Julkaistua 539 & 540 & Virossa 118 & Luettua 128: Kohti valon ydintä & Varkain voittoon

Eilen tuli postista tuorein Taide (3/14). Minulta oli lehdessä sekä yksi kirja-arvostelu että yksi näyttelyarvostelu. Kirjajuttu vaivaa minua vieläkin vähän, koska ärsyynnyin joistain asioista, ja kun olisin vihdoin päässyt kehumaankin kirjaa (mihin olisi kyllä löytynyt perusteita), oli koko merkkimäärä jo aikoja sitten käytetty ja jouduin jopa lyhentämään juttua. Joskus vain käy näin. 

Kohti valon ydintä

Kati Lintonen, Anna-Kaisa Rastenberger ja Elina Heikka: Valokuvataiteen ydin. 1900-luvun suomalaiset valokuvat ja taidepuhe. Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki 2014.

 

Suomalaisen valokuvataiteen – ja lisäksi muun valokuvaa käyttävän nykytaiteen – tie suomalaisen taiteen keskiöön alkaa olla kartoitettu. Perusteoksia on ilmestynyt jo 1990-luvulla: Valokuvan taide (1992), Valoa 1839–1999 (1999) ja Varjosta (1999) saa nyt seurakseen etabloidun taidemaailman keskiöön kohdistuvan peruskirjan, joka suhtautuu kaanoniin kriittisesti mutta joka tulee olemaan keskeinen tekijä uudelleen määrittyvän kaanonin synnyssä.

 Tekijöillä riittää yhteisiä nimittäjiä, etenkin määrittelyvallan käytössä, joten ongelmatonta tällaisen kirjan vastaanotto ei saa olla. Kaikki ovat toimineet Valokuvassa ja sen seuraajassa Kuvassa. Kaikki ovat työskennelleet Suomen valokuvataiteen museossa. Kaikki ovat siis olleet auktoriteetteja valokuvaan liittyvän institutionaalisen vallan, kielenkäytön ja määrittelyn prosessissa. 

Lähihistorian kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on vielä vaikeampaa, kun kirjoittaja itse on ollut sitä rajaamassa. Tämä näkyy varsinkin Anna-Kaisa Rastenbergerin tekstien niissä osuuksissa, joissa hän käsittelee Kuva-lehden roolia. Sävy on toki itsekriittinen, mutta en malta olla toteamatta sitä, että jos kyseessä olisi mieskirjoittaja, teksti herättäisi taatusti ajatuksen ”setämäisestä muistelusta”. 

Ajauduin tällaiseen vastakkainasetteluun jotenkin väistämättömästi, tahtomattani. Tätä pohtiessani kuitenkin tajusin, että sukupuolittavat kysymykset taitavat olla suomalaisen taiteen lähihistorian kentässä nimenomaan valokuvataiteelle ominainen ja ehkä vähän traumaattinenkin  erityisongelma. Muun kuvataiteen alueella ei 1980-luvun jälkeen tällaisia keskusteluita ole juurikaan tarvinnut käydä – ainakaan kovin akuutisti. Kirjoittajat tuovat valokuvan historiaa jännittäneen amatöörien ja ammattilaisten välisen rajapinnan hyvin esiin, mutta eivät lähesty kovinkaan analyyttisesti sukupuolikysymyksiä. 

Kirjan alkuosaan jäsennelty ”paalupaikkojen” ketju – piktorialismi, modernismi, naisten siivittämä nousukausi (alkaen Hippolyten 27 naisvalokuvaajan näyttelystä vuonna 1984) ja Esko Männikkö – tuo mieleeni jopa Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historian huipulta huipulle (1985): juonteet, nivelkohdat, aluskasvillisuus, harmaat alueet ja katvealueet siivotaan liian tehokkaasti pois. Toisaalta, ytimeenhän – myös taidepuheen ytimeen – kirjoittajat sanovat pyrkivänsäkin. Tästä kertoo sekin, että valokuvan taidepyrkimyksissä he ottavat analyyttisesti esiin piktorialismin, jota ei Suomessa ole juurikaan ennen käsitelty. 

Kirjan rakenne on hieman outo. Jälkimmäinen osa (’Valokuvataiteen ydinkysymykset’) palaa niihin asioihin, jotka ensimmäisessä tuntuivat häviävän, muun muassa valokuvan dokumentaarisuuteen. Tekstiä tukevan kuvituksen rooli korostuu kuitenkin edeltäjiin verrattuna hyvin: siinä missä Valokuvan taide esitti kontekstittomia yksittäisiä kuvia, Valokuvataiteen ydin näyttää myös kuvia kuvista alkuperäiskäytössään, lehtien ja kirjojen sivuilla. 

Jäin kuitenkin kaipaamaan parempaa koordinaatiota ja jäsentelyä. Tämä koskee myös juttujen tasapainoa: jotkut asiat sivutaan vain tiiviillä kommentilla, joihinkin käytetään selvästikin liian yksityiskohtaisesti tilaa pitkiä sitaatteja lainaten. Omat mieltymyksetkin tuleva hassusti esiin: tutkijoiden ote esimerkiksi taiteilijoiden ja teosten arvottamiseen on kautta linjan melko hillitty, mutta purskahtelee väliin: Ulla Jokisalon samassa kuvatekstissä esiintyy peräti kahteen kertaan sana ainutlaatuinen. 

Ehkä tämä on nyt se antiteesi. Kolmessa edellä mainitussa kirjassa toimittajat olivat valokuvan perusäijiä: Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Ja vaikka kirjoittajat ovatkin eri-ikäisiä, en välty siltä tunteelta, että tämä on myös sukupolvikirja – vähän niin kuin kahden eri-ikäisen kuvataiteen tutkijan, Marja-Terttu Kivirinnan ja Leena-Maija Rossin 1980-lukua käsitellyt Koko hajanainen kuva (1991) aikoinaan

 Elämähän on dialektiikka, joten antiteesi on aina tarpeen. Jäämme odottamaan synteesiä. 

***

Varkain voittoon 

Köler Prize 2014 

Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, Tallinna 26.4.–15.5. 

Köler-palkinnosta on tullut kuin varkain Viron tärkein taidepalkinto. Siitä on tullut myös iso mediatapahtuma. Itse asiassa sen jakava museo EKKM (Viron nykytaiteen museo) ja itse palkinto ovat kuin taiteellisia interventioita taidemaailmaan. Ne ovat fiktiivinen hyökkäys, josta on tullut totta: instituutiokriittisestä performanssin kaltaisesta toiminnasta on tullut yksi Viron taidemaailman merkittävimmistä instituutioista – ja varsin lyhyessä ajassa. 

EKKM perustettiin vallattuun Tallinnan energialaitokselta vapautuneeseen rähjäiseen rakennukseen. Kaksi taiteilijaa – Marco Laimre ja Neeme Külm – valtasi tilan vuonna 2006, ja seuraavana vuonna museo aloitti toimintansa. Vallattu, varsin anarkistinen paikka on nyttemmin päässyt jo virallisen tuen piiriin, ja se on selkeästi vakiinnuttanut toimintansa – menettämättä silti perusluonnettaan. Yksi syy onnistumiseen on varmaankin se, että mukaan liittyi varhaisessa vaiheessa taidehistorioitsija, kuraattori ja kriitikko Anders Härm, joka tuntee instituutioiden metkut perin juurin. 

EKKM ja Köler Prize tuovat mieleeni välittömästi Antti Majavan, joka tuoreessa kirjassa Alaston totuus taiteesta (Into 2014) totesi: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.” Tähän voisimme siis Viron esimerkin avulla lisätä: ”Ja luomalla niitä itse.” 

Kuvataiteessa on viime vuosina puhuttu paljon appropriaatiosta (= omaksi ottaminen, haltuunottaminen) yhtenä nykytaiteen metodeista. Analogisesti tälle EKKM on kuin huikea meta-appropriaatio. 

Kyseessä on siis melkoinen tuhkimotarina. Mutta kuinka tämä todennetaan, kuinka varmistetaan, ettei kyse ole vain lume-ilmiöstä? Vastaansanomattomasti: viime vuoden Köler-palkinnon – ja myös yleisöäänestyskilpailun – voittaja Jaanus Samma edustaa Viroa Venetsian biennaalissa vuonna 2015. 

Eräs vanhempi virolainen taiteilijaystäväni totesi, että oleellista on myös se, että Köler Prizen avulla on laman jälkeinen yksityinenkin raha saatu mukaan taide-elämään. Tämä ei ole kuitenkaan johtanut rahan merkityksen erityiseen korostumiseen (vrt. Ars Fennica tai Carnegie): pääpalkinto tänä vuonna on 6 000 euroa, ja yleisöäänestyksen voittaja saa 1 000 euroa. Paljon oleellisempaa taitaa olla se, että esimerkiksi verkostoitumisen mahdollistava palkintoraati on valittu huolella ja kansainvälisesti: tänä vuonna mukana on suomalaisen Taru Elfvingin lisäksi muun muassa vanha kettu René Block.

Itse palkinto on sekin kuin mainio, ehkä vähän ironinenkin appropriaatio. Johann Köler (1826–1899) oli nimittäin Viron kansallisen heräämisen sankareita, ensimmäinen virolainen ammattitaidemaalari. Sitä paitsi Köler Prize kuulemma rimmaa hyvin Turner Prizen kanssa.

Köler-palkinto jaetaan nyt neljättä kertaa. Ehdokkaita on viisi: Jass Kaselaan, Kiwa, Kärt Ojavee, Johannes Säre ja ryhmä Visible Solutions OÜ (Karel Koplimets, Taaniel Raudsepp ja Sigrid Viir). Jokaiselta taiteilijalta on esillä kaksi omavalintaista teosta, yksi vanha osapuilleen kolmen vuoden sisältä ja yksi kilpailua varten valmistettu. 

Jass Kaselaan.

Jass Kaselaan (s. 1981) on Viron nuoren polven veistäjistä huikeimpia. Hän on kuin spektaakkelin ajan jälkeisten spektaakkeleiden taikuri. Hän tekee massiivisia ja emotionaalisesti vaikuttavia installaatioita, joiden sekaan katsojan on suorastaan vaikea mahtua – niin tiineiksi pelkällä omalla olemisellaan teokset tilan hedelmöittävät. Puutarhan (2012) mustuus ja tilan täyttävä sähkön ääni tuottavat paranoidin tunnelman. Puinen kirkko keskellä tilaa on kuin monumentti sille, että uskonto on redusoitu pelkäksi koneeksi – ei edes sähköenergiaksi. Toisessa teoksessaan Kaselaan on tehnyt roskisten vierestä löytyneistä pikkuisista nukeista jättimäisiä betoniveistoksia. Ja roskiksethan olivat tietenkin samasta materiaalista rakennettujen massiivisten talojen takapihoilla. 

Kiwa.

Multitaiteilija, erityisesti äänitaiteestaan ja musiikistaan tunnettu Kiwa (s. 1975) aloitti uransa omatekoisena supertähtenä – vähän kuin Viron Andy Warhol – mutta on pitkin uraansa mennyt zeniläisempään suuntaan. Niinpä hän onkin kehitellyt nothingologiaa – ei minkään tutkimista niin usein kuin mahdollista. Kun esimerkiksi printteri varoittaa, että muste on loppumassa, hän printtaa mustaa neliötä (ei mitään henkilökohtaista, Malevitš!) niin kauan, että viimeinen tuloste on valkoinen. Sen jälkeen hän jopa ilmoitti Malevitšin tavoin lopettavansa kuvataiteen tekemisen. Mutta kuten tiedämme, se ei se ole helppoa – niin kuin ei-minkään tekeminenkään Sen eteen täytyy tehdä paljon työtä. 

Kärt Ojavee.

Taide ja muotoilu ovat tunnetusti tuottaneet vaikean hankauspinnan. Kärt Ojavee (s. 1982) on tekstiilitaiteilija, joka ylittää tämän kevyesti – hän voisi vallan mainiosti olla mukana Linzin maineikkaassa Ars Electronicassa. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Tallinnan teknillisen yliopiston biorobotiikan keskuksen kanssa ja on muotoillut esimerkiksi Play Me -tyynyjä (2011), joissa meille kaikille tutu sanat – play, stop, rewind, fast forward, pause – eivät ole pelkkiä koristeita vaan todella toimivat lupaamallaan tavalla. Pehmeä elektroniikka on kudottu kankaaseen ja sisään pääse lataaman materiaalia USB-kaapelia pitkin. 

Johannes Säre.

Johannes Säre (s. 1983) kuuluu siihen joukkoon nuorempia taiteilijoita, jotka ovat jo alkaneet kierrättää ironisin kommentein vanhempaa käsitetaidetta – neokonseptualismiksi sitä taidetaan maailmalla nimittää, vaikka Särellä ei olekaan paljon yhtymäkohtia esimerkiksi Damien Hirstiin. Hänen Nimetön savurengastykkinsä (2013) oli häkellyttävä kokemus. Bassoreflektikaittuimesta tehty tykki puhaltaa täydellisiä savurenkaita ja puffauttaa samalla täyteläisen äänen. Miksi? Sitä on turha kysyä edes taidekriitikolta. Mutta sen äärellä katsoja tuli lumoutuneeksi ja viihtyi loputtoman pitkään. 

Visible Solutions OÜ.

Visible Solutions OÜ rakentaa taloudellisen toimintansa antikapitalismille ja kriittiselle konseptualismille. Toisin kuin nykyinen suomalainen luova talous -intoilu, tämä osakeyhtiö tuottaa vain kriittistä luovuutta, ei sen tuotteistettavia sovellutuksia. Vähän niin kuin Bonk Business aikoinaan. Heillä on esillä muun muassa hermeettisessä lasikuvussa Taideteos, joka koostuu vain omasta arvostaan (2013). 

Yksi nykytaidetta määrittävä tekijä lienee se, että taiteilijat yrittävät epätoivoisesti lopettaa taiteen – koskaan siinä onnistumatta. 

Ei taide sulaudu mihinkään. Kohta meillä on taas Köler-palkinnon voittaja, ja hän pitää yksityisnäyttelyn. Ja jää odottelemaan Venetsian-matkaa. Kirjoittajatkin toistavat kliseitään ja hegemonisia rakenteita ylläpitäviä ylisanoja. Näissä kuvissa ja tunnelmissa toteankin tylsästi mutta informatiivisesti, että jos haluatte tutustua siihen, mikä Viron nykytaiteessa juuri nyt on keskeistä, kiirehtikää tähän näyttelyyn.

*** 

PS. Ja nyt on kilpailukin ratkennut. Kaselaan voitti Köler-palkinnon ja Säre voitti tiukan yleisökisan. 

Julkaistua 164 & Virossa 46: Merellisiä tarinoita?

Pitkähkön poissaoloni aikana oli ilmestynyt myös kesän Taide (3/11), johon olin kirjoittanut katsauksen Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kesän kuvataidetarjontaan:

Merellisiä tarinoita?

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden tarjonta ei sisällä mitään erityisiä jättiyllätyksiä.

Tiedättekö muuten mikä ja missä on Sibiu? Ei hätää, en minäkään tiennyt. Oli tämä romanialainen pikkukaupunki kuitenkin toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2007. Sitäkään en muistanut.

En usko, että vakava taiteenharrastaja hyötyy paljoakaan näistä kulttuuripääkaupunkivuosista. Ei se ainakaan Helsinkiin vuonna 2000 jättänyt yhtään mitään. Kunnallispoliittisesti kulttuurivihamielisestä ja gryndereiden luotsaamasta Turusta ei nykyaikaista kulttuurikaupunkia tahdo saada millään ilveellä, enkä usko, että tämäkään vuosi asiaa mihinkään muuttaa – vaikka kuinka riemuittaisiin siitä, kuinka keski-ikäiset amatöörit esittävät Hairia. Esimerkiksi Helsingissä sama hoidetaan karaokessa.

Vähän sama koskee Tallinnaa, jonka kulttuuripääkaupunkivuosi supistui supistumistaan budjettien pienetessä, kunnes tapahtuman suomalainen johtaja Mikko Fritze erosi tehtävästään ilmeisen turhautuneena jo huhtikuussa 2010. Tilalle astui keskustapuoluelainen Jaanus Mutli, ja näin tapahtumaa varjostanut tietty puoluepoliittinen juonne sai loogisen päätepisteensä. Keskustalaiset ovat jo pitkään johtaneet Tallinnaa, ja kulttuuripiireissä he ovat tulleet tutuiksi lähinnä huonolla taidemaullaan.

Kulttuurin modernia arkeologiaa. Kulttuurikattilan savupiipussa on edelleen jäljellä siihen vuonna 1978 Stalkerin kuvauksia varten maalattu "UN", joka toimi salaperäisen Vyöhykkeen rajana. Nyt se on jo varustettu muistolaatalla.

Tallinnassa on haluttu keskittyä tarinallisuuteen – turvallinen yleisaasinsilta – ja merellisyyteen, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että kunkin tapahtuman etäisyys on ohjelmavihkoseen laskettu kilometreinä merenrannasta. Tämän entisen Neuvostoliiton alusmaan aikoinaan niin suljetulle merelle avautuminen tulee kestämään vielä pitkään. Ainoa konkreettinen merenranta-asia taitaa olla se, että entiset tsaarinaikaiset vesitasojen hangaarit Kalamajan kaupunginosassa, lähellä matkustajasatamaa muutetaan museoksi, mikä olisi sekin tapahtunut ilman kulttuuripääkaupunkivuotta.

Tsaarinaikaiset vesitasojen hangaarit oliva vielä viime kesänä miltei raunioina. Nyt niihin avataan joskus heinäkuussa – tarkkaa päivämäärää ei näköjään uskalleta vielä antaa – Merenkulkumuseon (www.meremuuseum.ee) uusi filiaali. 

Tavanomaisen hyvää kuvataidetta

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kuvataidetarjonta sisältää lähinnä sen, mitä vuonna 2011 olisi muutenkin tapahtunut. Eikä tässä ole mitään valittamista, sillä sekä Kumun että kahdella saman korttelin gallerialla lisätyn Tallinnan Taidehallin tarjonta on yleensä käymisen arvoista ja tavalla tai toisella kiinnostavaa. Niin nytkin.

Kumun suurnäyttely kesällä on gateways (25.9. saakka), joka kokoaa museoon nuoremman polven eurooppalaista kokeellista mediapohjaista taidetta. Kumussa voi tutustua myös nykyään Suomessa vaikuttavan taidemaalari Ludmilla Siimin tuotantoon hänen ja Jüri Palmin yhteisnäyttelyssä (28.8. saakka). Ja Kumulle tyypilliseen tapaan yhteistarjonta on sangen monipuolista. Isossa salissa on Pavel Filonov ja venäläistä avantgardea (18.9. saakka) sekä 3. Kerroksen B-siivessä flaamilaiset symbolistit James Ensor ja Jules de Bruycker (17.6.–30.10). Hädin tuskin siis päivän retki riittää, jos syödäkin aikoo.

Tallinnan Taidehallissa käsitellään vanhassa Itä-Euroopassa vieläkin erittäin traumaattista seksuaalisten vähemmistöjen tilaa näyttelyssä Kertomattomia tarinoita (26.6. saakka). Sen jälkeen siellä saakin tyytyä vuoden yleensä tylsimpään, vaikkakin omalla tavallaan kiinnostavaan näyttelyyn eli liiton vuosinäyttelyyn (2.7.–14.8.).

Vähän rosoisempaa

Aivan sataman kupeessa on jo muutaman vuoden toiminut hyvin anarkistinen, muutaman aktivistin vetämä Viron nykytaiteen museo (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum), joka on sekin imaistu nyt kulttuurikaupunkivuoden taikapiiriin. Ohjelma on vähän levällään, ja tiedotuskin sujuu miten sattuu, mutta kotisivuja (ekkm-came.blogspot.com) kannattaa yrittää seurata. 

 Viron nykytaiteen museon villi takapiha ja yksi sen puuhamiehistä, kuvataiteilija Marco Laimre (s. 1968).

 

Ihan EKKM:n vieressä on Katel (= Kattila), joka on jo muutaman vuoden ollut kulttuurikäytössä mutta väliin suljettu remontin takia. Se on legendaarinen paikka, jossa aikoinaan kuvattiin Andrei Tarkovskin Stalkerin (1979) sisäkuvaukset, mikä tuottaa paikalle aivan omaa lisäauraa.

Ja juuri Stalkeriin perustuukin Kattilan päätapahtuma, Stalking Stalker (24.–26.8.), minifestivaali, jossa on äänitaidetta, elokuvaa, kuvataiteita ja konsertteja. Jos joku tärppi Tallinnan kesästä pitäisi valita, niin ehkä se olisi juuri tämä. Tosin en ole oikein selvillä siitä, mitä kaikkea tapahtumaan kuuluu – Kulttuurikattilan tiedotuskaan (kultuurikatel.blogspot.com) ei oikein toimi.

Uutta kaupunkikulttuuria

Jos näkee vähän vaivaa eikä etsi pelkkiä spektaakkeleita, saattaa Tallinnasta löytää jotain vähän kiinnostavampaakin. Esimerkiksi Uuden maailman (Uus maailm) kaupunginosassa on jo jonkin aikaa toiminut arkkitehtien, kaupunkisuunnittelijoiden ja kansalaisaktivistien kollektiivi (www.uusmaailm.ee), joka pitää kaupunginosassa vireillä erilaisia katutapahtumia ympäri vuoden. Ratikalla 4 on keskustasta lyhyt matka tutkailemaan sitä, josko jotain löytyisi. 

Varsin kiinnostavalta ja täysin epäspektaakkelimaisemalta kuulostaa Murhepisteiden ketju (Murepunktide kett). Kaupunkitilaan on ympäri vuoden sijoitettu ”huomaamattomia masennuksenvastaisia laitteita”. Ohjeita voi yrittää etsiä järjestäjän kotisivuilta (www.kirbutsikus.com), mutta jälleen kerran niin virolainen kokemus: en minä oikein tahtonut kunnon informaatiota löytää.

Kiinnostava on myös kaupunki-installaatioiden festivaali Lift 11 (syyskuulle saakka), jonka kautta erilaiset arkkitehtuurin ja kuvataiteen rajapinnalla toimivat tekijät tuottavat muun muassa väliaikaisia yllättäviä installaatioita vähän minne tahansa. Vaan eipä heidänkään kotisivujensa (www.lift11.ee) informatiivisuutta voi kehua.

Parasta siis vain mennä Tallinnaan, poimia sataman telineestä paksu tabloidikokoinen ohjelmalehtinen Euroopan kulttuuripääkaupunki Tallinna – Tarinoita merenrannalta, joka on muuten tarjolla myös suomeksi. Sen kanssa voi mennä ensin kahville suunnittelemaan reissua ja sitten vain haahuilemaan kaupungille. Vakuutan, että kulttuurimatka voi olla ihan onnistunut, vaikka mitään kummallista ei juuri sillä retkellä löytyisikään. Pitää vain herkistyä pienille asioille.

Kalamajan kaupunginosaan pääse ratikoilla 1 ja 2. Kalamajassa on pitkin kesää erilaisia pihatapahtumia, näyttelyitä, konsertteja ja teatteria (www.telliskiviselts.info). Tai sitten voi vain istua kahvilassa ja ihailla paikallsta puutalokaupunginosaa. Kulttuuria se on sekin.

Näyttelykuvia 144 & Virossa 23: Kummallinen nykytaiteen museo

Merenrannassa olevan Linnahallin vieressä on jo muutaman vuoden ollut outo ja anarkistisen näköinen nykytaiteen museo, Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum (Põhja puiestee 35). Olen aina sen nähtyäni päättänyt pikaisesti mennä selvittämään sen luonnetta, mutta jostain kumman syystä en ole koskaan ehtinyt.

Nyt lauantaina 26.6. vihdoin sitten sinne sain mentyä. Ja varsin villi paikka tuntui olevan, niin kuin olin ajatellutkin. Sattumalta yksi paikan puuhamiehistä, kuvataiteilija ja kuraattori Marco Laimre (s. 1968) oli paikalla remontoimassa huonokuntoisen rakennuksen kattoa, ja hän kertoi paikan historiasta ja sen puolilaillisesta luonteesta:

Ja eiköhän museossa parhaillaan ollut näyttely ollut suomalainen, käsitteellinen museo sekin itsessään: nykyään Berliinissä vaikuttavan Eemil Karilan (s. 1978) Eemil Karila Kunstimuuseum 18.6.–18.7.), jossa oli useita Karilan videoita, joitain julisteita joulupukkimuseossa ja yksi installoitu huone kertomassa Karilan opiskelumenneisyydestä Tallinnassa. Hän on nimittäin valmistunut Tallinnan taideakatemiasta vuonna 2002. 

Karilan poliittissävyiset teokset sekoittavat tehokkaasti henkilökohtaista ja yhteiskunnallista – ja myös taiteessa niin vaikeaa huumoria. Karilan omin sanoin: "In their small ideological factories, artists are the laboratory and lab rats for their visionary research. Therefore, every work in this exhibition is an artist’s self-portrait. Hopefully, it is not narcissism, but pragmatism. In order to understand society, an individual must first understand his or her own role and place in it. Without understanding this, he or she will be the plaything of others until death and even thereafter."

Hieno näyttely ja vaikuttava paikka, jossa käymistä suosittelen kaikille nykytaiteen ystäville. Museo on avoinna ke–su 13–19. Talvisin paikka on ainakin toistaiseksi kiinni, koska rakennus ei ainakaan vielä ole ympärivuotisessa kunnossa. 

Eemil Karila, Tom of Lapland, video, 2010. Katso tästä myös teaser Youtubesta.

Luettua 5 & Virossa 4: After-War

Andreas Trossek (toim.): Kristina Norman – After-War. Center for Contempoary Art 2009. [Tekstit: Kristina Norman, Marco Laimre, Andre Kurg, Alexander Astrov, Airi Triisberg]

Harvoin käy niin, että taideprojekti saa ymmärtämän jotain yhteiskunnallista asiaa paremmin kuin se eri lähteistä koottava tieto, jota satunnaisesti ja joskus ihan tarkoituksellakin tulee haalineeksi eri lähteistä. Yhteiskunnallisen taiteen tehtävä on ehkä pikemminkin usein vähän erilaisia kiintopiisteitä ajattelulle ja ehkä herättää uusia tulokulmia asiaan.

Minäkin luulin, että olin jo aika hyvin – siis ikään kuin maalikkolle riittävästi – perillä kaikesta sitä, mikä liittyi Tallinnan ns. Pronssisoturi-veistokseen ja sen siirtämisen tuottamaan kiistaan. Vaan huomasinpa olevani väärässä, kun tartuin tähän kirjaan, joka julkaistiin viime vuonna Venetsian biennaalisssa Viroa edustaneen Kristina Normanin (s. 1979) Pronssisoturiin liittyvän näyttelyprojektiin, joka nyt Tallinnassa käydessäni oli esillä myös Tallinnan taidehallissa. Normanhan muun muassa valmisti polyesteristä kullatun pronssisoturin ja kuljetti sen Pronssisoturin vanhalle paikalle dokumentoiden tapahtuman videolle.

Näyttelyn tueksi tehty 100-sivuinen kirja oli taiteilijan glorifioinnin sijaan kohdistettu suoraan Normanin aiheeseen, Pronssisoturiin. Kirja on aidosti taustoittavaa ja kontekstualisoivaa tekstiä – sekä Normanin osuavia piirroskuvia. Normanin oma teksti erittelee projektin taustat hienosti, ja mukana olevat neljä muuta artikkelia avaavat patsaskiistan eri puolia filosofisesti, kulttuurihistoriallisesti ja sosiologisesti – ja ennen kaikkea rohkeasti, sillä nykyisessä yltiönationalistisessa Virossa tuskin on helppoa tehdä asioita, jotka voidaan tulkita epävirolaisiksi tai virovastaisiksi. Tausta-aineisto lähtee Antiikin Kreikasta ja päätyy Viron nykypolitiikkaan sekä välillä Marxin ryysykyhälistö-käsitteen (Lumpenproletariat) soveltamisesta tilanteeseen.

Hieno projekti, joka omalta osaltaan auttaa taatusti ymmärtämään Viron "virolaisten" ja venäjää puhuvien väestönosien suhteen problematiikkaa. Ja mainittakoon, että kirjaa saa ostaa Tallinnan taidehallista halvemmalla (EEK 60,00) kuin oluttuopin Raatihuoneen torilta. Elämä on valintoja.