Julkaistua 783 & Virossa 183 & Arkkitehtuuria 59: Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Kesän alussa ilmestyi suomalaisen arkkitehtuurin kaksivuotiskatsaus Finnish Architecture 2016 (Alvar Aalto Museum/Museum of Finnish Architecture/SAFA 2016). Arkkitehtuurimuseossa on vielä päällä kaksivuotisnäyttely (15.6.–2.10).

Minulta tilattiin julkaisuun artikkeli, aihe ja käsittelytapa vapaa. Tässä se suomeksi, itse kirja on ilmestynyt vain englanniksi. Mainittakoon, että käännökset kannattaa ihan oikeasti aina tarkastaa. Nyt en kiireessäni tehnyt sitä, kun juttu pintapuolisesti vaikutti hyvältä. Ilmestymisen jälkeen huomasin, että olisi pitänyt. Englanninkielisessä jutussa kerron opiskelleeni taidehistoriaa yliopistolla, mikä ei pidä paikkaansa. Olen itseoppinut (?). 

Kuvituksenkin sain valita itse, ja valitsin omia vanhoja kuviani ja annoin itselleni luvan vähän hupailla – niin kuin kirjoittajamäärittelyssäkin.

Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Unelmoin koko lukioaikani tulevani arkkitehdiksi, vaikka tajusinkin, että lyhyellä matematiikalla se olisi ollut miltei mahdotonta. Se johti kuitenkin siihen, että olen koko elämäni tuntenut lukkarinrakkautta arkkitehtuuria kohtaan.

Olen pitkään toiminut ammatikseni taidekriitikkona, mutta vaikka arkkitehtuuri on esimerkiksi Helsingin yliopistossa taidehistorian opetuksessa olennainen osa, ei taidekriitikoilla juurikaan ole tapana puhua arkkitehtuurista. Arkkitehtuuri on alue, joka jätetään yleensä erikoisasiantuntijoiden vastuulle. 

Yleissivistyksellisistä syistä hankin käsikirjastooni ja luin John Summersonin (1904–1992) itsekin jo klassikoksi muodostuneen kirjan The Classical Language of Architecture (1963). Ja toki tutustuin Andrea Palladioon (1508–1580), hänen ajatuksiinsa mittasuhteista ja symmetrisyydestä.

Joka kerta, kun kirjoittaja lähtee Tallinnaan ja palaa sieltä, hän näkee Jorma Hautalan värisuunnitelman Wärtsilän telakan allashalliin (Arkkitehtitoimisto Erkko Wirkkunen, 1975).

Myöhemmin opin ajattelemaan palladiolaisesti myös tilaa rakennuksen ympärillä ja tajusin, että rakennuksia oli tarkasteltava eri puolilta – ei pelkkinä fasadeina, niin kuin maallikoilla on usein tapana tehdä, ja johon toisaalta tiivis kaupunkirakenne myös toisinaan saattaa pakottaa. Tuolloin opin ajattelemaan myös rakennusten massoittelua ja pääsin jo kuvataiteenkin äärelle miettiessäni rakennuksen mahdollista ”veistoksellisuutta”, josta vieläkin on toisinaan tapana puhua, vaikka en olekaan täysin vakuuttunut ilmaisun mielekkyydestä. 

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista on mielekästä puhua – enkä pelkästään siksi, että arkkitehtuuria nimitetään toisinaan suomenkieliselläkin termillä, vaikkakin enää harvemmin: se on ’rakennustaidetta’. Syy on lähinnä se kompleksinen suhde, joka ns. puhtaalla taiteella ja arkkitehtuurilla on ollut, ja joka kaikkien mahdollisten ratkaisuyritysten jälkeen on vieläkin varsin kompleksinen. Tämä suhde tuntuu palaavan sitä paitsi uuden akuutin keskustelun aiheeksi, koska ns. prosenttiperiaate on Suomessa jälleen noususuhdanteessa – siis periaate, jonka mukaan julkisessa rakentamisessa tietty rahasumma, ideaalisesti ehkä juuri tuo 1% mutta käytännössä usein paljon vähemmän, käytetään rakennukseen liittyviin taidehankintoihin. Yksi prosenttiperiaatteen ongelmista on luonnollisesti se, missä vaiheessa taide asettuu osaksi arkkitehtuuria: onko se jotain, jota tehdään yhdessä arkkitehdin kanssa, vai onko taide vain jälkikäteen hankittua pinnallista koristelua, jolla valmis rakennus somistetaan asianmukaisen tyylikkäällä tavalla. Tätä keskustelua on Suomessakin käyty ainakin 1960-luvulta saakka.

On tiettyjä tekstejä, joihin tulee palattua usein. Yksi tällainen on kuvanveistäjä Raimo Utriaisen (1927–1994) essee ’Monumenttitaiteesta’ (Taide 3/1962). Utriainen totesi muun muassa: ”Monumenttitaiteen on luotava henkinen, kohottava komponentti sille arkiselle elämänpoljennolle, joka sykkii kaupungin jokapäiväistä tarvetta palvelevan arkkitehtuurin viitoittamissa puitteissa. Ellei se siihen kykene, ilmeistä on, että  ennen pitkää arkkitehtuuri riistää monumenttitaiteen osuuden ja muuntuu tarvittaessa itse palvelemaan ko. tarkoitusperiä; pyrkiessään yhteisyöhön uuden arkkitehtuurin kanssa symbolistisena taideteoksena, joka elää pintajännitteen, muotojen vastakohtaisuuden sekä tilojensa rytmin varassa, ei monumentti voine loukata sitä kohdetta, jonka kunniaksi se on pystytetty.” Mainittakoon, että Utriaisella oli takanaan myös arkkitehtiopintoja ja että hän on yksi niistä harvoista kuvanveistäjistä, jotka Suomessa ovat aktiivisesti toimineet yhdessä arkkitehtien kanssa. Toinen tällainen oli Kain Tapper (1930–2004), mutta hänen arkkitehtuurin liittyvät työnsä jäävät selvästikin jähmeämmiksi hänen ns. vapaisiin töihinsä verrattuina.

Kirjoittaja on tehnyt Virossa arkkitehtuuriseikkailuja koko 2000-luvun ajan. Yksi merkittävimmistä kohteista on ollut Valve Pormeisterin (1922–2002) pohjoismaisesta orgaanisesta arkkitehtuurista vaikutteita saanut Kurtnan siipikarjankasvatuksen koeaseman päärakennus vuodelta 1966. Koska arkkitehtuurikokemus täydentyy vasta sisältä koettuna ja eletyksi elämäksi muuntuneena, vietti kirjoittaja hääjuhlansa tässä 1960-luvun kolhoosiarkkitehtuurin helmessä kesällä 2014.

Tuntuu siltä, että arkkitehdit ja taiteilijat eivät ole oppineet yhteistä kieltä – niin taiteilijoita kuin molemmat ovatkin ja niin pitkään kun keskusteluyhteys on ollutkin olemassa. Itsekin arkkitehtuurin kanssa monumenttimaalarina toiminut Unto Pusa (1913–1973) opetti pitkään arkkitehtejä Teknillisessä korkeakoulussa, ja hänen työtään – sekä oppejaan – piti samassa oppilaitoksessa yllä myöhemmin kuvanveistäjä Raimo Heino (1932–1995). Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, ja esimerkiksi suomalaisen arkkitehtuurin grand old man, Markku Komonen, samaisen oppilaitoksen myöhempi arkkitehtuurin professori, kertoi minulle äskettäin asiasta keskustellessamme, että hän hakeutui opiskeluaikanaan myös Vapaaseen Taidekouluun, silloisen kuvataiteen modernismimme huippuoppilaitokseen, koettuaan tarvitsevansa lisää tietoa kuvataiteesta, minkä hän koki oleelliseksi arkkitehtiopinnoissaan.

Kaikki tämä liittyy tietysti voimakkaaseen modernistiseen perinteeseen. Palaan vielä Utriaiseen, joka vuoden kuluttua kirjoitti uuden artikkelin samalla nimellä ja samaan lehteen (Taide 3/63). Niin kuvataiteella kuin arkkitehtuurillakin on taipumus tyyliytyä ja sitä kautta ajautua stagnaatiotilaan. Utriainen otti esiin Bauhausista ja Walter Gropiuksen (1883–1969) ajattelusta ulottuvuuden, joka lienee vaipunut vähän unholaan – Bauhausinkin nyt myöhemmin ikään kuin tyyliydyttyä: ”Bauhausin olemus kehittyi alati kehittyvästä tapahtumasta, ei niinkään uuden ’tyylin’ luomispyrkimyksestä. Se noudatti orgaanista ideaa, joka saattoi mukautua alati vaihtuviin elämän vaatimuksiin ja joka ei myöskään ollut sidottu aikaan, paikkaan tai kansallisuuteen.” 

Utriainen viittasi myös kollegaansa Constantin Brâncușiin (1876–1957) ja tämän ajatuksiin pelkistämisen väistämättömyydestä: ”… siihen päädytään melkoisen varmasti, kun lähestytään esineiden, ilmiöiden olemusta, ydintä.” Tämä kaikki kiteytyy Utriaisen mukaan Alvar Aallon (1898–1976) arkkitehtuurissa: ”Katsellessaan Alvar Aallon rakennusten kolmiulotteisia julkisivupoljentoja, pintajuoksutuksia, tilojen liukuvaa suhdetta toisiinsa, massojen keskeisiä rytmijännitteitä yhtyy varauksetta käsitykseen hänen asemastaan ei ainoastaan konstruktiivisena ja orgaanisena arkkitehtinä – vaan yhtä paljon herkästi vaistoavana taiteilijana.”

Syy, miksi olen viipynyt niin pitkään historiassa, on kahtalainen. Ensinnäkin Utriaisen aloittama keskustelu on jäänyt Suomessa pahasti kesken. Toiseksi se on mielestäni sellaisenaankin vielä täysin ajankohtaista puhetta, joka on suotta unohdettu ja josta voisimme vihdoinkin jatkaa. 

1960-luvulta nykyhetkeen on toki tapahtunut paljon, ja arkkitehtuuri on kokenut erilaisia tyylejä. Postmoderni ei ehkä ensin ollut tyyli vaan historian vaiheistuksen vaatima uusi tapa ajatella, mutta väistämättä tyyliydyttään sekin on ajautunut omaan umpikujaansa tuottaen lopulta loputtoman määrän arkkitehtuuria muistuttavia epigonimaisia ratkaisuja ja päätyen siihen, jota on toisinaan ollut tapana pilkallisesti kutsua ”pohjanmaalaiseksi autokauppapostmodernismiksi”. Olen nähnyt lukuisia sellaisia rakennuksia – olivat ne sitten auto- ja huonekalukauppoja, kunnantaloja tai paloasemia.

Onpa wau-arkkitehtuurikin kuulemma jo ajautunut väistämättä historiansa loppuun, vaikka jotkut Helsingin Guggenheim-intoilijat jaksoivat vielä ennätysmäisessä – 1715 osallistujaa – kansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa vielä sellaista odottaa. Jo ikoniseksi muodostunut Frank Gehryn Bilbaon Guggenheim (1997) lienee kulminaatio ja cul-de-sacin viimeinen portti. Helsingin keskustelussa käsite ’Bilbao-efekti’ on kuitenkin pulpahtanut esiin tuon tuostakin. Ja oireellista kyllä: kysehän ei ole lainkaan kuvataiteesta vaan pelkästä arkkitehtuurista. Eivät ne siis vieläkään oikein tahdo kohdata toisiaan tasavertaisella maaperällä. 

Kirjoittaja harrastaa kolhoosibongailua, joka ei useinkaan ole ennakko-odotusten mukaista camphuumoria. Vilen Künnapun suunnittelema Kehran kolhoosin päärakennus (1984–90) on silkkaa metafysiikkaa. 

Olen puhunut toistaiseksi lähinnä vain muodosta, mutta en usko, että kaikista mahdollisista tyyliytymisen ja mahdollisesti vanhanaikaiseksi tulkituksi tulemisen myötä syntyneistä umpikujistaan huolimatta arkkitehtuurin muotokieli olisi kulunut loppuun – vaikka se olisikin muuttunut universaaliksi, kuten jo Gropius huomautti. Tätä seikkaa on vahvistanut esimerkiksi 2000-luvun alusta asti harrastaneeni arkkitehtoniset seikkailuretket Tallinnassa, jossa Neuvostoliiton väliintulo katkaisi kukoistavan funkisperinteen. Moni Tallinnan arkkitehdeistä on jatkanut tuota perinteitä – osin jopa taidokkaan ovelasti jo neuvostoaikana 1970-luvulla ja jalostaen sitä vielä edelleenkin. Kyse ei ole edellä viittaamastani postmodernismin kaltaisesta rappioitumisesta eikä pelkästä retrotrendistä vaan siitä, mihin Utriainenkin viittasi: oivaltavasta tavasta yhdistää konstruktiivista ja orgaanista käyttäen ehkä lisätaustana pohjoismaisen orgaanisen arkkitehtuurin taustaa, jossa yhtenä reunaehtona on kuitenkin aina ympäröivä luonto. Tämä lienee asia, joka ei vanhene koskaan.

Niinpä kuvittelenkin mielessäni uuttaa arkkitehtuurin nousukautta, jossa vertailukohta kuvataiteeseen ei olekaan pelkkä veistoksellisuus vaan pikemminkin ”veistotaiteen laajentunut kenttä”, josta taidehistorioitsija Rosalind Krauss alkoi puhua jo vuonna 1979 (’Sculpture in the Expanded Field’, October, kevät 1979). Ja kuvittelen vielä pidemmälle – osin Joseph Beuysin (1921–1986) ajatteluun ”sosiaaliseen veistotaiteeseen” liittyen – arkkitehtuurin tulevaisuutta osana sekä ympäristö- että yhteisötaidetta. Mahdollisuuksia on loputtomasti, ja wau-efektien sijaan voimmekin ehkä odottaa takaisin ihmisen kokoista ja yhteisöllisesti muovattua arkkitehtonista ympäristöä, jossa reunaehtoina on myös se kaikki tieto, mitä me fenomenologisen ajattelun – jota Suomen arkkitehtikunnan keskuudessa on propagoinut esikuvallisesti Juhani Pallasmaa lukuisilla kirjoituksillaan –  myötä olemme oppineet eletyn ja koetun tuottamasta. Ja näinhän siellä sun täällä maailmalla on alettu jo toimiakin, vaikka se ei usein ylitäkään kiiltävien arkkitehtuurilehtien julkaisukynnystä. 

Yhteisöllisyys vaatii myös nöyryyttä arkkitehdeilta ja rohkeutta maallikoilta. Nerous on jo pitkälti unohdettu asia, mutta varmaankin osin kaupallisista syistä sen on korvannut tähtikultti – niin kuvataiteissa kuin arkkitehtuurissakin, mutta eiköhän näillekin asenteille häämötä jo se väistämätön umpikuja. En minä esimerkiksi jaksaisi nähdä enää yhtään Zaha Hadid -epigonia – jos saan olla rehellinen. Niitäkin edellä mainittu Guggenheim-kilpailu tarjoili valikoimissaan.

Mutta palaan mainitsemaani yleisön rohkeuteen. Meidän on murrettava se ajattelu, että arkkitehtuuri on tekniikkaa ja taidetta yhdistäessään liian vaikea laji maallikolle ja että siitä puhuminen on jätettävä asiantuntijoille.
Palasin kouluaikojeni arkkitehtuuriharrastukseen vasta 2000-luvun alussa, jolloin aloin seikkailla Tallinnassa ja sittemmin muuallakin Virossa. Kirjoitin silkassa harrastemielessä ja samalla lomaillen kolme opaskirjaakin Tallinnaan liittyen ja päädyin siihen, että seikkailevalle turistille keskeisimmät kohteet ovat arkkitehtuuri ja baarit. Aloin myös varsinkin Pallasmaan innoittamana arvioida rakennuksia pelkän katseen sijaan menemällä sisään kaikkialle, minne vain pystyin. Halusin kokea arkkitehtuurin liu’uttaen kättäni kaiteella, nousten rappusia ja haistellen ilmapiiriä. Istuen jossain tarjolla olevassa tuolissa. Jos kyseessä oli julkinen sauna – Tallinnassa on muuten varmaankin maailman hienoin art deco -sauna – oli se toki koettava saunoen, jotta arkkitehtoninen kokemus olisi täydellinen. 

Saunan arkkitehtuuri on koettava myös saunoen, ja saunaksi Aleksander Vladovskin (1876–1950) suunnittelema art deco -tyylinen Kalma saun (1928) Tallinnassa alun perin suunniteltiinkin.

Kirjoitin ensimmäiseen kirjaani Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa (2005): ”Jos arkkitehtuuriin liittyvät kommenttini eivät aina tunnu asiantuntevilta, on kyse jokamiehenoikeudesta. Arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, minäkin olen yksi heistä. Jokaisella on oikeus arvioida ympäristöään ja jokaisen meistä olisi myös syytä tehdä niin. Koska arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, on myös syytä miettiä sen ihmisläheisyyttä, viihtyvyyttä, toiminnallisuutta yms.”

Yksi tapa kehittää arkkitehtuuria olisikin sen saattaminen paljon voimakkaammin julkisen keskustelun kohteeksi. Nykykuvataide on esimerkiksi lähestynyt enemmän ja enemmän ihmisten arkea, tavallisuutta, toisinaan emansipatorisena liikehdintänä marginaalien nostamisena keskiöön. Arkkitehtuuri voi ihan hyvin ottaa oppia tästä. Ja onhan näin tehtykin, mutta harvoin tällaisiakaan projekteja noteerataan näyttävästi. Kuvataiteessa ne ovat kuitenkin jopa trendikkäitä. 

Olisi ehkä vihdoinkin syytä tunnustaa, että esteettisessä mielessä kaikki on jo tehty. En usko, että olen kovinkaan paljoa väärässä kun väitän, että postmodernin vietyä muotokokeilunsa loppuun, jäljelle jäi vain pinta ja sitä kautta värit sekä uudelleen henkiin herännyt ornamentiikka, joka usein on kuitenkin vain mekaanista toistoa, jolla on taiteen kanssa varsin vähän tekemistä.

Värin uuden tulemisenkin opin ensin Virossa ja varsinkin Tallinnan laita-alueilla. Erityisesti liike- ja teollisuusalueille alkoi ilmestyä rakennuksia, joissa väri oli korvannut muodon efektinä: omituisia ja toisinaan suorastaan ällöttäviä keltaisia ja oransseja sekä iljettävän vihreitä rakennuksia. Nyt tämä sama ilmiö on rantautunut Suomeenkin. Tuoreimpana esimerkkinä juuri valmistuva Helsingin Jätkäsaari, jonne tuntuu ilmestyvän uusia riitasointuisia värejä ilman mitään kokonaissuunnitelmaa. Koen ne kaikessa näennäisessä puhtaudessaan ehkä nimenomaan likaisina. Mieleeni tulee itse asiassa antropologi Mary Douglasin käsitys liasta, joka hieman yksinkertaistaen on se, että lika on ainetta väärässä paikassa. Lika on ensisijaisesti symbolista. Taide on tietenkin ollut aina innokasta rikkomaan luokituksia ja symbolisia järjestelmiä, mutta sitä ei meille – julkisia teoksia lukuun ottamatta –  yleensä pakoteta. Lisäksi julkiset taideteokset muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi arkipäiväistyessään, mutta ruman värinen – siis yhteisöllisesti rumaksi tulkittu – rakennus ei sitä välttämättä tee, koska se dominoi paljon laajemmin ympäristöään. 

Kysyin keskustelussani Markku Komosen kanssa, että olenko mahdollisesti oikeassa siinä tulkinnassani, että kun muotokikkailujen aika oli jo päätynyt umpikujaansa, sitä jatkettiin suoraan pelkässä pinnassa – ja ilman mitään jatkumoa perinteeseen. Hän ei vastannut suoraan kysymykseeni, mutta hänen hymystään tulkitsin, että olin ainakin lähellä totuutta.

Värikin on projekti, joka kuvataiteen ja arkkitehtuurin osalta jäi Suomessa kesken. Eniten arkkitehtuurin värisuunnitelmia kuvataiteilijoistamme on tehnyt varmaankin konstruktivistiemme grand old man Jorma Hautala, muista mainittakoon ainakin Anitra Lucander (1918–2000), Timo Aalto (1941–2003), joka teki ainakin yhteen lähiöön lähinnä toteuttamattoman kokonaissuunnitelman, ja nuoremmasta polvesta ahkerimpana Markku Pääkkönen, muun muassa Männistön kirkossa Kuopiossa Juha Leiviskän kanssa. Perinne on aika kapea ja tuntuu olevan katkeamassa. Tämän perinteen haluaisin elvyttää: taidemaalarit ja arkkitehdit olisi syytä saattaa taas läheisempään keskusteluyhteyteen, varsinkin kun maalaustaidekin tuntuu alituisesta kuolleeksi julistamisestaan huolimatta löytävän jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. 

Onneksi Helsinki on kuitenkin täynnä kalkkimaalattuja taloja, jotka pintaremontin jälkeenkin istuvat yleensä väriharmonisesti yhteiseen kaupunkikuvaansa. Perinteisessä kalkkauksessa ei nimittäin voi käyttää lainkaan synteettisiä pigmenttejä, ainoastaan oksideja ja maavärejä, eikä niitäkään liikaa, joten värimaailma pysyy silmälle ja sen kautta sielulle rauhallisena. Eiköhän tätäkin perinnettä voisi elvyttää yhdessä uudemman pieninyanssisemman muotokielen kanssa – varsinkin kun kyse on sekä aikaa että ekologiaa kestävästä, luonnollisesta ja helposti ylläpidettävästä perinteestä?

Jorma Hautalan sanoin (’Yhteinen kieli taiteelle ja arkkitehtuurille’ hänen kirjoitusvalikoimassaan Pinnassa ja tilassa, 2001): ”Ympäristömme fyysisten suunnittelijoiden tulee nähdä ihminen luonnon ja historian osana.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataidekriitikko, joka asuu onnellisena Arvo Aallon ja hänen kumppaneidensa piirtämässä 1930-luvun funkistalossa seinällään Arvo Aallon pojan Timo Aallon hieno serigrafia ja ulkoseinällään juuri uusittu klassinen maavärinen kalkkauspinta.

Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.

Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.

Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.

Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).

Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.

Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.

Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).

Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.

Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.

Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.

Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo

Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni

AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen

Fotofinlandia 2011 Maija Tammi

Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen

Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala

Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo

Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä

Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:

Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012

Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012

Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012

Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012

Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012

Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013

Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012

Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012

Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012

Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012

Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012

Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012

Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012

Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.

Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.

Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012

Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.

Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102

Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012

Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012

Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.

Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).

Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.

Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.

Julkaistua 166: Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Yritän taas kuroa kesän aikana syntyneitä rästejä umpeen. Toukokuun viimeinen päivä julkaistiin Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolun opaskirjanen, jonka tekstit olen kirjoitanut. Projekti alkoi jo viime marraskuussa, jolloin vietin yönkin kylpylässä kartoittaessani kahden päivän ajan seinillä riippuvia lukuisia maalauksia, joita paljastui aina lisää vähän joka toisen nurkan takaa. 

Tällainen on nyt sitten lopputulos:

Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Johdanto
Miina Sillanpään Säätiön omistaman Siuntion Hyvinvointikeskuksen laaja taidekokoelma on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus suomalaista aikalaistaidetta lähinnä 1970–80-luvuilta, jolloin kokoelman pääosa on hankittu. Mukana on myös jonkin verran hieman vanhempaa taidetta sekä joitain uudempia hankintoja.

Kokoelmaa leimaa hienostunut, modernismiin, abstraktioon ja erityisesti konstruktivismiin päin suuntautunut ilme. Konstruktiivisessa taiteessa korostuvat teoksen rakenneosat ja niiden tuottamat esimerkiksi rytmiin, tasapainoon, symmetriaan liittyvät elementit.

Hyvinvointikeskuksen kokoelmassa kannattaa myös kiinnittää huomiota naistaiteilijoiden suhteellisen runsaaseen osuuteen, mikä toki sopiikin Miina Sillanpään (1866–1952) henkeen. Toinen merkillepantava seikka on muutamien hienojen mutta suotta sivuun jääneiden taiteilijoiden tuotanto. Siuntion kokoelmassa ei näin ollen ole pelkästään taattua ja turvallista taidetta vaan myös monelle taiteenystävälle jopa ihan uusia löytöjä tai aiheellisia muistutuksia taiteemme lähimenneisyydestä ja taidehistorian muistin aukoista.

Teokset: Pääaula

Pääaulaa dominoi sisäänkäynnin puolelta professori ja kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen (1917–1996) Miina Sillanpään pronssireliefi, joka on kuin mitalin etusivusta eli averssista suurennettu suurikokoinen Miina Sillanpään pronssireliefi. Tukiainen on tunnettu monista julkisista veistoksistaan, kuuluisimpana tietysti Mannerheimin ratsastajapatsas (1960) Helsingissä. Hän myös muovannut abstraktin ja hieman ristiriitaisiakin ajatuksia herättäneen Miina Sillanpään muistomerkin Soihtu (1968) Helsingin Tokoinrantaan. Lukuisten monumenttiensa lisäksi Tukiainen tunnetaan yhtenä suomalaisen mitalitaiteen keskeisimmistä nimistä.

 Mauri Favén, Karelia-triptyykki (1965–68).

  

Taaempana aulassa, alas laskeutuvien portaiden vieressä, sijaitsee yksi hyvinvointikeskuksen merkittävimmistä taideteoksista. Suurikokoinen ja väreiltään erittäin vahva triptyykki eli kolmiosainen teos, öljymaalaus Karelia (1965–68) on yksi professori ja taidemaalari Mauri Favénin (1920–2006) 1960-luvun päätöistä. Se asettuu tyylillisesti aikaan, jolloin informalismi oli suomalaisen nuoren taiteen keskeisimpiä suuntauksia. Informalismissa oli kyse vapaasta ilmaisusta, jossa hylättiin ankarat geometriset tai konstruktiiviset muodot. Favén oli tämän liikehdinnän eturintamassa ja kuului myös ns. maaliskuulaisiin, vapaamuotoiseen 1960-luvun ryhmittymään jossa vaikutti iso joukko samoin ajattelevia kollegoita – muiden muassa Kauko Lehtinen, Jaakko Sievänen, Laila Pullinen ja Kain Tapper. Favén itse on todennut informalismiin siirtymisestään Taide-lehdessä (1963): ”Kaikki realistiset, impressionistiset ja niihin verrattavat ilmaisut tuntuivat riittämättömiltä; ne eivät antaneet tarpeeksi. Ja siirtyminen konstruktiosta vapaampaan tuli eräänlaisena tarpeena. Kun olin aikani harrastanut tuota tiukkaa konstruoimista ja varsin pitkälle ajateltua tai laskelmoitua työtä, rupesi tuntumaan, että kuva-ainekset tunkevat liiaksi esiin, ovat liian ehdottomia.”

Aulassa on Tukiaisen reliefin lisäksi myös kaksi veistosta. Ulko-oven lähellä sijaitsee kuvanveistäjä Erkki Kannoston (s. 1954) Palkintokukkia (2000). Pronssiveistos kuuluu sarjaan, jossa Kannosto on käyttänyt mallina vanhoja valokuvia. Hän kiinnitti huomiotaan siihen, miten monessa kuvassa päähenkilö on ottanut kuvaan mukaan rakkaudella ja ylpeydellä kasvattamiaan kukkia. Kannosto on muutenkin tunnettu arkisten ja pienten asioiden juhlistajana. Toisaalta hän on tehnyt myös useita julkisia veistoksia, joista yksi suurimmista on Lahden Punavankien muistomerkki (1978). Hyvinvointikeskuksen aulan takaosassa sijaitsee tämän vaikuttavan monumentin yhden naishahmon terrakottasta valmistettu pää, tutkielma vakavuutta ja luottamusta henkivästä työläisnaisesta. 

 Erkki Kannosto, naisfiguuri Lahden punavankimuistomerkistä (1978).

Kannoston palkintokukkien kanssa omaa vuoropuheluaan käy aulan toinen öljymaalaus, Anitra Lucanderin (1918–2000) Morsian, joka myös pitelee sylissään kukkakimppua – tosin melko viitteellistä. Hienostuneena modernistina ja herkkänä värimaalarina tunnettu Lucander oli yksi abstraktin taiteen esitaistelijoista Suomessa. Lucanderin yhteydessä on puhuttu esimerkiksi ”henkistyneestä väreilystä” (kriitikko Hannu Castrén), mikä välittyy hyvin tästä myöhäisemmän kauden teoksestakin.

Naulakon läheisyydessä voimme aloittaa tutustumisen hyvinvointikeskuksen runsaisiin grafiikankokoelmiin. Taidegraafikko Erkki Hervon (1924–1994) kolmen teoksen puupiirrossarja (8-74, 10-74, 18-74) – Hervolla oli usein tapana nimetä teoksensa vain numeroimalla ne vuosittain – vuodelta 1974. Pitkän opettajanuran Taideteollisessa korkeakoulussa suorittanut Hervo oli yksi suomalaisen puupiirroksen mestareista ja myös kehittäjistä – hän muun muassa paneutui syvällisesti japanilaiseen puupiirrosperinteeseen, jota hän yhdisti omaan abstraktin muotokieleensä. Hervo itse nimitti itseään ”puupiirrosmaalariksi”. Hän kirjoitti eräässä näyttelyluettelossa vuonna 1981: ”Työskennellessäni on puupiirroksen ajattomuus minulle eräänlaisen haasteena. Siinä yhtyvät ikivanha käsityötaito ja nykyaikainen ilmaisu. Puupiirroksessa on parhaiten säilynyt vuosisatoja vanhan käsityön luonne – veitsi ja sivellin.”

Naulakon lähellä on myös vaikuttava kahden graafisen vedoksen ryhmä (1983, 1992) professori ja taidegraafikko Ulla Rantaselta (1938). Rantanen kuului aikoinaan Favénin tavoin maaliskuulaisiin. Hänen teoksissaan on usein elementtejä, jotka kytkevät ne luonnon havainnointiin ja maisemaan. Itse hän on kirjoittanut osuvasti 1980-luvulla: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi. Käyttäessäni luontohavaintoja kuvataiteellisen työskentelyni lähtökohtana ei ensisijaisena pyrkimyksenä voi olla objektiivisen havainnon välittäminen katsojalle, vaan niiden subjektiivisten tunteiden esilletuominen, joita en edes tiedosta.”

Rantasta vastapäisellä seinällä on hieno esimerkki siitä, miten erilaiset lajityypit luontuvat usein erityisesti kuvanveistäjiltä, jotka ovat esimerkiksi usein myös virtuoosimaisia piirtäjiä. Useita julkisia teoksia toteuttanut kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) osoittaa Meri-sarjansa (1976) kolmella graafisella vedoksella, miten raskaan muodon taitaja osaa myös käsitellä kevyempiä elementtejä ja väriä.

Matkalla kohti hoitoaulaa on vielä yksi graafinen vedos, akateemikko ja taidemaalari Sam Vannin (1908–1992) serigrafia vuodelta 1978. Tämä kohtuullisen myöhäinen teos kertoo siitä, miten abstraktin taiteen ehkä merkittävin esitaistelija Suomessa löysi abstraktien teemojensa maailmasta vielä pitkän urankin jälkeen tuoreen tuntuisia haasteita ja kuinka analyyttisissäkin töissä oli aina mukana herkkyyttä ja runollista ilmaisuvoimaa.

Teokset: Hoitoaula

Hoitoaulassa katse kiinnittyy ensimmäisenä taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) isokokoiseen öljymaalaukseen Lentävät laatikot (1970), joka on epäilemättä yksi kokoelman helmistä. Osipow löi itsensä läpi 1960-luvulla pop-taiteilijana. Lentävät laatikot henkii vielä pop-kautta mutta sisältää myös konstruktiivisia elementtejä. Osipow onkin pitkällä urallaan tullut tunnetuksi siitä, miten tyylillisesti erilaisiin maailmoihin hän uskaltaa tunkeutua. Usein myös sellaisella huumorilla, josta käy ilmi maalarin vapaus maalata ihan mitä huvittaa. Osipow on maalauksiinsa liittyen kerran siteerannut Gustav Frödingin runoa ’Taideteoria’ (1897):

Näin mä maalaan, Donna Bianca,

Näin se on musta hauskaa!

Jos joku kysyy, Donna Bianca,

Sano: ”Niin se tykkää tehdä!”

Ei taiteenkaan siis aina niin kuolemanvakavaa tarvitse olla.

Ja kuvataiteilija voi todellakin valita aiheensa mistä tahansa. Tämän on osoittanut yksi taidegrafiikkaamme kaikkien aikojen suurimmista nimistä, professori Pentti Kaskipuro (1930–2010). Hänen kuusi hoitoaulassa sijaitsevaa graafista vedostaan (Muna, Kukat, Porkkanat, Limppu, Sipulit ja Silakat) vuosilta 1978–79 kuvaavat arkisia ruokatavaroita, jotka oudossa metafyysisessä olomuodossaan nousevatkin suorastaan elämää suuremmiksi mietinnän kohteiksi. Taidehistorioitsija Hanna Johansson on osuvasti todennut, että näissä tavallaan hartaissa tutkielmissa ”Kaskipuro saa maailman vähäpätöisyydet hohtamaan”.

Käytävässä matkalla kohti Day Spata on esillä Mauri Favénin öljymaalaus Rusiha (1987). Myöhemmässä vaiheessa monia tyylisuuntia estottomasti kokeillut Favén maalasi väliin miltei yksiväristä pintaa, jonka tekniikka muistutti jota hieman erästä impressionismin suuntausta, pointillismia. Tällaista ”täplillä maalaamista” ei juurikaan ole tehty suomalaisessa abstraktissa taiteessa.

Teokset: Day Spa

Day Spassa katsojan ottaa vastaan taidemaalari Marjatta Sarasalon (s. 1930) aiheeseen sopiva öljymaalaus Kylpijät (1980). Sarasalolle ominaisesti teoksessa ihmisfiguuri yhdistyy miltei abstrakteihin värikenttiin raikkaasti mutta varsin hienostuneesti.

Samaa hienistuneen ja raikkaan välistä linjaa jatkaa kaksi Mauri Favénin öljymaalausta, Ultra (1987) ja Roher (1987), jotka vahvistavat jo Day Spahan johtaneesta käytävästä tuttua linjaa.

Day Span hillitty ja myös temaattisesti osuva ilme saa jatkoa myös kahden Pekka Wallianderin (s. 1948) öljymaalauksen muodossa. Alkutila Vesi i & II (1990) ovat hieman ristiriitaisesti kuin abstrakteja näköismaalauksia vedestä ja sen läpinäkyvyydestä. Walliander onkin niitä harvoja suomalaisia maalareita, jotka ovat pitäneet yllä valokuvantarkan realismin, ns. fotorealismin perinteistä Suomessa. Samalla hänen teoksissaan on kuitenkin voimakas, vähän runollinenkin aineettomuuden tuntu. Peruselementtien lisäksi Wallianderia kiinnosta hänen omien sanojensa mukaan ”laaja ajallinen perspektiivi”.

 Pekka Wallianderin vedenalaista maailmaa.

Varsinkin tekstiilitaiteilijana ja esimerkiksi ryijytaiteen uudistajana tunnettu Maija Lavonen (s 1931) ei ole koskaan vierastanut uusien taiteenlajien haasteita. Hänen neljä laminoitua silkkipainotyötään – Merenranta, Rantaviiva, Maa-meri-taivas ja Harmaa horisontti – vuodelta 1977 istuvat hienosti sekä teemoiltaan että värimaailmaltaan Day Span rauhallisiin ja keskittyneen hiljaisiin tunnelmiin.

Varsin vähäeleinen ja hienostunut on Day Span käytävän viimeinenkin teos, taidemaalari Aarno Salosmaan (1941–2008) sekatekniikalla toteutettu Sommitelma (1979). Salosmaalla oli tapana kokeilla erilaisia materiaaleja ja pintaratkaisuja herkissä ja sangen esteettisissä teoksissaan. Kertovaa sisältöä niissä ei juurikaan ole mutta rauhallisuudessaan voimakasta tunnetta sitäkin enemmän. Myöhemmässä vaiheessa uraansa Salosmaa teki yllättävän ratkaisun ja siirtyi miltei kokonaan videotaiteilijaksi.

Teokset: Allasosasto

Day Spasta palataan hoitoaulaan ja kuljetaan rappusia alas kohti saunaosastoa. Käytävällä on taidemaalari Pertti Summan (s. 1946) viiden pienen akryylimaalauksen sarja Päivän nousu (1980). Teoskokonaisuus on hyvä esimerkki siitä, kuinka taidemaalari voi lähestyä aiheitaan sarjallisesti, tutkien erilaisia vaihtoehtoja sekä värien vuorovaikutuksen että sommittelun suhteen ja kasvattaen teemaa ikään kuin orgaanisesti.

Eino Ruutsalon kineettinen valolaatikko.

Pienellä syrjähypyllä mennään käytävälle, jossa sijaitsee, yksi Hyvinvointikeskuksen ehdottomista helmistä, monipuolisen kuvataiteilija Eino Ruutsalon (1921–2001) sähkömoottorilla varustettu kineettinen valolaatikko. Valolaatikon yhdeksässä osassa väri ja valot leikittelevät kiehtovassa ja miltei hypnoottisessa vuorovaikutuksessa. Käytävällä on myös esillä teosta varten tehtyjä konstruktiopiirustuksia, jos haluaa tutustua teoksen toimintaperiaatteeseen. Ruutsalo tunnettiin sekä taidemaalarina että varsinkin myöhemmin kokeellisten elokuvien tekijänä. Hänen huikeasta monipuolisuudestaan kertoo sekin, että toisessa maailmansodassa hän toimi hävittäjälentäjänä, mistä kertoo hänen muistelmateoksensa Tiiksjärven ilmataistelijat (Tammi 1995). Ruutsalo on itse kirjoittanut työnsä tavoitteista 1980-luvun lopulla: ”Halusin paloitella, jakaa, rakentaa tai sommitella, mutta nyt aivan toisista, vapautuneemmista lähtökohdista, joissa pyrin antamaan henkisille liikkuvuudelle (henkiselle liikkeelle) keskeisen sijan.”

Uusia teknikoita on myöhemmin omana aikanaan soveltanut rohkeasti Maija Lavonen, jonka moniosainen valokuituteos Valokäytävä (2008) luon käytävälle oman miltei maagisen tunnelmansa. Lavonen on urallaan ollut aina kiinnostunut teostensa suhteesta arkkitehtuuriin, niiden sijoittamisesta erilaisiin tiloihin ja valaistusolosuhteisiin ja on kyennyt luomaan näin varsin voimakkaita tunnelmia.

Teokset: Alatalo

Alatalon portaikossa odottaa kaksi hienoa naistaiteilijaa, jotka eivät kuitenkaan ole olleet kovinkaan paljoa parrasvaloissa. Virolaissyntyisen taidemaalari Milla Siim-Kaasisen (s. 1938, tunnetaan myös varhaisemmalla nimellään Ludmila Siim) öljymaalaus Parveke (1982) on hieno tutkielma urbaanista maisemasta, jossa eri historialliset kerrokset käyvät leikkiään modernien rakenteiden kanssa. Siim-Kaasinen loi ennen Suomeen muuttoaan jo vakiintuneen uran Virossa, mistä kertoo sekin, että hän esiintyi isolla näyttelyllä Viron taidemuseossa Kumussa vuonna 2011.

 Milla Siim-Kaasisen urbaania maisemaa.

Taidemaalari Sisko Riihiaho (s. 1925) on puolestaan harvinainen konstruktivistinen naispuolinen maalari, jonka töissä on sekä ankaraa analyyttisyyttä ja tarkkuutta että myös oma runollinen ulottuvuutensa, kuten akryylimaalaus Korttitalo (1981) osoittaa. Riihiaho on 1970-luvulla perustetun ja edelleenkin aktiivisesti toimivan, taidetta ja tekniikkaa yhdistävän klassisen Dimensio-ryhmän jäsen. Hän on todennut omasta työskentelystään eräässä 1980-luvun haastattelussa: ”Aiheet kasvavat piirtäessä. Käyttämällä viivaa olen saanut tiettyjä osia ulos, näin teoksissa on syvyyttä ja reliefintuntua. Tämä on tällaista ajatustyötä.”

Portaikon seuraavalla tasanteella voimme – kuten Maija Lavosenkin kohdalla – miettiä taideteollisuuden ja ”puhtaamman” taiteen välistä harmaata aluetta. Professori ja keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström (s. 1938) tunnetaan Arabian suunnittelijana jo vuodesta 1962. Iso seinälaatta Satamaan on kuitenkin hieno näyte hänen uniikkitöistään, joita suomalaiset ovat jo kauan tottuneet ihailemaan rakastamaan – kuten hänen useita lastenkirjojaankin jo 1970-luvulta lähtien.

Portaikossa on monipuolisena kuvataiteilijana tunnetun akateemikko Ernst Mether-Bogströmin (1917–1996) serigrafia. Mether-Borgström oli tunnettu konstruktivisti, mutta hän ei ollut mikään ankara dogmaatikko, vaan hänen töissään saattoi olla myös figuratiivisia elementtejä ja usein myös tiettyä kepeyttä ja leikkisyyttä, joka loi hänen töilleen optimistisen ja toisinaan hilpeänkin tunnelatauksen.

Alatasanteella esiintyy vielä yksi suomalaisen konstruktivismin tukijalka, taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941). Hänen serigrafiansa Näky – Pieni ele I (1988) on hyvä esimerkki siitä tarkkuudesta ja täsmällisyydestä, jolla taiteilija voi saada värikontrastit ja valöörierot leikkimään omaa leikkiään lopulta aika runollisella ja vaikeasti selitettävällä tavalla. Tällainen taide ei kuitenkaan vaadi mitään erityistä tulkintaa tai ymmärtämistä – avoin mieli riittää kokemuksen ehdoksi.

Talvipuutarhaan johtava käytävä muodostaa monipuolisen käytävägallerian.

Käytävän aloittaa taidemaalari Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) kolmen mustaliitupiirustuksen sarja vuodelta 1978. Inre fångenskap, Hoppas någon är hemma ja Är hjärtat på rätt ställe ovat Weckmanille ominaisesti kirjallisia ja filosofissävyisiä töitä, joissa maalaus ja piirustus sekoittuvat keskenään kuten kuva ja sanakin. Ja vaikka Weckman olisikin teoreetikko – onhan hän yksi ensimmäisistä Kuvataideakatemiasta väitelleistä tohtoreista (2005) – on hänessä samalla jotain kujeilevaa ja anarkistista.

Nykyään Etelä-Espanjassa asuva taidemaalari ja -graafikko Pekka Ryynänen (s. 1949) on konstruktivisteistamme epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia. Litografiat Nimetön I (1988) ja Joutsenlampi (1991) ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”.

Taidemaalari Sakari Marilan (s. 1945) väri-ilottelu muistuttaa osin vanhaa tuttua impressionismia ja välimerellistä värimaailmaa, mutta ilmaisun takana on useimmiten tavoitteena vielä suurempi värien ja valojen symbolimaailma. Kun haastattelin Marilaa jokin vuosi sitten, hän itse totesi, että hänen ”intohimonsa elämässä ja työssä on löytää se valo, joka ihmisessä on”.

Taidemaalari Marika Mäkelä (s. 1947) tunnetaan huumaavan voimakkaan ekspressiivisenä värimaalarina, joka on uskaltanut sekoittaa teoksiinsa myös erilaisia materiaalikokeiluja – muun muassa lehtikultaa ja vaikkapa reliefimäisen puupohjan käyttöä. Aivan vastaavasti hänen graafiset lehtensä – kuten tämä vuodelta 1983 oleva litografia – osoittavat kokeilunhalua, jolla hän asettaa luottopainajansa aina uusien haasteiden eteen. Oli tekniikka mikä hyvänsä, on töiden tunnelma aina vahva.

Turkkilaissyntyisen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttaneen taidegraafikko Melek Mazicin (s. 1956) teosten lähtökohtana on usein orgaaninen luontoaihe, joka kuitenkin kasvaa hänen käsissään aivan uusiin runollisiin ulottuvuuksiin, joiden kohteena onkin luonnon kuvaamisen sijaan jonkinlaisen meditatiivisen hetken saavuttaminen. Juuri tällainen on hänen viisiosainen carborundum/kuivaneula- sarjansa Memories and Forms (1992). Hänen omien sanojensa mukaan: ”En kutsu teoksiani maisemiksi tai kukiksi. Ne ovat mielentiloja, joissa katsoja rakentaa oman maailmansa. Yritän oikeastaan luoda sellaisen tyhjän tilan, arvoituksen, jonka katsoja pystyy täyttämään omilla ajatuksillaan. Jos olen saanut ihmisen pysähtymään ja löytämään oman ajatusten ja tunteiden tilan, olen onnistunut.”

Galleriakäytävän viimeinen taiteilija on Lallukan taiteilijakodissa asuva ja edelleenkin aktiivisesti työskentelevä grand old man, professori taidemaalari Lauri Ahlgrén (s. 1929). Hänen kaksi serigrafiaansa (1979) ovat hienoja esimerkkejä siitä tavasta, jolla hän yhdistää vapaata muotoa ja matemaattista ankaruutta. Ahlgrén kytketään usein suomalaiseen 1960-luvun vapaaseen muotoon ja informalismiin, mutta kyllä Ahlgrénilla on aina ollut lukkarinrakkaus myös ”kovempaa” matematiikkaa tai systematiikkaa kohtaan. Näiden avulla hän osaa virittää teoksiinsa aina voimakkaan tilavaikutelma sekä tietyn soinnin ja rytmin. Siksi hän on myös taidokas monumentaalisen koon tekijä, mikä näkyy myös useiden kirkkojen lasimaalauksissa – laji jonka melko harvinainen suomalainen taitaja Ahlgrén myös on.

Talvipuutarhassa on yksi sangen kiinnostava maalaus. Lahdessa vaikuttaneen taidemaalari ja -graafikko Antti Ukkosen (1948–1994) komea öljymaalaus (1977), joka monen muun Hyvinvointikeskuksen kokoelmin kuuluvan taiteilijan tavoin oli pitkään Dimensio-ryhmän jäsen ja myös voimakkaasti vaikuttanut opettaja sekä Lahden taideinstituutissa että Taideteollisessa korkeakoulussa. Ukkosen työssä näkyy hyvin se, miten teos voi kyseenalaistaa tilahavaintoja ja luoda ihan omanlaisiaan uusia rytmejä.

Kun talvipuutarhasta palataan pääaulaan suorinta tietä, on alakerroksen käytävällä Maija Lavosen valoteoksen jälkeen vielä yksi suurikokoinen litografia. Taidegraafikko Kuutti Lavosen (s. 1960) – Maija Lavosen pojan – koskettava ihmisfiguuri Marittima (2008) on Lavoselle tyypillinen herkkä ihmisfiguuri, jossa näkyy monivuotinen tutkimustyö renessanssin ja barokin taiteen kanssa. Lavosen usein melankolisissa hahmoissa puhuu kuitenkin ennen kaikkea ajaton ja yleisinhimillinen ihmisyys. Vuonna 2009 Lavonen oli paljon julkisuudessa, kun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon mittavat maalaukset valmistuivat. Lavosen kanssa yhteistyötä tehnyt toinen kirkkomaalari oli taidemaalari Osmo Rauhala.

Kuvataiteen kohteena on ihminen ollut perinteisesti se suurin koetinkivi, kun taiteilijan laatua on arvioitu – ihminen erityisenä ja ihminen yleisenä. Onkin varsin osuvaa, että Hyvinvointikeskuksen taidepolku päättyy ihmiseen, joka vastaavasti joutuu hakemaan ideaaliaan yksityisen ja yleisen välimaastossa.

Näyttelykuvia 32 & 33 & 34: Kuvan osat ja kokonaisuus

Nyt saan vihdoinkin viiveen kiinni, ja joudun jatkossa miettimään puhetulvani hillitsemistä. Torstaina 22.4. kävin kolmessa näyttelyssä. Ensin matka suuntautui Kluuvin galleriaan, joka on yksi Helsingin hienoimmista galleriatiloista – ja sellaiseksi myös alun perin Aarno Ruusuvuoren (1925–1992) suunnittelema. Piti oikein soittaa taidemaalari Jorma Hautalalle (s. 1941), joka tietää näistä asioista aina kaiken, ja varmistaa tietoni, mutta aavistinhan minä jo etukäteen, että toki minun täytyy jollain tavoin olla väärässä tai tietojeni olla vajavaisia. Ja juuri näin oli. Ruusuvuori suunnitteli kaupungintalon korttelin pelkkien talonkuorien ympäröimää sisustaa uudistaessaan myös Helsingin Taiteilijaseuran Galleria Katariinan tilat varta vasten galleriaksi – siis siellä vanhassa paikassa Katariinankadulla, ennen kuin siihen tuli joku kaupungin monistamo. [Välihuomautus: EIKÖ JOKU TAIDEHISTORIOITSIJA VOISI KIRJOITTAA HELSINGIN GALLERIOIDEN HISTORIAN TAI EHKÄ PIKEMMINKIN KÄSIKIRJAN?] Ja sitten Hautala kysyi, että kai minä kiinnitin huomiotani hissillä neljänteen kerrokseen noustessani matkalla vilahtelevaan kerrosten pastellisävyjen muutokseen. Kyseessähän oli tietenkin Ruusuvuoren tilaama värisuunnitelma, josta vastasi taidemaalari Anitra Lucander (1918–2000). Mutta tämänhän te varmaan kaikki tiesittekin?

[Piti siis tehdä erikseen vielä hissiajelu.]

***

Sitten pääsin kuitenkin itse näyttelyyn. Jos oli Kari Cavén pannut parastaan, samaa voi sanoa Maija Närhisestä (s. 1967). Kuvataideakatemiassa parhaillaan tohtoroituva Närhinen on näyttelyssään (22.4.–9.5.) paneutunut kuvan rakenteisiin aivan riemastuttavalla tavalla. Jokainen teos tuottaa ahaa-elämyksen, mutta samalla mikään niistä ei pelkällä elämyksellä tyhjene, käy tarpeettomaksi mahdollisen "ratkaisun" takia. Teokset eivät siis ole tulkittavissa olevia kuvia vaan jotain sellaista, joiden avulla meidän on hedemällistä tulkita kuvia. Närhinen onkin siis hajottanut ja koonnut "kuvia ja representaation käsitettä", kuten hän itse toteaa. Ja näin todella on. Alla muun muassa syntyy Pensaan suunnittelu värikartan avulla (2010):

Närhinen oli aiemmin enemmän kiinnostunut maalauksen problematiikasta mutta on nyt mennyt käsitteellisempään suuntaan pohtiessaan kuvan ja kuvaamisen ongelmia yleisemminkin – hän on ikään kuin leiriytymässä Kari Cavénin ja Anu Tuomisen (s. 1961) kaltaisten tekijöiden kanssa, vaikka metodi on toki erilainen. Siinä missä Cavén ja Tuominen selvästi lumoutuvat löytömateriaalistaan ja sen tuottamista assosiaatioista, Närhinen lumoutuu jostain representaatioon liittyvästä ajatuksesta, jonka toteutukseen tarvitsee sitten löytää sopiva materiaali. Mutta näkyy sekin olevan luovaa – siis pelkän illustroimisen sijaan. Kaikissa näissä kolmessa taiteilijassa onkin hienoa se, että runousoppia ei ole unohdettu. Voinhan toki olla romantikko, mutta kyllä ruutupaperin maailmaankin voi tuoda aika huikean runon, jossa konstruktivismi ja absurdius eivät ole kaukana toisistaan:

 

Tekisi mieleni sanoa kliseisesti [siis ihan oikeasti aioin ensin jättää sanomatta], että Närhinen on tehnyt "tähänastisen uransa hienoimman näyttelyn". Näin se nyt mielestäni kuitenkin on.

***

Joskus näyttelypolitiikassa tapahtuu yksinkertaisesti ihan vain raakoja virheitä. Muu Gallerian ei olisi pitänyt ottaa göteborgilaisen Eva Linderin (s. 1973) videoteosta Finnmarken (2007) lainkaan ohjelmistoonsa. Ensinnäkin teos on kolmiosainen ja kestää kaikkineen tunnin ja kymmenen minuuttia, eikä siinä ole sellaista kerronnallista imua, että se houkuttelisi tuon ajan siihen tuhlaamaan. No, minä sen tuhlasin, kun olen päättänyt, että aion jatkossa mahdollisuuksien mukaan katsoa videoteokset kokonaan enkä vain luoda silmäystä ja sanoa: "Oh, it's so intriguing." Toiseksi se on yksinkertaisesti huono – sekä teknisesti että esteettisesti. Värmlannin metsäsuomalaiseista kertovan dokkarin ensimmäinen osa kertoo C.A. Gottlundin (1796–1875) retkistä metsäsuomalaisten pariin, toinen osa FINNSAM-järjestöstä ja Finnskogsmuseetista ja kolmas osa metsäsuomalaisia sukujuuria omaavan taiteilijan omasta suhteesta asiaan. Kaikki tämähän on nykyisinä identiteettietsintäaikoina kiinnostavaa, mutta kun sitä käsitellään huonosti leikatulla ja huonosti animoidulla kuvakerronnalla sekä paljon turhaa ja löysää sisältävällä loputtomalla jaarittelulla, niin lopputolos on lähinnä karmea. Jos olette oikeasti kiinnostuneita metsäsuomalaisista, avatkaa yllä olevat linkit ja viettäkää niiden kanssa surffailessa se tunti ja kymmenen minuuttia, niin ymmärrätte maailmasta jo paljon enemmän. Kauneuden voi sitten hakea metsästä, jossa luettua voi pohdiskella.

Sori. Ja jos joku luulee, että tämä on hauskaa, niin on totaalisen väärässä. 53-vuotias äijä ei saa enää mitään kicksejä muka ankarasta kriitikonroolista. Sitä haluaa pikemminkin vain puhua totta, ja se vetää joskus surulliseksi. Mutta väärässähän voin toki olla.

***

Viimeisessä näyttelyssä ei sitten Närhisen viitoittamalla alueella ollut kuvia ollenkaan. Fafa Gallerian etuhuoneessa istuvat (22.4.–2.5.) Jussi Suvanto (s. 1980) ja/tai/eiku Ella Tahkolahti (s. 1981), toisessa huoneessa ei ollut mitään ja kolmannessa oli pimeässä palava yksinäinen lamppu:

Nyt ei vain tahtonut jaksaa. Ja niinpä sanoin Suvannolle ja Tahkolahdelle: "Puhukaa minulle." Ja sitten sanoin: "Kuvitelkaapa, että Töölöstä tulee tulee joku 63-vuotias ihana rouva ja haluaa tietää, mitä tämä oikein on. Miten te hänelle puhuisitte?" Ja he sanoivat, etteivät tiedä. No mukavia nuoriahan nuo tuntuivat kuitenkin olevan:

Ja kyllä he minulle puhuivat. Kerroin, että olen kriitikko ja että minulla on blogi. He kertoivat, että he ovat taitelijoita ja että heilläkin on blogi, Paskataide. Siellä Tahkolahti toteaa keskustelussa muun muassa näin: "Nimenomaan ei uskalla kokeilla omia juttujaan. Toisaalta jos on kokonaan irrallaan teorioista ja historiasta niin teokset voi helposti jäädä kiusallisella tavalla omakohtasiks terapiapläjäyksiks ja tiedostamatta huonoiks kopioiks jostain vanhasta. Se name-droppailu on vaan itelleenkin kesinkertasen duunin parantelemista ja tekemistä kiinnostavaks. Kyl taiteen pitäs edes jollain tavalla kommunikoida ilman selittäviä tekstejäki."

Ota tuosta nyt sitten selvää. Lähdin siis kotiin miettimään.