Julkaistua 652: Imprimo-kokoelma 1987–1999

Kaikessa kiireessä jäi kokonaan elvistelemättä, että minulta ilmestyi vähän yli kuukausi sitten kirja, joka ei tule ilmeisestikään olemaan normaalissa kirjakauppajakelussa. Hotelli Kämp nimittäin osti grafiikanpaja Imprimon keskeisestä tuotannosta kootun Imprimo-kokoelman ja halusi myös julkaista siitä kirjan, jota myydään asiakkaille ja jonka tekstit tilattiin minulta: johdanto ja 22 taiteilijaesittelyä. Laitan tähän ensin johdannon ja sitten perään vaikka viiden erissä taiteilijaesittelyt – ettei tule aivan tolkutonta luku-urakkaa yhdellä kertaa. Kuvat ovat julkistamistilaisuudesta Kämpissä 12.5. 

Imprimo-kokoelma 1987–1999. Suomalaista nykygrafiikkaa Hotelli Kämpissä. Hotelli Kämp 2015. 149 s.  

Imprimo-kokoelma 1987–1999

Vuonna 1987 perustettu grafiikan työpaja Imprimo on miltei synonyymi suomalaiselle modernille värigrafiikalle sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Tyhjästä paja ei kuitenkaan syntynyt.

Litografian taustoja 

Suomalaisen litografian historia on pitkä: ensimmäinen suomalaisen taiteilijan maininta litografiakivelle piirtämisestä löytyy Magnus von Wrightin (1805–1868) päiväkirjasta 8.3.1827. Kokeilut liittyivät kirjankuvitukseen.
Litografia on painomenetelmä, jonka synty onkin varsin käytännönläheinen. Müncheniläinen näytelmäkirjailija Alois Senefelder (1771–1834) halusi löytää huokean tavan painaa omia näytelmiään ja omin keinoin. Lukuisten erilaisten kokeilujen jälkeen hän löysi kalkkikiven ja teki ensimmäiset vedokset vuonna 1798. Taidehistorioitsija Erkki Anttosen sanoin: ”Senefelder havaitsi, että sekä vesi että rasva imeytyivät yhtä hyvin kalkkikivilaattaan. Sen sileälle pinnalle saattoi kirjoittaa rasvaa sisältävällä värillä, ja kun kiven pinnan kasteli, vesi imeytyi muihin kuin piirrettyihin pintoihin. Koska vesi ja rasva hylkivät toisiaan, kostutetulle kivelle levitetty rasvainen painoväri tarttui vain piirrettyihin viivoihin. Painettava kuva tai teksti on siis laatan pinnan tasossa. Tästä tulee nimitys laakapaino. Senefelder itse kutsui keksimäänsä painotekniikkaa ’kemialliseksi’. Nimitystä litografia (kreik. lithos = kivi) alettiin käyttää vasta myöhemmin.”

Imprimon juuret 

Litografia oli pitkään lähinnä käyttögrafiikan aluetta, mutta taiteellisesti kunnianhimoisia hankkeitakin oli, muun muassa osa Matti Visannin (1885–1957) graafisesta tuotannosta – vaikka sekin oli pääsääntöisesti kirjankuvitusta: Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan hän teki jopa 151 teosta, joista 50 oli kokosivun kuvaa.

Modernin ilmaisun ja nimenomaan taiteen kannalta 1950-luku oli taitekohta. Varsinkin Viiva ja väri -ryhmän näyttely Helsingin Taidehallissa 1951 edusti uudenlaista modernistista henkeä. Primus motorina ryhmässä toimi Tuomas von Boehm (1916–2000). 

Risto Suomen (s. 1951) jäniksiä pääaulan toisessa kerroksessa.

Imprimon kannalta tärkeä hahmo oli taidegraafikko Aukusti Tuhka (1895–1973). Litografian merkittävä puolestapuhuja Tuhka oli toiminut pääopettajana sekä Suomen Taideakatemian koulussa (1947–56) että Taideteollisessa oppilaitoksessa (1947–53). Lopetettuaan opetustyönsä hän perusti vuonna 1958 kolmivuotisen Taidegrafiikan ateljeen, ns. Tuhkan akatemian, jonka suoraa jatkoa Imprimo tavallaan on. Vapaassa Taidekoulussa opiskelleet Risto Suomi ja Harri Leppänen – sittemmin Tuhkan koulun asiamies – lähtivät hakemaan Tuhkan ateljeesta lisäoppia. Opettajina ja perinteen siirtäjinä toimivat erityisesti Maanmittauslaitoksen karttapainon faktori Lauri Koivunen ja taidegraafikko Ilppo Heikuri (1926–1996). Erkki Anttosen sanoin: ”Tuhkan kurssiateljeen tarjoamat mahdollisuudet löysivät 1970-luvun lopulla myös uuden sukupolven taiteilijat ja graafikot, kuten Harri Leppänen, Risto Suomi, Jan-Kenneth Weckman ja Leena Luostarinen (1949–2103). He perustivat 1981 Kristian Krokforsin, Päivi Lempisen, Matti Koskelan, Ossi Piipposen ja Heikki Arppon kanssa Printtus Oy:n, joka taas muodosti yhdessä Suomen Taidegraafikoiden Liiton ja Taidegrafiikan kannatusyhdistyksen kanssa 1983 Grafiris-työhuoneen Tehtaankadulle, minne myös Yrjönkadun ateljeen prässit ja muu jäämistö siirrettiin. Siten Grafiris tavallaan jatkoi Tuhkan kurssiateljeen toimintaa uudistuneessa muodossa.” 

Kristian Krokfors (s. 1952), Päivi Lempinen (s. 1955), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Risto Suomi (s. 1951). 

Grafiriksen tilaussarjoja muille taiteilijoille painoivat Harri Leppänen ja New Mexicon yliopiston alaisesta legendaarisesta Tamarind Institutesta valmistunut taidepainaja Kenneth Söderlund sekä pajalle kotiutunut Tapani Mikkonen (1952–2014), tuleva monumentaaligrafiikan uranuurtaja. 

Käytössä oli nyt myös uusi taso-offset, kirjapainojen koevedostuksessa käyttämä painokone, jolla valotettuja offset-laattoja voitiin painaa.
Valotusmenetelmässä kivi korvattiin ohuella alumiinilevyllä. Tässä menetelmässä kuva maalataan ja piirretään läpinäkyville kalvoille valoa läpäisemättömällä värillä. Kustakin painoväristä luodaan oma kuvapohjansa valottamalla piirroskalvo valonherkän levyn päällä. Painoväri siirtyy kuvapohjalta ensin kumikankaalla päällystetylle sylinterille ja siitä edelleen paperille. 

Tapani Mikkonen (1952–2014) yöpöydän vieressä. Hieno ja sympaattinen projekti muuten, vaan eivätpä nuo Kämpissä oikein osanneet kehystää, kuten huomaatte.

Mikkosella oli myös käytössään koneellinen kohopainoprässi, jolla syntyivät ensimmäiset monumentaaliset teokset. 

Grafiris oli Jyväskylän taidegrafiikan pajan ohella ensimmäinen graafikoiden kollektiivityöhuone Suomessa. Grafiriksen pohjalta syntyi sitten vuonna 1987 Imprimo Oy, Suomen ensimmäinen kaupallinen grafiikan vedostuspaja ja työhuone. Mukana perustamisessa Leppäsen, Suomen, Piipposen, Krokforsin, Lempisen, Mikkosen ja Söderlundin lisäksi oli myös asianajaja Jyri Sarpaniemi. Lisäksi mukaan tuli vuonna 1994 Esa Karppinen.

Taidegrafiikan suuri murros

 

Imprimon lähinnä 1950-luvun alkupuolella syntyneet taiteilijat olivat siinä eturintamassa, jonka myötä suomalainen taidegrafiikka koki ison murroksen. Väri tuli mukaan aivan uudenlaisella volyymillä, jolloin grafiikan yhteydessäkin voitiin hyvällä syyllä puhua aivan samoista ilmaisuun liittyvistä asioista kuin maalauksessakin. Samoin muuttui myös vedosten koko; varsinkin Mikkosen monumentaaligrafiikan myötä karisivat taidegrafiikan viimeisetkin esteet olla rajattoman ilmaisuvoimainen tekniikka muiden tekniikoiden joukossa. Itse asiassa vasta tämän murroksen myötä taidegrafiikan yltä alkoi karista ikiaikainen tapa puhua taidegrafiikan yhteydessä aina tekniikasta ja usein vain tekniikasta – ikään kuin taidegrafiikan sisältö olisi muihin tekniikoihin nähden jotenkin erityisen altis teknisille reunaehdoilleen. 

Toisaalta on muistettava, että ilman osaavia painajia ei grafiikan paja voisi toimia. Söderlund totesi haastattelussa vuonna 1992 hyvän jäljen ja tekemisen sekä kokemuksen suhteesta: ”Sanoisin että hyvään lopputulokseen pääsemiseksi viisi vuotta [Imprimo oli juuri juhlistamassa viisivuotista taivaltaan] ei ole ainakaan liian pitkä aika. Maalarin ei siksi ole tarkoituksenmukaista opetella koko teknistä puolta. Periaatteen tajuaminen käy nopeasti ja se riittää varsinaiseen työhön.” 

Harri Leppänen (s. 1952) ja Ossi Piipponen (s. ?), imprimolainen joka myös taittoi kirjan.

Esteettisten kysymysten lisäksi kannattaakin kiinnittää huomio erityisesti siihen, että Imprimon myötä taidegrafiikan tuotantoprosessit kokivat suuren muutoksen. Paja oli ensinnäkin taiteilijalähtöinen, millä luotiin hyvät edellytykset muidenkin taiteilijakollegoiden kokeilla siipiään värilitografian kiehtovassa maailmassa. Imprimolaiset osasivat lähestyä taiteellisia ongelmia niin, että esimerkiksi moni kuvanveistäjä tai taidemaalari kykeni kokemaan ensiaskeleensa graafisen vedoksen tuottamisessa. Moni muukin muilla tekniikoilla kannuksensa ansainnut kuvataiteilija onkin tehnyt ensimmäiset ja osa myöskin ainoat grafiikkansa juuri Imprimon kautta. Tällaisia helmiä Imprimo-kokoelman vähän vanhempien mestareiden tuotannosta löytyy esimerkiksi Mauri Favénilta (1920–2006), Juhani Harrilta (1939–2003), Aimo Kanervalta (1909–1991) ja Tapani Raittilalta (s. 1921). 

Ei sovi aliarvioida myöskään pajan sosiaalista elämää. Omalla pajalla viihtyvät taiteilijat pallottelivat keskenään ideoita, ja yhteishenki synnytti muutakin taiteilijavetoista toimintaa, johon mukaan lähti suuri joukko muitakin tekniikoita edustavia taiteilijoita. Usein primus motorina toimi Mikkonen – kuten esimerkiksi taiteilijoiden usein lämmöllä muistelemissa Myötätuuleen-kesänäyttelyissä Hangossa ja Keravalla vuosina 1994–97. 

Imprimo oli myös ensimmäinen suomalainen grafiikan paja, joka pelkän painamisen sijaan toimi myös grafiikan julkaisijana. Näin Imprimosta kehittyi vuosien mittaan myös tietynlainen ”laadun tae”, oman arvonsa tunteva julkaisija, jolle kestävän laadukas maine oli kuin käyntikortti ja jonka tuotantoa taidekentällä opittiin jo kiinnostuksella seuraamaan.  

 

Imprimon taiteilijoita

Imprimon kautta suomalaisen taidekenttään tuotiin myös runsaasti kansainvälisiä yhteyksiä. Esimerkkeinä kokoelmassa edustetuista ulkomaisista taiteilijoista voi mainita vaikkapa pietarilaisen Anatoli Belkinin, unkarilaisen Imre Buktan ja norjalaisen, taideakatemian rehtorinakin toimineen Arvid Pettersenin sekä barcelonalaisen taideakatemian professori Alicia Velan. Suomessa usein vierailleelta newyorkilaiselta Eliot Lablelta on varsin hieno kuuden vedoksen sarja. Toinen kokoelmassa edustettu yhdysvaltalainen mestari on Tom Lieber. Oman lukunsa muodostavat vielä virolaiset yhteydet, ja Imprimo-kokoelmassa onkin edustettuna kaksi nykyvirolaisen taiteen – neuvostoaikoina myös tunnettuja toisinajattelija-avantgardisteja – mestaria: Siim-Tanel Annus ja Jüri Okas – molemmat varsin hienoilla sarjoilla.

Ulkomaiset taiteilijat ovat toki vain pieni osa Imprimo-kokoelmaa, joka kotimaisten taitelijoiden osalta on varsinainen suomalaisen värigrafiikan aarreaitta. Hyvin ovat luonnollisesti edustettuina perustajajäsenet Krokfors, Mikkonen, Leppänen, Lempinen ja Suomi, mutta heidän lisäkseen kokoelmassa on mittavia sarjoja muun muassa Lauri Ahlgrénilta, Reino Hietaselta (1932–2014), Johanna Koistiselta, Kuutti Lavoselta, Jukka Mäkelältä, Pekka Ryynäseltä ja Marjatta Tapiolalta. Ja kun yksittäisiä teoksia ja pienempiä sarjoja tarkastelee, paljastuu Imprimo-kokoelma yhdenlaiseksi Suomen taiteen Kuka kukin on -teokseksi: mukana ovat muiden muassa Carolus Enckell, Mauno Hartman, Jorma Hautala, Kari Huhtamo, Kari Jylhä, Harry Kivijärvi, Tero Laaksonen, Leena Luostarinen, Paul Osipow, Laila Pullinen, Ulla Rantanen, Juri Saarikoski, Pasi Tammi… 

Imprimo ei siis jäänyt pelkäksi 1950-luvulla syntyneiden taiteilijoiden näytön paikaksi, vaan mukaan saatiin myös kokeneita, 1920-luvulla syntyneitä mestareita, kun taas nuorimmat taiteilijat ovat syntyneet vasta 1970-luvulla. Imprimo-kokoelma kertoo myös sen, että värilitografia tarjoaa tekniikkana monenlaisia vaihtoehtoja kuvalliselle ilmaisulle sen voimaa mitenkään rajoittamatta: mukana kokoelmassa on yhtälailla ankaraa ja analyyttistä konstruktivismia kuin varsin rajua ekspressionismiakin. Värilitografian avulla voi yhtä hyvin tutkia kuvan syntyä viivan kuin värinkin kautta, mutta toisaalta esimerkiksi käsitteellisemmälle taitelijalle sen tarjoamat erilaiset kollaasimaiset mahdollisuudet ovat monin tavoin muunneltavissa.

Tapani Mikkonen portaikossa.

Imprimo-kokoelman 450 teoksen joukossa on siis monenlaisia erikoisuuksia, jopa varsinaisia kuriositeetteja, mutta sen varsinaisen kovan ytimen muodostaa kuitenkin 1980-luvun lopun ja 1990-luvun keskeinen suomalainen värigrafiikka, jonka taidehistoriallinen merkitys on varsin suuri. Verraten sulkeutunut ja myös jähmettynyt suomalainen taidemaailma oli kokenut omat taidepoliittiset kuohuntansakin, mutta vasta imprimolaisten taidegraafikoiden voimakas esiintulo täydensi taide-elämämme modernin kirjo.

Imprimo-kokoelman tulevaisuus

Kaikelle on aikansa, ja taiteilijatkin siirtyvät silloin tällöin uusille urille ja uusiin paikkoihin. Tiet yhtyvät ja erkanevat. Talouselämäkään ei ole kohdellut taidemaailmaa erityisen hyvin 1990-luvun alkuvuosien jälkeen. Imprimossa painotoiminta jatkui aina vuoteen 2009 saakka, mutta kuten yllä on todettu, huippukausi ajoittuu 1980–90-luvuille. Imprimo-kokoelmaa kartutettiin vuoteen 2001 saakka. Myöhempi hiipuminen on psykologisestikin varsin ymmärrettävää: taiteellinen vallankumous yhdistää nuoria voimia vain aikansa. Ensin halutaan tehdä jotain ja sitten voidaan hieman ylpeinäkin tutkailla omien kätten tuloksia: ”Me teimme sen!” Imprimolaiset todellakin tekivät sen: he ”nostivat grafiikan seinälle”, kuten Mikkonen on todennut. Tällä hän viittaa tilanteeseen ennen 1980-lukua: yhteisnäyttelyissä oli nimittäin usein tapana esitellä grafiikkaa vaakasuorana ja vitriineissä. Juuri imprimolaiset muuttivat tämän pysyvästi.

Koska Imprimossa painotoiminta päättyi vuonna 2009 ja yhtiötä oltiin purkamassa, muodostettiin kaikkineen 1131:stä Imprimossa vedostetusta teoksesta pajan huippuvuosiin 1980–90-luvuilla ajoittuva 450:n vedoksen ydinkokoelma, jolle alettiin etsiä ostajaa. Karsintatyön suorittivat taiteilijat Kristian Krokfors ja Tapani Mikkonen sekä painaja Kenneth Söderlund ja Imprimoa luotsannut Jyri Sarpaniemi. 

Tapani Mikkosen tytär, taidehistorioitsija Mercedes Hoyer ja kriitikko Seppo Heiskanen, entinen Suomen Taidegraafikoiden toiminnanjohtaja.

Kokoelma haluttiin säilyttää yhtenäisenä, koska siihen oli kiteytynyt niin merkittävä osa suomalaista taidehistoriaa. Onneksi yhteistyökumppaniksi löytyi myöskin suomalaisen taidehistorian kannalta keskeinen paikka: Hotelli Kämp. 

Helsingin keskustassa sijaitseva loistohotelli Kämp oli jo varhain maamme merkkihenkilöiden – niin taiteilijoiden kuin poliitikkojen ja liikemiestenkin – keskeinen kohtaamis- ja näyttäytymispaikka vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) kuuluisassa symbolistisessa maalauksessa Symposion (1894) Kämpissä viihtyneet taidemaalari Gallen-Kallela sekä säveltäjät Oskar Merikanto (1868–1924), Robert Kajanus (1856–1933) ja Jean Sibelius (1865–1957) pohtivat Kämpissä pikkutunneilla elämän, kuoleman ja taiteen saloja – jokunen maljakin on hyvän illallisen jälkeen selvästikin juotu. 

Hotelli Kämp oli yksi niitä keskeisiä näyttämöitä, joilla Suomen taiteen kultakausi (1880–1910) kehkeytyi luodessaan kansallista ilmettä ja tähytessään aitoon kansainvälisyyteen. Imprimo puolestaan antoi sata vuotta myöhemmin puitteet suomalaisen litografian ja värigrafiikan kiistattomalle kultakaudelle, joka syntyi jo täysin kansainvälistyneessä taidekentässämme. Sen parhaat hedelmät saavat nyt arvoisensa ja historiallisestikin tarkastellen parhaan mahdollisen kodin.

Julkaistua 55: Mitä abstraktin taustalla muhii?

Ja taas meinasi iskeä unohdus. Huhtikuun lopulla haastattelin taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929) hänen tuotantoaan käsittelevää kirjaa varten. Kirja Lauri Ahlgrén (Parvs Publishing 2010) ilmestyi jo jonkin aikaa sitten. Tässä siis juttuni, jonka kirjoittaminen oli minulla suuri ilo:

 Lauri Ahlgrén Lallukan taiteiljakodissa viitisen kuukautta sitten.

Mitä abstraktin taustalla muhii?

Kun tapaan taidemaalari, professori Lauri Ahlgrénin (s. 1929) Lallukan taiteilijakodissa haastatellakseni häntä hänen pitkästä urastaan, hän innostuu vähän väliä puhumaan pikemminkin muista ihmisistä kuin itsestään. Ensimmäinen nimi, joka saa Ahlgrénin innostumaan, on pietarilainen matemaatikko Grigori Perelman, joka vuonna 2002 ratkaisi ns. Poincarén otaksuman. Tämä matemaattinen ongelma liittyy monistoihin – monisto on euklidiselta avaruudelta lokaalisti näyttävä topologinen avaruus. Ei kuitenkaan syytä huoleen, jos asia tuntuu vieraalta, sillä ei se taida kuulua taiteenharrastajan yleissivistykseen, vaikka se Ahlgrénia kiehtoisikin. Mutta hän kyllä näyttää meille tuon kiehtovuuden.

Ahlgrénia matematiikka on kiehtonut aina. Ja siltikin hänet luokitellaan usein suomalaisen 1960-luvun informalismin edustajaksi. Informalismissahan kyse oli ankaran muodon hylänneestä abstraktiin ilmaisuun liittyvästä taidesuuntauksesta, joka voitti alaa 1950-luvun lopulla ja varsinkin 1960-luvun alussa, silloin kun Ahlgrénkin alkoi vakiinnuttaa paikkaansa Suomen taide-elämän keskiössä. Kyse oli siis varsin epämatemaattisesta tavasta maalata. Mutta eivät Ahlgrénin siveltimenvedot koskaan olleet sellaisia spontaaneita gestuureita, joita hän olisi levittänyt pelkkää tunne-elämää heijastelevina automaattikirjoituksen kaltaisina abstrakteina merkkeinä kankaalle.

Vaikka Picasso puhuukin mieluummin itsevarmasti löytämisestä kuin etsimisestä, on taiteilijan tie todellisuudessa useimmiten tuskaistakin etsimistä, joka varsinkin eräässä piirteessään muistuttaa paljonkin matematiikkaa. Perelmanin nimittäin vasta oletetaan ratkaisseen Poincarén otaksuman. Hänen työnsä on ikään kuin lupaava ratkaisuyritys, ja nyt eletään vaihetta, jossa matemaatikot sitä testaavat ja jalostavat ja yrittävät myös murtaa. Tämä vaihe saattaa kestää pitkäänkin, jolloin elämme odotuksen ja oletuksen tilassa. Aivan samalla tavalla toimii taiteilijakin. Aina kun hän on keksinyt ratkaisun kussakin keskeneräisessä työssä mieltä vaivanneeseen ongelmaan, kaihertaa taustalla kuitenkin epäilys tai mahdollisten maailmojen tuottamien loputtomien vaihtoehtojen avaruus. Jo siksikin teemaan ja yksittäisiin motiiveihin on syytä vähän väliä palata.

”Nyt tuo pompejinpunainen väripinta näyttää tuovan teokseen jännitteen, joka saa sen tilan lisäksi elämään myös ajassa. Mutta entä jos muuttaisin sen suhdetta tuohon keltaiseen lisäämällä hieman valöörikontrastia…” Näin Ahlgrén saattaa ajatella, ja samalla teos voi saada aivan uuden suunnan. Eikä katsojan tarvitse edes tietää, että pompejinpunainen on syvä rusehtavanpunainen maaväri, jota esiintyi pompejilaisissa rakennuksissa. Katsojan täytyy vain katsoa ja nähdä ja miettiä näkemäänsä. Toki katsojan mielikuvitusta saattaa kiihottaa se urbaani legenda, jonka mukaan aitoa pompejinpunaista ei voi enää saada, koska sitä tuottaneet marjat kuolivat sukupuuttoon Vesuviuksen purkauksessa…

Urbaanien legendojen tavoin ei taidekaan ei vastaa sitä todellisuutta, jota se eri tavoin kuvaa. Tämä saattaa tuottaa toisille ihmisille ongelmia – silloin kun esimerkiksi puhutaan näköisyydestä, yhdestä taiteen ikiaikaisista ongelmista. Mutta eivät tätä tee muutkaan asiat, ei historia, ei matematiikka eikä kansantaloustiede. ”Karttaa ja maastoa ei pidä samastaa eikä sekoittaa toisiinsa”, totesi aikoinaan psykologi ja semantikko S.I. Hayakawa, toinen nimi joka saa Ahlgrénin innostumaan. Ahlgréninkin tarpoo toisinaan kuin upottavassa ja sameassa suossa, mutta tarpomisen tuloksena syntyvä kuva saattaa vaikuttaa hyvinkin kirkkaalta ja täsmälliseltä. Ja sitä se ajatuksellisesti aina onkin.  

Hayakawa huomautti myös siitä että jos näet jossain tilanteessa vain sen, mitä muutkin näkevät, olet niin voimakkaasti kulttuurisi edustaja, että olet sen vanki.

Juuri taiteilija on se henkilö, joka murtaa puolestamme kulttuurisen vankilan muureja. Jos hän näkisi ja kuvaisi vain sen, minkä me muutkin näemme, ei hän olisi taiteilija.

***

Lauri Ahlgrén syntyi Karkussa metsätyönjohtajan perheeseen. Lapsuudenkoti ei ollut mikään erityinen taidemiljöö. Isä ja setä kuitenkin piirsivät hevosia – metsätyöjohtaja kävi otsamassa metsiä, luki, kaadatti ja ajatti – ja laivojakin, mutta eivät  nähneet tällaisessa hommassa mitään erityisiä arvoja.

Piirtäjä tuli Ahlgrénistakin. Ja harrastus vei hänet myöskin teini-ikäisenä ABC-piirustuskoulun oppilaaksi. Tämä aikoinaan hyvinkin merkittävä kirjekoulu vilahtaa itse asiassa monenkin suomalaisien mestarin varhaiskehityksen taustalla. Koulun itselleen asettama tarkoitus oli tehdä piirtämisestä ”hauska ja tervehenkinen harrastus, joka opettaisi näkemään luontoa uudella tavalla”. Mutta kyllä koulu ammattiinkin kehotti. Ahlgrénkin kertoo, että koulun ohjeiden mukaan hän lähti pyrkimään Suomen Taideakatemian kouluun, jonne sitten pääsikin ensi yrittämällä vuonna 1950. Välillä hän oli ehtinyt käydä Puolustusvoimain asepajan (eli Tykkitehtaan) ammattikoulun sekä myöhemmin suorittaa Myynti- ja Mainoskoulun (nyk. Markkinointi-instituutti), jonka tuottama muun muassa näyttelynrakentajan ammatti pitikin sitten taiteilijaa leivässä liki kaksikymmentä vuotta. Maalasipa hän muutamia jättikokoisia elokuvajulisteitakin. Kuvallisia muistoja näistä ajoista ei valitettavasti ole säilynyt.

Taideakatemian koulussa tärkeimmät opettajat olivat Sam Vanni (1908–1992) ja Aukusti Tuhka (1895–1973), jonka legendaarisessa taidegrafiikan koulussa Ahlgrén jatkoi vielä Suomen Taideakatemian koulun jälkeenkin. Vanni puolestaan vei Ahlgrénin Vapaaseen Taidekouluun. Taustalla vaikutti myös Unto Pusa (1913–1973) – ja on itse asiassa nykypolville syytä huomauttaa, että sattumalta Pusa toimi myös ABC-piirustuskoulun johtajaopettajana vuosina 1946–66.   

Ahlgrénin ura alkoi heti hyvissä merkeissä. Kun hän oli varsinaiset koulunsa käynyt vuonna 1954, hän osallistui Nuorten näyttelyyn ja voitti heti Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Maalauksen nimi oli Putkiasetelma, ja tähänkin juttuun perustuvan haastattelun tein sitä vähän väliä katsellen – se nimittäin riippuu edelleenkin Ahlgrénin seinällä Lallukan taiteilijakodissa.

Ahlgrénin 1950-luvun jälkimmäinen puolisko kului ilmeisen voimakkaassa sisäisessä taistossa abstraktin ja esittävän välimaastossa. Ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään, Lasse Marttisen kanssa Galleria Finnessä vuonna 1953 hän näytti sekä esittäviä että abstrakteja töitä, ja muistaa vieläkin varsin hyvin Suomen Sosialidemokraatin (8.10.53) Sirkka Anttilan kritiikin: ”Nyt hän on koonnut ennenaikojaan näytteille nonfiguratiivisia maalauksia. Muoto on luonteetonta eikä värikään ole ehtinyt kehittyä parhaaseen mahdolliseen ilmaisuvoimaansa.” Eikä Helsingin Sanomien (11.10.53) Sakari Saarikivi ollut sen innostavampi: ”Tämän kokoelman maalaukset eivät kuitenkaan vaikuta erityisen vakuuttavilta.” Tällaista oli kritiikki ennen vanhaan. Lopun uraansa Ahlgrén sai kuitenkin tottua toisen ääripään sanaston adjektiiveihin ja arvostukseen. Aika pian hänestä tuli nimittäin yksi lajinsa mestareista.

Mutta vasta Galleria Fenestrassa vuonna 1960 pidetty yksityisnäyttely, jota voi pitää ehkä myös hänen lopullisena läpimurtonäyttelynään, ratkaisi suunnan abstraktin hyväksi. Tuolloin Ahlgrén liittyi myös informalismiin – tai ehkä hänet pikemminkin liitettiin informalismiin. Itse hän on todennut: ”Olen vain elänyt informalismin aikaan.” Vuonna 1959 Ahlgrén oli myös muuttanut Oulunkylän ateljeetaloon, jossa vaikutti kaksi muutakin samanhenkistä taiteilijaa: Jaakko Sievänen (s. 1932) ja Jaakko Somersalo (1916–1966).

Vuonna 1963 Ahlgrén voitti Kuopion kaupunginteatterin seinämaalauskilpailun ja vietti peräti yhdeksän kuukautta Kuopiossa maalaustelineillä. Ei sekään hänen ensimmäinen julkinen teoksensa ollut, mutta tämä yli 12 metriä leveä Yhtäaikaisia tapahtumia sinisessä tasossa on Suomen suurin abstrakti seinämaalaus – yksi suurimmista muutenkin.

Jo Vanni oli kiinnittänyt huomiota Ahlgrénin poikkeuksilleen monumentaaliseen tajuun, vaikka ei Ahlgrén itse vieläkään tunnu tietävän, mistä se varsinaisesti kumpuaa. Pelkästä suuresta koosta ei kuitenkaan ole kyse. Huonoimmillaanhan sellainen on tuottanut vain pullistumista, pullistunutta koomista muotoa. Kun yritän Ahlgrénin kanssa hahmottaa monumentaalisuuden historiallisia vaiheita ja perusperiaatteita, hän palaa muinaiseen egyptiläiseen kulttuuriin. Ja ottaa jälleen esiin kuvaan ja muotoon liittyvän aikaulottuvuuden puhuessaan ”hidastetusta muodosta”. Yksi ratkaiseva tapahtuma Ahlgrénin maalarinuralla oli nimittäin se, miten hän tajusi ajankin olevan kuvattavissa värien avulla.

Ja kun puhumme Ahlgrénin informalistisemmankin kauden taustalla vaikuttavasta abstraktin klassisismista pääsemme Pusan ja Wassily Kandinskyn (1866–1944) kautta jälleen takaisin egyptiläiseen kulttuuriin, kun Ahlgrén muistuttaa siitä, miten Kandinskynkin moderniksi koettu teoreettinen ajattelu ponnisti todellisuudessa vanhasta egyptiläisestä maatalousgeometriasta. Tässä kohden lienee huomautettava, että Ahlgrén herätti huvittuneisuutta jo Suomen Taideakatemian koulun oppilastoveriensa keskuudessa käyttäessään sommittelun apuvälineenä luotinuoraa – kunnes toveritikin huomasivat sen käyttökelpoisuuden.

Ahlgrénin luontainen monumentaalisuus on ollut myös ahkerassa käytössä neljänkymmenen vuoden ajan: vuonna 1959 hän teki alttarimaalauksen Karkun rukoushuoneeseen, ja vielä vuonna 1997 valmistui lasimaalaus Tikkakosken kirkkoon. Lasimaalaus onkin sitten ollut Ahlgrénin varsinaista erikoisalaa vuodesta 1977, jolloin hän valmisti ensimmäisen lasimaalauksensa Oulun tuomiokirkkoon. Nyt kirkkoja on kertynyt jo kaksitoista – enemmän kuin kellään muulla suomalaisella taiteilijalla.

Ahlgrénissa taitaa olla vähän renessanssin yleisneron, uomo universalen vikaa. Tieteen- ja taiteenalojen hallinnan lisäksi tämä aikoinaan sorvariksi opiskellut maalaispoika on paneutunut teorioiden lisäksi myös elämän käytännölliseen puoleen. Ahlgrénin panos suomalaisessa taide- ja kulttuuripolitiikassa on häkellyttävä. Siinä on samalla kuitenkin jotain varsin maanläheistä, mikä perustuu siihen, miten Ahlgrénin luonteelle on ongelmien ilmetessä ollut ominaista ”ottaa asioista selvää”. Ja sitähän voi sitten kertoa muillekin, miten asiat oikein ovat. Tämä on vienyt Ahlgrénin taidepolitiikkaan – hän on toiminut muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana – ja myös valtakunnalliseen kulttuuripolitiikkaan: hän on toiminut sekä taiteen keskustoimikunnan jäsenenä että puheenjohtajana ja  jäsenenä lukuisissa opetusministeriön asettamissa toimikunnissa. Ahlgrénin luottamustehtävien luettelo on käsittämättömän pitkä.

Lisäksi Ahlgrén on aina ollut kirjoittava ihminen. Hänen kirjallisen tuotantonsa lista on sekin vakuuttava, alkaen Aamulehden (8.7.56) Rembrandt-aiheisesta artikkelista vuodelta 1956 päätyen vaikka siihen lasimaalausaiheiseen artikkeliin, joka minulla itselläni oli ilo julkaista 1990-luvun lopulla Taide-lehdessä, jonka päätoimittajana hän – kuinkas muutenkaan – oli toiminut jopa kahteenkin kertaan: vuosina 1966–71 ja 1976–77. Lisäksi hän oli perustamassa Arsis-lehteä, ja toimi senkin päätoimittajana vuodet 1984–89.     

***

Hitaasti kehkeytyvän muodon taustalla muhii siis varsin kiihkeä ja monimuotoinen elämä. Ahlgrénin 1960–70-luvut toivat omia vaikutteitaan pop-taiteesta ja kinetiikasta, muun muassa raitakuvion, jonka hänen teoksistaan voi tunnistaa vieläkin. Eiköhän kuvion taustalla voi aistia erilaisia elämän virtauksia ja värinöitä?

Toisinaan Ahlgrénin teoksista voi tunnistaa myös luonnonhavainnoinnin tuottamia juonteita. Eikä hän niitä yritä peitelläkään. Kyse ei kuitenkaan koskaan ole jotain tiettyä kohdetta esittävästä kuvasta. Ahlgrénin tuotannon takaa voi aina tavoitella suuntaa kohti yleisempiä ja abstraktimpia totuuksia. Hänen kohteenaan on tietyssä mielessä esineen sijaan siis käsite. Ehkä jopa jo Platonilta tuttu ja se kaikista korkein: ideain maailma. Sitähän Platonin mukaan maailman tuottamat harha- ja peilikuvat vain hämärtävät. Ja kyllähän Ahlgrén kuitenkin tietää, ettei sitä lopullista totuutta koskaan löydy. Mutta mikä olisi sen hienompaa kuin loputon etsiminen? Sitä paitsi aika lupaavia ratkaisuyrityksiä Ahlgrén on pohdittavaksemme antanut.