Julkaistua 754: Pehmeää vallankäyttöä ja veritaidetta

Viime torstain Kansan Uutisissa (13/16) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin näyttelystä Zabludowicz Collection (19.3.–24.4.). Alan olla kurkkuani myöten täynnä koko Z-taidetta, mutta tämä yhteenveto piti vielä kirjoittaa. Syy jankutukseeni ei ole pelkkä Z, vaan kyse on laajemminkin siitä, että juuri tähän suuntaan en haluaisi Suomen institutionaalisen taide-elämän kulkevan. 

Olen liki 60-vuotisen elämäni aikana oppinut jotain kuluttajan valinnoista ja etiikasta. Lajittelen roskani nykyään kahdeksaan osaan: pahvi, paperi, lasi, bio, energia, metalli, seka ja ongelma. Pyrin ostamaan eettisesti tuotettua ruokaa. Olen esimerkiksi luopunut lempikivennäisjuomastani San Pellegrinosta, koska se on nykyään Nestlén omistama. Miksi en uskaltaisi suhtautua samoilla pelisäännöillä taiteeseen? Kyse on kuitenkin ammatillisen elämäni ja identiteettini ytimestä.

Keräilijöiden roolin – olivat he sitten hyviksiä tai pahiksia – korostuminen koko ajan lisää ei ole se tulokulma, jolla haluaisin esimerkiksi suuren yleisön tulla vietellyksi taiteen maailmaan. Kaikessa korostuu aivan liikaa taide lähinnä omistusesineenä ja kalliina luksuksena. Postimerkkeily on varmaankin kiva harrastus – näin muistelenkin lapsuudestani –, mutta ainakin minulle taide on jotain muuta kuin pelkkää keräilyä. En minä mesenaatteja vastusta ja ymmärrän heidän roolinsa taide-elämän rakenteissa, mutta näyttely on myös medium, ja jos se kertoo taiteesta lähinnä omistamisen kautta, jotain oleellista jää kertomatta, kun keskitytään taiteen teemoihin näin kapean viitekehyksen kautta. Mihin me kohta enää tarvitsemme koulutettuja taidehistorioitsijoita ja taiteen tutkijoita? Aito filantrooppi osaa myös häivyttää itsensä eikä korostaa juuri omaa kokoelmaansa.

En jaksaisi myöskään enää kuulla sitä ikuista valheellista peruslausetta eri variantteineen – "Ostan vain sellaista taidetta, joka kiinnostaa minua itseäni (tai jota rakastan)" – ja nähdä sitten samoja tähtiä ja kokoelmasta kokoelmaan miltei identtisiä töitä. Näin oli jo esimerkiksi Pentti Kourin (1949–2009) laita. Keräilijänä hän oli pelkkä lattea epigoni, vaikka Kiasman taannoinen johtaja Berndt Arell yrittikin muuta väittää. Siinä mielessähän Z on tietysti poikkeus, että hänen suustaan ei kliseitä kuulla – koska hän ei ylipäätään anna haastatteluita. Miettikää syitä.

Taitollisista syistä otsikkoani oli lyhennetty. Jätän kuitenkin tuon poisleikatun sanan 'pehmeä' tähän, koska se on aika oleellinen:

Pehmeää vallankäyttöä ja veritaidetta

Kriitikkonakin uskallan tunnustaa, että toisinaan katson näyttelyä vain gallerian ikkunasta ja kykenen päättelemään, että se ei ole minua varten. Joskus jätän käymättä näyttelyssä, koska tiedän – tosin ulkotaiteellisista syistä – sen olevan jotain, jonka tietoisesti haluan jättää väliin. 

Näin tapahtuu nyt Helsingin Taidehallissa. Miljardööripariskunta Anita ja Poju Zabludowiczin ensimmäisessä suomalaisessa kokoelmanäyttelyssä on epäilemättä tarjolla kelpoa taidetta, mutta poliittisista ja eettisistä syistä en halua mennä sinne. 

”Viettely on tehokkaampaa kuin pakottaminen”, totesi Harvardissa toimiva politiikan tutkija Joseph Nye kirjassaan Soft Power (2011). Taide on yksi pehmeään vallankäyttöön kuuluvista viettelyn keinoista. Se on sitä lisääntyvässä määrin. Se on keino tulla hyväksytyksi ja noteeratuksi, kun halutaan päästä piireihin ja hyvä veli -maailmaan ”korkean nettoarvon omaavien yksilöiden” (HNWI = high net value individual) salongeissa. Miksi Dubai, Doha ja Abu Dhabi ovat museoineen, näyttelyineen, messuineen ja huutokauppoineen singahtaneet kansainvälisen taidemaailman keskiöön? Luuleeko joku, että emiirit ovat yhtäkkiä henkistyneet saatuaan taiteellisen herätyksen? Eiköhän se, että Qatarin kuningashuone osti Marko Rothkon (1903–1970) maalauksen White Center (1950) David Rockefelleriltä 72,8 miljoonalla dollarilla Sothebyn huutokaupan kautta, kerro aivan jostain muusta? 

Mark Rothko (1903–1970), The White Center, 1950.

Kun rikkaat ostavat taidetta, sitä kutsutaan usein valheellisesti filantropiaksi, pyyteettömäksi ihmisrakkaudeksi. Tällaisia ihmisiä kutsutaan myös mesenaateiksi, taiteen tukijoiksi. Nimitys tulee Rooman keisarin neuvonantajasta Gaius Maecenaksesta (n. 70 eaa. – 8 jaa.), joka tuki kirjailijoita, muun muassa Vergiliusta ja Horatiusta. 

Taiteen, talouden ja politiikan liitto pehmeän vallankäytön avulla on ikivanha ilmiö. Turha tässä on tekopyhäksi heittäytyä. Aina on roiskunut, kun on rapattu. Kollegani Heikki Kastemaa muistutti Kulttuurinavigaattori-blogissaan liikemies ja suurlahjoittaja Henry Clay Frickistä (1849–1919) ja hänen mittavasta taidekokoelmastaan – siinä sivussa tämä yhden maailman merkittävimmän kokoelman koonnut ja sen julkiseksi testamentannut filantrooppi tapatti lakkoilevia työläisiä. Kaksiviikkoisissa taisteluissa kuoli yhdeksän terätyöläistä ja neljä vartijaa. Frick toimi tuolloin maailman rikkaimman miehen, Andrew Carnegien (1835–1919), toimitusjohtajana. Myöhemmin katuva Carnegie perusti yliopistoja ja kulttuurilaitoksia. Hän totesi: ”Ylimääräinen vauraus on pyhää rahaa, joka sen haltijan on elinaikanaan käytettävä yhteisönsä hyväksi.” 

Suomalaisbrittiläinen liikemies Poju Zabludowicz käyttää myös rahaa yhteisönsä hyväksi. Hänen omaisuutensa määrää on vaikea arvioida, eikä häntä löydy Forbesin miljardöörilistalta – varmaankin siksi, että hänen firmansa Tamares pitää päämajaa Liechtensteinissa (FCI eli taloussalailun indeksiluku 240,9). Arviot Pojun nettoarvosta vaihtelevat 1,5 miljardista aina kolmeen miljardiin. Hän on kotonaan ns. nondom (non-domiciled recident) eli hän ei maksa veroja Iso-Britanniaan – siis samanlainen kuin keräilijäkollegansa Roman Abramovich, joka harrastaa pehmeää vallankäyttöä myös urheilun avulla omistamalla jalkapalloseura Chelsean. 

Antti Laitinen (s. 1975) matkalla Sarvisaloon ja maailmanmaineeseen Z:n avituksella, Bark Boat, 2011, video.

Pojun oma yhteisö on palestiinalaisvastainen Israel. Hänen varallisuutensa on peräisin hänen isänsä Shlomo Zabludowiczin (1914–1994) asekaupoista, joissa hän itsekin ehti olla mukana. Poju on luopunut asekaupasta, eikä häneltä enää saa kranaatinheittimiä. Tuottava asekauppa on nykyään muuta kuin bulkkitavaran välittämistä. Se on esimerkiksi tietoliikennettä ja harvinaisia metalleja, joita tarvitaan muun muassa droonien valmistamiseen. Ei Poju suotta ole mukana Mustavaaran vanadiinikaivoshankkeessa. 

Tamares on myös mukana Knafaim-nimisessä firmassa, joka tekee yhteistyötä Israelin ilmavoimien kanssa. Lisäksi Tamares on pääosakas BII:ssä (British Israel Investments), joka omistaa muun muassa ostoskeskuksen YK:n turvaneuvoston laittomaksi toteamassa siirtokuntakaupunki Ma’ale Adumimissa. 

Poju vaikuttaa taiteen lisäksi myös silkalla rahalla. Hän on brittein aktiivisimman Israelin lobbausjärjestön BICOMin merkittävin rahoittaja ja sen entinen puheenjohtaja. Hän avustaa brittiläisiä oikeistopoliitikkoja – antoipa hän Alexander Stubbillekin 8 000 euron vaalialmun. 

Zabludowicz on epämääräinen hahmo, joka myös välttelee julkisuutta. Hänellä ei ole tapana antaa haastatteluita. Voimme vain arvailla syitä. Hyväksyntää ja salonkiuskottavuutta hän omiensa joukossa silti epäilemättä kaipaa. Taiteen avulla se onnistuu parhaiten. Pariskunta on istunut ja istuu lukuisissa taide-elimissä – muun muassa museo-organisaatio Tatessa ja BFAMI:ssa (British Friends of the Art Museums of Israel). Poju istuu Suomessakin Kiasman tukisäätiön hallituksessa. Anita sai viime vuonna OBE-kunniamerkin (Order of the British Empire) taideharrastuksistaan. Heillä on taiteilijaresidenssi sekä Sarvisalossa että Las Vegasissa ”nousevia kykyjä” varten. Tässä vain pieni osa listaa. 

Pyyteettömän ihmisrakkauden kanssa tällä kaikella ei ole mitään tekemistä. Eivät Z:t tue nuoria taiteilijoita vaan ostavat heiltä töitä, joiden sijoitusarvo alkaa ovelasti kasvaa heti ostohetkestä – ovathan he maailmalla noteerattuja merkittäviä keräilijöitä, joiden kokoelmiin kuuluminen nostaa taiteen arvoa. 

Tämä ”pyhä raha” käytetään jahteihin, salonkielämään, omanvoitontavoitteluun ja siinä sivussa palestiinalaisten sortoon. Sitä en halua tukea.

***

Tässä vielä kerran oma näkemykseni Pojun olemuksesta ja hänen suhteestaan taiteeseen. Toisto on opintojen äiti:

Näyttelykuvia 189 & 190 & 191: Lauantaikierroksella

Taidetta on taas vähän liikaa. Yritän kuitenkin kuroa viivettä kiinni. Lauantaina 13.11. suoritin kohtuullisen kierroksen, joka lähti käyntiin siitä, kun halusin nähdä Suomenlinnan seminaarissa koordinaattorina hääränneen Minna L. Henrikssonin (s. 1976) ja miehensä Sezgin Boynikin kuratoiman, Lens Politica -festivaaliin liittyvän näyttelyn Manifestations of Nationalism in Everyday Life (Galleria Fafa 4.–14.11.). Mukana oli nuoria Kuvataideakatemian opiskelijoita. Harmitti jo heti ennakkoon, mutta vain omasta syystäni. Tulipas taas muistettua, että tämä yhteiskunnallisen elokuvan ympärille keskitynyt festivaali on minusta tuntunut aina tärkeältä ja jotenkin se on kuitenkin aina luiskahtanut käsistä niin, että aina liian myöhään päätän ensi vuonna osallistua kaikkeen. Näin taas tänäkin vuonna. Yhtäkään elokuvaa en nähnyt. Näinpä edes tämän näyttelyn. Vähän ennalta-arvatttavahan nykyään niin vihattua nationalismia käsittelevä näyttely jotenkin niin itsestäänselvästi on – yhteinen helppo vihollinen yksinkertaistaa asioita vähän liikaa.

 Bita Razavi, An Observation on Inhabitants of Utopia, 2010, valokuvavedoksia.

Mutta on se tunnustettava, että esimerkiksi iranilaisen Bita Razavin (s. 1983) inventaariovalokuvat tavallisten suomalaiskotien designastioista olivat yhdessä pläjäyksessä esitettynä myös tavattoman huvittavia – sellaisella suolaisenmakealla tavalla.

Näyttelyyn liittyi myös 40-sivuinen kirjanen, joka tulee varmaan syventämään kokemusta – näinhän ei välttämättä ole kaiken taiteen laita. Vielä kun olisi aikaa lukea. 

***

Viereisessä Muu Galleriassa oli kaksi näyttelyä. Minna Väisänen (s. ?) oli tehnyt Helsingin Sanomien vuoden 2009 uutissivuista maalaussarjan Helsingin Sanomien tuoreet (29.10–21.11.) ja kerännyt samoilta sivuilta kuvissa esiintyvien hahmojen rooleja. Itse hän sanoo tiedotteessaan tätä käsitteelliseksi teokseksi ja toteaa muun muassa, että "yksi syy tehdä teos oli halu tarkkailla sanomalehtien kuvastoja – miettiä mitä ja keitä kuvataan, miten ja millaisissa tilanteissa". No ei se nyt vain oikein näin onnistu eikä siitä tule kovin kiinnostavaa taidetta. Taideulottuvuus kun ei tunnu tuovan asialle mitään lisäarvoa – tai toisinpäin. Tulee mieleeni omat sosiologian opiskelut hamalta 1980-luvulta, jolloin analysoitiin esimerkiksi naistenlehtien kuvastoa leikkelemällä lehtiä ja sitten tilastoimalla leikkeistä erilaisia asioita. Ei niitä näytille silloinkaan tarvinnut laittaa:

 Yleisnäkymä Väisäsen näyttelystä.

Muu Gallerian studiossa oli tarjolla puolituntinen videokoosteTuhatseitsemänsataakuusikymmentäkolme (29.10.–21.11.) – arvaatte varmaan mistä nimi tulee. No, sehän on videokoosteen sekuntikesto. Tarjolla oli kahdeksan tuoretta videota tunnetuilta tekijöiltä: Maria Duncker (s. ?), Gun Holmström (s. ?), Antti Laitinen (s. 1975), Marko Lampisuo (s. 1970), Mailis Saralehto Rekola (s. 1976) ja Thom Vink (s. 1965).

Ihan pelihousuja ei tarvinnut repiä, mutta kyllä nämä ainakin jaksoi katsoa. Jotkut olivat vähän joutavanpäiväisen hauskoja, kuten Antti Laitinen soutamassa performatiivisesti hiekkapalmusaarta screenin toisesta laidasta toiseen:

Gun Holmström oli mennyt vanhanaikaiselta "kokeelliselta elokuvalta" näyttävän kuva-ambientin kautta käpertyvään sisätilaan, joka ei oikein ulkopuoliselle avautunut. Mutta Maria Duncker oli tehnyt hurjan virsityyppisen improvisaation, jonka tolkku ei oikein selvinnyt mutta jonka tunnelma oli mainion intensiivinen:

 Maria Duncker, Tienvirsi, 2009.

Vähän samaa voi sanoa Mailis Saralehto Rekolan Le Podiumista, joka muistutti vähän Pietarin 1980-luvun nekrorealistien teoksia. Ja muutenkin ylipäänsä poseeraavaa kasarimeininkiä. Retroa kaiketikin? Visuaalisesti hieno teos kuitenkin. Onneksi nämä videotaiteilijamme ovat jo oppineet tekemään ainakin hyvän näköistä jälkeä. Katsokaa tästä teaser.

Mutta ei yksikään näistä tule olemaan klassikko. Siitä olen valmis lyömään vaikka vetoa.

***

Mutta nyt jätän kierroksen kesken ja lähden ostamaan kaalia. Palaan siis asiaan.