Julkaistua 405 & Julkista taidetta 64: Julkinen taide ja kestävä kehitys

Eilen oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Kuvanveistäjäystäväni tulevat nyt ärähtämään minulle, koska menin pohtimaan heidän toimeentuloonsa littyviä asioita vähän kieli poskella. Kolumnistin tehtävä kuitenkin on provosoida ja vähän törkkiä. On sitä paitsi terveellistä toisinaan joutua miettimään työhönsä liittyviä isoja asioita. Sitä minäkin teen aika usein, kun aistin, että taidekriitikon työtä ei välttämättä pidetä työnä lainkaan. On hyvä joutua hakemaan argumentteja työnsä perustelulle.

Sakari Tohkan (1911–1958) suihkulähdeveistos Tursas ja vedenneito (1940) on yksi Helsingin monista toimimattomista vesiveistoksista. Ei taiteilija sitä tällaiseksi suunnitellut.

Ja on minun, hitto soikoon, sanottava, että tolkku asioissa pitää olla. Tein nimittäin vähän lisää taustatutkimuksia ja sain selville, että Pekka Jylhän (s. 1955) Kekkos-monumentin ylläpito maksaa jopa enemmän kuin jutussani arvioin: summa on 40–50 tuhatta euroa vuodessa. Siis esimerkiksi paljon enemmän kuin minä tienaan. Nykytaiteen materiaalit ja tekniset ratkaisut sekä niiden tuottamat ongelmat saattavat olla muutenkin vähän ennustamattomia – klassista pronssia ja graniittiahan ei juurikaan tarvitse kunnostaa. Kuinka monta vesielementin sisältävää veistosta on ympäri vuoden toimimatta, koska veden käyttö on sekä kallista että sen vaatima puhdistus vaikeaa?
No, tässä tämä:

Julkinen taide ja kestävä kehitys

Olen monesti miettinyt sitä, että missä vaiheessa julkinen taide kohtaa saturaatiopisteensä, siis sen kyllääntymistilan, jolloin lisää ei enää mahdu tai lisääminen ei enää kannata – jolloin se ei enää ole mielekästä.

Otetaan ihan käytännön esimerkki. On varsin epätodennäköistä, että Esplanadin puistoon Helsingissä lisättäisiin yhtään pysyvää veistosta. Nyt niitä on viisi, joista kolmella juhlitaan kansallissankareitamme: Runebergiä, Topeliusta ja Leinoa. Esplanadin puisto on saavuttanut saturaatiopisteensä, se on ikään kuin valmis, ja koska suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että kulttuuriperintökohteita on vaalittava, on myös epätodennäköistä, että yhtäkään noista viidestä veistoksesta koskaan poistettaisiin.

Toisin kuin taloja, julkisia veistoksia ei edes tarvitse suojella: sellainen kun on paikalle pantu, se seisoo siinä hamaan tappiin asti. Joitakin poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia erityistapauksia. Esimerkiksi jos kaupunki on joskus jostain kumman syystä päättänyt pystyttää veistoksen, josta kukaan ei sitten pidä ja jonka taiteellista arvoa ei kukaan asiantuntija puolusta, on hyvin epätodennäköistä, että sitä kuitenkaan koskaan pantaisiin uusiokäyttöön.

Taiteen ja kulttuurin yhteydessäkin on alettu puhua kestävästä kehityksestä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura on juuri julkaissut e-kirjan Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Siinä ei tietenkään pohdita sitä, miten taide voi alkaa kuormittamaan ympäristöämme – päinvastoin: siinä pohditaan pikemminkin kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyttä, muun muassa sitä, miten kulttuuriperinnöllä on oma merkittävä vaikutuksensa kollektiivisen identiteetin kannalta.

YK:n ympäristö- ja kehityskomitean (WCED) asettaman ns. Brundtlandin komission tunnettu määritelmä kestävästä kehityksestä toteaa, että ”kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

Jatketaan ajatusleikkiä Esplanadin puistosta – tai itse asiassa mistä tahansa suomalaisen kaupungin ns. arvoympäristöstä. Veistokset ovat epäilemättä tyydyttäneet aikansa nykyhetken tarpeet – miehisen ja nationalistisen korkeakulttuurin tarpeet, joissa julkisilla paikoilla ei naisille tai tavallisille ihmisille juuri sijaa ollut. Kaikennäköiset tavalliset miehet pääsivät 1940–50-luvuilla nimettömiin kollektiivisiin joukkohautoihin sankaripatsaiden kautta. Hyvännäköisiä tavallisia naisia puolestaan kuvattiin nimettöminä alastomina hahmoina, kuten Esplanadin toista päätä somistavassa Ville Vallgrenin Havis Amandassa.

Pronssi ja graniitti eivät lumitaakan alle romahda – Veikko Hirvimäen (s. 1941) Kuningasajatus (1985) kestää myös istumista.
  

Yksi historian ominaisuuksista on se, että sitä voidaan kirjoittaa uudelleen ja että sitä voidaan täydentää myöhemmin. Julkiset veistokset ovat kuitenkin sananmukaisesti kiveen hakattuja, ja niiden välittämä kulttuuriperintö on melko jähmeää. Veistosten sanomaa on vaikea päivittää.

Helsingissä on viitisensataa julkista ulkotaideteosta. Julkisen ulkotaiteen saturaatiopistettä on vaikea kuvitella, koska kaupunki kasvaa ja uusia alueita rakennetaan. Esimerkiksi Arabianrantaan on pystytetty kohta jo sata julkista taideteosta, eikä likikään kaikkia niistä osaamattomampi silmä tahdo edes huomata. Mutta kyllä se saturaatiopiste jossain on: kuvitelkaapa vaikka Helsinkiä, missä olisi 15 000 julkista taideteosta. Siinähän ei olisi mitään mieltä.

Koska julkinen taide on kuitenkin kumuloituvaa luonteeltaan – taide vain lisääntyy eikä sitä koskaan poisteta –, on tuo mielettömyyden vaara reaalinen. Tätä vauhtia se tapahtuu esimerkiksi vuonna 3413. Mutta eihän niin pitkälle voi tai edes tarvitse ajatella. Vai tarvitsisiko sittenkin, jos kuitenkin otamme kestävän kehityksen ihan tosissamme?

Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen herätti vuosi sitten kohua ja varmaan mielipahaakin lausunnollaan, jonka mukaan ”lemmikkieläimistä on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan”. Entäpä jos joku heittäisi ajatuksen, että pysyvistä julkisista taideteoksista on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan? Taiteen ylläpitokin nimittäin maksaa. Helsingin taidemuseon johtokunta esimerkiksi hyväksyi juuri sen, että Annikki Luukelan vasta 28-vuotias neonvaloteos Verkosto (1995) Kaisaniemen metroasemalla kunnostetaan 22 000 eurolla. Pekka Jylhän Kekkosen muistomerkin kiertovesi- ja lämmitysjärjestelmän ylläpito ja sorsankakanpuhdistus taitaa maksaa saman summan vuositasolla.

Mutta enhän minä tietenkään ihan tosissani ole, ja tuttavapiiriinikin kuuluu aivan liikaa taiteilijoita, jotta moisia uskaltaisin ehdottaa.

Järkevä vaihtoehto olisi ehkä kuitenkin miettiä pysyvyyttä. Voisiko kukin aika tehdä ympärilleen juuri itselleen mielekästä väliaikaista julkista taidetta, joka kierrätykseen mentyään säilyisi jälkipolville ja heidän tulkinnoilleen ainoastaan hyvin tehdyn dokumentaation avulla?

***

PS. Mainitsemani e-kirja on ladattavissa pdf:nä tästä linkistä.

Taidemuseon johtokunta 1

Eilen pidettiin Helsingin taidemuseon johtokunnan ensimmäinen kokous. Johtokunnan kokoonpano kaudelle 2013–16 on seuraava: 

Jäsenet (9)			Varajäsen
Pj. Thomas Wallgren	SDP		Jonna Lindqvist	SDP
Vpj. Otso Kantokorpi	Vas		Saija Salonen	Vas
Jussi Salonranta	Kok		Ritva Rautio	Kok
Elisa Koponen	Kok		Marko Lipponen	Kok
Nina Adamsson	Kok		Jukka Seppinen	Kok
Pauli Waroma	Vihr		Teemu Korpijärvi	Vihr
Kirsikka Moring	Vihr		Erja Väyrynen	Vihr
Kimmo Sarje	SDP		Otto Köngäs	SDP
Valentina Ahlavuo	PS		Samuli Virtanen	PS

Kaupunginhallituksen edustaja Tuomas Rantanen
Varaedustaja Tuuli Kousa
Esittelijä: taidemuseonjohtaja
Sihteeri: taidemuseon hallintopäällikkö

Paikalla olivat kaikki varsinaiset jäsenet. Vähän sellaista harjoittelua kokous oli. Ensin tutustuttiin Ahjo-tietojärjestelmän käyttöön ja sitten hypättiin suoraan asiaan ja julkisiin teoksiin: hyväksyttiin Annikki Luukelan (s. 1944) Verkoston (1995) korjaussuunnitelma sekä Tapio Junnon (1940–2006) Rakkauden ja valppauden siirto- ja kunnostusuunnitelma. Sitten käytiin läpi taidemuseon tilinpäätös 2012 sekä taidemuseon vuoden 2013 talousarvion sopeutus. Tämä outo sana 'sopeutus' tulee siitä, että museo toimii ns. nettobudjettiperiaatteella. Museolta edellytetään tietty nettotulos, ja budjetoinnin sisällä on siis liikkumavaraa momentilta toiselle. Luvut tuntuivat olevan kohdillaan, eikä mitään erityistä keskustelua syntynyt. 
Ilmoitusasioissa vähän viriteltiin kolmea suurta asiaa, joista tullaan vielä keskustelemaan pitkään ja hartaasti:
1) Uuden museonjohtajan valinta. Nykyinen johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénhän lähtee jossain vaiheessa Buffaloon museonjohtajaksi, joten uuden johtajan valinta käynnistynee kevään mittaan ja on todennäköisesti ja toivottavasti valmis syksyn alkaessa. Olen eräässä kolumnissani jo aiemmin sivunnut aihetta ja tuonut esiin mielipiteeni siitä, että museo tarvitsee ennen kaikkea hyvän hengenluojan.
2) Museon tilakysymykset. Museohan tulee saamaan käyttöönsä Kulttuurien museolta vapautuvat tilat Tennispalatsissa, ja tässä kohden on syytä miettiä sitä, missä määrin sitoudutan Tennariin, minkälaisia parannuksia museon näkyvyyden ja toiminnallisuuden kannalta on syytä tehdä. Samalla minua kuitenkin mietityttää oman museorakennuksen mahdollisuus. Ehdin jo itsekseni visioida sellaistakin vaihtoehtoa, että museo valtaisi koko rakennuksen, jolloin saisimme aikaan keskeisellä paikalla sijaitsevasta hienosta funkisrakennuksesta koko Pohjolan hienoimman taidemuseon. Ystäväni Esko Vesikansa muistutti myös eräässä keskustelussamme Hanasaaren tulevaisuudessa vapautuvasta voimalasta (verratkaa Tate Modern!), jonka ympärille kasvanut ja kasvava alue on täynnä kulttuurista elämää: Kalasatama, Taideyliopisto ja Suvilahti... Tässä visioimista vielä riittää!
3) Museon suhde Checkpoint Helsinkiin. Jos käy niin, että Helsingin kaupunki tulee rahoittamaan projektia huomattavilla summilla, on Helsingin taidemuseon roolia uudessa tilanteessa ja mahdollisessa yhteistyössä mietittävä aika tarkkaan. Mitkä ovat esimerkiksi taidemuseon resurssit ottaa hoitoonsa rinnakkaisen hankkijatahon tuottamaa taidetta, mikäli joku yhteistyökuvio syntyy? Nykyisillä resursseilla se ei ainakaan onnistu, koska kokoelmatoiminnassa teoksen hankinta muodostaa vasta pienen osan kaikesta siihen liittyvästä: varastoinnista, ylläpidosta, konservoinnista jne. Omassa puheenvuorossani yritin korostaa sitä, että taidemuseon johtokunnan on otettava varsin aktiivinen rooli tässä prosessissa – täytyy nimittäin muistaa, että siihen velvoittaa jo johtosääntökin: "Johtosäännön mukaisesti Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta ja taidemuseotoiminnasta sekä muista niille määrätyistä tehtävistä hyväksyttyjen tavoitteiden mukaisesti." 
Checkpoint Helsingin rooli saattaa olla aika mittava tuossa "kaupungin kuvataidepolitiikassa", joten kyllä tässäkin asiassa siis töitä tulee olemaan.
Mutta kuten totesin, näitä asioita vasta viriteltiin. Mutta hyvä niin, jotta kollegani johtokunnassa pysyvät vireinä hankkeisiin liittyen. 
Mainittakoon vielä sekin, että johtokunta tuntui ainakin ensikokemuksen jälkeen hyvin toimivalta, järkevältä ja keskustelevalta.