Julkaistua 809 & Näyttelykuvia 1055: Voiko kohta syödä mitään?

Ja lisää rästejä. Tässä helmikuun kolumnini Kansan Uutisista. Ajattelemisen aihetta antoi jälleen Poliittisen valokuvan festivaali (PVF).

Voiko kohta syödä mitään?

Näyttelykokemus on yksityinen. Jaettunakin keskustelut elävät omaa elämäänsä omassa päässä. Parhaat kokemukset ovat voimakkaita ja aiheuttavat itsereflektion ryöppyjä, jotka muuttavat peruuttamattomasti elämän suuntaa. Kyse voi olla abstraktin taiteen voimasta, joka saa katsomaan maailmaa toisin, tai yhteiskuntakriittisen taiteen voimasta, joka saa olemaan maailmassa toisin.

Näin minulle taas kävi tutustuttuani Poliittisen valokuvan festivaalin (PVF) tämänvuotiseen tarjontaan. Teemana on ruoka. 

Aloin miettiä omaa suhdettani ruokaan ja varsinkin sen poliittisia ulottuvuuksia. Ruoan politiikka oli minulle pitkään vain pintatasoa. Muistan vieläkin, kuinka opiskelijapoikana itketin äitiäni, kun hän tarjosi minulle israelilaisia appelsiineja evääksi: ”Minä en syö palestiinalaislasten verta!” 

Nykyään olen kuusikymppinen äijä. Olen yrittänyt ottaa selvää ruoan laajemmista poliittisista kytkennöistä vasta kymmenisen vuotta. Tiedon lisääntymisen tuska on myös konkretisoitunut uudella tavalla. Ikäviä yllätyksiä tulee jatkuvasti. 

Olen tapellut terveyteni kanssa ja olen iloinnut esimerkiksi siitä, että ruokavaliossani lisääntyneen avokadon pehmeät rasvat ja antioksidantit ovat minulle tärkeitä monellakin tapaa – muun muassa kohonneen kolesterolini takia. Kaiken kukkuraksi pidän avokadosta. Mutta mitä nyt? Olen vasta vähän aikaa sitten tullut tietoiseksi avokadon poliittisista ja ekologisista ulottuvuuksista. Avokado on ympäristölle haitallinen raaka-aine. Kilon tuottamiseen tarvitaan noin 1000 litraa vettä  alueilla, jotka kärsivät vesipulasta. Meksikossa tuotetaan nykyisin ns. veriavokadoja, kun mafia on ottanut haltuunsa tuottavan bisneksen. Siis boikottiin! Eilen opin, että yhden taatelikilon tuottaminen vaatii peräti 3000 litraa vettä. Siis boikottiin! 

Kuva: Henk Wildchut (s. 1967) / Maatschap Stroo, Slootdorp, July 2012 Feaces. After three weeks in the Patio module the chicks – now a full 700 grams – are carried by conveyor belt to the ‘ground floor’, where within three weeks they will grow to 2.5 kilos. After each cycle, the two levels are washed and disinfected. Once the manure is removed, the whole is cleaned with a detergent and later thoroughly disinfected with a sprinkler. The process of cleaning takes three days for the Patio module and two days for the ground floor.

Olen oppinut, että valinnoilla on vaikutusta. Samalla on kuitenkin turhauttavaa, että Nestlé porskuttaa yhä voimallisemmin, vaikka olen yrittänyt boikotoida sitä jo kymmenisen vuotta. Pikkusievää hifistelyähän se tuntuu olevan: minäkin vaihdoin lempikivennäisveteni San Pellegrinon georgialaiseen Borjomiin, kun luin Nestlén ostaneen sen. Olen miettinyt, että pitäisikö nyt paneutua Etelä-Ossetian ja Abhasian tilanteeseen. Valitsinkohan sittenkään eettisesti oikein? 

Ongelmallista on se, että ruokateollisuuden ja politiikan välimaasto on yksi lobatuimmista alueista. Vakuuttavia tutkimuksia puolesta ja vastaan ilmestyy koko ajan, eikä kuluttajan ole helppoa saada asioihin selvyyttä. Kuka tutkii ja kenen laskuun? Faktoja voidaan esittää monella tavalla, ja jo pelkästään tilastollisten muuttujien valinta on täynnään politiikkaa. Tuloksia ei tarvitse edes vääristellä räikeästi, koska ne saadaan puhumaan halutulla tavalla numeerisina faktoina. 

Kuva: Yann Mingard (s. 1973), Courtesy Robert Morat galerie.

Näitä asioita käsittelee PVF. Vaikka näyttelypaikkoja on kolme – Suomen valokuvataiteen museo (3.2.–29.4.), Stoa (4.2.–30.3.) ja Virka-galleria (22.2.–8.5.) – ja niissä runsaasti tilaa, ei tälläkään kattauksella saada aikaiseksi kuin joitain tulokulmia tähän jättimäiseen ja tulevaisuuteemme liittyvään problematiikkaan. Festivaali esittelee dokumentaarisen valokuvin vaikutuksia, joita ruoan tuotannolla on ympäristöön, valtasuhteisiin, talouteen, politiikkaan ja epätasa-arvoiseen varallisuuden jakautumiseen. 

Puutarhurivaimoni, joka minua näissä asioissa opettaa, on korostanut, että perusasioita ja tavoitteita on kaksi: sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja maan hoitaminen ekologisesti kestävästi. Kyse on koko elollisuudesta, johon liittyy monimuotoisuuden säilyttäminen tuleville sukupolville. Nykymaailmassa molemmat tavoitteet ovat kaukaisia haaveita, ja täysin päinvastaiset kehityskulut jylläävät. Tämä koskee myös demokraattista maailmaa, missä demokratia ei näillä alueilla tunnu toteutuvan. Festivaalin taiteelliset johtajat Anna-Kaisa Rastenberger ja Sanni Seppo: ”Käytimme festivaalia valmistellessamme työnimeä ’postdemokraattinen ruoka’. Postdemokratia tarkoittaa sitä, että näennäisesti demokraattisissakin yhteiskunnissa päätöksenteko tapahtuu entistä useammin piilossa, demokraattisen systeemin ulkopuolella. Tieto päätösten perusteista ei ole äänestäjien tavoitettavissa. Ruoalle on käynyt samoin.” Näinhän Suomessakin tapahtuu koko ajan. 

Festivaalin valokuvaajat esittävät pahoja kysymyksiä ja havaintoja. Näin argentiinalainen Pablo Ernesto Piovano: ”Jos ruoantuotanto on suuryritysten käsissä, niiden käsissä on myös terveytemme. Ja jos ne hallitsevat terveyttämme, on niillä myös vapautemme.” Tähän lisäisin kääntöpuolena vielä kyllä sairauden ja lääketeollisuuden. Näin sveitsiläinen Yann Mingard: ”Maailmassa on meneillään kamppailu yhteisestä perinnöstämme: siemenistä, kasveista, datasta jne. Onko kyseessä  yhteinen vai yksityinen omaisuus?”
Kyllä tässä pää pakahtuu. Silti tiedän, että juuri näitä asioita on mietittävä ja ennen kaikkea yritettävä muuttaa paremmaksi, jos haluaa, että jälkeläisillänikin olisi maa, missä ja mistä elää. 

Kuva: Pablo Ernesto Piovano (s. 1981) / 11-18-2014, Libero, Province of Entre Ríos. Marta Elsa Cian (1947). Poultry farmer. In town, they call her “the masked crazy woman” because every time she leaves her home she has to wear a protective mask to avoid inhaling the continuous drifts of agrotoxins sprayed in the vicinity of her house. In 2001, she suffered exposure to multiple agrochemicals employed in soybean and rice monoculture crop farming which affected her health causing chronic respiratory failure, hypertension, neuropathies combined with hematological and cardiologic symptoms.

Tässä suhteessa festivaali ampuukin itseään valitettavasti vähän jalkaan. Sillä on vahvoja pedagogisia tavoitteita, mutta pelkkä shokkiefekti ei riitä. Missä ovat dokumentit vaihtoehdoista, onnistuneista kehityskuluista, toivoa antavista ideoista? Niitä tarvittaisiin yhtä kipeästi kuin tietoa siitä, että maailma on paska. Toivottavasti tämä tulee esiin festivaalin työpajoissa ja tuottaa edes myöhemmin kaipaamiani tuloksia.

Julkaistua 748 & Näyttelykuvia 1028: Kotimaani ompi maailma

Viime viiko torstain Kansan Uutisissa (9/16) ilmestyi juttuni Poliittisen valokuvan festivaalista (PVF) Suomen valokuvataiteen museossa ja Galleria Kontupisteessä Helsinki (19.2.–30.4.) sekä Stoassa (19.2.–24.4.): 

Kotimaani ompi maailma

Globalisaatio on monelle pelkkä kirosana. Syy tähän on selvä: se on usein vain talouteen liitetty käsite, ja sitä kautta ollaankin jo ahneessa kapitalismissa, riistossa ja veroparatiiseissa.

Globalisaatio on merkinnyt kansallisten rajojen hämärtymistä. Tämäkin liittyy yleensä rahan liikkeisiin. Globalisaatio saa kouriintuntuvimmat ilmenemismuotonsa ihmisten arjessa: vaikkapa sähköverkkoyhtiö Carunasta, joka ironisesti on saanut nimensä Karunan kunnasta, missä perustettiin Lounais-Suomen Sähkö. Nykyään ei ole Karunan kuntaakaan. 

Karunassa asuu edelleen noin 1200 ihmistä, ja suurin osa heistä tuntee varmaankin kotiseuturakkautta. Osa heistä ei ole kuullutkaan First State Investmentsistä ja Borealis Infrastructuresista, kansainvälisistä pääomasijoittajista, jotka omistavat 80% Carunan omistavasta Suomi Power Networksista. 

Rahalla ei ole kotimaata, mutta kotiseuturakkautta sitäkin enemmän. Raha rakastaa eksoottisia paikkoja kuten Jersey, Guernsey, Caymansaaret ja Brittiläiset Neitsytsaaret. Niilläkin on väkilukunsa, mutta paljon merkittävämpi luku on niiden taloussalailun indeksiluku (FCI), joka esimerkiksi Caymansaarilla on miltei sama kuin Karunan väkiluku: 1233,5 – yksi maailman korkeimmista.

Globalisaatio on kuitenkin muutakin kuin rahan verkottumista. Se on myös kulttuurin verkottumista. Se on esimerkiksi sitä, että 1980-luvun alussa tiesin Jamaikan pääkaupungista Kingstonista  paljon enemmän kuin Karunasta tai ylipäänsä koko Lounais-Suomesta, joka ei merkinnyt minulle mitään. Kuuntelin nimittäin intohimoisesti pelkkää reggaeta vuosikausia. 

Opiskelin arabiaa 1970–80-lukujen vaihteessa ja poliittisesti valveutuneena ihmisenä tiesin Länsi-Saharastakin enemmän kuin Lounais-Suomesta. Sen pääkaupunki El Aaiún oli yksi niistä paikoista, minne olisin halunnut matkustaa. Silloin Länsi-Saharasta, jota nykyään nimitetään toisinaan ”viimeiseksi siirtomaaksi”, ei juuri kukaan suomalainen tiennyt juuri yhtään mitään. Eikä oikein tiedä nykyäänkään, koska kansainvälinen media ei ole kovin kiinnostunut sahraweiksi itseään nimittävien ihmisten kotimaasta, Marokon miehittämästä Espanjan entisestä siirtomaasta, jonka asukkaat ovat yrittäneet saada maalleen kansainvälistä tunnustusta jo kymmenien vuosien ajan. Vuonna 1973 alueelle perustettiin kansallinen vapautusrintama Polisario. 

Syy Marokon haluun olla luopumatta alueesta on tietenkin taloudellinen: siellä on kalaa ja ennen kaikkea Afrikan toiseksi suurimmat fosfaattivarat. Siksi siellä on Marokon rakentamien hiekkavallien kupeessa myös maailman suurin yhtenäinen miinakenttä.
 

Sanni Seppo (s. 1960), Autopoika, 2015.

Kaiken tämän saa tietää, jos vierailee Suomen valokuvataiteen museossa. Toista kertaa käyntiin pyörähtänyt Poliittisen valokuvan festivaali (PVF) pitää sisällään nimittäin kokonaisen huoneen, jossa valokuvataiteilija Sanni Seppo ja hänen tyttärensä, Moskovassa journalismia opiskeleva Kerttu Matinpuro kertovat meille Länsi-Saharan tilanteesta ja sen ihmisistä sekä videoin että valokuvin. He ovat seuranneet pitkään Länsi-Saharan tilannetta ja työskentelivät Algerian aavikolla sijaitsevassa pakolaisleirissä, ”Paholaisen puutarhassa” kevään 2015. Se, että he matkustivat sinne ja kertovat meille kanssaihmistemme usein lohduttomasta arjesta, on myös globalisaatiota. Globalisaatiota ajatuksena yhteisestä maailmasta, josta meidän tulee olla tietoisia. 

PVF:n tämänvuotinen teema on ”Kotimaa”. Kuten ohjelmalehtisessäkin todetaan, nimi on ambivalentti. Sanat ’koti’ ja ’maa’ herättävät yleensä pelkästään positiivisia mielleyhtymiä, mutta ’kotimaa’ vie meidät jo vaikeammille alueille ja kurottaa kohti nationalismia, joka pahimmillaan on yksi aikamme suurista vitsauksista – rahan liikkeiden lisäksi. 

Lähestyn asiaa empiirisesti ja henkilökohtaisesti. Nuorena opiskelijana olin innoissani PLO:n ja Polisarion toiminnasta. Nyttemmin olen tietoinen myös niistä kääntöpuolista, joita esimerkiksi PLO:lla on ollut toiminnassaan. Kuten festivaalia innoittanut Leo Tolstoi totesi jo vuonna 1901: ”Kansallisajattelun ohjaamina ihmiset syyllistyvät järkensä ja omatuntonsa vastaisiin tekoihin, mutta pitävät niitä moraalisesti oikeutettuina ja jaloina.” 
 

Laura Böök (s. 1986), sarjasta Walking on Rivers, 2014.

Tätä teemaa ja sen moninaisia ja usein varsin ristiriitaisia tarinoita tuottavia ilmenemistapoja PVF tutkailee varsin monipuolisesti. Valokuvaajat ovat myös yleensä sitoutuneet aiheisiinsa ja viettävät pitkiä aikoja kuvaamiensa ihmisten kanssa. Esimerkiksi Laura Böök on kuvannut yli kaksi vuotta Pudasjärvellä asuvia kongolaistaustaisia ihmisiä. Lontoossa asuva venäläistaustainen Maria Gruzdeva on puolestaan kiertänyt laajan Venäjän rajoja. Hän on kuvannut sitä, miten maan laidoilla alueita merkitään ja rajataan kulttuurisin symbolein ja rakennetaan kollektiivista identiteettiä. Albaniasta väkivaltaisia mellakoita Italiaan paennut Adrian Paci on kuvannut Albaniasta Italiaan muuttaneiden ihmisten vanhoja kotipaikkoja ja maalannut niistä taustafondit kuvaamilleen ihmisille, jotka näin seisovat sen edessä, minkä ovat taakseen jättäneet. Tässä vain muutamia esimerkkejä. 

Maria Gruzdeva (s. 1989), sarjasta Borders of Russia, 2011.

Näyttelykokonaisuus on mittava, eikä joukossa ole yhtään hutia. PVF on jälleen huikea todiste valokuvan voimasta. Syykin on selvä: kohteena on aina jossain muodossa se ns. tavallinen ihminen omine tunteineen ja identiteettikriiseineen nationalismin ja globalisaation puristuksissa. Niitä tunteita me kaikki väistämättä koemme ja olemme siten yhtä.

Adrian Paci (s. 1969) stillkuva videosta Centro di Permanenza temporanea, 2007.

Julkaistua 602 & Näyttelykuvia 954: Haurauden esittäminen on poliittista

29.1. olin Suomen valokuvataiteen museossa avajaisissa. Poliittisen taiteen festivaali (PVF) (30.1.–12.4.) avattiin. Kuraattorit, valokuvataiteilija Sanni Seppo (s. 1960) ja museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger olivat väsyneitä mutta onnellisia:

Kirjoitin Kansan Uutisiin (6/14) näyttelystä jutun, joka ilmestyi viime perjantaina. Olin vähän innostunut näyttelystä, huolimatta sen tietystä vaatimattomuudesta, mutta toissapäivänä tapasin nuoren taiteilijaystäväni, joka sanoi sen olleen "järkyttävän huono". En kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaan ajattelin näin – ja ajattelen vieläkin:

Haurauden esittäminen on poliittista

Tätä on odotettu. Että joku taas uskaltaisi taiteen kentällä käyttää sanaa ’poliittinen’ ja yrittäisi myös määritellä sen alaa. 1970-luvun puoluepolitisoitunut taide on jättänyt pitkän varjon. Vanha taistelu yritti jälkijättöisesti nostaa päätään vuonna 2007, jolloin kuvataiteilija Osmo Rauhala näki Nykypäivä-lehdessä Berndt Arellin ja Janne Gallen-Kallela-Sirénin ”uuden ajan museonjohtajina pysähtyneen vasemmiston valtakunnassa”. Vuonna 2009 Rauhala kirjoitti Aamulehdessä: ”Suomen taide-elämää on 70-luvulta lähtien hallinnut pieni maolaisten valtaklikki”.
Arell on poistunut Ruotsiin ja Gallen-Kallela-Sirén sukunimestään kaksi tarpeettomaksi käynyttä osaa poistaneena Yhdysvaltoihin. Rauhalakin on rauhoittunut. Yritys ajaa taidetta vanhojen rajalinjojen poteroihin epäonnistui kaikessa tragikoomisuudessaan.
Onko taide-elämämme siis vajonnut takaisin pysähtyneeseen vasemmistolaisuuteen? Harva uskaltaa myöntää julkisesti sitä, että miltei kaikki nykytaide on kuin määritelmällisesti vasemmistolaista tai vihervasemmistolaista, mutta ei tällä seikalla ole mitään puoluepoliittisia kytkentöjä taustanaan. Kuvataiteilija Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 
Mäki on oikeassa, mutta sitäkään eivät kaikki uskaltaisi helposti tunnustaa, koska Mäki nimittää itseään kommunistiksi. Valtaosa maailman uhreista on kuitenkin uskonnollisen fundamentalismin sijaan globaalin talousfundamentalismin uhreja. Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä.

 ”En ole ollut yhteydessä äitiini noin kolmeen vuoteen. Syy on hänen homofobiansa. Hän sanoi, että sellaiset kuin minä pitäisi tappaa, heittää polttouuniin tai kastroida. Se horjutti kaikkea sitä, mitä tiesin äidistä ja mitä tunsin häntä kohtaan. On kummallista, että minut on kasvattanut tuollainen ihminen. Miten hän on ylipäänsä voinut synnyttää minut?”  
TatjanaVinogradova (s. ?), Sarjasta Melankolisia aikoja. 

Helsingissä juuri toimintansa aloittanut Poliittisen valokuvan festivaali (PVF) on kolmivuotinen projekti, joka näyttää meille toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla olevien haurauden ihmisten elämää – sekä suruja että iloja. Se nimittää itseään poliittiseksi, vaikka vaihtoehtojakin mietittiin. Ensimmäisen näyttelyn kuraattorit, Suomen valokuvataiteen museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger ja valokuvataiteilija Sanni Seppo avaavat käsitettä näin: ”Kun valokuvafestivaali määritellään poliittiseksi, painotetaan valokuvien yhteiskunnallista ulottuvuutta. Antiikin Kreikan kielen sana politikos merkitsee ’kansalaisia koskevaa’. Politiikka merkitsee siis vaikuttamista toisiin ihmisiin yksilöllisellä, kansallisella ja maailmanlaajuisella tasolla.” 

Yksi Farzana Wahidyn (s. 1984) afgaaninaisista. 

He toteavat myös, että ”valokuvan poliittisuus on sidoksissa sekä esitettyihin asioihin että katsomisen kontekstiin”. Tämä on hyvä muistaa, sillä valokuvien esittäminen taidemuseossa luo kuville oman kontekstinsa, joka poikkeaa kuvajournalismina esitettävistä, usein samankaltaisista valokuvista. 
Dokumentin ja taiteen rajapinta alkaa valokuvan osalta olla kulunut puhki, ja hyvä näin, sillä se vähentää omalta osaltaan sitä elitistisyytä, joka leimasi valokuvaa sen kamppaillessa paikastaan taiteen keskiössä. Paikka on ansaittu, eikä kukaan enää kiistä valokuvan olevan taidetta. Nyt voidaan rauhassa palata vaikkapa dokumentaarisuuden juurille. Tämä näkyy myös PVF:n ensimmäisen näyttelyn – nimenä Kolmanteen polveen – ripustuksessa ja kuvien valmistuksessa. Katsoja jää ehkä kaipaamaan näyttävyyttä ja shokeeraavuutta, mutta ennen pettymystä kannattaa miettiä sitä, että ratkaisu on instituution suorittama oma poliittinen, erityisesti ekologinen teko. Kuvat eivät ole jättimäisiä eikä niitä ole pohjustettu kalliille materiaalille – osa vedoksista on naulattu suoraan seinään. Tällaisina niitä on helppo siirrellä kansainvälisestikin. Valokuvamaailmassakin on jouduttu miettimään omaa hiilijalanjälkeä. Ja katsojan voitoksi tämä lopulta koituu: se tarkentaa katseen tehokkaammin itse kuviin, niiden tarinoihin ja lopulta melko emotionaaliseen kanssaihmisen kohtaamiseen.
 

Sara Hornig (s. ?), Leipäjono.

Poliittisen taiteenkaan ei aina tarvitse heristellä ja osoitella sormella. Se voi kertoa myös hyvästä elämästä olematta falskia sosialistista realismia. Esimerkiksi afganistanilaisen Farzana Wahidyn kuvat kertovat yhtäaikaisesti naisia sortavasta kulttuurista ja naisten arkisesta elämästä, jossa on myös ilonsa ja yhteisöllisyytensä. Aivan saman tekee italialainen Alex Masi, joka on kuvannut intialaisen Bhopalin vuoden 1984 jälkeisen massiivisen myrkkykatastrofin jälkeistä elämää, 30 vuotta sitten syntyneitä seuraamuksia vammoineen ja neurologisine häiriöineen. Venäläinen Tatiana Vinogradova puolestaan näyttää meille varsin surumielisiä ja sumeita muotokuvia sekä sanallisia tarinoita venäläisistä homoseksuaaleista. Hänen valintansa on sekä esteettinen että poliittinen: ”Visuaalinen konsepti heijastaa todellisuutta; Venäjällä homous ei ole sateenkaaren värittämää elämää. 
Taiteilijoita on kaikkineen seitsemän; suomalaisista Meeri Koutaniemi kuvaa ugandalaista tyttöjen silpomiseen liittyvää maailmaa, Tuomas Linna ja Sara Hornig ihmisten sijaan sarjallisesti asioita: Linna huostaan otetuilta lapsilta takavarikoituja esineitä ja Hornig leipäjonossa seisovien ihmisten kasseja. 
Poliittisuus risteilee estetiikan ja kantaaottavuuden välillä monin tavoin.

David Magnussson (s. 1983), sarjasta Purity. Olisin tietysti jutussani voinut sanoa, että Magnusson oli ihan joutavanpäiväinen valinta tähän näytteyyn, mutta fiilis oli sen verran hyvä, että annoin olla. Siveysvalan vannoneiden jenkkitypyjen ja heidän isiensä laaja muotokuvasarja jäi tässä porukassa lähinnä vitsiksi. Onhan tämäkin omalla tavallaan ihan hauska sarja, mutta paljon painavampaa tavaraa olisi taatusti ollut tarjolla. Siis oikeasti: totaalisen huti valinta.

***

PS. Olin hetken ylpeä kommentistani: "Valtaosa maailman uhreista on kuitenkin uskonnollisen fundamentalismin sijaan globaalin talousfundamentalismin uhreja. Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä." Kommenttini on epäilemättä hirveän totta, mutta jälkeenpäin ajatellen olisin voinut olla vielä vähän tarkempi: "Sitä vaan on vaikeampi nähdä, koska sen jihadilla ei ole selkeää nimeä – jos ei sitten käytetä omien kokoomuslaisten uusliberalistiemme hienoa eufemismia: vastuullinen talouspolitiikka." Sillä tapetaan ja kurjistetaan ihmisiä paljon ja joka puolella.

Julkaistua 581 & Näyttelykuvia 931: Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Eilen oli pitkästä aikaa hieno ja täyteläinen työpäivä. Ensin vietin aikaa Musiikkitalolla, missä osallistuin paneelikeskusteluun Älkää ampuko kriitikkoa, aiheena musiikkikritiikki ja järjestäjinä SARV sekä Sibelius-akatemia. Alkuun saimme kokea myös aidon taide-elämyksen, kun Puhti heitti kehiin kritiikkiin liittyvää karjalaispohjaista soittoa, laulua, tanssia ja stand upia:

Ihan fantastinen duo! Oikein vanhanaikaisesti kolahti. Tästä linkistä yksi hieno ja aika pitkä näyte.

Sitten Gustav Djupsjöbacka piti tanakan alkupuheenvuoron – toivottavasti se julkaistaan jossain. Ja sitten me pälätimme:

Djupsöbacka, Kimmo Hakola, Aija Puurtinen ja minä puhuimme kritiikin tehtävistä, kriitikon tilanteesta ja myös jääviysongelmista. Puhetta johti Siskotuulikki Toijonen:

 

Ja mitäkö minä, kuvataidekriitikko, tein musiikkikritiikkipaneelissa? En minä vain tiedä. Menin koska pyydettiin. Tosin sain muistelluksi ääneen sen hassun asian, että itse asiassa aloitin kriitikonurani musiikkikriitikkona: tarkemmin ottaen vuonna 1978 Blues News -lehdessä, jonne kirjoittelin viitisen vuotta, ensin vähän bluesista sitten varsinaisesti reggaesta. Voihan setä!

Mutta vakavasti ottaen: keskustelu oli aika raikasta. Tunne johtui juuri varmaan siitä, että oli kiinnostava vaihtaa ajatuksia eri taiteenalalla toimivien ihmisten kanssa. Ja musiikissahan on lisänä kiinnostava jännite taide- ja populaarimusiikin välillä.

***

Sitten ryntäsin malttamatomana aseman R-kioskille hakemaan tuoretta Kansan Uutisten Viikkolehteä (45/14). Malttamattomuus kertoo siitä, että setäkin osaa vielä tuntea poikamaista riemua. Ja että sedänkin täytyy vielä yrittää.

Aloitin nimittäin eilen taas uuden vaiheen kriitikonurallani. Sain Kansan Uutisista kerran kuukaudessa (joka kuun ensimmäinen perjantai) ilmestyvän vakiopalstan, jonka nimeksi panin uhmakkaasti: Taide on vasara! Kirjoitan siihen pelkästään yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta taiteesta.

Idea syntyi oikeastaan kriitikontyön ankeasta nykyhetkestä. Ajattelin nimittäin, että kai tässä nykytilanteen ahdingossa kriitikon ja kritiikin on kyettävä muuttumaan, vaikka siihen vanhaan hyvään aikaan vähän haikailisikin. Tajusin, että tarjotessani itseäni avustajaksi on minunkin yritettävä tuottaa jotain lisäarvoa lehdelle. Se, että vain kirjoittaisin joitain satunnaisia näyttelyarvioita silloin tällöin, ei olisi lehden ja lukijoiden kannalta oikeastaan kovinkaan kiinnostavaa. Yritän siis luoda uudenlaista – ainakin minulle – konseptia, jossa yhdistän rajatun aihepiirin, kolumnimaisen lähestymistavan ja kritiikin. Koska tilaa on tarjolla peräti 5000–5500 merkin (yksi kokonainen sivu) verran, kykenen yhdestä näyttelystä kirjoittamisen sijaan kontekstualisoimaan ko. näyttelyn laajempiin yhteyksiin ja pohtimaan sitä suhteessa aina joihinkin muihin erityiskysymyksiin, joihon se teemallaan johdattelee. Tai jonne se mieleni viettelee.

On oikeastaan aika hienoa, kun huomaa että 57-vuotiaanakin jaksaa vielä asettaa haasteita itselleen ja olla jopa innostunut asiasta.

Sitä paitsi on aika ilkikurinen olo, kun huomaa senkin, että nykyään on näköjään mahdollista olla yhtäaikaisesti kristittyjen ja sosialistien auktorisoima taidekriitikko.

Tässä siis ensimmäinen KU:ni:

Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Monen mielestä taide tulee taiteeksi vasta koettuna. Näin taide on aina kommunikaatiota, halusi taiteilija sitä tai ei. Taide tuottaa aina myös lisää kommunikaatiota. Taiteesta puhutaan.

Vastaavasti yhteiskunnallinen taide on aidosti yhteiskunnallista vasta, kun se tuottaa yhteiskunnallisia seuraamuksia, ei pelkkänä eleenä. Harva kuitenkaan uskoo, että taide voisi suoraan muuttaa maailmaa. Minimissään sen pitäisi pystyä aloittamaan, ylläpitämään ja suuntaamaan yhteiskunnallista keskustelua. 

Nuori nykytaide on 2000-luvulla tuntunut menevän koko ajan yhteiskunnallisempaan suuntaan, mutta poliittiseksi leimautumista vierastetaan. Vanhoista poteroista – varsinkin suomalaisen taiteen 1970-luvun rajalinjoista – on haluttu päästä eroon, ja harva nimittää taidettaan poliittiseksi. Yhteiskunnallinenkin koetaan usein nimenomaan henkilökohtaisena, vaikka jo 1960-luvun radikaalifeminismi opetti meille sloganinsa: ”Henkilökohtainen on poliittista”. 

Viime vuosina on taidemaailmassa virinnyt kollektiivista toimintaa, joka pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Erityisesti valokuva tuntuu sopivalta välineeltä. Suomen valokuvataiteen museo on lähtenyt tukemaan tätä liikehdintää. Esimerkiksi hyrynsalmelainen Mustarinda-yhdistys, jonka ”tarkoitus on edistää kestäviä arvoja ja elämäntapaa, ekologista ja kulttuurista monimuotoisuutta sekä eri taiteen- ja tieteenlajien, erityisesti nykytaiteen asemaa”, kuratoi viime keväänä ekologisiin teemoihin kriittisesti pureutuneen Helsinki Photography Biennialiin omana osuutenaan luontokuvamme ja -suhteemme kehitystä kriittisesti arvioivan osion. 

Vuoden 2015 alussa museolla tullaan ehkäpä näkemään uuden perinteen ja instituution alku. Silloin käynnistyy ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali, jota on ollut ideoimassa muun muassa valokuvataiteilija Sanni Seppo.

”Haluamme kannustaa valokuvaajia ja yleisöä osallistumaan kuvien ja taiteen keinoin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen”, toteaa museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger, joka on ollut mukana festivaalia ideoivassa ryhmässä. 

Juuri nyt museo on antanut tilojaan yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalille Lens Politicalle. Kuvataideakatemian piirissä vuonna 2005 syntynyt festivaali ilmoittaa tärkeimmäksi tavoitteekseen ”toimia keskustelunavaajana ja tarjota matalan kynnyksen foorumi yhteiskunnalliselle pohdiskelulle ja kannanotoille”. 

Lens Politican keskeisin sisältö muodostuu elokuvista, joita esitetään Helsingissä kolmena päivänä 21.–23.11. Festivaalin kuvataideosuudesta vastaa kanadalainen valokuvaaja Jonathan Hobin (s. 1979), jonka näyttely Lastenhuoneessa on esillä Suomen valokuvataiteen museossa. 

Yhteiskunnallisen valokuvan voima on perinteisesti perustunut sen dokumentaarisuuteen, todistusvoimaan – vaikka tiedämmekin, että kuvia on manipuloitu aina. Esimerkiksi viime vuosina supertähdeksi noussut, ympäri maailman heikkoja puolustava Meeri Koutaniemi on kuvannut maasai-heimon ympärileikkauksia, pakolaisia thaimaalaisella kaatopaikalla, köyhiä kalastajia Ghanassa sekä hiv-positiivisia transsukupuolisia intiaaneja Meksikossa. Hänen kuviensa totuusarvosta ei ole käyty keskustelua, mutta kurjuuden estetisoinnista on kylläkin puhuttu. 

The Twins.

Hobin ei puolestaan dokumentoi. Jos hän puhuu totta, hän pyrkii tekemään sitä vain yleisellä tasoilla, ei yksittäisillä kuvilla. Hän nimittäin lavastaa kuvansa. 
Lastenhuoneessa-sarja koostuu kuvista, joissa Hobin on houkutellut lapsia mukaan karmaisevaan leikkiin: esittämään ikoniseksi muodostuneita tragedioita. Mukana on muun muassa WTC-tornien tuho, irakilaisen Abu Ghraibin vankilan kidutussskandaali ja meillä Suomessa tuntemattomampi ja käsittämättömämpi kuusivuotiaan yhdysvaltalaisen lapsimissi JonBenét Ramseyn seksuaalinen murha. Tällä hetkellä 17 kuvasta koostuvasta sarjasta on Helsingissä esillä yhdeksän. 

A Boo Grave.

Hobinin lavastamat kuvaelmat (’elävä taulu’, tableau vivant) ovat makaabereita ja epäilemättä suurimmalle osalle katsojia vastenmielisiä. Tämä on tietenkin niiden tarkoituskin. Teoksillaan Hobin yrittää olla kahdella tavalla kriittinen ja yhteiskunnallinen: hän kritisoi sekä median tapaa käsitellä väkivaltaisia uutisia että tekopyhää suhtautumistamme lapsuuteen. Eksploitaatiosyytösten kohteeksi joutunut Hobin itse vakuuttaa, että lapsilla oli kuvauksissa hulvattoman hauskaa ja että heitä oli vaikea saada olemaan hymyilemättä. Ymmärrän tämän oikein hyvin, koska olen sekä lapsi että isä, mutta Hobinin logiikka mättää: ei se, että lapsilla on hauskaa makaabereissa leikeissä, oikeuta vangitsemaan heitä kuvaan, jonka kontekstia he eivät oikeasti ymmärrä.

American Idol.

Otetaan ihan konkreettinen esimerkki: jos Hobinista tulee joskus Warhol-luokan tähti, tulee siitä pikkutytöstä, joka esitti pikkuhousut nilkoissa itseään sukkahousuilla kuristavaa JonBenétiä, aivan yhtä vastenmielisesti Hobinin taiteellisen uran ja kunnianhimon uhri kuin JonBenétistä tuli uhri lapsimissityttären äidin ylikunniahimoisuudelle. Siitäkin voi tulla omana itsenään ikoninen, mutta totaalisen sairaalloinen kuva. Jo pelkästään tämä olisi liian kova hinta keskustelun herättämisestä. 

Hobinin taide voi olla peili, joka heijastaa yhteiskuntaa kaikkine sairauksineen, mutta mehän tiedämme jo kaiken, mistä hän kertoo. Missään tapauksessa hänen taiteensa ei ole se vasara, jolla yhteiskuntaa muokataan, kuten Trotski (tai Majakovski tai Brecht) aikoinaan taiteen tehtävän ilmaisi.

– Jonathan Hobin: Lastenhuoneessa, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 31.10.2014–25.1.2015; www.lenspolitica.net

Katutaidetta 113: Tauon tauko

Lupasin eilen pitää vähän aikaa taukoa, mutta maailma sattumuksineen katkaisee sen jo heti. Olin eilen Voiko taiteella vaikuttaa -keskustelutilaisuudessa, jolla alustettiin Neea Kilkin, Anna-Kaisa Rastenbergerin, Tiina Rauhalan ja Sanni Sepon (s. 1960) luotsaamaa tulevaa Poliittisen valokuvan festivaalia. Tilaisuus kesti viitisen tuntia, ja kyseessä oli varsinainen symposion – vaikka alkoholilla ei ollut samanlaista osuutta kuin 1800-luvun lopulla:

Tässä keskustelijoiden lista: Ismo Alanko, Laura Gustafsson, Elina Heikka, Susanna Helke, Minna Henriksson (s. 1976), Jari Hietanen, Risto Isomäki, Otso Kantokorpi, Otto Karvonen (s. 1975), Jussi Kivi (s. 1959), Ritva Kovalainen (s. 1959), Susanna Kuparinen, Lauri Maijala, Paleface (Karri Miettinen), Oskari Onninen, Harri Pälviranta (s. 1971) ja Laura Ruohonen.
Ihan tuli Hollywood-olo, ja siksi naurattikin, kun ratikan ikkunasta matkalla Arabiaan näin hauskan katutaideteoksen:

Mutta vakavasti ottaen: tilaisuus oli onnistunut, vaikka keskustelu polveilikin jo pelkästä osallistujamäärästä johtuen aika hajanaisesti eri suuntiin. Poliittisen valokuvan kysymykset eivät sitä paitsi ole helppoja. Sattumalta juuri eilen Julkisen sanan neuvosto antoi ratkaisunsa Meeri Koutaniemen (s. 1987) ympärileikkauskuvista tehtyyn kanteluun. Tästä linkistä vapauttava päätös. Ja tästä linkistä Teivo Teivaisen pohdintaa asiasta. Keskusteltavaa kyllä riittää. 

*** 

Mutta ehkä palaan tauolle nyt. Minun täytyy nimittäin tarkkailla herpaantumattomasti jalapeñojani, jotka kasvavat uskomatonta vauhtia:

Julkaistua 431 & 432 & 433: Kipinä

Tänään kävin Fiskarsissa hoitamassa Kipinä-näyttelyn (12.5.–15.9.) kuraattorikierroksen. Mukana oli taiteilijatapaamisessa myös Mind Less Company, joka oli objektiivisesti arvioinut näyttelyn ja muun muassa sen kansallisen merkityksen:

Pääsimme nippanappa läpi objektiivisesta arvioinnista. Valokuvataiteilija Sanni Seppo (s. 1960) kertoi puolestaan avoimen subjektiivisesti Kuuban-matkansa valokuvallisista tuotoksista:

Tilaisuudessa julkistettiin myös toimittamani ja Timo Setälän (s. 1958) taittama näyttelyjulkaisu, jossa olimme vähän hakeneet vanhan itäeurooppalaisen avantgarden ilmettä:

Kirjoitin siihen kolme tekstiä. Ensin esipuhe: 

Esipuhe

Kantaaottava taide kärsii historiallisista rasitteista. Esimerkiksi suomalaisen taiteen lähihistoriassa on tapana muistella kauhulla 1970-lukua, jolloin taidemaailma politisoitui asettuen myös osin puoluepoliittiselle kartalle. Länsimaisen taiteen perinteinen autonomia on tuottanut sitkeästi elävän ajatuksen taiteen riippumattomuudesta (l’art pour l’art). Taiteen ei ikään kuin tulisi palvella poliittisia, didaktisia tai muitakaan ulkopuolelta tulevia tavoitteita. Ns. tendenssitaidetta on pidetty aina vähän huonompana taiteena.
Olen kriitikon urani aikana tavannut useampiakin nuoria nykytaiteilijoita, jotka kavahtavat työskentelynsä nimittämistä ”poliittiseksi” – vaikka heidän työskentelynsä olisi rajustikin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Syy on epäilemättä ja ainakin osin lähihistorian traumaattisuudessa – ja epäilemättä osin myös siinä vapauden valtakunnassa, jota taiteilijoille edelleenkin halutaan paaluttaa.
Taiteilijat ottavat kantaa monin tavoin. Osa haluaa puuttua taistellen maailman epäkohtiin, osa toimia emansipatorisesti esimerkiksi tiettyjen ryhmien puolesta, saattaa heidän äänensä kuuluviin, olemisensa näkyviin. Jotkut haluavat näyttää maailman sellaisena kuin se on, osa sellaisena kuin he haluaisivat sen olevan. Osa haluaa tuhota, osa rakentaa. Osa haluaa säilyttää. Säilyttäminenkään ei aina ole helppoa, koska tulkitsijoiden retoriikka on heti vastassa: Olet vanhanaikainen! Olet konservatiivi! Olet jämähtänyt!
Erilaisten retoriikkojen takia kantaaottavuus vaatii aina rohkeutta – oli sitten kyse tuhoamisesta, rakentamisesta, säilyttämisestä tai määrittelyvallan uusjaosta. Tätä rohkeuden vaatimusta on epäilemättä lisännyt postmoderni ironia, joka jatkaa elämäänsä erilaisina juonteina silloinkin, kun sanaa ’postmoderni’ ei enää haluta käyttää – ja toisaalta siitä itsestäänkin on poliittisessa retoriikassa tullut kelpo lyömäase. 
Kipinä on koonnut yhteen joukon nykytaitelijoita ja -muotoilijoita, jotka ottavat kantaa monin eri tavoin – puolesta ja vastaan. Yhteistä manifestia ei ole. Joukko on moniääninen, ja jotkut ovat vähän hiljaisempiakin: eivät kaikki halua manifestoida.
Yksi yhteinen rintama ehkä kuitenkin on: ihmisen ja ihmisyyden puolustaminen. Ja toinenkin: maapallon ja sen tulevaisuuden puolustaminen. Kyse on aina myös vallasta ja sen jakautumisesta. Taiteen kautta jokainen, niin taiteilija kuin katsojakin, pääsee osalliseksi määrittelyvallan käytöstä. Tuon oikeuden käyttö tässä merkityksillä ladatussa maailmassa on vapaata, mutta siihen on syytä suhtautua vastuullisesti.

Sitten lopun tiivistelmä, joka julkaisussa ilmestyi vain ruotsiksi ja englanniksi, mutta tässä se kuitenkin alkuperäisenä suomeksi:

Tiivistelmä

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.
Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).
1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin.
Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?
Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa. 
Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.
Kun on sanottavaa, se on sanottava! 

Sitten on  vielä julkaisun varsinainen pääteksti, joka on ikään kuin minun kirjoittamani, mutta lähinnä kyse on siitä, että olen leiponut taiteilijoiden kommenttien ja sitaattien ympärille yhdistävän kuoren, enkä minä tähän koko pitkää tekstiä viitsi laittaa. Ja pitäähän jonkun ostaa itse se julkaisukin – kun käytte näyttelyssä, ostakaa se ihmeessä, koska se on sikahalpa (4 euroa) ja varmaan ainakin yhden halvan kapakkabissen hinnan väärti.

Julkaistua 271 & 272 & Näyttelykuvia 601 & 602: Kokon liekki kirkastaa poliittisen sanoman

Keskiviikkoaamuna piti taas journalistista kiirettä. Kauppalehti halusi Helsinki Photography Biennialista (joka levittäytyy pitkin kaupunkia 2.3.–30.4. – tutkikaa nettisivuilta kalenteria) ennakkojutun, joka olisi torstain lehdessä (avajaiset pidettiin vasta torstai-iltana). Toimeksianto oli haastatella yhtä ulkomaista staraa ja tehdä pikkubuffi päänäyttelyistä.

Niinpä kiiruhdin aamulla Valokuvagalleria Hippolyteen, jossa belfastilainen John Duncan (s. 1968) ripusti parhaillaan näyttelyään Bonfires (1.3.–25.3.):

Sympaattinen kaveri ja kiinnostava projekti, joten jutun teko oli varsin hauskaa. Pitkään en tietenkään voinut häiritä, koska osa duuneista odotti vielä poranreikiä seinässä. Tässä siis eilisen lehden juttu (oma otsikkoni 'Kokonpolton poliittista teoriaa' oli vaihtunut ilmeisesti taittajan lisärivin tarpeessa vähän hassun runolliseksi):

Kokon liekki kirkastaa polittiisen sanoman

Valokuvaaja saattaa löytää kummallisia tapoja tutkia yhteiskunnan jännitteitä – John Duncan päätti kuvata Belfastin megalomaanista kokkoperinnettä 

Belfastilainen John Duncan (s. 1968) on pitkään tehnyt kävelyretkiä kotikaupungissaan ja kuvannut kaupungin muuttuvia olosuhteita. Helsinki Photography Biennialin osana nähdään näytteitä kahdesta sarjasta, jotka dokumentoivat Belfastin protestanttisen väestön kokkoperinnettä ja sen muutoksia.

Pohjois-Irlannin kokot ovat osa heinäkuun 11. päivän juhlallisuuksia, jossa muistellaan katolilaisen kuningas Jaakko II:n häviötä Boynen taistelussa vuonna 1690.

Silver Sream, Belfast.

Äkkipäätä ajatellen kokkojen kuvaaminen kuulostaa vanhahtavalta kansatieteeltä. Kyse on kuitenkin paljon paljastavammasta ilmiöstä. Kunhan osaa katsoa.

– Toki pyrin dokumentoimaan asioita, mutta kuvien kautta voi päästä myös paremmin käsiksi sosiaalisiin jännitteisiin ja yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin, toteaa Duncan.

– Kuvaan yleensä vähän kauempaa, jolloin kykenen rakentamaan kuvaan sellaisia elementtejä, joissa näkyy myös sosiaalinen konteksti – sekä yhteiskunnan kontrollimekanismit että eri ryhmien väliset suhteet. Kuvaan esimerkiksi rakentamisprosessia niin, että kuvissa näkyy kilpailevien tahojen tihutöitä estäviä rauta-aitoja ja yövartioiksi jäävien rakentajien asuntovaunuja.

Vanhempi sarja Bonfires on kuvattu vuosina 2003–05, jolloin kokkoperinne tuotti vielä hurjia, aikaa ja energiaa vaatineita rovioita. Uudempi, vuosina 2010–11 kuvattu sarja Beacons kertoo siitä, miten komplisoiduksi yksinkertaiset rituaalit saattavat kehittyä.

– On tajuttu, että kokkojen tuottamat ympäristövahingot ovat yllättävän suuria, ja joskus joudutaan jopa kokonaisia kadunpätkiä päällystämän uudestaan. Kaupunki ja ympäristöjärjestöt ovat kehittäneet uuden, pienemmän kokkotyypin, jonka tuottamat vahingot jäävät vähäisemmiksi.

Katolisten ja protestanttien välisen skisman lisäksi syntyy uudenlaisia kontrollin ja hallinnan jännitteitä. Standardisoitu kokkomalli ei miellytä sitä porukkaa, jonka sosiaalisuus saa vahvistusta yhteisen puuhan kautta. Yksi Duncanin uusista kuvista onkin paljastava: kuvassa näkyy samalla tontilla vierekkäin standardikokko ja anarkistisempi rovio.

– Uuden kokkomallin voi nähdä myös osana niitä kehityskulkuja, jotka muutenkin ovat yhteiskunnassa vallalla: yhdenmukaistamista ja tasapäistämistä. Ja voi nämä kokkostandardit nähdä myös yhtenä yrityksenä rauhoittaa protestanttien ja katolisten välistä jatkuvaa jännitettä.

***

Sitten juoksin Sederholmin taloon katsomaan toista päänäyttelyistä (2.3.–29.4.), jonka ripustaminen oli vielä pahemmin kesken, mutta jotain toki näin, jotta sain kasaan tällaisen pikkubuffin:

No Exit tutkii urbaania maailmaa

Jo 12. kertaa järjestettävä Helsinki Photography Biennial keskittyy tänä vuonna urbaaniin. Kahdessa päänäyttelyssä esiintyy kansainvälinen joukko kuvaajia, myös suomalaisia.

Katsojalle tarjoutuu monia hyviä rinnastuksia: esimerkkinä vaikkapa Sanni Sepon kuvat helsinkiläisistä siirtolapuutarhoista ja newyorkilaisen Nina Bermanin kuvat Bronxin yhteisöllisestä kaupunkiviljelystä.

Kaupunki on romantiikaltaan aina ambivalentti, kuten käy ilmi saksalaisen Michael Wolfin Tokion metrossa kuvatuista henkilökuvista. Ihmiset ovat poski ikkunassa, mutta kuitenkin kuvaaja onnistuu tekemään heistä maalauksellisia muotokuvia.

Michael Wolf (s. 1954): Tokyo Compression.
  

Katukuvauksen perinteetkin muuttuvat. Kun meksikolainen vanha tekijä Enrique Metinez kuvaa onnettomuuksien rujoa estetiikkaa, niin skeittaustaustainen Tuukka Kaila ei hae ratkaisevaa hetkeä, vaan tuo esiin lukemattomia, myös tyhjiä hetkiä.

***

Hakasalmen huvilaan en sitten edes enää ehtinyt, koska lehden taitto odotti jo puolilta päivin. Toisinaan kriitikkokin on siis kuin kiireinen reportteri. Siinä ei muuten ole mitään hauskaa – tai edes herooista.