Näyttelykuvia 433 & 434 & Katutaidetta 44: Tiistain jämät

Palaan tiistaiseen näyttelykierrokseeni, johon mahtui vielä kaksi näyttelyä.

Korjaamo Galleriassa oli tarjolla kiinnostava yhteisviritelmä. Espanjassa asuva suomalainen Riiko Sakkinen (s. 1976) ja Kiinassa asuva espanjalainen Judas Arrieta (s. 1971) olivat yhyttäneet toisensa samanlaisen harrastuksen parista: heitä yhdistää mainosmaailman ja muun populaarikuvaston käyttö taiteessaan. Mukana oli vielä Arrietan kiinalainen appi Cao Huan Ji (s. ?) , eläkkeellä oleva kommunistisen puolueen propagandamaalari. Operation Golden Monkey (12.8.–4.9.) sisälsi porukan yhteismaalauksia, ja kuvakieli oli sitä, mitä Sakkiselta on totuttu näkemään:

Yhteistyö ja varsinkin ihan toisenlaisen kuvaperinteen mukaanotto oli kuitenkin tuottanut hedelmää ja ehkä uutta virtaa tällaiseen ilmaisuun, joka alkaa jo muistuttaa omanlaistaan formalismia ja siten vähän jo hyytynyttä kuvantekemisen perinnettä. Sen ikään kuin edistyksellinen ironia alkaa hiljalleen jähmettyä kliseiseksi ja muuttua vain eleenomaiseksi poliittisuudeksi. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä miten vuodesta 2005 Kiinassa asunut espanjalaistaiteilija, hänen siellä koko ikänsä asunut appiukkonsa ja suomalaisespajalainen parin kuukauden Kiinan reissun tehnyt taiteilija löytävät yhteisen sävelen.  Vähän sellainen sympaatinen fiilis jäi, vaikka olenkin sitä mieltä, että Sakkinen lahjakkaana tekijänä voisi välillä kokeilla jotain aivan muutakin.

***

Tiistain viimeinen näyttely vei minut kantakaupungin uinuvalle sivukadulle (Raatimiehenkatu), jossa sijaitsevat Gallery Kadieffin uudet tilat. Siellä oli esillä varsinainen helmi: Artemi Troitski's Private Collection of Russian Contemporary Art (9.–22.8.). Artemi Troitskihan (s. 1955) on venäläinen journalisti ja kirjailija sekä tunnettu rockheebo. Odotusten mukaisesti kokoelmassa oli rosoa ja särmää, vähän puolipornografiaa, ripaus yhteiskuntakritiikkiä ja roppakaupalla venäläistä angstia. Myös useita venäläisen nykytaiteen kovia nimiä. Minä hiljennyin Timur Novikovin (1955–2002) pienen teoksen äärellä ja muistelin sitä, kuinka kymmenisen vuotta sitten istuin sokeutuneen Novikovin pienessä murjussa Pietarissa juomassa teetä:

Tuntuu vähän pahalta todeta rehellisesti ajatukseni: Olipa hyvä näyttely – tai pikemminkin hyvän näyttelyn ainekset – väärässä paikassa. Tätä kokoelmaa, josta esillä oli tietenkin vain jäävuoren huippu, olisi hauska tarkastella huolella laaditussa museonäyttelyssä ja kunnolla taustoitettuna. Nyt se taisi vain tulla ja mennä – ja aivan liian vähällä huomiolla.

Mutta vielä ehtii muutaman päivän. Hakeutukaa siis ihmeessä Raatimiehenkadulle, ja huomatkaa, että näyttely jatkuu viereisen oven varastotiloissa lukkojen takana, joten pyytäkää apua galleristilta. Onpa siellä jokunen Troitskille vähemmän henkilökohtaisesti merkittävä työ myynnissäkin.

***

Raatimiehenkadulla törmäsin vielä kiinnostavaan sapluunaduuniin:

Kuvassa poseeraavat Aleksei Gaskarov ja Maksim Solopov, kaksi kansalaisaktivistia, jotka ovat joutuneet poliisin kanssa vaikeuksiin puolustaessaan Moskovan esikaupunkialueen Himkin metsiä moottoritiehanketta vastaan.

Tässä ihan käytännön esimerkki kadulla tapahtuvan viestinnän tehokkuudesta. En minä esimerkiksi tiennyt moisesta tapahtumasta mitään, mutta nyt olen surffaillut ja lueskellut juttuja Voiman verkkolehdestä Fifistä. Ainakin tietoisuuteni maailmanmenosta on lisääntynyt. Ja täältä lisää: Khimki Battle.

Julkaistua 87: Pietarilaisen taiteen löytämisen vaikeudesta

Ja vielä kerran Pietariin. Keväisen Pietarin-matkani tärkein hedelmä, Taiteelle (4/10) kirjoittamani vähän laajempi juttu ilmestyi viime viikolla. Kovin hyvänä nykytaidekaupunkina ei Pietari näyttäytynyt, ja nyt kun vietin siellä uudestaan kahdeksan päivää, huomasin että juttuni taitaa pitää kutinsa aika hyvin – valitettavasti: 

Pietarilaisen taiteen löytämisen vaikeudesta

Pietari on ollut perustamisestaan 1700-luvun alusta lähtien merkittävä eurooppalainen taidekeskus. Mutta onko se nykyään sulautumassa nykytaiteen globaaliin trendileikkiin tai joilta osin vain jäämässä rituaaliseksi turistikohteeksi?

Vietin toukokuussa neljä päivää Pietarissa ainoana tehtävänäni etsiä nykytaidetta. En siis mennyt lainkaan Eremitaašiin, tuohon jättimäiseen, kolme miljoonaa taideobjektia sisältävään museoon, jonne aito taiteenystävä voisi tehdä perustellusti vaikkapa vuoden jokaisena kvartaalina retken – koko loppuelämänsä. Ihan konkreettisesti: jos tarkastelisi museon jokaista esinettä minuutin, kestäisi museokäynti aukioloaikoina liki 22 vuotta.

Dissidenttien muumiot?

Vanhasta muistista hakeuduin ensimmäisenä iltana Puškinskaja 10:een, vuonna 1989 vallattuun asuintaloon, johon aikansa toisinajattelijat perustivat taidekeskuksen ja johon jokainen vähänkin ”toisinajatteleva” turisti osaa nykyään hakeutua. Paikassa sijaitsee useita gallerioita, työhuoneita ja Nonkonformistisen taiteen museo, jossa on vaihtuvia näyttelyitä. Oluella voi istuskella keskuksen suositussa ravintolassa Fish Fabriquessa, jossa on myös tarjolla elävää musiikkia.

Vaikka paikka muistuttaakin hieman toisinajattelun muumioiden luokkakokousta, on sen tarjontaa syytä seurata, sillä toisinaan siellä on varsin kiinnostavia näyttelyitä – myös venäläisen taiteen lähihistorian vähän unohdetumpia nimiä. Minäkin satuin vahingossa näkemään Viipurissa 1980-luvulta vaikuttaneen, leipätyökseen graafisena suunnittelijana toimineen ja taiteilijana täysin unohdetun Mark Petrovin (1933–2004) kiinnostavan muistonäyttelyn. 

 Mark Petrovin öljymaalaus.

Myös tällaisia hiljaisempia toisinajattelijoita on hyvä nähdä silloin tällöin, ettei – varsinkin meidän ulkopuolisten – kuva Neuvostoliiton dissidenttitaitelijoista muodostuisi aivan liian yksipuoliseksi. On nimittäin helppo tyytyä vaikkapa Vadim Voinoviin (s. 1940), joka sellaista Puškinskaja 10:n pienessä näyttelytilassaan on esittänyt jo toistakymmentä vuotta – kuin gorilla häkissään. Hänen postsovjeettista traumaa purkavien esinekoosteidensa pysyvä näyttely alkaa muistuttaa pikemminkin erityisen kallista matkamuistomyymälää tai paikkaa, jossa turistit voivat yhdessä puhdistaa omaatuntoaan jaetusta välinpitämättömyydestä maailman pahaa kohtaan. Valokuvien ottaminen rituaalista on kuitenkin kielletty.

Vähän samalla tavalla kuin Voinovia katsellessa minua myös suretti, kun katselin John Lennonin temppelin toimistoa pitävää Kolja Vasinia, joka on muuttanut itsensä freakiksi, jota käydään kummastelemassa ympäri maailmaa: mies, joka halusi rakentaa John Lennonin kunniaksi rauhan ja rakkauden temppelin Pietariin mutta joka jäi konttoriinsa istumaan pelkkänä turistinähtävyytenä.

John Lennonin rauhan ja rakkauden temppelin toimisto.

Datšaprinsessojen vaaleanpunainen maailma

Sille, joka haluaa löytää pietarilaisen nykytaiteen cutting edge -osaston, on nykyään myös tarjolla iso paikka – vieläpä aika lähellä Puškinskajaa. Vuonna 2007 perustettiin vanhaan leipätehtaaseen Etaži Loftprojekt, viisikerroksinen taidekeskus jossa on useita näyttelytiloja, kauppoja, ravintola ja jopa hostelli. 

Etažin näyttelytarjonta on sitä samaa nykytaiteen näköistä nykytaidetta kuin missä tahansa muuallakin: Lissabonissa, Dubrovnikissa ja Tampereella. Tarjolla on kiinnostavaa ja vähemmän kiinnostavaa taidetta, jossa selvä painopiste tuntuu olevan identiteettipolitiikassa ja erilaisissa posttraumoissa. Postsovjeettinen trauma on vain yksi variantti, joskin sekin tuntuu elävän vielä aika voimakkaasti – ja eiköhän sekin ole jo omalla tavallaan formalisoitunut. Väliin alkaa tuntua siltä, että entisen itäblokin alueelta tulevat taiteilijat pelaavat tai yrittävät koko ajan pelata erityisellä Neuvostoliiton pitkät varjot -kortilla – tajuamatta sitä, että taiteen todellinen vihollinen on vaihtunut jo aikoja sitten.

Käynti Etažissa oli jotenkin absurdi. Kaikki oli toisaalta tosi coolia, mutta esimerkiksi ’lehdistökuva’ oli yhden näyttelytilan yleisöpalvelijalle täysin vieras sana, ja toisessa näyttelytilassa ei teostietoja ollut tarjolla kuin venäjäksi – paitsi sitten lopulta ainoastaan yhden satunnaisen teoksen vieressä. Vasta silloin tajusin katsovani jotain hollantilaista nykytaiteilijaa, jonka nimenkin olen jo unohtanut. Yhteen nurkkaan oli keskuksen ökyrikas omistaja sijoittanut Helmut Newtonin jättimäisen Sumo-kirjan (2000) telineelleen ja lasin taakse, ikään kuin kertomaan, että tässä talossa pätäkkää piisaa – loppuunmyydyn maailman kalleimman valokuvakirjan ovh oli 15 000 dollaria. 

Mutta kaikista hauskinta minulla oli lopulta terassiravintolassa, jossa kauneusleikkauksistaan hiljalleen kireämmiksi ja kireämmiksi muuttuvat datšaprinsessat nauttivat samppanjaa ja vaaleanpunaisia hattaroita – odottaessaan noutavaa citymaasturia kuskeineen. 

 Hattaranmyyjät odottelevat asiakkaita.

Totuuden nimissä on kuitenkin mainittava, että kun olen seurannut netin kautta keskuksen ohjelmaa, on käynyt täysin selväksi, että kyseessä on kuitenkin yksi Pietarin johtavista taidepaikoista, joka näyttää ihan samanlaista nykytaidetta kuin mikä tahansa muu maailman uusista taidekeskuksista, ja siinähän ei mitään hävettävää ole. Mutta sille, joka etsii Pietarin nykytaidetta, jää vielä paljon katuja kuljettavaksi.

Piilotettua taidetta

Kuvataiteen löytäminen Pietarista ei ole aina ihan yksinkertaista. Syitä on monia. Yksi on selkeästi sosiaalista laatua: Pietarin taidemaailma on kovin sisäänlämpiävä, eikä satunnaisia vieraita välttämättä edes kaivata. Tämän vahvisti minulle eräs kirjallisuusihminen, joka totesi suoraan, että Pietarin kulttuurielämä on kaikessa runollisuudessaan todellisuudessa vastenmielisen elitististä. Vihkiytyneet ovat myös rajuja portinvartijoita. Tämä koskee sekä älykköjä että tietenkin myös niitä, joilla on lähinnä vain rahaa. Pietarissa on jo useampikin taidegalleria, jonne mennään vain etukäteen puhelimella sopien. En kuitenkaan viitsinyt ryhtyä soittelemaan kerroksiin vaan pysyin kadulla.

Toinen syy taiteen löytämisen vaikeuteen on epäilemättä pietarilaisten taiteilijoiden koulukuntaisuus. Toisista ryhmistä ei ole syytä puhua myönteisesti. Tämän opin jo liki kymmenisen vuotta sitten, kun olin avustamassa Juha Saitajokea tämän kuratoidessa Venäläistä taidetta Pietarista -näyttelyä vuonna 2001 Suomen Taiteilijaseuralle. Koulukuntaisuuden lisäksi sosiaaliset hierarkiat ovat käsittämättömän jähmeitä. Näin oli neuvostoaikana, mutta näin on vielä nykyäänkin. Meillä on tapana huojentuneina naureskella niille ajoille, kun Neuvostoliittoon tehtiin delegaatiomatkoja ja juotiin vodkaa ja tehtiin taidepolitiikkaa, mutta kyllä nämä silloiset toisinajattelijat ovat valtaan päästyään ihan samanlaisia. Nyt uskallan jo kertoa, että ilman Puškinskaja 10:n silloisen pomon – nykyisen varapresidentin – Sergei Kovalskin (s. 1948) ottamista mukaan näyttelyyn ei yhteistyö taidekeskuksen kanssa olisi ollut ylipäänsä mahdollista. Kun Kovalski eräässä tuoreessa haastattelussa totesi näkevänsä Puškinskaja 10:n kokonaistaideteoksena – ”jättimäisenä taideteoksena, joka kokoaa yhteen mitä moninaisimpia liikkeitä” – näki hän sen epäilemättä hieman samalla tavalla kuin tähtikuraattori näkee ”luomansa” taidenäyttelyn. Jos olisin pietarilainen vallankumouksellinen taiteilija, haluaisin todennäköisesti huutaa: ”Räjäyttäkää Puškinskaja 10!”

Eräältä älyköltä sain vihjeen ”tosi tärkeästä paikasta”. Nepokorennie 17 on tuore taidekeskus, joka sijaitsee neukkuaikaisessa lähiössä, mutta helpon metromatkan päässä. Sain myös puhelinnumeron. Numerosta ei kukaan koskaan vastannut, mutta päätin kuitenkin lähteä paikan päälle. Pitkän etsinnän jälkeen löysin paikan, mutta rakennuksen alakerran vahtimestari ei päästänyt minua sisälle – vaikka kuinka yritin korostaa omaa kulttuuritoimittajan rooliani ja samalla nöyrästi anella, että soita nyt sinne jollekin ihmiselle. Tätä keskustelua käytiin puolisen tuntia.

Myöhemmin tapasin Helsingissä erään toisen pietarilaisen älykön, joka totesi, että paikka on ”ihan huijausta”. Hänen mukaansa joku ökyrikas on vain halunnut perustaa taidekeskuksen ja saada toimintaan osallistuvilta taiteilijoilta isojen vuokrien lisäksi duuneja halvalla ja toki oman siivunsa trendikästä taide-elämää. Totuuttahan minä en tietysti tiedä.

Varsinainen syy, miksi kerron tämän odysseiani, ei ole lainkaan sen gonzojournalistinen ulottuvuus, vaan pikemminkin se aito ihmetys, jonka omakohtainen kokeminen tuotti. Missä tahansa muualla maailmalla olisi helppo löytää tiensä merkittävään taidekeskukseen kyetäkseen itse luomaan arvion sen merkittävyydestä tai kiinnostavuudesta. Ei esimerkiksi kukaan pietarilainen tarvitse erityissuhteita, tärkeiden ihmisten tuntemista, löytääkseen tiensä Tampereella Galleria Rajatilaan. 

 Boreyhin ei päässyt takaovestakaan.

Joka tapauksessa palasin siis tyhjin käsin keskustaan, ja ajattelin katsastaa myös Borey-gallerian, jossa kävin viimeksi kymmenen vuotta sitten ja jossa moni suomalainenkin taiteilija on esiintynyt mutta joka on muuttunut jo aika tylsäksi mainstream-galleriaksi – ollaan nyt rehellisiä, vaikka Pietarin-näyttely taiteilijan CV:ssä niin hauskalta näyttääkin. Kävin paikassa jopa kaksi kertaa turhaan. Sen olisi pitänyt olla avoinna mutta se ei sitä ollut, eikä ovessa ollut edes mitään informaatiota. Tämä oli varmaan joku tosi epäonnekas sattuma, sillä Borey on toiminut säännöllisesti jo vuodesta 1991 ja se on myös yksi Pietarin harvoista vakiintuneista ”normaaleista” taidegallerioista. Se kolmas syy pietarilaisen taiteen löytämisen vaikeuteen onkin epäilemättä kaupungin galleriatilojen niukkuus. On ihan käsittämätöntä, että Pietarissa on gallerioita vähemmän kuin Helsingissä, vaikka kaupungissa asuu enemmän taiteilijoita kuin koko Suomessa. Kaupungissa jatkuukin osin neuvostoaikainen perinne, jossa työhuoneissa ja erilaisissa tilapäispaikoissa pidetään lyhytikäisiä näyttelyitä ja tapahtumia, ja niiden löytäminenhän vaati taas niitä sosiaalisia suhteita. 

Sami Hyrskylahti.

Niinpä aloin luoda suhteita. Tapasin Pietarissa vaikuttavan DJ:n, toimittajan ja kuvataiteilija Sami Hyrskylahden, jonka kanssa lähdin katsomaan Kansallista nykytaiteen keskusta, jossa piti olla kiinnostavaa videotaidetta. Ovet olivat auki, mutta vaikka kuinka huhuilimme, ei pienessä näyttelytilassa ollut ristinsielua. Kaksi screeniä vain tuijotti meitä mustina ja mykkinä. Odottelimme ties kuinka pitkään, mutta kukaan ei tullut paikalle.

Hyrskylahti vei minut sitten tapaamaan aiemmin nekrorealistisista elokuvistaan tunnettua videontekijää ja mediataiteilijaa Konstantin Miteneviä, jolta yritin kysyä että, mihin kaikki 1990-luvulla loppui ja mitä sitten tapahtui. ”Tuli uusi aika ja kukaan ei tiennyt, mitä se oli”, totesi Mitenev: ”Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä.”

 Kostja Mitenev ja hänen tuore maalauksensa Islannin tuhkapilvestä.

Illalla löysin vielä yhden gallerian, jossa oli avajaiset. 100 svoih on ilmeisen arvostettu ja ihan tavallinen galleria, mutta ei näkemäni Ruben Monahovin kaupunkimaisemanäyttely hirvittävästi innostanut. Sen kuitenkin opin, että näyttelyavajaiset olivat ihan samanlaisia kuin Suomessa. Tätä kirjoittaessa huomaan, että Sini Anttila-Rodriguezilla on juuri ollut siellä näyttely, joten ruohonjuuritason kulttuurisuhteet tuntuvat onneksi toimivan.

”Se mies oli jumala”

Seuraavana päivänä törmäsin Miteneviin uudestaan tavalla, joka nyt tuntuu kuin romaanin episodilta. Ja Mitenev onkin muuten hahmo cyberpunk-kirjailija Bruce Sterlingin romaanissa Zeitgeist (2000). Kun ei sitä uudempaa taidetta tahtonut löytyä, menin Venäläisen museoon – joka on muuten maailman suurin venäläisen taiteen museo noin 400 000 teoksellaan – katsomaan 1980–90-lukujen Uusien taiteilijoiden (Novii hudozniki) ja nekrorealistien näyttelyä, johon oli ensimmäistä kertaa koottu kattavasti näitä pietarilaisen uusekspressionismin tähtiä kuten Timur Novikov (1958–2002),  

 Sergei Kovalskin muotokuva Timur Novikovista.

Sergei Bugajev (s. 1966) eli Suomessakin moneen kertaan nähty Afrika ja Oleg Kotelnikov (s. 1958). Elämän ja kuoleman välisessä kiirastulimaastossa kauhuelokuvien ja neorealismin teemoilla leikitelleen nekrorealismin puolelta esillä oli runsaasti muun muassa sen suurimman sankarin, enemmän elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleen Jevgeni Jufitin (s. 1961) mustanpuhvia maalauksia. 

 Still Jufitin vanhasta nekrorealistisesta elokuvasta.

Uudet taiteilijat olivat paralleeli-ilmiö eurooppalaiselle 1980-luvun uusekspressionismille, saksalaiselle Neue Wilde -nimellä tunnetulle liikehdinnälle ja italialaiselle transavanguardialle, joka Suomessakin vaikutti Helsingin taide-elämää hätkähdyttäneenä ”Kuopion ekspressionismina”. Pietarilainen versio oli tietenkin neuvostotodellisuuden kautta asteen rajumpaa ja todempaa ja tietenkin pienemmässä galleriakelpoisuudessaan ja huonoine materiaaleineen paljon häviävämpää.

Novikov tiesi kuitenkin arvonsa ja ystäviensä arvon, ja tämä koulukuntaa muodostanut taiteilija aloittikin sitten aktiivisen kartoitustyön, jonka hedelmiä Venäläisen museon näyttely nyt toi esiin. Novikov tiesi jäävänsä taidehistoriaan mutta myös varmisti sen kokoamalla museolle hyvän valikoiman ”keskeisimpiä” töitä.

Tämä varmistui, kun kuuntelin Mitenevin puhetta Novikovista. ”Se mies oli jumala”, hän sanoi ainakin kolme kertaa peräkkäin. Kävin itse kymmenisen vuotta sitten Novikovin kotona, ja kun muistelen tuota sokeutunutta, hiljaista ja hyväkäytöksistä taiteilijaa, joka vaatimattomassa asunnossaan tarjoili teetä ja vastaili hyväntahtoisesti suomalaisten varmaankin väliin kummallisiin kysymyksin, minun on edelleenkin vaikea ymmärtää pietarilaista koulukunnanmuodostamisintoa. Ja kuitenkin tiedän, että Novikov ehti ekspressionismin hiivuttua vielä perustamaan vuonna 1989 Kaunotaiteiden uuden akatemian, joka vannoi akateemisuuden ja uusklassismin nimeen. Melkein luulen, että eleen takana on jotain outoa ironiaa, josta saamme vielä lukea.

Loppumisista puhuminen on yleensä liioittelevaa ja yksinkertaistavaa, mutta näillä varauksin olisi taipuvainen lopettamaan pietarilaisen taiteen vuoteen 2002, jolloin Novikov kuoli. Sen jälkeen pietarilainen taide-elämä on täysintegroitunut globaaliin nykytaidemaailmaan, jossa paikallisuus on usein vain kulissin tarjoava ele, tai muumioitunut omaan historialliseen zombievaltaan, gerontokratiaansa (vrt. nekrorealismin tematiikka), joka alkaa enemmän ja enemmän muistuttaa Neuvostoliittoa ja aikaa, jolloin juhlittiin tiheään tahtiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteereiden, Brežnevin, Andropovin ja Tšernenkon kuolemia. Voinovin lisäksi mieleeni tulee välittömästi Bugajevin viimeisin näyttely Galerie Kaj Forsblomissa parisen vuotta sitten. Bukajevin neukkurekvisiitta alkoi jo näyttää täysin pystyynkuolleelta postsovjeettiselta formalismilta.

Ei ole mikään ihme, että Mitenev totesi: ”Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä.” Vaikka Mitenev kommentoikin nykyistä tekemistään niin, että ”kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ei ole historiaa eikä tulevaisuutta”, oli hän selvästikin vähän historiastaankin kiinnostunut. Mitenev nimittäin puuttui Venäläisen museon näyttelyn taiteilijoiden joukosta, mutta hän oli käynyt lisäämässä oman pienen teoksensa museon seinälle. Nyt minusta tuntuu, että se oli hienointa pietarilaista nykytaidetta, jota matkallani näin. Se ikään kuin kertoi tuon taiteen kuolemasta.

 Mitenevin työ Venäjän salaisuus Marmipalatsin seinällä.

Ja kuinka kummallista kaikki voi olla: miten satuinkin erikseen tapaamaan Mitenevin ja löytämään hänen illegaalin teoksensa – joka oli vielä minimaalisen pieni – peräkkäisinä päivinä kaupungissa, jossa kuulemma on 5000 taiteilijaa, joita on välillä mahdottoman tuntuista löytää.

Eremitaaši

Palatsiaukio 2, avoinna ti–la 10.30–18, su 10.30–17

www.hermitagemuseum.org

Puškinskaja 10

Ligovski prospekt 53, avoinna ke–su 15–19

http://en.p-10.ru

Nonkonformistisen taiteen museo

Ligovski prospekt 53, avoinna ke–su 15–19

www.nonmuseum.ru

Etaži Loftprojekt

Ligovski prospekt 74, avoinna 10–22

www.loftprojectetagi.ru

Nepokorennie 17

Nepokorennie 17, avoinna ?

www.nepokorennie.ru

Borei Artsentr

Liteini prospekt 58, avoinna ti–la 12–20

www.borey.ru

National Center for Contemporary Art

Fontanka 34 A, avoinna ?

www.ncca.ru

100 svoih

Ligovski prospekt 39, avoinna päivittäin 16–21

www.100svoih.ru

Venäläinen museo

Viisi eri toimipistettä, avoinna ke–su 10–17, ma 10–16

www.rusmuseum.ru

Kostja Mitenevin videoita löytyy useita YouTubesta hakusanalla ”Kostya Mitenev”

Jevgeni Jufitin filmejä löytyy YouTubesta hakusanalla ”Yevgeni Yufit”

Julkaistua 79 & Katutaidetta 29: Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Nyt vain pysytään Pietarissa. Pietarissa ollessani ilmestyi uusi Tanssin numero (4/10). Jos minua ilahduttikin Teatterin numero, jossa ilmestyi keväisen Pietarin-matkani hedelmiä julkaistujen kuvien muodossa, niin Tanssin tuorein numero oli vieläkin ilahduttavampi. Siinä oli kahdeksan julkaistun kuvani lisäksi juttuni katutaiteesta – tai pikemminkin niistä aatoksista, joita Pietarissa kuvaamanai katutaide herätti.  

Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Filosofi-kirjailija Aleksandr Herzen on todennut, että ”Pietari eroaa kaikista Euroopan kaupungeista olemalla niiden kaikkien kaltainen”. Saman asian totesi myös Fjodor Dostojevski: ”Ei ole Pietarin kaltaista kaupunkia: arkkitehtonisesti se heijastaa kaikkia maailman arkkitehtuureja, kaikkia aikakausia ja muoteja; kaikki on lainattu vähitellen ja kaikki on omalla tavallaan vääristeltyä.” Kaupunkina Pietari onkin kuin jättimäinen ulkoilmamuseo, eräänlainen eurooppalaisen kulttuurin Seurasaari.

Pietari on myyttinen kaupunki, jota on opittu lähestymään ennen kaikkea kirjallisuuden kautta: se on Dostojevskin, Nikolai Gogolin ja Aleksandr Puškinin kaupunki. Pietariin lähtevä kulttuurimatkailija ottaa yleensä jonkun näistä kirjailijoista oppaakseen – ja riittää niitä oppaita myöhemmiltäkin ajoilta: esimerkiksi Anna Ahmatova ja Joseph Brodsky virittävät matkaajan niin, että jo pelkät metron liukuportaat saavat mielen romanttiseksi. Itse kirjoitin jo yhdeksän vuotta sitten kuvittelemastani pietarilaisesta taiteilijasta, jota yritin kaupungista etsiä ja jonka luulin löytäneeni: ”On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.”

Ja samalta se tuntui taas, kun olin keväällä 2010 etsimässä pietarilaista taiteilijaa. Ei sitä nytkään tuntunut löytyvän kuin historiasta, joka oli jälleen ainakin vähän kerrostunut. Tapasin minä ihan oikean taiteilijankin, Timur Novikovin yhdeksän vuotta sitten. Nyt hän oli kuollut, ja tuottanut ympärilleen muistelijoiden ja myytin rakentajien koulukunnan, joka tuntui estävän elävän taiteen kehityksen. Galleriat ja taide-elämä tuntuivat ontoilta ja joko paikalleen pysähtyneiltä tai sitten sokeasti Lontoon ja New Yorkin trendejä seuraavilta. Katselin, kuinka nuoret naiset joivat samppanjaa ja söivät hattaroita trendigallerian kattoterassilla. Oli pakko karata kaduille ja yksinäisiin porttikäytäviin.

Venäläisen kirjallisuuden tutkijan Timo Huttusen mukaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen Pietari on siis helteinen, pölyinen, täynnä loukkoja, portaita, porraskäytäviä, kynnyksiä, ovia ja läpikuultavia seiniä. Pietarilaisessa todellisuudessa kaikki on kaksijakoisesti salaista, mutta samalla julkista – ihminen ja hänen ratkaisunsa ovat kaiken aikaa koetteilla.”

Olen jo aiemmilla Pietarin matkoillani oppinut menemään sisäpihoille, kokemaan kaupunkia tuon salaisen ja julkisen ristivedossa. Sisäpihat tuntuvat puhuvan enemmän totta kuin julkisivut.

Julkisivut ovat vääristelijöitä par excellence, sisäpihat ovat kuin alitajunta. Dostojevskin ajoista kuluneet vuodet ovat lisänneet tuota ”omalla tavallaan vääristeltyä” – väliin mahtuu kokonaisen sosialistisen utopian synty ja kuolema, jolloin klassista vääristeltiin taas monin uusin tavoin. Ja myös reaalista ja puhuttiin realismista vaikka tehtiin jotain aivan muuta.

Niinpä matkustin keskustan sisäpihojen lisäksi myös neuvostoaikaiseen lähiöön valokuvaamaan seiniä. Avantgarde on aina hakenut voimansa kansanomaisesta ilmaisusta ja alakulttuureista. Pietarin ja Moskovan avantgardistit löysivät 1910-luvulla georgialaisen kylttimaalari Niko Pirosmanin innoittajakseen – aivan samalla tavalla kuin pariisilaiset tekivät tullimies Henri Rousseaulle. Niinpä minäkin uskoin löytäväni pietarilaisen Jean-Michel Basquiat’n tai Banksyn, uuden avantgarde- tai graffititaiteilijan. Löysin ainakin kysymyksen ”Who the fuck is Banksy?”

Onko myyttien aika siis jo ohi? Valehdella ei ainakaan enää tarvitse – ei ainakaan enää ihan samalla tavalla kuin neuvostoaikana. Andrei Bitov on todennut: ”Puhumme nyt totta taaksepäin katsoen. Sen tuloksena seisomme paikoillamme.”

Dostojevski ei koskaan saanut minua opettelemaan venäjää. Hänen lukemisekseen olisin tarvinnut vuosien kursseilla käymisen. Mutta seinällä oleva Juri Gagarinia voin vain näyttää jollekin venäjäntaitoiselle ja ymmärtää heti kommentin siitä, miten kosmonautti kävi taivaassa eikä nähnyt jumalaa. Mutta sille en mahda mitään, että kaikki venäjäksi sanottu ja kirjoitettu tuntuu edelleenkin jotenkin oudon filosofiselta. Myytti jatkaa elämäänsä. 

Kävin avaruudessa, mutta en löytänyt sieltä jumalaa. JUNTTI?

Näyttelykuvia 61: Uutta taidetta ja nekrorealismia

Lauantaina 15.5. lähdin heti aamiaisen jälkeen Venäläisen museon – maailman suurin venäläisen taiteen museo – Marmoripalatsiin, jossa oli todella tärkeä näyttely pietarilaisen nykytaiteen ymmärtämiseksi. Pääpaikassa Mihailovskin palatsin Benois-siivessä olisi ollut Isaak Levitanin (1860–1900) näyttely (15.4.–15.7.). Tämä peredvižnikki oli hieno maalari – aivan erityisen osaava maisemamaalari, kuten esimerkiksi tässä Tiessä vuodelta 1892:

Mutta nyt täytyi priorisoida, koska tarkoitus oli tutkailla nykytaidetta ja aika oli vähän kortilla. Melkein tekisi mieli vielä palata Pietariin ihan Levitanin takia. Ei tällainen iso näyttely nimittäin niin usein toistu – kai se on pakko todeta, että ei välttämättä enää minun elinaikanani. 

Mutta se näyttely, johon olin menossa oli Brushstroke ( Удар кисти. Новые художники и некрореалисты 1982 – 1991; 25.2.–16.5.), 1980-luvun tärkeintä pietarilaista taidetta: uusia taiteilijoita (novi hudozhniki) ja nekrorealisteja. Uusien taiteilijoiden johtohahmo oli Timur Novikov (1958–2002), joka tässä on sittemmin berliiniläistyneen Evgeni Kozlovin (s. 1955) kuvaamana vuodelta 1988:

Yksi tärkeä jäsen ryhmässä oli Oleg Kotelnikov (s. 1958), jonka käsitys Kauneimmasta naisesta oli tällainen (1984):

Sittemmin Pietarin 1900-luvun lopun kuvataiteen suurimmaksi guruksi noussut Novikov puolestaan kuvasi vähän vanhempaa maalarikollegaansa Andrei Medvedeviä (s. 1950) näin vuonna 1985:

Vähän synkemmän ja eri tavalla villin nekrorealismin edustajista kuuluisin on Evgeni Yufit (s. 1961), jonka Tanssia merimiesten kanssa (1989) oli tällainen:

Yufithan oli maalarin rooliaan paljon tunnetumpi nimenomaan nekrorealististen kokeellisten elokuvien tekijänä. Youtubessa niitä on tarjolla paljon, tässä vaikkapa klassikko Vesna (1987).

On pakko tunnustaa, että näyttely oli mielestäni suorastaan järkyttävän hieno – ehkä paras tänä vuonna näkemäni. Kiinnostavaa oli myös huomata vihdoin kunnolla se, miten erilaisia nämä pietarilaiset olivat Neuvostoliiton loppuaikana moskovalaisiin kollegoihinsa verrattuna. Moskovassahan elettiin neuvostopopin, Sots Artin jälkikaikuja varsin pitkään 1970-luvulta lähtien hiljalleen sitten vähän sentimentaaliseksi hiipuen, kun taas pietarilaiset elivät jotenkin aivan samassa uusekspressionistisessa reaaliajassa kuin saksalainen Neue Wilde tai italialainen Transavanguardia. – tai vaikkapa suomalainen 1980-luvun uusekspressionismi. Näillä pietarilaisilla vain se elämän oikea rankkuus heijastuu aika paljon rehellisemmän tuntuisena ilmaisuna kuin suomalaisen lintukodon tuottama rankka ekspressiivisyys. [Vaika voinhan toki olla vähän romanttinen tässä suhteessa.]

Tähän näyttelyn palaan vielä syksyllä Taide-lehdessä. Jos jotakuta harmittaa se, että missasi tämän tärkeän näyttelyn, voin lohduttaa sillä, että näyttelyn yhteydessä julkaistiin erikseen sekä venäjäksi että englanniksi hieno ja iso luettelo, jossa on myös kunnon tekstit:

Palace Editionsin kustantamaa kirjaa saa museolta edulliseen 1 200 ruplan hintaan, ja eiköhän sen jotenkin Suomestakin saa tarvittaessa tilattua.

***

VAROITUS: Nyt seuraa imelä ja narsistinen osuus, jota pelkästä taiteesta kiinnostuneen ei tarvitse lainkaan lukea.

Kun surffailin nyt netissä löytääkseni Novikovista lisää tietoja, törmäsin yllättäen Anita Konkan vanhaan blogiin Kirjailijan päiväkirja (hänen uuden bloginsa nimi on Sanat), jossa hän kertoo ehkä vähän punastuttavankin myönteiseen sävyyn siitä, kuinka hän löysi vuonna 2005 taiteilijatalon pesulasta vuoden 2001 Taide-lehden juttuni pietarilaisesta taiteesta. Kirjoitin muun muassa iltapäivästä, jonka olin viettänyt edellisenä vuotena Novikovin luona. Näin Konkka:  

”Venäläinen kirjallisuus on omistettu epäonnisen rakkaussuhteen kuvaamiselle.” (Viktor Shklovsky)

Päivän lukuelämys: Otso Kantokorven kirjoitus Kaihon ja ironian rajalla vanhassa Taide-lehdessä (2001/1). Yllä oleva motto kirjoituksesta. Pienen kielialueen riesa: Viktor Shklovskya (Sklovskia) ei ole suomennettu, englanniksi häntä kyllä on käännetty.

Taiteilijatalossa asumisessa on omat ilonsa. Taide-lehti löytyi talon pesulasta. Luin sitä sillä aikaa kun kaksi konetta pesi pyykkiä. Entisen asuintaloni pesulasta löytyi Cosmopolitan-lehtiä, joissa neuvottiin miten mies isketään. Muttei niistä neuvoista ollut mitään hyötyä minulle. Olin kai liian vanhan oppimaan uusia niksejä. Siteeraan Kantokorven iki-ihanasta jutusta alun, keskikohdan ja lopun. Näin hän aloittaa: 

Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokolonialisti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Shklovsky epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Triolet’a kohtaan (ET oli ranskalaisen Louis Aragonin vaimo, AK:n huomautus): ”En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä” Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä (Elsan sisar, kuinkas muuten) kohtaan:

Sanojen nauloilla,
katsokaa -
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna.

Näin hän jatkaa: Puhutaan sittenkin säästä. Kun saavuin Pietariin, satoi. Lätäköillään heijastelevat kadut epätasaisine kivetyksineen ja kapeat, hissittömät rappukäytävät loivat sen näyttämön, jossa samastuin juuri niin naiivisti kuin elokuvissa samastutaan. Timur Novikovin hämärässä ja pienessä asunnossa tajusin hetkessä, että tulisin rakastamaan tätä kaupunkia koko loppuelämäni. Kaipaamaan siksi, että rakkaus on kuitenkin niin yksipuolista […] Ja siksi, että sitä kuitenkin rakastaa eniten silloin, kun se toinen on poissa tai saavuttamattomissa.

Ja näin hän lopettaa: On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus. 

Ah, olen kateudesta vihreä. Noin hyvin en olisi osannut kuvata sitä mitä minulle tapahtui pietarilaisen metron portaissa vuonna 1972, kun kävin ensimmäisen kerran Pietarissa. Siitä lähtien olen rakastanut Pietaria.

***

Minun oli pakko nostaa tämä esiin. Joskus on saatava sanoa, että tällainen harvinainen palaute tekee kirjoittajan työn kaiken mahdollisen vaivan arvoiseksi. Eihän sitä pelkästään itselleen kirjoita. Niin, että kiitos Anita. Tässä sitä taas Pietarin metrossa mentiin: