Kriitikkokin voi fanittaa

Somessa kun tupataan olemaan kuulemma liiankin avoimia ja kertomaan omista vähän hävettävistäkin asioista, niin ajattelin minäkin nyt ihan kokeeksi osallistua tällaiseen – täysin selvin päin ja päivällä. Olen ollut koko ikäni varsin huono fanikulttuurin harrastaja ja väliin suorastaan inhoan sitä – tai en ainakaan oikein ymmärrä. Ja enköhän sortunut juuri vähän aikaa sitten itse juuri sellaiseen! Satuin istumaan samassa ravintolassa norjalaisen A K Dolvenin (s. 1953) kanssa. Olen fanittanut hänen taidettaan jo 1990-luvulta saakka ja niinpä päätin mennä kertomaan sen hänelle itselleenkin – olen nimittäin huomannut, että eivät taiteilijat taida saada lainkaan niin paljon suoraa myönteistä palautetta kuin ansaitsisivat. Olin niin innostunut, että pyysin samalla luvan ottaa valokuvankin:

Ja kun en jäänyt turhia lörpöttelemään, ei hän tuntunut yhtään häirityksi tulleelta – päin vastoin.
Jotta en juoruaisi ja pilaisi jotain tekeillä olevaa proggista, en kerro niitä henkilöitä, joiden kanssa hän istui.
Tämä oli muuten ensimmäinen kerta kun pyysin ottaa valokuvan lähietäisyydeltä sellaisesta taiteilijasta, jota en ole koskaan varsinaisesti tavannut.
Pannaan nyt samaan syssyyn sitten toinenkin avomielinen tunnustus. Olen yhden ainoan kerran elämässäni pyytänyt idoliltani nimikirjoituksen – jos ei siis oteta lukuun tuttujen kirjoihin pyydettyjä omisteita. Se tapahtui Tavastialla, kun olin osapuilleen 18-vuotias. Näin Dave Lindholmin juomassa paukkuaan yksin pöydässään – silloin ei ollut hänen keikkansa. Kaivoin esiin paperinpalan ja kynän valmiiksi ja kävelin hänen luokseen ja esitin lyhyesti pyyntöni ja karkasin välittömästi hänen signeerattuaan paperinpalan – en halunnut sanoa mitään tyhmää, koska kuitenkin häpesin tilannetta. Sen paperinkin sitten hukkasin kai samana iltana. Tältä Dave tai silloinen Isokynä – ensimmäinen kotimainen musiikki-idolini ja ehkä kaikkien aikojen voimakkain sellainen – kuulosti silloin (alla live-versio seuraavalta vuodelta):

Muita tämän alan tunnustuksia minulla ei sitten kai olekaan.

PS. Ja onks, hitto soikoon, vähän ajankohtaista, kuin enteellistäkin? Meille on sitä aikaa annettu kuluneena 40 vuotena ihan tarpeeksi, mutta valot taitaa sammua pikkuhiljaa pois:

Meille on annettu aikaa
kehittää oikea pää,
mutta valot sammuu jo pois.
Kaikki menee seinään,
kaikki menee seinään.

Kansa saa tietoa arkaa
siitä miten elää nyt,
mutta valo poissa on.
Kaikki menee seinään,
kaikki menee seinään.

Näyttelykuvia 232 & 233 & 234 & 235: Pahalle päälle ja hyvälle päälle

Torstaina oli vilkas avajaipäivä. Helsingin Taidehallissa olisi ollut eliitin hyvävelisiskoavajaiset, mutta minulle Carnegie Art Awardista (3.12.2010–16.1.2011) riitti vallan mainiosti päivällä pidetty pressitilaisuus. Olin tehnyt näyttelystä luettelon pohjalta jo Kauppalehteen ennakkojutun, mutta kyllähän taidetta kirjojen sijaan on katsottava livenä. Mutta olihan ärsyttävän huono näyttely. Yksi kollegoistani sanoi: "Olipa teennäinen." Toinen totesi, että näin kun maalaustaiteen kenttää tarpeeksi laajennetaan, "alkaa näyttely näyttää kuin miltä tahansa vuosinäyttelyltä". Kuinka oikeassa hän olikaan:

Näyttely onnistui olemaan jopa vanhahtavan ja moneen kertaan nähdyn näköinen – kuten vaikkapa Tone Kristin Bjordamin (s. 1975) veteen hitaasti sekoittuvat maalit videolla. Ja sitten ne harvat varsinaiset maalausmaalaukset, joita tässä maalaustaidekilpailussa nähtiin, olivat vielä osa erityisen kökköjä, kuten vaikkapa Kristina Janssonin (s. 1967) tylsät – vaikka syntytarina olisi ollut kuinka kiinnostava tahansa, ja senkin olen jo osin unohtanut enkä edes jaksa yrittää kertoa sitä, minkä muistan – ja kömpelöt maalauksensa, joille oli jostain käsittämättömästä syystä annettu toinen palkinto (600 000 kruunua – voi herran tähden!):

Kristina Jansson, Castle-Be-Geist.

Enkä kyllä jaksaisi katsoa enää yhtäkään Marianna Uutisen (s. 1961) ylimielistä pinkkiä elettä.

Oli siellä muutama hienokin työ, suorastaan kaunis, kuten vaikka A K Dolvenin (s. 1953) ja Seppo Renvallin (s. 1963) videot, mutta niitä olisin mieluummin katsonut ihan eri kontekstissa kuin pohjoismaiden elitistisimmän maalaustaidekilpailun teosten joukossa. Oma valintani taisi lopulta kallistua Dolveniin, mutta en minä tälle kuolleen aviomiehen paitoja kuvaavalle riipaisevan kauniille filmille mitään maalaustaidepalkintoa olisi antanut:

Harvoin tulee näyttelyssä oikein kunnolla pahalle päälle, mutta nyt tapahtui juuri näin. Rupesin jopa syyttä suotta ärhentelemään Taidehallin viestintävastaavalle Sanna Kangasluomalle, mutta ehkä hän osasi hymyillen laittaa kiukkuni johonkin ansaittuun lokeroon.  

***

Taidehallin studiossa oli sveitsiläishaitilaissyntyisen Sasha Huberin (s. 1975) pikkuhauska kollaasinkaltainen I Love JaNY (3.12.2010–16.1.2011), joka kertoo Huberin tädistä Jany Tombasta. Tämä muutti 1960-luvulla Haitista New Yorkiin ja pääsi aina huippumalliksi asti. Ei Huberin pläjäys nyt mitään suurta taidetta ollut, mutta tuli kummiskin vähän veikeä olo, kun näki itse Jany-tädinkin studiossa omia kuviaan ihailemassa:

En tiedä, onko tämä nyt vähän setämäistä, mutta minusta tuntuu siltä, että Huber on Kuvataideakatemiasta maisteriksi valmistuttuaan (2006) ollut vähän turhan nopeassa nousukiidossa. Toivottavasti pitää huivista kiinni.

***

Galleria Sculptorissa näin hienoimman videoinstallaation pitkään aikaan. Markus Kåhre (s. 1969) oli pystyttänyt galleriaan Ravintola Pidot (3.12.201–2.1.2011), jossa eri alojen toimijat – muun muassa Claes Andersson – aivan niin lämmin ja surumielinen kuin muistinkin – ja Mauri Ylä-Kotola – aivan niin tosielämälle vieras ja kopea kuin muistinkin (olen puhunut kummankin kanssa yhden kerran elämässäni) – keskustelivat ravintolapöydissä Kåhren kanssa muun muassa rakkaudesta ja taiteesta. Muun muassa Platonin Pitoihinhan tässä Kåhren oivaltavassa pitopalvelussa palattiin. Minäkin palaan tähän oivaan duuniin sitten, kun Kauppalehden juttuni ilmestyy:

Kåhre oli ulottanut teoksensa hauskasti aina kadulle asti:

  

***

Ja aivan yhtä taidokas installoija oli Forum Boxissa juuri uniaan kirjana julkaissut Harri Larjosto (s. 1952), jonka yö- ja päivätietoisuus kävivät hänen näyttelyssään (3.12.2010–2.1.2011) kiihkeää vuoropuhelua. Boxin vaativia tiloja harvoin otetaan haltuun näin mennen tullen. Palaan tähänkin hienoon näyttelyyn Kauppalehden jutun myötä:

Ja sitten jo huomasinkin olevani tosi hyvällä päällä. Kyllä taide osaa välillä olla tosi kiinnostavaa!