Näyttelykuvia 444: Viileää

Toissapäivänä kävin Forum Boxissa katsomassa Jani Ruscican (s. 1978) näyttelyn Scene Shifts (12.8.–4.9.). En tiedä, voiko nykytaiteen käsitteellissävyisen installoinnin yhteydessä mielekkäästi puhua "ripustuksesta", mutta tähän suuntaan ajatukseni välittömästi kulkeutuivat: ajattelin, että "onpa viileästi ja luotaantyöntävästi ripustettu näyttely". Vähän populistisesti tuli mieleen ajatus, jota kriitikon ei liene hyvä sanoa ääneen, jos haluaa pysyä ikään kuin älyllisenä: "Ai tää on taas tätä."

Sen verran minulla on kuitenkin työetiikkaa, että päätin katsoa jutun kunnolla läpi, ja tapahtuihan sitä kuitenkin joku nitkahdus, kun ryhdyin katsomaan (onnekkaasti satuin paikalle juuri loopin lopussa) nimenomaan 13-minuuttista videota Scene Shifts – in six movements (2011), joka käsitteli "paikan esittämisen historiallisia ja mediaalisia kerrostumia", kuten Marita Muukkonen tiedotteessa kertoo.

Toisiinsa liittymättömien (siis niinku tavallaan) musiikkien, kuvien ja sanojen koplaaminen on tietenkin aina vaarassa hajota katsojan kiinnostuksen herpaannuttavaksi mössöksi, mutta tässä tapauksessa tietty hypnoottinen lataus ja hitaus – ja myös se, että pakottauduin vähän vastentahtoisestikin olemaan tunnollisen tarkkaavainen – tuotti kiinnostavan tuloksen. 

Samaa ei voi sanoa toisesta videoinstallaatiosta Travelogue (2010), jossa Lontoon matkaoppaiden tekstikatkelmien yhdistäminen joutavanpäiväiseen – siis ainakin minulle täysin avautumattomaan ja täysin motivoimattomaan – kuvamateriaaliin tuotti vain ärsytystä sen sijaan, että olisin kyennyt avaamaan "matkakertomuksen käsitettä romantisoituna historiana, dokumenttina ja henkilökohtaisena kokemuksena" – jälleen Muukkosen sanoin. Teos jäi siis täysin mykäksi. 

Sounding Back (2011) – performatiivinen teos, jossa tuubisti Tuomas Saloniemi käy muutaman kerran soittamassa eri puolilta maailmaa kootun seismografisen datan tuottamaa notaatiota oli mielestäni anakronistinen, vähän niin kuin so last dada. Ihan hauska teos toki omalla tavallaan, mutta kotoisin kuin 1910-luvulta. Siinäkään ei olisi mitään vikaa (onhan moni hyvä asia kotoisin 1910-luvulta ja harrastan niitä ihan ilolla), mutta ehkä sitä kaipaisi toiston lisäksi jotain uusia mielekkäitä metatasoja. Minä en niitä ainakaan hiffannut.

Ylen kuivaksi näyttely jäi. En saanut myöskään mitään tarttumapintaa muutamiin esillä olleisiin digitaalisiin värivedoksiin. Tietenkin jos nimi on Anyplacewhatever, niin tämähän on oikea lähetysmistapa jo määritelmällisestikin. Minulle vain arkipäiväinen havainnointikin tuottaa tällaisia epäkokemuksia ja niiden herättämiä, toisinaan hyvinkin hajanaisia asoosiaatioita jo aivan tarpeeksi, koska olen mieltynyt katsomaan maailmaa usein juuri sillä silmällä. En ehkä jaksaisi juuri taidenäyttelyssä käydä katsomassa sen ("mitä tahansa missä tahansa") affirmaatiota. Mutta voihan tietenkin olla, että oma valaistumiseni ei oikeuta kieltämään toisten mahdollista valaistumista. Niinpä sekä uskon että luulen ja varmaan toivonkin, että jonkun mielestä tämä oli hyvä näyttely. Näin sanoessani paskamainen olonikin vähän lieventyy. 

Ja taas seminaarielämää

Alkoi jo huolestuttaa, ettää loppuvatko nämä loputtomat seminaarit kesken. Edellisestä oli jo aikaa yli kaksi viikkoa. No, eilen pääsi taas tuolille kiemurtelemaan. Forum Boxissa oli FRAMEn järjestämä keskustelutilaisuus taidebiennaaleista ja kansallisesta edustuksesta. Vähän strukturoimaton keskustelu koostui siitä, että Jani Ruscica (s. 1978), Johanna Lecklin (s. 1972) ja Sasha Huber (s. 1975) kertoivat siitä, kuinka hyvin tai huonosti kohdelluiksi he olivat bienaaleissaan tulleet. Ja sitten FRAMEn taiteellinen johtaja Laura Köönikkä yritti vähän tarkentaa kysymyksillään. Mitään oikeaa keskustelua ikään kuin yleisemmin kiinnostavista aiheista – esimerkiksi juuri kansallisen edustamisen problematiikasta – ei koskaan päässyt syntymään.

 Näin taiteellisen otoksen sain kuitekin aikaiseksi Laura Köönikästä. Taustalla luettelo viime vuonna ns. tärkeissä – tästä biennaalien ranking-listasta yritin muuten turhaan nostaa esiin keskustelukysymyksen – biennaaleissa esiintyneistä suomalaistaiteilijoista.

Niinpä pääsin palaamaan aika nopeasti viereisen korttelin ravintola Salveen, jossa eräs taiteilijaystäväni, joka ei jaksanut lähteä tilaisuuteen, oli esittänyt kysymyksen: "Miten biennaalet poikkeavat venemessuista?" Ja eräs toinen taiteilijaystäväni pääsi sitten vastaamaan: "Niissä ei ole veneitä."

Itse asiassa minulle tuli keskustelutilaisuudessa aika vieraantunut olo. Onkohan tämä biennaalimaailma ollenkaan enää minun taidemaailmaani? Mutta sitten tuli Salvessakin vähän vieraantunut olo, kun muut olivat virittäytyneet jo aivan eri tasolle minun ollessani keskustelutilaisuudessa, niin että en löytänyt tarttumakohtia näihinkään tunnelmiin... Niinpä kävin alakerran kirpputorilla ja löysinkin käsittämättömän onnekkaasti juuri sieltä viikon hienoimman asian, Aretha Franklinin Atlanticin kauden ensimmäisen livealbumin Aretha in Paris (1968) alkuperäisenä vinyylinä:

Sitten kotiin kuuntelemaan. Bändi on vähän epävireinen, mutta Arethan vire on aivan huipussaan, joten pääsinpä vähäksi ajaksi koko taidemaailmasta eroon. Mahtava levy! Tässä Rollareiden Satisfaction.

Näyttelykuvia 325 & 326 & 327 & 328 & 329 & 330: Miten ois 11 näyttelyä päivässä? Tässä jälkimmäinen puolisko.

Jatkan eilistä isoa kierrostani.

Galleria Duetossa oli esillä Heikki Kukkosen (s. 1954) selkeästi – ja jopa vähän kummallisesti – kaksijakoinen näyttely Hopeinen kuu... (9.3.–3.4.). Etuhuoneessa oli pitkään Espanjassa asuneen ja sittemmin hankolaistuneen Kukkosen Espanja-aiheisia tornimaisemia:

  Hienointa aikaa, öljy ja lehtikulta, 2011.

Oli niissä aika hauska surreaalinen viritys, mutta vähän maneeriseksi ja sisäsiistiksi meni, kun enemmän katseli. Ja kulta teki duunit koristeellisiksi. Ei ollut siis minulle tarpeeksi "känsäistä", niin kuin eräällä taiteilijaystävälläni on omasta maustaan tapana sanoa. Toisaalta takahuoneen ensialkuun vähän anakronistisilta vaikuttavat abstraktit monotypiat olivat suorastaan hilpeitä:

Mutta toivottavasti ne olivat ihan tarkoituksellisesti vanhahtavia.

***

Vastapäätä Galleria Katariinassa oli kaksoisnäyttely (16.3.–3.4.). Marjatta Nuoreva (s. 1944) lähestyi Saaristomeren ja Ahvenanmaan maisemia graafisesti:

 

Archipelago V, kuivaneula, 2009–10.

Ja Päivi Pussila (s. 1967) taas Pohjanmaan tasaisuutta maalaten:

Nuoreva on taidokas mutta ehkä tällä kertaa minulle vähän turhan jähmeä. Pussilaa en muista ennen edes nähneeni, mutta aika hyvä fiilis hänen töistään tuli, vaikka tällainen ylilitteä ja vähäeleinen horisontti alkaakin olla maalaustaiteessa jo aikamoinen klisee. Mutta kyllä minä tuollaisen duunin kanssa voisin jopa vaikka elää.

Se on vielä mainittava, että näyttelyidea oli ihan hauska. Kahden erilaisen maisemakuvaajan vertailu on aina hedelmällistä.

***

Ja sitten vähän katua eteenpäin, Valokuvagalleria Hippolyteen, jossa oli kaksi näyttelyä. Isossa tilassa oli Sini Pelkin (s. 1978) näyttely Kaiku kahdelle (4.–27.3.). Aiheena oli siis metatasolla valokuvan kuvankaltaisuus. Oli vähän viileä ja yliteoreettinen pläjäys. Mukana oli myös yksi videoteos, jossa tuhruinen löytökuva eli uutta elämäänsä. Alan olla jo aika kyllästynyt tähän viime aikoina niin trendikkääseen löytökuvavimmaan, joka ei enää tunnu tuovan yhtään mitään uutta valokuvataiteeseen tai representaation problematiikkaan. Ja näinhän se video tietenkin pitää installoida:

Hmmjaa. No lisättäköön vielä, että hänen kollegansa Jani Ruscica (s. 1978) kirjoitti tiedotteessa: "Abstrahoitu tunnepohjainen kokemus nivoutuu erottamattomasti käsitteelliseen, lähes ontologiseen kuvan perusolemusta tutkivaan lähestymistapaan." Niin kai se sitten on. Olenko nyt sävyssäni vähän tylsän populistinen? (Ja tunnustettakoon myös avoimesti, että olen itsekin näitä A4-käyttöohjeita kirjoittanut – ja joskus varmaan vähän hämärään tyyliin käyttäen esimerkiksi sellaisia sanoja kuin idiosynkrasia ja saturaatiopiste, joita jostain syystä suorastaan rakastan.)

***

Siinä Hippolyten takahuoneen etunurkassa, jota koomisen suurellisesti Hippolyte Studioksi nimitetään, oli Kirsti Nenyen (s. 1950) Viimeiset paikat (4.–27.3.). Aika hieno sarja ihmisten viimeisten paikkojen surumielisestä poetiikasta. Olisi tällaista näyttelyä katsonut vähän laajempanakin ja paremmassa paikassa. 

Vähän muuten naurattikin nähdä Marimekkoa jo toisessa näyttelyssä samalla kierroksella.

***

Galleria Brondassa oli minulle entuudestaan tuntemattoman, Brysselin taideakatemiassa opiskelleen Anna-Maija Rissasen (s. 1983) maisemaalausten näyttely (9.3.–3.4.):

Pienissä töissä jälki meni välillä vähän turhan toisteiseksi – ikään kuin ei taiteilija oikein olisi osannut itsekriittisesti päättää siitä, mitkä ovat keskeisiä, tärkeitä tai onnistuneita duuneja –, mutta kyllä kokonaisvaikutema oli osaava ja joissain kohdin aika elämyksellinenkin. Aika kai näyttää. Hän on kuitenkin varmaan kehittyvä taiteilija.

***

Kierros loppui Galleria Heinoon, jonne Anne Tompuri (s. 1958) oli ripustanut oikein hätkähdyttävän komean näyttelyn (12.3.–3.4.): 

Siinä minä istuin pitkään penkillä ja mietin kuvien maisemallisuutta ja emotionaalista voimaa. Sitten vähän leikittelinkin ajatuksissani. Tuli sellainen fiilis kuin olisin istunut jossain 1960-luvun newyorkilaisessa galleriassa – en ole muuten koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa – katsellen jotain heroiista miesabstraktikkoa – siis niinku jotain Mark Rothkoa (1903–1970). Leikkiähän tämä oli, mutta aika hauskaa sellaista. Istuin pitkään ja vähän haukoin henkeäkin. Hienoa, että juuri nainen maalaa näin hurjan komeasti. Aion mennä istumaan sinne penkille uudestaankin.