Julkaistua 788 & Virossa 185 & Näyttelykuvia 1042: Piilottamisesta ja näyttämisestä

Tämä oli aivan unohtua. Galleria Ortonissa on perinteisesti elokuussa virolainen vieras. Nyt vuorossa on tallinnalaisen kuvanveistäjän Tiiu Kirsipuun (s. 1957) näyttely Piilotettu hurmaa (8.8.–2.9.). Huomenna vielä ehditte. 

Ortonin luottoripustaja Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Tiiu Kirsipuu mittailemassa ruuvin paikkaa.

Sunnuntaina ripustamme sitten Berliinissä nykyään vaikuttavan Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä, jonka avajaisiin ensi maanantaina olette kaikki klo 17.00 tervetulleita.
Tässä gallerian verkkosivuille kirjoittamani Kirsipuun näyttelyn esittely:

Piilottamisesta ja näyttämisestä

Galleria Ortonin vuoden 2016 virolainen vieras, tallinnalainen kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) on valmistunut Viron taideakatemiasta vuonna 1983 ja toiminut sittemmin opettajana samassa oppilaitoksessa. Nykyään hän opettaa Tallinnan yliopistossa.

Kirsipuu on Suomessa tuttu tekijä jo vuosien takaa: monipuolinen veistäjä on veistänyt jopa lunta ja jäätä – hän oli mukana jo vuonna 1988 Savonlinnan kansainvälisen lumiveistokilpailun voittajajoukkueessa. Pellossa hän oli vuonna 1999 puolestaan voittamassa jääveistoskilpailua. 

Kirsipuu on myös mestari hieman vakavammassa veistotaiteessa – usein materiaalinaan pronssi. Tunnetuin hänen monista julkisista veistoksistaan on varmaankin Kahden Wilden veistos (1999) Tartossa. Viron valtio lahjoitti kopion tästä Eduard Vildeä ja Oscar Wildea kuvaavasta veistoksesta myöhemmin vuonna 2004 myös Irlantiin, Galwayn kaupunkiin. 

 

Tuoreita pronssiveistoksia on tarjolla myös Kirsipuun Galleria Ortonin näyttelyssä. Teossarja Piilotettu hurmaa (2016) koostuu kuudesta henkarista roikkuvasta naisten vaatteesta, jonka läpi pilkottaa rinta – tai jopa kuusi rintaa erektiivisine nänneineen. Teosten tunnelma on moninainen: niitä voi tarkastella hieman surreaalisina objekteina tai sitten vaikka nykyisistä taideteorioista tunnetun ”miehisen katseen” kritiikkinä ja dekonstruktiona. Eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että Kirsipuun teoksissa on usein mukana myös huumoria – eikä mitään vitsejä vaan esimerkiksi moniselitteisesti piilotettua lempeää ironiaa. 

Kirsipuun veistosten herättämien historiallisten ajatusten kirjo on laaja. Ainakin minulle heräsi mielleyhtymiä yhtälailla Efesoksen Artemikseen, antiikin monirintaiseen hedelmällisyyden jumalaan, kuin nykyaikaiseen märkä T-paita -kilpailuihin. Osin epäluonnolliset figuurit herättivät myös outoa torjuntaa, millä lienee jotain sukua taideteoriasta tuttuun abjektin käsitteeseen. Kyse on oudosta inhosta tai kuvotuksesta, jota katsoja tuntee minuuden ja toiseuden rajapinnalla. 

Ehdotan silti, että hedelmällisin tapa lähestyä Kirsipuun teoksia on tarkastella niitä kuvanveistäjälle tyypillisen katseen ilmentyminä. Veistäjä ei näe pelkästään silkkaan havaintoon perustuvia muotoja vaan myös kuvittelee peitetyn takana olevia muotoja. Hän näyttää ja piilottaa taas jotain muuta.

Taide onkin usein piilottamisen ja näyttämisen leikkiä, jossa pelkkä näköhavainto ja kuvaaminen eivät ole ainoita oleellisia seikkoja. Havainto sekoittuu mielikuvitukseen ja historiaan. 

***

Tässä vielä Galwayssa viime vuonna kuvaamani Kaksi Wildeä. Siinä minä pidin röökitauon äijien välissä penkillä:

Virossa 114 & Näyttelykuvia 914 & 915 & 916: Tallinnan taidemaailman keskiössä ja reunoilla

Lauantaina toimin matkaoppaana. Aamulla 7.30 lähdin 23 Kiasman ystävien jäsenen kanssa tutustumaan Tallinnan nykytaiteeseen – tilauksessa oli vähän rosoisempi matka, ja minä tein työtä käskettyä. Sain suurenmoista apua sekä Tallinnassa että Helsingissä vaikuttavalta Johanna Sipilältä (s. 1976), joka tuntee hyvin Tallinnan taiteen alamaailman – hänen tekosiaan on muun muassa jo kaksi kertaa järjestetty Estomania.
Hän johdatteli meidät ensin Tallinnan taidehallin kellarissa toimivaan nuorten Tallinnan taideakatemiasta valmistuneiden graafikoiden työpajaan nimeltään Grafodroom. Paikkaa esitteli siellä työskentelevä Mari Prekup (s. ?).

Perinteisen grafiikan lisäksi paikassa syntyy sarjakuvaa, tekstiilejä, installaatioita ja vähän kaikkea muutakin. Yksi hienoimmista paikoista oli vessa, jonka seinille lisääntyy koko ajan mosaiikkia:

Grafodroomista jatkoimme yläkerrassa Taidehallissa järjestettyyn liiton (Eesti Kunstnike Liit) kevätnäyttelyyn (22.3.–2.5.), mutta sitä ennen ehti käydä kahvilla KuKu Kohvikissa, jossa törmäsin yllättäen Kuvataideakatemiasta (Helsinki) valmistuneeseen iranilaistaustaiseen Bita Razaviin (s. 1983), joka on viime vuonna muuttanut Etelä-Viroon.

Sipilä ja Razavi aamukahvilla.

Näyttely oli massiivinen: kaikkineen 78 taiteilijaa, joiden ikäjakaumakin oli melkoinen – mukana oli nuorta väkeä mutta myös esimerkiksi grand old lady Lola Liivat (s. 1928).

Näyttely oli vähän sellainen kuin vuosinäyttelyt yleensä ovat: hahmoton, liian täysi, liian siisti ja vähän pikkuporvarillinenkin, mutta kyllä sieltä kiinnostavia töitä löytyi paljon, ja on aina hyvä saada tällaisia yleiskatsauksia, jotka tuottavat kontekstia pienemmille kokemuksille.

Hauska yksityiskohta: Poikkeuksellisesti en tavannut reissullani vanhaa tuttavaani Leonhard Lapinia (s. 1947) lainkaan, mutta kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli ikuistanut hänet näyttelyyn:

Taidehallista suuntasimme Sipilän johdolla Tallinnan pienimpään taidegalleriaan Kalamajan kaupunginosaan. Galerii Metropool sijaitsee erään taiteilijakommuunin vanhassa puutalossa toisessa kerroksessa, ja sen koko on huikeat 6 neliömetriä. Tarjolla oli sattumalta suomalaistaiteilijan näyttely: Niina-Anneli Kaarnamon (s. ?) Ympäröivän paino ja pystysuoran haaste (5.–?.4):

En oikein ehtinyt päästä sisään tämän installaation maailmaan, koska 24:stä vieraasta vain kaksi kerrallaan mahtui galleriaan sisään, mutta ihan sympaattinen kokemus oli.

Talossa asuva kalifornialaistaustainen ITE-taide-entusiasti ja multitaiteilija Steve Vanoni (s. 1956) päästi meidät kämppäänsä ja kertoi lyhyesti tekemisistään – hän on muuten rutinoitunut Suomen-kävijä. Tästä linkistä vielä Erkki Pirtolan juttu Vanonista. 

Pirtolan mukaan Vanoni on "scifileffatähden näköinen".

Ja sitten lounaan jälkeen vielä yksi taidekohde, ehkä tämänhetkisen Tallinnan taidetarjonnan huippu: Viron nykytaiteen museon (EKKM) vuoden 2014 Köler-pakintoehdokkaiden yhteisnäyttely (26.4.–15.6.). Tarjolla on viisi ehdokasta: Jass Kaselaan (s. 1981), Kärt Ojavee (s. 1982), Kiwa (s. 1975), Visible Solutions OÜ ja Johannes Säre (s. 1983).

Jass Kaselaan.

Johannes Säre.

Erittäin hieno näyttely. En mene sisältöön tarkemmin, koska olen kirjoittamassa juttua siitä, joten palaan asiaan. Mutta ehdoton suositus: Jos käytte Tallinnassa ennen kesäkuun puoltaväliä, tätä ei kannata ohittaa.

Virossa 92 & Näyttelykuvia 815 & 816 & 817 & 818 & 819 & 820: Töissä ja huvittelemassa Virossa

Viikko sitten tiistaina lähdin Viroon töihin ja vähän huvittelemaankin. Kyseessä on Galleria Ortonin verkostoituminen – niin kuin nykyään sanotaan. Meillähän on galleriassa jo perinne, jonka myötä kutsumme vuosittain yhden virolaisen taiteilijan vierailemaan töillään Ruskeasuolle. Lähdimme etsimään seuraavaa. Sitten meillä on kehiteillä jonkinlainen gallerian interventio virolaiseen sairaalamaailmaan esittelemään toimintatapojamme. Lähdimme pohjustamaan tätäkin.
Tiistaina emme vielä tehneet töitä, mutta hakeuduimme Tallinnan Taidehallin alakerran KuKu kohvikiin (tunnetaan yleensä vanhalla nimellään Wiiralt), joka on yksi kantapaikoistani ja jossa törmää aina vähän vanhemman polven virolaiseen kulttuuriväkeen. Niin nytkin, sillä paikalle ilmaantui Leonhard Lapin (s. 1947), joka vei meidät yläkerran työhuoneelleen katsomaan uusia töitään:

  
Kahvilan terassilla seurasimme, kuinka kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli kuljetusliikkeen kundien kanssa pakkaamassa pois Taidehallin edellistä näyttelyä, Dialoog Keiser Qin'iga (15.5.–23.6.), jonka kuraattorina Kirsipuu toimi. Vähän harmitti, että satuimme paikalle juuri näyttelynvaihdon aikaan, koska tässä kiinalaiseurooppalaisessa näyttelyssä oli mukana myös Antero Toikka (s. 1954). Tulipahan kuitenkin tutustuttua Kirsipuuhun, jonka erään näyttelyn olen jo aikaisemmin nähnyt.
Siinä päivän taiteet, mutta pannaan tähän vielä uusi ravintolavinkki: Kalamajassa (osapuilleen Tallinnan Vallila) sijaitsee uusi Kohvik Sesoon, jossa on sekä edullista että nimensä mukaisesti kauden aineksista rakkaudella tehtyä ruokaa, kuten nämä lammaslihapullat:

Tallinnassa on itse asiassa aika monta uutta tai uudehkoa ravintolaa, jotka ovat painottuneet luomuun ja lähiruokaan tai ainakin erittäin tarkasti valittuihin raaka-aineisiin ja nuorekkaaseen asiakaskuntaan sekä edulliseen hintaan. Sesoon oli täysin maineensa veroinen paikka.
Keskiviikkona oli sitten tiineempi taidepäivä. Tapasimme lomalla olevan Viron lähetystön kulttuurineuvoksen Liisa Ojaveerin, joka vei meidät Adamson-Ericu muuseumiin tapaamaan sen johtajaa Ülle Kruusia. Kerroimme Kruusille projekteistamme, ja hän antoi ystävällisesti meille arvokasta konsulttiapua. Sitten hän esitteli vielä museon tuoreen näyttelyn: Viljandi maalimees Juhan Muks (7.6.–1.9.). Juhan Muks (1899–1983) on kiinnostava taiteilija, joka hankki kannuksensa jo varhain esimerkiksi tällä maineikkaalla Eduard Wiiraltin uusasiallisella muotokuvalla (1925):

  
Mutta olikin varsin kiinnostavaa nähdä Muksin myöhempää tuotantoa. Hän oli varsin aktiivinen vielä 1970–80-luvuillakin – ja varsin erilainen kuin nuoruudessaan. Tässä esimerkiksi Kaksi kiveä vuodelta 1973:

Muks oli myös varsin luova, utelias ja kokeilunhaluinen loppuun asti. Hän muun muassa sekoitti pigmenttin erilaisia aineksia kuten hiekkaa. Tässä erään 1970-luvun maalauksen pintastruktuuria:

Näyttely on pieni ja vaatimaton, mutta suosittelen vakavasti. Se sai esimerkiksi minut miettimään erästä isoa taidehistoriallista ongelmaa: taiteilijoita on tapana lokeroida aikakausiinsakin aika kiveenhakatusti, ja esimerkiksi Muks on aina saanut edustaa Viron 1920-luvun taidetta, vaikka hän teki vielä sen jälkeen vielä 50 vuotta aktiivisesti töitä. Mikähän se oikein on kenenkin "huippukautta"? Kruuskin oli varsin innostunut esitellessään meille Muksin tuoreempaa tuotantoa:

 

Adamson-Ericin (1902–1968) museon jälkeen lähdimme tapaamaan nuorta taidemaalari Kristi Kongia (s. 1985) hänen työhuoneelleen:

Kongi esitteli meille railakkaan näköistä värimaailmaansa, johon olen jo kerran aikasemminkin tutustunut. Hänestä kuuluu vielä.
Sitten törmäsimme kaupungilla kävellessämme aivan sattumalta Draakoni galeriin, missä oli Jaan Elkenin (s. 1954) näyttely Malecón (25.6.–13.7.). Elken on harrastanut Havannassa melankolista raunioromantiikkaa:

Aika vaikuttava näyttely, mutta ehkä silti vähän kliseinen: juuri sellainen kuva kuin Havannasta ikään kuin pitääkin olla vanhoine amerikanrautoineen ja rapistuvine taloineen. Romuinstallaatiot olivat kuitenkin aika rajuja:

Hobusepea Galeriin jouduimme katsomaan ikkunasta, koska se oli väliaikaisesti kiinni. Siellä oli Olivia Verevin (s. 1986) ja Maarja Nurkin (s. 1987) yhteisnäyttely Ma ei näe, mida sa mõtled (26.6.–15.7.). Symbolitkin muuttuvat aikojen muuttuessa:

Ikkunassa ollut iso – ja toimiva – tuulilasinpyyhkijä oli varsin absurdi näky:

Ja mainostetaan nyt sitten taas ruokaakin. Yksi Tallinnan uusista herkkupaikoista on Leib. Ja pakko se on tunnustaa, että söin elämäni parasta kuhaa (15,50):

Leib on muuten juuri nyt niin suosittu, että on syytä tehdä aina pöytävaraus.
Torstaina lähdimme Kumuun. Varsinainen pääkohde oli puutarha-aiheinen näyttely Aedade järeleelu – Afterlives of Gardens (10.5.–8.9.). Viidenteen kerrokseen oli koottu nykytaidetta ja kolmanteen puutarha-aiheista klassikkotaidetta museon kokoelmista. Ja kyllä on taiteilijoiden suhde puutarhoihin ja puistoihin muuttunut! Oikein hieno näyttely, mutta en kerro siitä nyt enempää, koska palaan siihen vielä kirjoittavana kriitikkona. Mutta ostinpa halvalla taidettakin. Timo Tootsin (s. 1982) nerokas projekti Soodevahu Muuseum tarjosi installaation sisällä myyntiobjektejakin:

Ja niinpä olen Soodevahun museon logon onnellinen omistaja – peräti 15 eurolla:

Sitten katsoimme vielä Irving Pennin (1917–2009) näyttelyn Diverse Worlds (14.6.–6.10). Moderna Museetin kokoelmista on koottu 50 vuoden ajalta näytteitä mestarin valokuvista. Aika vaikuttava kokonaisuus, vaikka en ihan varaukseton Pennin fani olekaan. 

Liisa Ojaveer, joka tuhrasi jo toista lomapäiväänsä kanssamme, uppoutuneena Pennin ja tämän julkkismallien maailmaan. 

Ojaveer järjesti meille Kumun jälkeen hauskan yllätyksen. Hän soitti vanhoille työkavereilleen Presidentinkansliaan ja järjesti meille sinne kiertokäynnin, jonka aikana kävimme myös läpi palatsin taidekokoelmia. Tässä Toomas Hendrik Ilveksen työhuone, jonka seinällä on Jüri Arrakin (s. 1936) maalaus:

  

Presidenttien muotokuvagalleriassa oli myös Arrakin tuimailmeinen muotokuva Lennart Merestä vuodelta 2007:

Maailma oli taas hauskalla tavalla pieni, sillä olimme edellisenä päivänä törmänneet sattumalta kadulla Arrakiin, jonka Ojaveer esitteli meille ja jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan.

Puutarhassa oli vielä toinen Meri, Mare Mikoffin (s. 1941) käsialaa oleva aika luonteikas veistos vuodelta 2006:

Jottei totuus unohtuisi, oli kanslian edessä nurmikolla vielä mielenosoittajakin, jonka kanssa kävin juttelemassa ja pyysin luvan ikuistaa hänet:

Ja sitten lisää taidetta. Menimme vielä Kadriorgin barokkipalatsiin (nyk. Kadrioru kunstimuuseum), jossa oli Ilja Repinin (1844–1930) näyttely (9.2.–18.8.). Sinne on koottu Ateneumin taidemuseon Repinit: jokunen merkittävä maalaus, useita hauskoja pikkumaalauksia ja paljon kiinnostavia luonnoksia. Sympaattinen näyttely, ja kyllä suomalaisen kulttuurimatkailijan olisi syytä Tallinnassa käydessään se nähdä.

  

Sitten lähdimme ajamaan etelään, kohti Peipsijärveä. Tältä tuo jätti illalla näytti:

Eräs hieman pervo harrastukseni, neuvostovirolaisten kahdeksankulmaisten tyyppikioskien bongaaminen sai hyvän lisän, kun sain Kolkjasta kokoelmiini uuden hienon kohteen:

Kiertelimme vähän Peipsiä ja lähdimme Tarton kautta pohjoiseen, Laulasmaalle tapaamaan kuvanveistäystäviämme Jüri Ojaveria (s. 1955) ja Terje Ojaveria (s. 1955). Tartossakin minua muuten onnisti erään toisen harrastukseni kanssa. Neuvostovirolaisten vinyylien kokoelmani täydentyi vuosien etsinnän jälkeen sammakoiden ääniä sisältävällä 7-tuumaisella EP:llä:

Laulasmaalle tultuamme Jüri laittoi grillin tulemaan...

... ja näytti uusimman videonsa. Käkikellossa pyöräilee taiteilija itse – ja nousee välillä kuntopyörällään seisomaan ja huutaa pikkuluukusta "kukkuu"...

... ja Putin oli ahdettu pihanperällä jääkaappiin:

Istuimme iltaa ulkona ja sitten kuulimme radiosta suru-uutisen: yksi virolaisista lempilaulajistani, Silvi Vrait (1951–2013), oli kuollut. Autossani oli onneksi Vraitin kasetti, ja niinpä kunnioitimme tätä hienoa laulajaa soittamalla hänen musiikkiaan. Tästä linkistä yksi emotionaalisista tulkinnoista. 

Musiikki jatkui ja muuttui hiljalleen nuotiodiskoksi, jota vauhditti varsinkin Terje:

Sitten takaisin Tallinnan kautta kotiin. Mutta vielä yksi ruokamainoskin lauantailta. Testasimme vielä yhden Tallinnan uutukaisista, Kolm sibulat. Tässä aivan fantastinen 4 euron leipä (Gruusia lavaš põrsakülje ja kimchi kapsaga):

Tallinnasta on kehkeytynyt mainio taide- ja ruokakaupunki. Ja työmatkailu on aika hauskaa.

Virossa 62 & Katutaidetta 59 & Näyttelykuvia 624 & 625 & 626 & 627 & 628: Mänttäläisretki Tallinnaan

Perjantaina 16.3. lähdin sitten ihan oikeasti Viroon. Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinen oli järjestänyt kulttuurimatkan Tallinnaan – taidetta siis mentiin katselemaan. Mukana olivat kumppanini lisäksi myös kuvanveistäjä Krister Gråhn (s. 1979) ja hänen kumppaninsa, kuvittaja Sammy-Daniel Hottinen (s. ?). Illaksi ehdimme vain toisenlaisen kulttuurin pariin – syötyämme kaukasialaista ruokaa menimme Baar Mellondeen iltaoluelle, ja kyllä meillä miespuolisilla oli flaksia – kuusikymppiset venäläiset naiset hakivat (tai yrittivät hakea) meitä innokkaasti diskopallon alle.

Lauantaina oli sitten ihan oikean taiteen vuoro. Ensin kävimme kuitenkin katsomassa potentiaalista vuokrakämppää Tallinnan komeimmassa stalinisisessa asuintalossa, sotatarviketehdas Dvigatelin talossa 1950-luvulta. Oli aika hauska paikka. Voi siis olla, että tässä on tuleva kesämökkini:

Sisäpihalla spottasin vähän katutaidettakin:

Ja tällainen torakkakin tuli vastaan (taitaa kyllä olla niin, että vastaavan olen aiemminkin laittanut blogiini):

Ja sitten Kumuun. En jaksanut kiertää koko taloa vaan keskityin kahteen näyttelyyn. Suuressa salissa oli taidemaalari Kaido Olen (s. 1963) mittava näyttely Kena kangelane ja küllaga vaikelusid (27.1.–15.4.):

Vähän tuli sellainen olo, että taiteilija oli haukannut pikkuisen liikaa, koska iso tila ja aika pieni teema eivät oiken natsanneet – tuli vähän pitkitetyn vitsin olo. Toisaalta hänen huumorinsa oli aika raikasta. Tässä esimerkiksi Puunkaltainen asetelma:

Kaikki hänen "asetelmansa" tasapainoilivat pyörien päällä. Oli idea aika metka. Ja kyllä maalausjälkikin oli ihan komeaa.

***

Kerroksissa oli tarjolla liettualaisen taidemaalri Šarūnas Saukan (s. 1958) näyttely Mina, maalikunstnik Šarūnas (6.1.–29.4.). Tämän liettualaisen oudon puolierakon ja suuren postmodernin sankari infernaalinen maailma oli aika hurja:

Inferno, 1991–92.

Ongelmainen mies, 1992.

Jos tällainen totaalisen psykoottinen Hieronymus Boschista (1450–1516) ponnistava, mutta nykymaailmaan tuleva – oli siellä välissä Leniniäkin – miesangstinen tapa maalata vähääkään kiinnostaa, sanoisin, että tämä näyttely on jo sellaisenaan yhden matkan väärti. Joskus käy oikein kateeksi Kumua, joka osaa yhdistää kaikkien aikakausien taidetta ja tyylejä täysin sujuvasti.

***

Ja sitten Tallinnan Taidehalliin, jossa oli Viron taiteilijaliiton (Eesti Kunstnike Liit) vuosinäyttely, Kevadnäitus (3.–25.3.). Mistä lie poliittiseta korreuktiudesta tai demokratian vaatimuksesta tai miellyttämisen halusta johtuukin, niin näyttelyn rakenne oli suorastaan koominen. Se oli nimittäin jaettu aakkosellisesti kahteen osaan. Näin siis vain taiteilijat A-L. Nyt jo päällä on toinen osa, taiteilijat M-Ü (29.3.–15.4.). Tässä Suomessakin tunnetun Tiiu Kirsipuun (s. 1957) veistos ja Tiina Nyrhinen:

Tässä taas taannoin tapaamani virolaisen abstraktin maalaustaiteen grand old ladyn Lola Liivatin (s. 1928) hauska maalaus, jossa hän oli yhdistänyt 1950-luvun työnsä täysin uuteen työhön:

Ja olihan siellä tarjolla vanhan ystäväni, Leonhard Lapinin (s. 1947) sekä hauska että myös aika kriittinen, vanhoja viron kolikoita ikään kuin plooturahan päälle yhdistävä Sisäinen maisema 119:

Hirvittävän sekava ja yleisilmeetön näyttely kuitenkin oli, mutta toisaalta kun on kiinnostunut virolaisesta taiteesta, on hauska katsella erilaisia tyylejä ja lähestymistapoja. Se ei siis ollut järin hyvä näyttely, mutta kyllä minä kuitenkin viihdyin.

Näyttelyvierailun jälkeen alakerran KuKu Kohvikissa tapasin oluella erään virolaisen taiteilijaystäväni, joka kyseli mielipidettäni näyttelystä. "Olihan se vähän vanhahtava", totesin varovaisesti. Hän vastasi: "Ai vähän?"

***

Ja sitten piipahdus Taidehallin galleriaan, jossa oli tarjolla Mart Vainren (s. 1988) näyttely Konstruktor (16.3.–8.4.). Vähän sellaista käsitteellistä omalla työhuoneella pyörivää maalausta, johon en suoraan sanoen jaksanut enää runsaan tarjonnan jälkeen tarkemmin paneutua – ihan sympaattisen tuntuinen näyttely kuitenkin oli:

Sekvenssin olemus jäi kuitenkin vähän niin kuin selvittämättä. Ei kriitikkokaan aina jaksa.

***

Ja sitten vielä yksi galleria. Linnagalerii, joka sekin on samassa korttelissa ja Taidehallin hallinnoima. Siellä oli valokuvataiteilija Peeter Lauritsin (s. 1962) näyttely Läbipääsud/Gateways (9.3.–1.4.);

Sarjaa Taivaan Atlas.

Taisi olla paukut jo täysin loppu. Tai ehkä saatoin olla oikeassakin, kun koin hänen valokuvansa melko epäkiinnostavaksi ja turhan koristeellisiksi – niin kova stara kuin tämä Kiasmassakin vieraillut taiteilija nykyään on.

Ja sitten jo kohta nukkumaan ilman erityistä biletystä. 

Sunnuntaina piti lähteä jo  puolilta päivin takaisin Helsinkiin, joten ainoaksi kulttuurikohteeksi jäi ostosten lisäksi tämä Viron säveltäjien liiton (Eesti Heliloojate Liit) taloon ehkä vähän epäkohteliaastikin väännetty graffiti:

Vaan olipa taas hyvä reissu.