Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Constable. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Constable. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Näyttelykuvia 647 & 648 & 649 & 650 & 651 & Katutaidetta 64: Lontoon jämät

Palaan vielä lyhyesti Lontoon matkaani 6.–11.4. Kolme mittavaa näyttelyä katsoin kunnolla, mutta muutakin tuli toki nähtyä.
Picasson jälkeen juoksin yhden näyttelyn läpi kohta toista näyttelyä, enkä todellakaan tutustunut siihen, mutta kyllä nyt vähän harmittaakin, että voimat ovat rajalliset. Tate Britainin Romantics (9.4.2010–9.4.2012) olisi nimittäin ollut ihan kiinnostava, mutta katselin vain John Constablen (1776–1937) pilvimaalaukset ja J.M.W. Turnerin (1775–1851) meren valohämyä. Mutta on ne molemmat niin hemmetin hienoja:

 John Constable: Study of Clouds, 1822.
 
J.M.W. Turner: Norham Castle, Sunrise, noin 1845.

Valitettavasti näyttely meni jo, joten en voi enää suositella sitä.

***

Tate Britainissa oli myös pieni erikoisnäyttely Turnerin viivan ja värin käytöstä. Color & Line: Turner's Experiments (2.5.2007–30.4.2012) on sekin loppumassa, mutta ei sen takia kannata Lontooseen rynnätä. Pienessä didaktisessa näytelyssä keskityttiin muutamiin yksityiskohtiin ja tarjottiin yleisölle interaktiivisia härpäkkeitä. Pitihän minunkin sitten piirtämällä kopioida Turnerin vedosta, kun kerran oli tarjolla pulpetti ja kynä:


Tiedä nyt sitten näistä museolehtoreiden ideoista.

***

Sitten hyvin toisenlaiseen maailmaan, jota ymmärrän aivan liian vähän mutta joka on vallan kiehtova. Viime tiistaina kävimme Kew Gardensissa, jättikokoisessa kuninkaallisessa kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa saattoi myös tutustua vahvaan brittiläiseen perinteeseen: kasvitieteelliseen akvarellimaalaukseen. Marianne North Gallery sisältää pysyvän kokoelman Marianne Northin (1830–1890) ympäri maailmaa maalaamia kasviaiheisia akvarelleja. Niitä on kaikkineen 833, ja näky on aika huikea:


Aika hämmästyttävää on myös se, että ainakin Kew Gardensin antamien tietojen mukaan tämä on ainoa yksittäisen naispuolisen brittitaiteilijan pysyvästi esillä oleva taidekokoelma!

South African Sundews and other Flowers.

 ***

Kew Gardensissa on myös vaihtuvien näyttelyiden tila, Shirley Sherwood Gallery, maailman ensimmäinen pelkästään kasvitieteelliselle taiteelle omistettu galleria. Tohtori Shirley Sherwood (s. joskus 1930-luvulla) on kasvitieteellisetn kuvitusten keräilijä ja myös kirjailija, jolle nimetty galleria avattiin vuonna 2008.
Nyt tiloissa oli kaksi vaihtuvaa näyttelyä. The Pressed Plant – Rachel Pedder-Smith's Herbarium Specimen Painting (31.3.–7.5.) oli aika huikea viisimetrinen kokonaisuus Kew'n omista kasveista:

  Jättimaalauksen yksityiskohta.

Rachel Pedder-Smith (s. 1975) on kasvitaiteilija, joka jatkaa kunniakkaasti tätä vanhaa perinnettä. Maalaus syntyi hänen väitöskirjaansa varten.
Kuten sanoin, en tästä lajista paljoakaan ymmärrä, mutta on se kiinnostava nähdä outoa genreä, jolla on ihan omat konventionsa ja pelisääntönsä. En minä tiedä, näinkö hyvää vai huonoa vai keskinkertaista kasvitaidetta, joten tähänkin lajiin olisi syytä vähän tutustua.

***

Toinen gallerian näyttely oli kokoelmista koottu Plants in Peril (26.11.2011–9.4.2012), joka siis meni sitten jo ohi. Uhanalaisia kasveja oli yli 30 maasta. Oikeassa reunassa muuten tässä seurassa harvinainen pastellimaalaus – kasvin valitettavasti jo unohdin, kuten tekijänkin:


***

Lontoon matka oli likipitäen täydellinen, mutta oli tarjolla yksi pettymyskin. Olen dokumentoinut katutaidetta siellä missä kuljen, mutta Lontoosta tuli tässä suhteessa täydellinen pettymys. Odotin hienoja Banksyn (s. ?) tyylisiä sapluunaduuneja, mutten nähnyt juuri yhtikäs mitään – vaikka asuimme Paddingtonissa, vierailimme Brixtonissa ja Limehousessa sekä toki Sohossa ja Chinatownissa ja kiertelimme keskustan museoiden kieppeillä.
Brixtonissa oli erään kaupan ikkunasuojassa tällainen:


Portobello Roadin lähistöllä oli kadussa pari venäläistä sapluunaa:



Satunnaisia run of the mill -duuneja sattui silmään, mutta ei niitä oikein jaksanut ryhtyä kuvaamaan. Tässä muutama hajahuomio:




Pubit menevät edelleenkin aikaisin kiinni, mutta eihän uupunut taidematkaaja paljon iltabiletystä jaksakaan. Viimeisenä iltana kävimme kuitenkin bluesklubilla, jossa meni yli puolen yön. Ain't Nothnin But... -klubilla esiintyi BluesMix:


Katutaidetarjonnan tavoin bändi oli vähän sellainen run of the mill -akti, mutta kosketinsoittaja ja fonisti Bob Morgan kyllä soitti vallan hienosti, vaikka olikin ihan pöllyssä. Tästä linkistä yksi studiobiisi bändin tuoreelta albumilta.
Että se Lontoosta tällä erää.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Seminaarielämää, osa 3

Eilen tuli oltua viikon sisällä jo kolmannessa seminaarissa. Toimin moderaattorina Vapaan Taidekoulun 75-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä järjestetyissä kahdessa keskustelutilaisuudessa Amos Andersonin taidemuseossa. Ensimmäinen käsitteli kauneutta ja toinen – siis eilinen – havaintoa. Tällainen tiedote siitä ilmestyi:  

Havainto – näkeminen – maisema

Paneeli- ja yleisökeskustelu Amos Andersonin taidemuseossa 2.3. klo 17.00–20.00.
Mitä ja miten taiteilija näkee katsoessaan ympäristöään? Miten maisema syntyy? Miksi joku kohde valikoituu aiheeksi? Miten merkitystasot kerrostuvat: miten taiteilija, tutkija ja katsoja katsovat sitä objektia, joka havainnon ja näkemisen kautta muuntuu teokseksi?
Suuressa havaintokeskustelussa mukana: 
Pekka Hepoluhta, taidemaalari, Vapaan Taidekoulun rehtori, jolle ulkoilmamaalarina tuntuu useimmiten riittävän paikka kuin paikka 
Hanna Johansson, FT ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti, joka on väitellyt suomalaisesta maataiteesta 
Thomas Nyqvist, taidemaalari, jolla on useimmiten tapana hakeutua omituisiin paikkoihin, joita myös ei-paikoiksi kutsutaan
Moderaattorina toimii toimittaja ja kriitikko Otso Kantokorpi.

***

 Etualalta Pekka Hepoluhta, Hanna Johansson, Thomas Nyqvist.

Kolmikymmenpäisen yleisön avulla illasta muodostui suorastaan fantastinen. Taidemaalarit Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Thomas Nyqvist (s. 1955) avasivat tuotantoaan ja metodejaan hienosti ja Hanna Johansson syvensi keskustelua koko ajan sekä taidefilosofisiin että -historiallisiin suuntiin. Keskustelu lainehti aina pilvimaalari John Constablesta (1776–1837) nykytaiteeseen. Yleisö oli innokkaasti mukana, ja oli hauskaa huomata, että kaksi maalaria oli saanut paikalle muun muassa kaksi videotaiteilijaa, jotka osallistuivat innolla keskusteluun. Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) ja Marjatta Ojan (s. 1962) innokas läsnäolo tuntui senkin takia hyvältä, että toisinaan liikaa revitelty lajityyppien kuilu ei tuntunut kovinkaan vaikealta ylittää. 
Kertakaikkisen hieno ilta, jota juhlistettiin vielä parilla oluella tapahtuman jälkeen. Ja taiteilijahan on taiteilija olutlasin äärelläkin. Juan Antonio Muro (s. 1945) väänteli servietistä ohimennen hienon morsiuspuvun:

perjantai 7. tammikuuta 2011

Näyttelykuvia 263 & 264 & 265 & 266 & Virossa 40: Uutta ja vanhaa

Torstaina 30.12. joulukuuta Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio piipahti päiväseltään Tallinnassa tutustumassa taidetarjontaan. Lähdimme yhdessä aamulla Kumuun, jonka tuoreista näyttelyistä olin pari jo nähnytkin aiemmin marraskuussa, mutta esimerkiksi kansainvälinen videonäyttely Kõik saab korda (29.10.2010–2.1.2011) jäi tuolloin silkan läpijuoksun varaan. Läpi me nytkin meinasimme sen juosta, koska alakerrassa odotti kaksi näyttelyä, joihin oli tarkoitus varta vasten paneutua. Vaan olipa näyttely sen verran lumovoimainen, että se tulikin katsottua vähän paremmin.  Esimerkiksi Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) 14-minuuttnen Talo (2002) tuli katsottua kokonaan:


Olen ehkä vähän jälkijunassa Ahtilan suhteen, sillä olen vasta aivan viime aikoina alkanut tajuta sen, miten hienosti ja harkituilla lähestymistavoilla hän ihmisen sielunliikkeitä installaatioissaan kuvaa. Hänen visuaaliseen kerrontaan tuomansa uudet näkökulmat taitavat oikeasti olla aika innovatiivisia. 
Välillä taidetta voi katsoa vähän arkisesti pilaillenkin. Kyllä se sen kestää. Rautio tajusi yhtäkkiä, että suomalainen jäämurtaja on ollut mukana monessa taideteoksessa, kuten hollantilaisen Guido van der Werven (s. 1977) hauskassa videossa:


Niinpä hän jättikin vapaasti käytettäväksi idean teemanäyttelystä Suomalainen jäänmurtaja kansainvälisessä taiteessa.

***

Ja sitten hyppäsimme ihan toisenlaiseen maailmaan ja aikakauteen. Victoria and Albert Museumista Lontoosta oli saatu lainaksi tavattoman kiinnostava John Constable (1776–1837) -näyttely (24.9.2010–23.1.2011), joka keskittyi tämän romantikkomaalarin maisemaluonnoksiin. Totesimme kuin yhteen ääneen sen, miten kiinnostava oli valmiiden ja ehkä vähän sliipattuidenkin töiden sijaan nähdä osia siitä prosessista, jolla pigmentti ja sidosaine muuttuvat ihmeellisen tenhovoimaiseksi ja tunnepitoiseksi maisemaksi:

   
Branch Hill Pond, 1819.

Itse asiassa en ole näin voimakkaasti vaikuttanutta – näin täytyy sanoa, vaikka se voima oli tavallaan jotain pientä ja arkista – näyttelyä vähään aikaan nähnyt. 
Sitten katsoimme alakerran suuressa salissa suuren ulkovirolaisen näyttelyn, josta olen jo marraskuussa kertionutkin.

***

Kumusta lähdimme Tallinna Kunstihoonelle, jonka Cobra-näyttelystä olen samoin jo kertonut aiemmin. Kunstihoone pitää yllä myös nurkan takana olevaa Linnagaleriita Harju-kadulla. Siellä oli unkarilaista urbaania aikalaisarkeologiaa ja postsovjeettisen arjen dokumnetointia yhdistävä näyttely Ungari utoopia (17.12.2010–16.1.2011), jota kohtaan tunsin omien valokuvausharrastusteni johdosta voimakasta sukulaisuutta:

Miklós Erhardt (s. 1966), Havanna, 2006. [Havanna on siis lähiö Budapestissa.]  

Maailma on kummallinen paikka. Yhtäaikaa tosi ja selaisena kauhean epätoden, suorastaan absurdin tuntuinen. No, johan oli filosofiaa. Mutta näyttely oli hyvä.

***

Sitten saatoin Raution takaisin kohti satamaa. Kävimme viellä Eesti Arhitektuurimuuseumissa katsomassa kummallista maalausteemanäyttelyä 2011! Konverteeri! (29.12.2010–20.2.2010), jonka piti jotenkin käsitellä siirtymistä euroon tai jotain sellaista. Varsinainen teema! Jotkut työt vähän käsittelivät rahaa ja jotkut eivät lainkaan. Kummallinen epätasainen läjä maalauksia, joista minä en ainakaan löytänyt oikein mitään punaista lankaa. Mutta olihan sitä toisaalta katsottu taidetta – ja aika hyvääkin – jo ihan tarpeeksi yhdelle päivälle. Tosin sielläkin iski sukulaisuussieluisuus aika hauskasti. Olen jo vuosia kuvannut sekä Helsingin että Tallinnan kaivonkansia, ja samaa on näköjään tehnyt näyttelyn nestoritar Mari Roosvalt (s. 1945):


En minä toisaalta nyt ihan varma ole, että kestääkö moinen valokuvien päällemaalaaminen ikään kuin maalaustaiteellisesti kovinkaan hyvin.