Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hanna Kantokorpi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hanna Kantokorpi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

(Näyttelykuvia 629:) Ohimennyt näyttely

Maanantaina 19.3. kävin Kaapelitehtaalla Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa – mutta liian myöhään. Olin nimittän vain jeesaamassa siskoani Hanna Kantokorpea (s. 1963) ja kuskaamassa hänen myymättömät duuninsa takaisin Itä-Helsinkiin. Tässä siis miltei kaikki, mitä tämän vuoden teosvälitystilaisuudesta näin:


No, ihan kelpoja duuneja nämäkin.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 289 & 290 & 291 & 292 & 293: Pieni lauantaikierros

Lauantaiaamuna nukuin pitkään ja päätin tehdä vain pienen näyttelykierroksen.
Mitähän kriitikon pitäisi sanoa sisarensa näyttelystä? Aloitin nimittäin kierroksen Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksesta, jonka salongissa sisarellani Hanna Kantokorvella (s. 1963) on pieni näyttely (2.–27.3.).

Myrsky, tussi, 2010.

No, yritänpä nyt sitten sanoa sen, mitä ajattelin. Vähän minua tuntuu vaivaavan se, että hän on liian kiinni vakiintuneissa aiheissaan. Mitään varsinaista yllätystä ei siis ole tarjolla. On kuitenkin ilahduttavaa, että hänen panteismia tavoitteleva tussijälkensä on vapautunut ja selvästi kehittynyt vuosien mittaan – hän on päässyt eroon pikkusievästä piiperryksestä. Ihan kelpo näyttely siis, vaikka tämä kuvamaailma ei muun muassa pyhimyksineen minulle niin läheistä olisikaan.

***

Samassa galleriassa oli tarjolla myös minulle aiemmin tuntemattoman Maija Toropaisen (s. 1956) näyttely (2.–27.3.). Toropainen on toiminut pitkään graafisena suunnittelijana, mutta tehnyt siinä sivussa myös taidetta. Hänen maisemansa ovat kotoisin merenranta-alueilta Suomenlinnasta, Kökarista ja Muhun saarelta Virosta. Ei nyt mitään maailmoja ravisuttavaa, mutta miellyttävä hehku hänen värimaailmassaan on:

  Peltonäkymä, tempera, 2011.

***

Galleria Amassakin oli poikkeuksellisesti kaksi näyttelyä. Ensin minua otti aika rajusti pannuun, kun huomasin, että tarjolla oli Kaisaleena-Halisen (s. 1973) sijaan Emelie Björckin (s. 1978) näyttely (5.–29.3.). Enhän minä taaskaan muistanut, että Aman näyttelyrytmi poikkeaa useimmista gallerioista, joihin aina yritetään rynnätä sunnuntaina viime hetken vierailulle.  
Ruotsalaisen Björckin maalaukset ovat kuitenkin varsin hienoja. Hän osaa maalata öljyllä alumiinille kiehtovia heijastuksia hyväkseen käyttäviä oudon latautuneita tunnelmakuvia: 

 Nimetön, öljy alumiinille, 2011.

On kuitenkin pakko todeta, että nyt en ollut aivan yhtä ihastunut kuin kolme vuotta sitten, kun näin Amassa hänen Suomen debyyttinsä ja kirjoitin Uuteen Suomeen – silloin kun sinne vielä kirjoitin – siitä aika innostuneen arvostelun, jonka voi lukea tästä (ei muuten ihan paska juttu, huomasin nyt vuosien jälkeen). Mutta hieno ja tasapainoinen näyttely silti.

***

Oli ilahtunut siitä, että Aman Virpi Wuori-Valtaoja oli löytänyt Turun kirjamessuilla aikoinaan pikkunäyttelyllä esiintyneen turkkilaisen Seval Senerin (s. 1977), josta kirjoitin ohimennen viime syksynä. Aman pikkuhuoneessa oli esillä suorastaan riemukkaan oivaltava sarja, jossa renessanssiklassikoita oli ikään kuin käännetty islamilaisen taiteen kielelle:

 Las Meninas by Velazquez, 2008.

***

Kierros loppui aikamoiseen antikliimaksiin. Olen pitänyt Kaisu Aron (s. 1949) maalauksista aina, kun niitä olen nähnyt, mutta nyt hän oli laittanut tm-galleriaan näytille (16.2.–6.3.) valokuvia ja yhden videon Beninistä. Oletan hänen siis vierailleen Villa Karossa.  

 Wavimin luona, 2010. 

Aro itse sanoo tiedotteessaan, että "kuvani ovat muistiinpanoja näkemästäni ja kokemastani". Olisi antanut ollakin niin. Ei hänestä oikein tunnu olevan valokuvataiteilijaksi – niin kuin ei kenestäkään ole ihan noin vain, vaikka se helpolta saattaisi tuntuakin. Sama koskee videota. Nämä otokset ovat postikorttimaista turistinäppäilyä. Ihan kivoja sellaisia toki. Kunnon taidenäyttelyksi ne eivät yllä.  

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Näyttelykuvia 84 & Julkista taidetta 6: Muista pyhittää lepopäivä

Tänään päätin olla menemättä kaupungille katsomaan taidetta, vaikka juuri sunnuntaisin tuleekin usein käytyä näyttelyissä. Oli pakko pyhittää suurin osa päivästä kirjoittamiselle, koska olen olen jo jonkin aikaa ollut kirjoittamassa Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlakirjaan artikkelia kriitikon ja taiteilijan suhteista. Deadline on siis tietysti huomenna. En näköjään opi koskaan. 
Lähdin kuitenkin käymään uimassa ja katsomaaan sisarentyttäriäni, jotka juhlivat synttäreitään Itäkeskuksessa.
Jo Ruoholahden metroasemalla jäin kuitenkin koukkuun. Amatööritaidettakin on aina hauska katsella. Metroasemalla oli peräti kaksi näyttelyä. Toinen oli Bambu Hellstedtin (s. ?) vetämän Helsingin Taiteilijaseuran kurssikeskuksen mallipiirustusryhmän näyttely (4.5.–26.5.):


Oli ihan hyvännäköistä jälkeä. Aivan ihan yhtä hyvältä ei kuitenkaan näyttänyt saman puljun Heidi Romon (s. 1969) ja Mika Hytin (s. 1961) vetämän öljyvärimaalauksen jatkokurssin näyttely (4.5.–26.5.). Kyllä se vain on tuo maalaaminen vaikea laji. Kaikki duunit olivat aika naiivin näköisiä – jos ei muuten niin värimaailmaltaan:


Itäkeskuksessa ajattelin sitten samalla käydä kulttuurikeskus Stoassa katsomassa, että olisiko siellä jotain katsottavaa, mutta eihän se ollutkaan sunnuntaina auki. Katselin sitten Hannu Sirenin (s. 1953) veistosta Stoa (1984): 


Kyllä Stoa on yksi Helsingin hienoimmista julkisista veistoksista ja epäilemättä Sirenin paras tällä alalla. Se on hirvittävän vahva aksentti punatiilisessä ympäristössään – tai itse asiassa paljon enemmän kuin pelkkä aksentti: se on olennainen paikan henkeä luova elementti.
Samaa ei voi sanoa miltei samalta ajalta peräisin olevasta Antti Neuvosen (s. 1937) Kansojen ystävyyden muistomerkistä (1983). Nämä YYA-sopimusta juhlivat Ystävät ja kylänmiehet (voittoisan kilpailuehdotuksen nimi) ovat kyllä aikamoinen kummituskabinetti:


Jos tekivät neukut karmeita veistoksia, tekivät niitä samassa hengessä suomalaisetkin. Mitä tuota peittelemään. Ja miltäkö näyttää ystävyyden lähde nyt, näinä säästäväisinä aikoina:


Miten veistoksia pitäisi valokuvata? Mikä kuvakulma on "totta"?

***
No, sitten tapasin tyttöjä, Elnaa ja Leilaa. Ja olipa siellä vieraana kuvataiteilijasisareni Hannan (s. 1963) lisäksi toinenkin taiteilija, kaverinsa Maaria Oikarinen (s. 1972, jonka kiinnostavassa Hekuma-blogissa voi muuten seurata sitä, miten maalaukset syntyvät, vasemmalla):


***

Metrossa lueskelin mennen tullen Solomon Volkovin kirjaa Pietari (Otava 1996). Nautin siitä aivan suunnattomasti, mutta samalla tuli tosi angstinen olo. Taas yksi 600-sivuinen kirja! Miten ihmeessä ehdin lukea läheskään kaikkea sitä, mitä haluaisin niin tulenpalavasti. Ja aina pitäisi lähteä seikkailemaan sivuraiteille. Kun Volkov esimerkiksi puhuu Modest Musorgskista ja kertoo Ilja Repinin (1844–1930) hänestä juuri ennen kuolemaa maalaamasta koskettavasta muotokuvasta,


haluaisin heti lukea uudestaan Tito Collianderin (1904–1989) kirjan Ilja Repin (Tammi 1944), jonka olen joskus nuoruudessani kerran lukenut ja josta en muista oikein mitään sekä tutustua kunnolla Musorgskin sävellystuotantoon. Nyt kuuntelen vain puolihuolimattomasti YouTubesta joitain osia Näyttelykuvista (1874). 
Mitä tarkoittaa muuten "koskettava"? Sitä, että olen nähnyt Musorgskin kaltaisia juoppoja kuolevan viinaan. He ovat olleet minun ystäviäni. Ainakin se on koskettavaa. Ja nyt kun maalausta katson, tajuan vielä paljon paremmin sen, miten hyvä realistinen maalari Repin oli.

***

Ja vielä yksi huono veistos ennen kotiinpaluuta. Ruoholahdessa on yksi Helsingin kammotavimmista veistoksista, arkkitehti Pekka Helinin (s. 1945) Sitran talon eteen tekemä nimeton cor-ten-laatikko (2000), jonka kaisloja mallaavista piikeistä osa on kadonnut, osa vääntynyt ja osaan pannaan aina roskaa (muovikasseja ja tyhjiä pulloja) koristeeksi, eikä valaisinmekanismikaan ole koskaan toiminut. Se pitäisi ihan oikeasti purkaa välittömästi:


Ja sitten takaisin kirjoittamaan. Elämä on aivan liian lyhyt. Järkyttävän lyhyt. Ei tässä kerkiä mitään kuin raapaisemaan.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Ja sitten Vaasaan

Ja nyt täytyy lähteä junaan viideksi tunniksi. Olen nimittäin joskus aikoinani lupautunut Pohjalaisen Taiteilijaliiton puhuvaksi pääksi:


Ehkä minä saan junassa koottua itseni. Ja pitäähän minun osata käyttäytyä, kun sekä isäni Voitto (s. 1935), äitini Kaarina (s. 1935) että vielä siskoni Hanna (s. 1963) ovat kaikki ko. liiton jäseniä. Fy fan!