tuloksena oli Leinoselle ja kahdelle muulle aktivistille 60 päiväsakkoa. 

Leinonen nimittää Budapestissä vuonna 2014 toteuttamaansa Hunger Kingiä epäonnistuneeksi myös tavoitteen toteutumattomuudesta. Teoksellaan hän kritisoi Unkarin uutta ja raakaa asunnottomiin kohdistuvaa lainsäädäntöä. Nukkuminen julkisilla paikoilla on kielletty, ja Unkarissa sakotetaan kieltoa rikkovia henkilöitä – ei tosin niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan uutta iPhonea tai konserttilippuja. Kolmannesta sakosta odottaa vankilatuomio. 

Hunger King näytti hampurilaisravintolalta, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toinen köyhille ja toinen rikkaille. Köyhät jonottajat saivat hampurilaisboxissa 3 400 forinttia eli Unkarin valtion vähimmäispalkan päivältä. Rikkaille oli ohituskaista ja taidetta myynnissä. Sisällä sai tietoa Unkarin tilanteesta, ja sieltä pystyi lähettämään viestejä Unkarin hallitukselle. 

Hunger King oli taiteellisessa mielessä menestys: se sai runsaasti huomiota sekä paikallisessa että kansainvälisessä lehdistössä. Myös somen käyttö onnistui: tuolloin Unkarin valtion PR-tehtäviä hoitanut kansainvälisen kommunikaation apulaisvaltiosihteeri Ferenc Kumin (nykyinen Unkarin pääkonsuli New Yorkissa) sai ottaa vastaan kymmeniä tuhansia twiittejä. 

Mutta miksi Hunger King epäonnistui? Leinosen mukaan siksi, että lainsäädäntöä ei sen avulla kuitenkaan saatu muutettua. Yksi ongelma oli se, että vaikka Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin Finnagoran Leena Pasanen, joka oli innoissaan projektista, sai järjestettyä Leinoselle hyvät kontaktit paikallisiin järjestöihin ja tutkijoihin, eivät ne uskaltaneet puhua julkisuudessa omilla nimillään – paitsi A Város Mindenkié (= Kaupunki kaikille). Valtion tuki olisi saattanut katketa yhdessä päivässä, ja monet kokivat kuitenkin asunnottomien akuutin hädän hoitamisen tärkeämmäksi tehtäväksi. 
 

***

Se, että Leinonen kokee Hunger Kingin epäonnistuneeksi projektiksi, kertoo jotain hänen taiteilijanlaadustaan. Leinonen muistelee vieläkin opiskeluaikojaan, jolloin oli vallalla modernistinen taiteilijamytologia ja herooisen yksilöllisyyden korostaminen. Leinonen on alusta alkaen ollut kollektiivinen toimija, toisinaan pareittain ja toisinaan niin, että projektissa on mukana kymmeniä ihmisiä – jos ei yli sadankin. Leinosesta ei tullut modernin jälkeistä postmodernistia, joka suhtautuisi aiheisiinsa ironialla tai sarkasmilla. Ominaiseen tapaansa törmäyttäen hän tuo esiin jopa sen, että tietyssä mielessä Perussuomalaiset olivat oikeassa edellisissä eduskuntavaaleissa tuodessaan esiin ”postmodernin tekotaiteellisuuden”. ”Minä olin vihainen siitä sarkasmista, jota tykitettiin koulussakin: mihinkään ei sitouduta, suuret tarinat on kuolleita. En minä halunnut sitä. Se oli helppo lähestymistapa, kun kaiken voi pitää etäisyyden päässä, kaikki on tasa-arvoista ja kaikki vain lilluu.” 

Leinonen uskaltaa nimetä nimiäkin. ”Otetaan vaikka Edward Snowden. On meillä uusia sankareita, joissa ei ole häivääkään ironiaa. Snowden haluaa ajaa totuutta, on suuren tarinan takana ja halusi laittaa itsensä likoon. Se oli menestynyt, sillä oli kaikki ja se pystyi luopumaan siitä totuuden takia. Kyllä Snowden on idolini ja teki vaikutuksen taiteeseeni.” 

Leinosen suuret tarinat tulevat nopeasti ja helposti: ”Rakkaus, totuus, solidaarisuus ja vallankumous – niin naiiveilta kuin ne kuulostavatkaan”.
Postmodernia on ehkä lisätä kommenttiin naiiviuden tunnistaminen, mutta ironiaa siinä ei ole lainkaan. Leinonen on naiivi ja avoin ihminen, vaikka tunnistaakin sen itsessään. Lapsenuskoinen usko hyvään onkin ehkä hänen ainoa uskonnollinen ulottuvuutensa.
Totesin vuosia sitten, että Leinonen on hyvä strategi, ja olen edelleenkin samaa mieltä, vaikka hän vastustaisikin. Hän nimittää itseään sosialistiksi – väliin jopa kommunistiksi –, mutta ei välttämättä julista sitä suureen ääneen, jos se on tavoitteen tiellä. Ryhmätyöskentelijänä hän osaa myös joustaa.

”Välillähän mua vituttaa. Olen törmännyt viime vuosina maailmalla usein tilanteeseen, jossa mieluummin ollaan varovaisia yritysten kanssa takia kuin puolustetaan vaikkapa ihmisoikeuksia. Aasiassa, Euroopassa ja Suomessa taideprojekteistani on haluttu editoida jo etukäteen kaikki hankalat kohdat pois “potentiaalisten” raastupajuttujen takia. Yritykset vahtivat brändihahmojaan niin tiukasti, että lapset luulevat jo, ettei Hello Kittyä saa piirtää paperille ilman lupamaksuja. Helsinkiläinen mainostoimisto jopa kielsi työntekijöitään olemasta mun facebookkavereita, ettei niiden asiakas McDonald´s suutu. Tämä yrityksien uhkailun luoma maailmantilanne näkyy myös Kiasmassa. Kiasma ei tietenkään halua joutua ongelmiin vaikkapa brändioikeuksien takia, ja ne varautuu ongelmiin hyvin huolellisesti, mutta en ole ennen tätä projektia tajunnut, että maailma on ihan näin pelottava paikka myös museoille. Katsomme talon lakimiehen kanssa läpi kaikki mahdolliset ja kuviteltavissa olevat vaaralliset asiat etukäteen.Toimin myös diplomaattina museon ja koulun opettajien välissä. Tottelemattomuuskoulussa on opettajia, joilla on omia ideoitaan, jotka ei aina miellytä museota. Joudun esittämään museon kritiikin opettajalle rakentavasti ja sitten selittämään museolle opettajan idean läpi niin, ettei se menettäisi teräänsä. Se on välillä hirveää jongleerausta. 

Uskon, että vaikeuksien tullen Kiasma seisoo moraalisesti takanani – toisin kuin Helsingin taidemuseo vuonna 2008 vetäytyessään Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon takaa vastuusta ja sanoi museon vain vuokranneen tilaa, kun Karttunen joutui oikeuteen. Mun mielestä meidän pitäisi käydä vakava yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mitkä meidän periaatteet oikein on? Meneekö talous oikeasti oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edelle. Mistä kaikesta me suostutaan vaikenemaan, ettei meille tulisi ongelmia? Ja meidän pitää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa teemme näitä valintoja." 
 

***

Myös Tottelemattomuuskoulussa on konkreettinen tavoite. Leinonen on huolestunut ihmisten poliittisesta vieraantumisesta. Somea voi hyödyntää muuhunkin kuin festivaaleihin ja ravintolapäiviin tai hauskanpitoon. 

Tottelemattomuuskoulu on ihan oikea koulu: se antaa konkreettisesti työkaluja ja keinoja, jolla ympäröivään maailmaan voidaan vaikuttaa. ”Jos haluat ajaa jotain asiaa, määrittele se ensin. Houkuttele jengin mukaan, mutta älä jaa pelkkää informaatiota, mukana pitää olla käytännön tavoite. Eikä tässä tarvita mitään yksilösankareita ja karismaattisia tyyppejä. Ihmiset joukolla voivat saada asioita aikaan. Työväki taisteli aikanaan 40-tuntisen työviikon. Lapsilisätkin saatiin 1940-luvulla joukkovoimalla aikaan.” Leinoselle ominainen kollektiivisuus näkyy tässäkin projektissa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että vain omalla porukalla tehdään asioita. Leinosen tavoitteena on se, että kaikkia hänen ideoitaan voi myöhemmin toteuttaa kuka tahansa: ”Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija.” 

Tajuaakohan Kiasma, mihin se on ryhtynyt?

***

Voisikohan sitäkin pitää metatasoa hyödyntävänä ja ikään kuin käsitteellisenä ja poliittisena yksittäisenä taideteoksena, että onnistuu pitämään näyttelyn Suomen merkittävimmässä taidemuseossa? Sitä, että todellisuudessa se vasta alkaa, kun näyttely on virallisesti sulkeutunut 31.1.2016. 

Tarjoudun seurantaryhmän jäseneksi.

***

PS. Avajaisiin ja pressiin en halunnut mennä. Käyn myöhemmin katsomassa näyttelyn rauhassa. Taidemaailman small talk on minulle toisinaan vähän liikaa, ja koen itseni avajaisissa usein suorastaan paniikkihäiriöiseksi – siis niinku ihan oikeasti. Jatkoille kuitenkin menin, ja olihan sekin minulle aivan liian newyorkia portsareineen – jotka olivat kuulemma jopa toimineet Kiasmassa Janin turvamiehinä – ...
 

... ja korkokenkäleideineen lyhyissä mekoissaan...

... ja trendikokkeineen (Sami Tallberg) ja huippudiijeineen (Paleface), että vähän tällainen fiilis oli juotuani vielä hyvää oluttakin:

 ... mutta Jani on ystäväni, joten suon hänelle mieluusti juhlahetken...

 ... lopulta lähdin kuitenkin läheiseen baariin juomaan yksinäisen oluen ja sitten nukkumaan. 
Eihän tämä nyt ollut niin hienostunut raportti, mutta ainakin rehellinen ollessaan tottelematon suhteessa hyviin tapoihin ja taidemaailman konsensuksen tuottamaan pehmeään sensuuriin.
Tai ehkä minä olen nyt vain liian väsynyt. Sitä paitsi ruoka ja musiikki olivat mainioita, mistä kiitän.

Julkaistua 559 & Virossa 133: Lajien synty

Poissaollessani oli ilmestynyt myös Taide (4/14). Haastattelin sitä varten sekä Lauri Anttilaa (s. 1938) että Raul Meeliä (s. 1941). Kumpaisellakin vanhalla mestarilla oli kesällä näyttely (Anttila: Galleria Ama, Helsinki 27.5.–19.6.2014; Meel: Dialogeja äärettömyyden kanssa, Kumu, Tallinna, 9.5.–12.10.2014 – itse asiassa Meelin näyttelyhän on vielä päällä pari viikkoa, joten, hopohop, Tallinnaan!), ja ne innostivat minua melkoisesti. Tässä tulos:

Lajien synty

Taidetta on pidetty luomisen ja innovaation alueena. Suurin osa taiteilijoista tekee kuitenkin usein tietyllä tavalla samanlaisia teoksia kuin aikalaiskollegansakin – toisinaan tietämättä sitä itse.

Miltei jokaisen ihmisen suurimpia lapsuudenkokemuksia on avaruuteen katsominen, sen ihmettely, sen ymmärtämisen yrittäminen. Tämä näkyy sekä korkea- että populaarikulttuurissa. J. Karjalaisen sanoin: Ei jaksa enää / präidää tätä / ei jaksa enää / lähdetään / mennään tsiigaa / avaruuden ikkunaa.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun ryhdyin lapsena tähtitaivasta katsellessani miettimään äärettömyyttä. Se oli hyvin konkreettista. Planeetat ja tähdet ovat maasta katsoen toisiaan etäämmällä, sen tajusin, mutta sitten se seurasi se melkoista kummastusta ja jopa ahdistusta aiheuttanut kysymys: Mitä on viimeisen tähden jälkeen? Voiko olla viimeistä tähteä? Mikä on avaruuden rakenne? Ja sitten myöhemmin: Missä minä oikein olen? Mikä on minun paikkani? 

Nuorena luin silloisen rehtorini, Veli Lumialan syntymävuotenani ilmestynyttä kirjaa Tekokuun arvoitus (Valpas-mainos 1957) ja sitten luovutin. Ymmärrykseni ei riittänyt. 

Tämän kaiken muistin, kun näin kesällä Lauri Anttilan (s. 1938) ja Raul Meelin (s. 1941) näyttelyt. 

Lumialan muistin jälleen, kun kuuntelin Anttilan ajatuksia hänen taiteensa alkujuurista: ”Tähtitiede voisi olla alku. Se oli lapsuuteni ja nuoruuteni suuri kiinnostus. Se on pohjalla kaikessa tässä. Kun olin lyseolainen, tekokuut tulivat. Minulla oli kirjoja tekokuiden lähettämisen mahdollisuudesta. Tekokuita saattoi katsoa ilma laitteita, ja mittariksi riitti kello, jonka kanssa saattoi ennustaa."
Muistoihin laukaiseva tekijä oli varmaan myös se, että Anttila käytti arkikielestämme hävinnyttä sanaa ’tekokuu’. Huomio ei ehkä ole turha: Anttilan luonnontieteellisesti suuntautuneissa töissä on aina mukana historia ja kulttuurihistoria: luonnonilmiöitä tutkineiden tieteentekijöiden luontosuhteen lisäksi arkista elämänsä eläneiden ”tavallisten” ihmisten luontosuhde.
Toinen lapsuuden kiehtova havainto oli normaalin lihasvoiman – kivenheiton – tuolla puolen oleva liike ja sen syy. Ensin tietysti aaltoliike ja vesi. Sitten tiedon lisäännyttyä myös se, mitä ei kyennyt näkemään mutta jonka tiesi liikkuvan: ääniaalto ja sähkövirta. 

Tämänkin muistin, kun näin Meelin näyttelyn. Ja varsinkin osan hänen jatkuvassa prosessia olevasta teoksesta Taivaan alla (1973–), joka perustuu veden ja sähkön liikkeitä kuvaavien kolmen diagrammin systemaattiseen muunteluun ja yhdistelyyn. Ja sen mahdolliseen äärettömyyteen. Nykyään noin 6000 serigrafiavedoksen suunnitellusta sarjasta on valmiina parisataa.

Meel on koulutukseltaan sähköinsinööri, ja hän eli kaksoiselämää taiteilijana ja insinöörinä vuodet 1962–87. Työkseen hän kalibroi nestekaasusäiliöitä Viron sosialistisen neuvostotasavallan paikallisen teollisuuden ministeriön suunnittelun, teknologian ja muotoilun instituutissa. Silkkaa järjestelmätalouden kulttuurihistoriaa koko nimi! Mutta lapsuuteen palaa Meelkin: ”Olen maatalon poika ja koulutukseltani sähköinsinööri. Siinä on kaiken taiteeni perusta.”
Anttilan ja Meelin teokset näyttävät tyylillisesti varsin erilaisilta. Heitä yhdistää kuitenkin moni asia: luonnonilmiön, havainnon, sanan ja kuvan suhteiden varaan rakentunut jännite. Yritys näyttää ei-näkyvää. Molemmat ovat käsitetaiteilijoita, molemmat työstävät teemojaan käsitetaiteilijoille tyypillisesti fragmentaarisuuden ja sarjallisuuden avulla. Sarjallisuus ja fragmentaarisuus eivät kuitenkaan synny taiteen sääntöjärjestelmien kautta – ne pikemminkin mahdollistavat kohteena olevan ilmiön ja siihen liittyvien prosessien havainnollistamisen. 

Molemmat liikkuvat ihan konkreettisestikin tekstien parissa: Meel konkreettisen runouden kirjoittajana, Anttila esseistinä, jonka ”pyhiinvaellusretket” avautuvat vastaanottajalle tasavertaisesti sekä teksteinä että kuvina. Molemmat ovat maataiteilijoita. Anttila retkeilee gallerioiden ja museoiden sekä yleisön tavoittamattomissa jossain siellä, ottaa valokuvia, tekee muistiinpanoja ja jättää pieniä jälkiä, jotka häviävät hiljalleen mutta joista hän näyttää meille jotain. Meel on tehnyt maaseudulla dokumentoituja tuliperformansseja. Kun järjestelmätalous Virossa alkoi romahtaa, hän lopetti insinöörintyöt ja palasi vuonna 1987 elantoa saadakseen lapsuutensa mehiläishoidon pariin. Käyntikortissakin lukee ”taiteilija ja mehiläistenhoitaja”. Hän ikään kuin sulautti taiteensa takaisin luontoon, mutta toiselle alueelle. Työskentelytapojaan hän mietti jälkikäteen: ”Mehiläiset toivat minulle isot sarjat. Mehiläishoito antoi minulle varmuuden, että voin tehdä tällaisia sarjoja.” 

Oma kiinnostukseni siirtyi nuoruudessa hiljalleen luonnonhistoriasta taiteen historiaan, jossa siinäkin on toisinaan hämmästystä aiheuttavia piirteitä, kun joutuu miettimään kulttuurievoluutiota ja lajien syntyä siinä. Tähänkin ihmetykseen Anttila ja Meel palauttivat minut. Molemmat ovat toimineet oman aikansa paikallisen taiteen marginaalissa, kokeneet taidemaailman kirjoittamattomien sääntöjärjestelmien tuottaman yksinäisyyden. Meel ei koskaan päässyt virallisen neuvostotaiteen piiriin, ja Anttila sai kenkää taidekoulusta. Molemmat nämä miltei ikätoverit keksivät 1960-luvulla lajinsa itse, tietämättä mitä muualla maailmassa tapahtui. Klassista taidemaalarikoulutusta saanut Anttila – tämä Kuvataideakatemian myöhempi rehtori siis potkaistiin pois Suomen Taideakatemian koulusta ensimmäisen vuoden jälkeen – siirtyi taidekokeiluissaan luonnonhavainnon käsitteelliseen kuvaamiseen ja käytti sarjallisuutta ajan ja muutoksen havainnollistamisessa. Meel yritti kirjoittaa klassista mitallista runoa istuessaan armeijassa hoitamassaan toimistossa, mutta päätyi kirjoituskoneensa kanssa – kun ei sanoja kummunnut mistään – tekemään kuvia, omin sanoin ”kirjoituskonepiirustuksia”, joita muualla maailmassa oli jo 1950-luvulla alettu nimittää konkreettiseksi runoudeksi. Tällä runoudella ei Neuvosto-Virossa päästy koskaan taiteilijoiden virallisesti hyväksyttyyn joukkoon – se oli liian kaukana sosialistisesta realismista. 

Luonnontieteellisestä orientaatioistaan huolimatta molemmat ovat runoilijoita. Rekisterit on vain erilaiset: musiikin kielellä ilmaisten Meel tekee sinfonisia kaaria ja Anttila hiljaisempaa kamarimusiikkia.

Yön huminasta jokien voimaan

 

Tähtitieteestä innostunut nuori Anttila ei pelkästään mitannut ja rekisteröinyt. Luontokokemus on aina moniaistinen, ja Anttilaa onkin myöhemmin innoittanut Henry David Thoreaun käsitys luonnosta prosessina, josta tulee nauttia menemällä ulos kaikkine aisteineen. ”Tähtitaivasta ja tekokuitta tarkkaillessani seisoin valtavia määriä öitä ulkona. Sillä on ollut vaikutusta siihen, että hyväksyi metsän huminan ja pimeyden.” Vuonna 1984 hän tiivisti Taide-lehdessä (84/2, julkaistu myöhemmin kirjassa Ajatus ja havainto, Valtion painatuskeskus1989) asian näin: ”Kulkija ei voi valita säätä eikä hän tiedä paikan todellista luonnetta etukäteen. Hän ei voi vaikuttaa arvaamattomiin inhimillisiin tekijöihin. Ne on hyväksyttävä osana prosessia. Tekijä on siis projektinsa ’uhri’, koko työ tapahtuu yhteisön käsitteistön heijastumana. Näin käsitykset ajasta, paikasta, materiaaleista ja tilasta sekä niiden sosiaalisesta merkityksestä laajenevat.” 

Lauri Anttila elokuussa 2014. Kuva: Timo Setälä.

Hanna Johansson (Maataidetta jäljittämässä, Like 2005) on tulkinnut Anttilan työtä: ”Anttilan maisemasuhteessa on kysymys yhtäältä lapsuuden ympäristökokemuksista ja toisaalta taas yleisemmästä maisemakuvastosta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että maisema on rakennettu mielikuva maailmasta, eikä maisemakuvauksia voida koskaan ajatella ’puhtaaksi näkemiseksi’ tai todellisuuden suoraksi kuvaamiseksi.” 
Akatemian koulusta pois potkittu Anttila jatkoi vielä maalaamistaan kesällä Saimaan saaressa mökillä, mutta ”maalaaminen alkoi tuntua tylsältä, kun ympäristö puhui niin voimakkaasti. Maalasinkin sitten kalliomaalauksen.” 

Anttila valmistui Taideteollisesta oppilaitoksesta sisustusarkkitehdiksi vuonna 1965, ja teki työtä arkkitehtien kanssa, muun muassa Aarno Ruusuvuoren toimistossa. Tuolloin hän ”näytti kokeilujaan toimistossa vierailleille englantilaisille arkkitehdeille, jotka kertoivat että juuri tällaista taidetta Englannissakin tehdään nykyään”. 

Vuonna 1971 Anttila piti ensimmäisen varsinaisen yksityisnäyttelynsä Galleria Katariinassa Helsingissä. Suomen luonto -niminen näyttely ”yhdisti maaseudun ja urbaanin luonnon. Halusin näyttää sen, että maaseutu muuttuu ja että kaupunkikin on osa luontoa, rikkaruohoja myöten.” Mukana oli myös yhteiskunnallinen ulottuvuus, mitä Anttilan töihin ei valitettavasti useinkaan yhdistettä. Todellisuudessa hänen työtään on koko ajan ohjannut myös ”yhteiskunnallinen huoli”. 

Anttilan kamarimusiikkimainen taide ei hae ylimääräisiä tehoja: ”Oma työskentelyni on tekemisissä halvan taiteen kanssa.” Anttila ei työskentelyssään juurikaan käytä uusinta tekniikkaa, mutta sen taustat kuuluvat Anttilan repertuaariin: ”Minua kiinnostaa kunkin tekniikan historiallinen tausta, esimerkiksi se mikä johti digitointiin, miten siihen päädyttiin. Itse haluan säilyttää kynä ja paperi -ajattelun, jopa amatöörimäisyyden, jottei tekniikasta tulisi pääasia. Idea itse on se tärkein, ja sillä pitää olla suhde kulttuurihistoriaan.” 

Anttilan retket ovatkin usein kuin kulttuurihistoriallisia pyhiinvaellusmatkoja: ”Monet vaelluksistani on pyhiinvaelluksia. Luen jotain, sitten asia liittyy johonkin tilaan tai paikkaan ja huomaan, että sinnehän voi mennä, käynti saattaa selvittää monia avonaisia asioita. Miksi se, mitä tapahtui, tapahtui juuri siellä? Yritän muuttaa havaintoni sellaiseksi kieleksi, joka olisi avain siihen paikkaan.” Toisinaan Anttila retkeilee metodisesti; hän esimerkiksi kulkenut järjestelmällisesti Tyko Brahen ja Werner Holmbergin maisemissa – ”matemaatikkojen ruhtinaan”, Carl Friedrich Gaussin, hän muisti vahingossa ollessaan Göttingenissä. Gaussin käyrän, oppilaiden arvioinnissa käytetyn normaalijakauman tuntevat kaikki koulua käyneet. Gauss esitti muun muassa pienimmän neliösumman menetelmän, jolla pystytään sovittamaan jatkuvia käyriä havaintoaineistoon. Anttilalle kaikki tämä on taiteellisen prosessin kautta silkkaa kuvanveistoa – ja niinpä hänen taiteilijajärjestönsä onkin Suomen Kuvanveistäjäliitto: ”Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi.” (Taide 2/84)  

Anttilan näyttelyiden tarkka viritys, niiden installointi, juontaa juurensa aikaan, jolloin hän toimi arkkitehtien kanssa valmistuttuaan sisustusarkkitehdiksi ja rakentaessaan heille näyttelyitä. Tälle luonnollisena jatkeena oli ”siirtää sisälle jonkinlainen kopio siitä, mitä on kokenut ulkona. Siirtämisen problematiikka onkin olennainen osa teoreettista taustaani.” 

Anttila ei kuitenkaan ole koskaan kuivakka ja mekaaninen. Häntä on luonteva pitää myös runoilijana, vaikka hän ei itseään sellaiseksi nimitäkään: ”Runouden tapa ympäröidä ja vaellella aihepiirissä olisi hienoa.” Eikä runo ole aina hempeyttä. Anttilan tuoreimmassa näyttelyssä Galleria Amassa oli iso valokuva Kolyma-joelta Siperiasta. Anttila rakensi pienen risupadon jokeen, joka ”vankileirien saariston aikoina todisti kahden miljoonan ihmisen kuoleman – mukana myös paljon professoreita ja ajattelijoita”. Siperian purot virtasivat vahvoina, ja samoin myös tunteet. Taustalla myös kulttuurihistoriaa: vaikkapa Siperian laulu ja Kurjet lentävät. Käyrä jatkuu: katsojana muistin kuvan Vladimir Putinista ultrakevyessä lentokoneessa Siperian Jamalissa johtamassa vankeudessa kasvaneita lumikurkia ensimmäiselle muuttomatkalleen. 

Kun tarkkaan katsoo, Anttilan kuvassa näkyvät myös kamerassa olleen hiekan aiheuttamat naarmut.

Lauri Anttila, Pato, Kolyman vankileirialue, 1992/2014.

Mehiläisten surinasta maailmaan aaltoliikkeisiin

Raul Meel kasvoi maalla. Äiti ja isä tekivät käsitöitä, mutta taidetta edusti vain kodin art deco -ryijy, joka oli nuoren Meelin ”ensimmäinen taiteellinen signaali”, myös kuvaraamatun kuvat vaikuttivat. Äiti käski ja oli kiireinen, mutta puusepäntöitä ja varsinkin hienoja huonekaluja harrastanut isä oli hyvä opettaja: ”Pääasia oli se isän opetus, että kaikki mitä teet, on tehty niin hyvin kuin mahdollista. Näillä eväillä olen työskennellyt koko elämäni: äidin luterilainen työetiikkaa, isän pehmeämpi ote.” 

Raul Meel elokuussa 2014. Kuva: Otso Kantokorpi.

Meelin isä myös luki iltaisin ääneen hyvää kirjallisuutta. Alun perin halusikin Tarton yliopistoon lukemaan teologiaa tai kirjallisuutta, mutta tausta ei riittänyt. Runoiluyritykset muuttuivat vahingossa taiteeksi, konkreettiseksi runoudeksi, kuten hän sittemmin oppi. 

”Konkreettinen runous lähtee kielestä, sanasta, äänestä. Usein töitteni alku on ääni. Sitten tunne. Sitten löydän taiteellisen kuvan, joka alkaa kantaa taiteellista probleemaa. Alkuääni voi olla mitä tahansa, hyvinkin banaali.” Meel kuvaa visuaalisuuttaan : ”Silmien edessä virtaa kuin iso ja voimakas joki. Vasemmalta alas oikealle. Joskus siitä hyppää jotain. Jos onnistun fikseeraamaan sen, teen taideteoksen. Se ei ole siis kala, se on taiteellinen alkuidea. Tajuan sen asian muodon, joka pitää sitoa omaan emootioon, ja sitten puhdistaa tuo emootio. Se on lähes fyysinen prosessi. Siinä ei ole mitään mystistä. Tämä on hyvin fyysinen työtapa. Luonto ilmenee minulle tällä tavalla. Se on vain olemassa.” 

Raul Meel, Onnellinen meri.

Jos Anttila on kamarimuusikko, Meel on pateettinen sinfonikko eikä peittele virtuoosimaisuuttaan: ”Minulla on lähes täydellinen näkö, absoluuttinen näkö. En ole koskaan opiskellut sommittelua, mutta osaan virheettä eristää suhteet ja rytmit.” 

Toisin kuin Anttilalla, Meelin työt eivät juurikaan kiinnity erityiseen, eivät tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta ilmiöiden takana olevien rakenteiden ja säännönmukaisuuksien havainnollistaminen ankkuroi hänetkin luonnontieteisiin. Tätä vahvistavat sekä insinöörinkoulutus että mehiläistenhoito, mitä kautta myös yhteiskunnallinen kannanotto saa muotonsa. Mieleeni tulevat Aino Kallaksen (Ants Raudjalg, Otava 1907) sanat: ”Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa kätkeytyi, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, – senkin näki Jumala.” 

Meel kertoo myös ”osaavansa ajatella kuvioilla ja kaavioilla. Ei ihminen välttämättä mieti sanoilla tai lauseilla.” Hän muistelee, miten ”joskus vuonna 1962 keväällä, korkeamman matematiikan luennolla professori piirsi taululle käyrän. Minä olin puoliunessa – aurinko ja kevät, nuori väsynyt mies – ja yhtäkkiä tajusin kuin humalassa, että tämä oli kuin vertauskuva ihmisen elämälle ja minun seksuaalisuudelleni. En minä ymmärtänyt miksi. Kaikki sisältyy kaikkeen. Tekninen piirros ei ole vain tekninen illustraatio, minulle se sisälsi paljon enemmän fyysistä elämää.” 

Kirjailija ja kuvataiteilija Toomas Vint, armeijakaveri, näki Meelin kirjoituskonepiirustuksia ja kehotti tekemään niitä lisää. Sitten Toomas esitteli Meelin veljelleen, legendaariselle kuvataiteilija Tõnis Vintille (ks. Taide 3/12), jonka ”opintopiiriin” Meel ajautui. Vaihe oli tärkeä, mutta Meel oli huono oppilas, lopulta kuin Vintin antipodi. ”Kaikki piti silloin mahtua yhden kehyksen sisään, minä menin kehyksestä ulos, Vint ei ymmärtänyt minua, eikä kukaan virolaisessa kulttuurielämässä.” Meel jäi virolaisessa taide-elämässä yksin, mutta tutustui muun muassa Ilja Kabakoviin, kun tämä oli moskovalaisine kollegoineen saapunut Moskovassa vaikuttaneen virolaisen avantgardistin Ülo Soosterin näyttelyyn Tallinaan. Kabakov ja Meel ystävystyivät, ja yhtäkkiä Meel olikin kansainvälinen taiteilija, joka voitti palkintoja ulkomaisissa biennaaleissa ja triennaaleissa. Usein kyseessä oli grafiikka; Meel oli ensin suurentanut teoksiaan valokuvamenetelmin, mutta siirtyi sitten serigrafian käyttöön, mitä hän vieläkin tekee, vaikka on myös ryhtynyt maalaamaan. 

Meel työskentelee sarjallisesti. Keskeneräisen Taivaan alla -sarjan päättämiseen 74-vuotias taiteilija arvelee kuluvan vielä 30 vuotta. 

Ajatuksessa ja sen mahdottomuudessa on jotain runollista – samoin kuin Kumun vitriinissä esillä olevassa hänen tärkeimmässä tekniikan oppikirjassaan, jonka päälle hän alkoi kirjoittaa mustekynällä Mihail Bulkagovin romaania Saatana saapuu Moskovaan (suom. 1969). 

Sekä Anttilan että Meelin tyylivarantoon kuuluu kulttuurihistorian kautta myös ironia. 

Raul Meel, Dilemma, 1971. 

Virossa 131: Eteenpäin Jussi Kiven viitoittamalla tiellä!

Heti illallisen jälkeen:

Näitä söin äsken muutaman illalliseksi halvan Pinot Grigion kanssa. Kyse on kampelasta (Platichthys flesus), joka ainakin minulle on suurin saarenmaalainen herkku. Kilohinta tuntuu kaikkialla olevan tällä hetkellä 5,00 euroa.

Olen nyt viisi viikkoa kiertänyt ympäri Saarenmaata ja yrittänyt löytää Aino Kallaksen 1900-luvun alun tunnelmia – ja syönyt savukampelaa niin kuin hänkin vuonna 1907 miltei päivitäin. En ole varmaankaan koko elämäni aikana syönyt kampeloita yhtä paljon kuin tänä syksynä.

Sallittakoon pieni lapsellisuus sekä pitkän yksinäisyyden tuottama regressio ja nostalgia. Välillä tunnen itseni hienostuneiden pyhiinvaellusten tekijäksi ikään kuin suuresti ihailemani taiteilija Lauri Anttila (s. 1938). Näin viimeksi Kaalin kraatterijärvellä, jossa mietin muun muassa Lennart Meren kirjaa Hopeanvalkea (1983) sekä Aino Kallaksen muistelmaa erään geologin ja folkloristin kohtaamisesta samaisella järvellä:

Aivan erityisesti mietin sitä, että kukahan tuo Kallaksen mainitsema nimetön geologi vuosisadan alussa oli, sillä vasta vuonna 1937 Ivan Reinwald (1878–1941) kykeni todistamaan Kaalin synnyn meteoriitista johtuvaksi. Vai olisiko sittenkin kyseessä ollut nimenomaan Kallaksen ikätoveri Reinwald ja olisiko Kallas ollut todistamassa hänen historiallisia alkupohdintojaan? Tätä pitäisi kaiketikin tutkia. Ehkä kuitenkin jonkun muun kuin minun, sillä aikani hajoaa koko ajan eri suuntiin: Anttilan sijaan tunnenkin väliin olevani kuin hänen lisäkseen toinen ihailemani taiteilija, Jussi Kivi (s. 1959). Näin tapahtuu aina silloin, kun näen tien vieressä neuvostoarmeijan raunioita. Silloin saavat Kallakset, kirjallisuus, geologia ja korkeakultuuri unohtua ainakin hetkeksi. Minusta tulee huonoine polvinenikin kuin urbaani löytöretkeilijä tai romanttisen maantieteen harrastaja tai esoteerinen maantieteilijä.

Tänään menin ihan tietoisesti katsomaan Dejevon ohjustukikohtaa Kihelkonnan kunnassa. Sinne minut opasti Tapio Mäkeläisen mainio ja pedanttinen matkaopas Tapion matkassa Saarenmaalle (2014).

Iso osa tukikohdan rakennuksista jyrättiin maan tasalle 2010-luvun alussa – muun muassa tätä ulkotaideteosta ei enää ole:
 

Kuva: Otto de Voogd, 2007.

Mutta jotain oli vielä jäljellä:

Ja varsinkin jäljellä oli varuskunnan henkilöstön asuintalojen muodostama pieni kylä, jossa oli aikoinaan oma koulu ja kauppakin. Taisin osua koulurakennukseen, koska siellä oli niin paljon oppimateriaalia ja muun muassa lasten piirustuksia:
 

Dejevo on siis aito aavekylä:

Mutta olen minä näitä löytänyt ihan omin päinkin – peräti kolme tukikohtaa.

Torgun kunnan Tammunan kylästä löysin ensimmäisen, ja siellä oli vielä jäljellä aito seinämaalauskin luokkahuoneen seinällä – tosin ei kovin neuvostoherooinen:

Paikka on ollut Kingissepan alueen Kuressaaren kommandatuurin 13. ravavartioasema eli Tammunan rajavartiolinnake varuskuntineen:

Sielläkin on ollut joku herooinen ulkoagitjuttu, mutta vain muoto on säilynyt:

Toisen löysin toiselta puolen saarta, Mustjalan kunnan Ninasen kylässä:

Sielläkin oli taidetta ruokalan seinällä, mutta, hitto soikoon, ihan saarenmaalaista, eikä yhtään neukkuherooista:

Niinpä ryhdyin itse taiteilemaan, ja mietin samalla sitä, miten helpon tuntuista on tehdä nykytaiteellista "maalauksellista valokuvaa" – olen siis tässä harrastelijanykytaiteilija (ja näitä on paljon):

Silkkaa neukkuavantgardea?

Kolmannen – ja kaikista isoimman – löysin Torgun kunnan Säären kylästä, enkä ole vielä saanut selvitettyä, että mikä kyseinen paikka on. Rakennuksia oli kuitenkin paljon:

Sieltä en löytänyt taidetta, mutta pelkät kyriliset kirjaimetkin tuovat mukanaan tiettyä romantiikkaa, vaikka kysessä olisikin vain 'sport':

Sääressä sain jatkettua harrastelijanykytaiteellista sarjaani "220 V" (en aio kuitenkaan pitää näyttelyä) :

Tällaista tämä taidekriitikon elämä on, kun se lomailee.

Urbaanin löytöretkeilyn harrastajat ovat ylen moraalista porukkaa – he käyvät paikoissa, mutta vievät mukanaan vain valokuvia. Minä en ole oikea urbaani löytöretkeilijä vaan moraaliton paskiainen. Odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun palaan, ja vaimoni tulee hulluksi yrittäessäni tunkea olohuoneen seinälle taideteosten jatkoksi näitä minulle jo rakkaiksi muodostuneita saaliita – ne ovat aika isoja ja likaisia – mutta ihan avantgardistisia; eka on muuten "maalaus vanerille" (sen revin irti erään hyllykön sivuseinämästä; se on varmaan ollut joku agtipropmaalaus) ja toka "sapluuna puulle" (sen tietenkin toivon olevan ohjuslaatikosta):