Julkaistua 34: Kuoliko maalaustaide Kuopiossa?

Tuorein Taidekin oli ilmestynyt sillä aikaa, kun käväisin Iissä. Lehdessä oli vain yksi arvosteluni. Kai se on tunnustettava, että Georg Baselitzin (s. 1938) näyttely Helsingin taidemuseossa teki vaikutuksen:

  Georg Baselitz, Kultainen tähti, 2007.

Kuoliko maalaustaide Kuopiossa?

Georg Baselitz: Baselitz Remix

Benjamin Katz: Baselitz

Helsingin taidemuseo 16.4. – 1.8.

Olen aina hymyillyt sille, kun puhutaan ”maalauksen kuolemasta” – mitä tehdään usein. Olen ymmärtänyt puheen filosofiset perusteet mutta olen samalla optimistisesti ajatellut, että kyllä kunnon maalaukselle aina perusteet löytyvät. Ja pitäähän kapitalismi kuitenkin rattaat pyörimässä.

Arthur C. Danton mukaan ismit tarjosivat peräkanaa oman vastauksensa siihen, mitä taide on. Ismien loputon seuraanto söi kuitenkin itsensä, enkä pysty kuvittelemaan, että esimerkiksi uutta ismiksi muodostuvaa ekspressionismia voisi enää kehittyä. Uskon Ernst Billgreniä, joka kirjassaan Mitä on taide? (Teos 2010) toteaa: ”Arvelen että taiteen käsite itse asiassa katosi 1960-luvulla, mutta me emme osaa vielä oikein suhtautua siihen.” Rytäkässä kuoli varmaan erityisen voimakkaasti juuri maalaustaide, jota Billgrenkin edelleen menestyksekkäästi harjoittaa.

Auran menettämisestä taiteen kuolemassa ei kuitenkaan ole kyse. Komea ns. museokokoinen maalaus tuottaa edelleenkin mystisen ainutlaatuisuuden tunteen, vaikka hyvin tietäisikin, että samanlaisia isokokoisia maalauksia on samalta taiteilijalta joka Guggenheimissa ja Deutsche Bankissa. Tällaisia taiteilijoita olen tänä vuonna nähnyt Helsingissä jo kaksi: Kiasmassa Olav Christopher Jensen (s. 1954) sekä Helsingin taidemuseossa nyt vanhempi ja isompi stara Georg Baselitz (s. 1938). Molemmat tekevät häkellyttävän komeaa jälkeä ja aiheuttavat samanlaisen pinnallisen herooisuuden tunteen, josta ei oikein osaa sanoa, että onko se yleisön halveksimista vai onko se vain oikean maalarin suvereenisuutta.

Jensenistä en vakuuttunut, mutta Baselitz veti puoleensa. Kävin näyttelyssä lopulta kolme kertaa, eikä teosten voima huvennut mihinkään – ei myöskään niiden teosten, jossa Baselitz oli lähestynyt 2000-luvulla vanhempien teostensa teemoja.

Näyttelyssä esillä olevassa hienossa – mutta katsojalta tunnin aikaa vaativassa – Heinz Peter Schwerfelin videossa Baselitz toteaa, että hän ”käyttää kuvaa aikomuksiinsa tietämättä kuitenkaan sitä, ovatko ne taidetta”. Hän sanoo myös, että teoksen sisällöt ja aiheet ovat vain toteamuksia, kuten esimerkiksi: ”Tämä on hevonen.” Näin niitä voi katsoakin, ja unohtaa näyttelyluettelon Éric Darragonin snobbailevan pilkunviilaamisen. Onhan se nyt ihan sama, tapahtuiko joku asia todellisuudessa vuonna 1984 vuoden 1982 sijaan. Enkä edes muista enää, mikä asia se oli.

Tästä huolimatta toinen tapa on tietysti historiallinen, mitä tukee myös Benjamin Katzin (s. 1939) hieno mustavalkoinen valokuvanäyttely. Katz on seurannut Baselitzia pitkään ja päässyt lähelle.

Baselitzin uudempiakin töitä voi katsoa historiallisesti. Kuin hän kehottaisi: tältä näyttää minun vanhempi taiteeni juuri nyt katsottuna – se taide, jonka myötä maalaustaide kuoli. On se vahva tunne, kun katsoo kuolevaa hevosta.

Sillä näinhän se oikeasti taitaa olla. Nyt olen vihdoin saanut ahaa-elämyksen. Luulen, että kaikki taiteen muodot kuolivat samoihin aikoihin kun Neue Wilde ja transavantgade – tai vaikkapa vähän vitsikkäästi kuopiolainen ekspressionismi. Musiikkikin kuoli tuolloin. Hiphopin jälkeen kaikki on ollut silkkaa retroa.

Mutta on sitä vain jostain syystä hienoa katsoa, vaikka maalauksen kuolemasta tulevat kertomaan myös näyttelyn katastrofaaliset kävijäluvut, joista kaupungin taidemuseoonkin hiljalleen ujuttautuva kapitalismi ei varmaan tykkää. Olin nimittäin kolmena käyntikertanani koko ajan museon ainoa asiakas.

Luettua 14: Baselitz

Benjamin Katz: Baselitz. Helsingin taidemuseo 2010. [Tekstit: Georg Baselitz, Janne Gallen-Kallela-Sirém, Erja Pusa, Detlev Gretenkort]

Benjamin Katzin (1939) Baselitz-aiheinen valokuvanäyttely on hienoa klassista mustavalkoista dokumentaarisuutta, jota ei digimaailma ole koskenut. Nostalgista tai ei, tällainen mustavalkoinen  valokuva, jota vielä vahvistaa kuvaajan ja kohteen pitkäaikainen suhde, on parhaimmilaan sekä informatiivista että runollista. Tämä on juuri sellainen projekti. Luettelon varsinainen artikkeli on Erja Pusan oivaltava avaus Katzin kuvien maailmaan. Tiivis mutta riittävän informatiivinen, sopivan raottava eikä lainkaan umpipuhkiannettu.

Hyvä pieni valokuvakirja.

Näyttelykuvia 37 & 38 & 39: Suurta, pienempää ja pientä

Tiistaina 27.4. kävin pienellä näyttelykierroksella. Isoin urakka oli tutustua saksalaisen taidemaalari Georg Baselitzin (s. 1938) näyttelyn Remix (16.4.–1.8.) sekä sen yhteyteen rakennettuun Benjamin Katzin (s. 1939) Baselitz-aiheiseen valokuvanäyttelyyn (16.4.–1.8.) Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa.

[Nyt ne on taas vaihtanu nimeä! Helsingin kaupungin taidemuseo on siis nykyään Helsingin taidemuseo. Toimipisteet olivat välillä ikään kuin erillisiä museoita (esimerkiksi "Taidemuseo Tennispalatsi"), mutta nyt ne ovat siis muotoa "Helsingin taidemuseo Tennispalatsi". Tekis mieli sanoa jotain, mutta olkoon.]

Molemmat näyttelyt olivat sangen kiinnostavia, ja päätinkin tulla vielä nopeasti uudestaan. En nyt taida kuitenkaan kirjoittaa mitään siitä, millä tavalla ne olivat minusta kiinnostavia, koska teen Taiteeseen niistä arvostelun. Ei siis tyhjätä pajatsoa.

Sen voi tietenkin kertoa, että iso osa teoksista oli 2000-luvun uudelleenmiksauksia staran vanhemmista töistä, alla Kubistinen kaasunaamari (remix), 2007:

Ja senkin voi kertoa, että Katzin kuvat ovat ihan klasista mustavakoista dokumentaarista valokuvaa, johon ainakaan minä en koskaan kyllästy. Alla Baselitz veistosateljeessaan vuonna 1990:

***

Galerie Anhavassa esiintyi Janne Räisänen (s. 1971) näyttelyllään (8.4.–2.5.), joka kertoi selkeästi sen, ettei "Ilonan katupoika" voi enää pitkään olla liian nuori.  Ja tämän sanon ihan hyvällä. Ei kai nelkymppinen taiteilija voi enää olla se sama pursuavan energinen poika, johon suomen taidemaailma rakastui, kun kolme villiä maalaria valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 1999. Räsisäsellä on selkeästi joku vaihe menollaan. Hän tuntuu harkitsevan enemmän ja rakentavan kuvaa tarkemmin. Tällaiset taiteilijan uran murroskohdat ovat katsojallekin tavattoman kiinnostavia. Punaisia täppiä ei teosten vieressä ollut varmaankaan galleristin ja taiteilijan mielestä tarpeeksi, ja harmittaa se yleisön turvallisuushakuinen pidättäytyminen totutussa taiteilijakuvassa minuakin. Tämä oli nimittäin oikeastaan aika hieno ja sympaattinen näyttely: 

Toivottavasti samaa mieltä olivat myös taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) ja viime vuonna hautausmaiden veistotaiteesta hienon kirja Memoria (SKS 2009) julkaissut eduskunnan intendentti Liisa Lindgren, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan galleriassa. Heitä näkee aika usein galleriakierroksella yhdessä. Juorupalstalle tästä asiasta ei kuitenkaan ole: he nimitttäin tutkailevat taidetta Jenni ja Antti Wihurin rahaston piikkiin. Tässä siis kaksi taiteen portinvartijaa par excellence. Eivät kuitenkaan mitään hirmuja:

Portinvartijoihin tässä katsannossa me kriitikotkin kuulumme. Ja mekin kiertelemme näyttelyissä. Niinpä törmäsin heti perään kollegaani, entiseen galleristiin Leema Kuumolaan, jonka kirjoitukset ovat viime vuosina olleet mielestäni varsin rohkeita ja näkemyksellisiä – sis hyvää kritiikkiä. 

***

Onhan se kaiken tämä jälkeen vähän kohtuutonta mennä ei-nimekkääseen galleriaan katsomaan ei-nimekkään taiteilijan vähän koristeellisia töitä:

Minussa on vähän sosiologin vikaa. Haluan esimerkiksi olla selvillä taiteen kentän rakenteesta kaikkine mahdollisine alakenttineen. Sanomatalossa sijaitseva Art Kaarisilta on esitellyt muun muassa taide- ja toimintakeskus Kaarisillan taiteilijoiden töitä. Galleria siis keskittyy erityistä tukea tarvitseviin taitelijoihin, mutta muutakkn näyttelytoimintaa on. Galleria haluaa näin myös keskustelua taiteen hierarkioista. Olen minä vähän skeptinen näiden hierarkioiden horjuttamisen suhteen, mutta yritettävähän se aina on.

Nyt (20.4.–9.5.) Art Kaarisillassa esiintyy biologian ja maantiedon opettaja Pirjo Kela (s. 1953), joka on vanhoilla päivillään kouluttautunut uudelleen taidemaalariksi Taideoppilaitos Alfa-Artissa, jonka olemusta tässä taideoppilaitosten loputtomassa kirjossa en ole koskaan oikein ymmärtänyt – enkä ole jaksanut ottaa selvääkään, koska ei sieltä mitään kiinnostavaa koskaan kaiu. Ei nytkään. Kelan kuvat ovat ihan viehättäviä huoneentauluja. Jos ne tuottavat iloa ja jos niitä saadaan myydyksi, niin onhan se hyvä vain – ja ainakin täysin legitiimiä. Kyllä tällainen taide aina sisustusiikkeen painokuvat voittaa, jos sitä rehellsesti ja asenteella tehdään.