Julkaistua 705 & Näyttelykuvia 1008 & 1009: Piut paut

Perjantaina ilmestyi tuorein Taide (5/15), jossa oli innostunut juttuni kahden akvarellistin näyttelystä:

 

Piut paut

Petri Hytönen, Jotakin meistä ihmisistä…, Galleria Heino, Helsinki 12.9.–11.10.

Malin Ahlsved, Minä haluan, Sinne, Helsinki 4.–27.9. 

Kaksi armoitettua akvarellistia. Siinäkö yhteys? Näin ei ole, ja kerronkin lyhyen tarinan. Olin vähän aikaa sitten eräässä paneelikeskustelussa ja totesin, että aika harvoin jokin taidenäyttely kolahtaa voimakkaasti. Yleisöstä tuli kysymys tuoreista esimerkeistä, ja minä mainitsin edelliseltä viikolta kaksi. Tässä ne nyt ovat yhdessä, ja yhteys syntyykin siis toista kautta. Se syntyy myös sitä kautta, että koen molempien taiteilijoiden antavan piut paut taidemaailman sovinnaisuudelle, sille miltä näyttelyn pitäisi näyttää. 

 

Petri Hytönen (s. 1963), Girl in the Sky, 2015.

Petri Hytösen edellinen näyttely oli temaattisesti yhtenäinen ja kokonaisuutena ehyt. Tämä ei sitä ole, ja lopputulos on silti parempi. Hän näyttää sen, mitä taiteilijan sisäinen pakko käskee – sen sijaan, että hän alistuisi hyvän näköisen näyttelyn tekemiseen. Malin Ahlsvedin edellinen näyttely sai viehättävyydessään kirvoitettua minussa ajatuksia hänen kuvittajamaisesta taiteilijanlaadustaan, mutta nyt hän näyttää sen, miten väärässä olin. Lisäksi hän oli uskaltautunut ripustamaan isoon tilaan ryppäinä joukon pieniä töitä tavalla, joka on äärettömän rohkea. Hän selvästikin luottaa teosten voimaan. Ja syystä. 

Tyylillisen kirjon lisäksi Hytösen aihepiiri on laaja. Hän itse toteaa: ”Olen herännyt ihmettelemään ihmisen olemusta, tekoja itselleen ja muille. Yrittämällä nähdä ihmisyys ulkopuolisena avaruusolentona ja silti pääsemättä irti omasta ihmisyydestäni.” Hänen töissään yhdistyvät venepakolaiset, kerjäläiset ja kosmiset voimat. On kuin hän antaisi kuvallisen muodon yhtälailla unilleen ja assosiaatioilleen kuin globaalien uutisten seuraamiselle ja sitä kautta herääville kysymyksille ihmiskunnan kohtalosta.

Ahlsvedin skaala on intiimimpi, mutta sellaisena kuitenkin laaja. Hänelle pettymys, epätoivo, moraali ja rakkaus eivät niinkään ole osa maailmanpolitiikkaa vaan yksilön kamppailun temmellyskenttää. Hän ei sido eksistentiaalista tuskaa niinkään kuvien ulkopuolisten muiden kohtaloon, mutta tulee tämä samastuvan katsojan tehtäväksi joka tapauksessa. 

Hytönen tunnustaa olevansa kiinni maalaustaiteen perinnössä. Tässäkin kaikki sekoittuu villisti, kuten hän itse toteaa: ”Pohjoinen eksistentialismi ja ekspressionismi taustalla tukemassa maalausprosessiani. Ne antavat tietä popin, minimalismin ja postmodernin ajassa kasvaneelle minuudelle etsiä maalausmaastoksi jotain kyseenalaistavampaa maagisen realismin, romantiikan, symbolismin ja kolorismin hengessä.” 

 

Malin Ahlsved (s. 1976), 2015.

Malin Ahlsvedkin tukeutuu samankaltaiseen kyseenalaistamiseen. Leevi Haapala viittaakin osuvasti näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä julkaisussa taiteen historiaan ja erityisesti symbolismiin: ”Olisi kiinnostavaa kuulla mitä Hugo Simberg sanoisi Ahlsvedin maalauksesta Sällskapsdans, jossa hiirinainen tuli hännän alla tanssii paitahihasillaan olevan miehen kanssa.” Voimakkain kyseenalaistuminen syntyy kuitenkin tyylillisen ristiriidan kautta. Ahlsvedin tekniikalla ja värimaailmalla voisi helposti ja uskottavasti kuvittaa maailman ihanimmat tarinat. Monet hänen kuvistaan näyttävätkin ensi alkuun juuri sellaisilta, mutta yleisilmeen alta paljastuu tarkemmalla luennalla juuri se, mikä ihanissa tarinoissa yleensä jää sanomatta. 

 

Malin Ahlsved, 2013.

Millään edellä toteamallani en kuitenkaan saa avattua ja perusteltua sitä ”kolahtamisen” kokemusta, jonka koin kuvien edessä. Tätä olen joutunut pohtimaan jo parisen viikkoa. Luulen, että ratkaisu on ainakin osittain siinä avoimuudessa ja naiiviudessa, jolle molempien kuvamaailma rakentuu. Taiteilijaa on tietenkin uskaliasta nimittää naiiviksi, mutta en tarkoita ilmaisulla pelkästään jotain lapsenomaisen herkkäuskoista tai yksinkertaista. Pikemminkin kyse on siitä, miten Friedrich Schiller jakoi runoilijat naiiveihin ja sentimentaalisiin. Schillerin mukaan naiivi runoilija esittää kohteensa välittömästi ja suoraan, sen materiaalisessa kokonaisuudessa. Hän on yhtä kuvaamansa objektin kanssa. Sentimentaalinen on puolestaan reflektiivisempi, hänellä havaintoon perustuva aihe suodattuu voimakkaammin ja muuttuu lopulta ideaalisemmaksi. Hytönen ja Ahlsved kertovat rohkeasti näkemänsä ja kuvittelemansa ja jättävät katsojalle reflektiivisemmän osuuden, vaikka olisivatkin tietoisia siitä, mitä heidän oivalluksensa tarkoittaa ja millä merkityksellistävillä motiiveilla sitä voisi vahvistaa. He jättävät ideoiden maailmaan siirtymisen katsojan vastuulle, ja juuri siksi ensikokemus saattaa olla niin voimakas. Katsoja tuntee hetken olevansa yhtä taiteilijan kanssa – jakavansa tämän ihmetyksen, tuohtumuksen, onnentunteen, tuskan jne. Teos ei ole kuin älyllinen arvoitus, joka vaatisi tulkintaa. Se vaatii pikemminkin tunnistamisen jälkeistä myötäelämistä – siis samastumista ja samalla sitä ristiriitaista tunnetta, joka seuraa tietämyksestä, että samastuminen on perinteisesti ja älyllisesti katsoen naiivein tapa suhtautua taiteeseen. Sen tunnustaminen saattaa kuitenkin toisinaan olla rohkea teko. Se on myös sukua näiden taiteilijoiden teolle, koska he ovat antaneet piut paut taiteen älyllisille sääntöjärjestelmille.

 

Petri Hytönen, Sleeping, 2015.

Eikä samastumiseen tarvitse jäädä kiinni. Kaiken tunnekuohun jälkeen on syytä myös tajuta se, mistä muista syistä näiden teosten voima saattaa johtua. Silloin voi ryhtyä miettimään myös lajinomaisuutta, esimerkiksi sitä, miten hyvä väline akvarelli on intensiteetin luomisessa – kunhan sen hallitsee. Nämä molemmat taiteilijat hallitsevat sen.

Julkaistua 388 & Näyttelykuvia 756: Järnefeltin intiimit juhlat

Myin sitten sieluni Alma Aluemedialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että juttuni saattaa ilmestyä Aamulehden lisäksi jopa neljässä maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Lisäksi mukana ovat Ilkka ja Pohjalainen, jotka tekivät Alman kanssa vähän aikaa sitten yhteistyösopimuksen. 
Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani. Ja voisinko kuvitella nimittäväni itseäni Alma Aluemedian kriitikoksi? En varmaankaan, joten kai sitten nimitän itseäni vähän valheellisesti Aamulehden kriitikoksi. 
Miksi sitten suostuin, jos se on näin ongelmallista? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyy elää, maksaa muun muassa joka kuukausi vuokrani. Free lancerin tili on vähentynyt merkittävästi koko sen kahdeksan vuoden ajan, jonka olen freenä toiminut, mutta haluan vielä yrittää elättää itseni. Mitä taas tulee solidaarisuuteen: jos se en olisi minä, olisi se joku muu, koska paluuta vanhaan paikallisuuteen ei mediamaailmassa kuitenkaan enää ole. Niinpä olen pakotettu olemaan susi susien joukossa.
Seuraavassa kuitenkin ensimmäinen uuden ajan juttuni, joka ilmestyi eilen Aamulehdessä (ilmestyi se näköjään myös Satakunnan Kansassa, mutta muista ei ole tietoa). Kävin toissapäivänä Ateneumin taidemuseossa Eero Järnefelt 150 vuotta -näyttelyn (25.1.–28.4.) pressissä ja vähän innostuinkin näyttelystä, vaikka ei Eero Järnefelt (1863–1937) koskaan ole varsinaisesti minun taiteilijani ollutkaan. Oli hauska myös tarkentaa katsetta – hienon grafiikan tarjonnan lisäksi myös guassi- ja vesiväritöihin. Ateneumin näyttelypolitiikka onkin ollut viime vuosina varsin mallikelpoista, ja näyttelyitä on rakennettu pieteetillä. 

Järnefeltin intiimit juhlat

Suomen taiteen kultakauden mestareita on totuttu juhlimaan näyttävästi, mutta Ateneumin taidemuseo järjesti Eero Järnefeltin 150-vuotisjuhlat intiimissä hengessä.

Eero Järnefelt (1863–1937) on maalannut yhden Suomen taiteen ikonisimmista teoksista: Raatajat rahanalaiset (1893, tunnetaan myös nimellä Kaski). Ei olekaan ihme, että Google Art Projectin kanssa yhteistyön aloittanut tehnyt Ateneum on valinnut juuri tämän teoksen ainoaksi gigapixel-teokseksi, joka yhteistyökumppaneille on tarjolla – kyseessä on kuva, jonka avulla pääsee tarkastelemaan teosta tarkemmin kuin normaali silmä erottaa.
Moneen kultakauden taiteilijaan verrattuna Järnefeltissä on jotain varsin sympaattista: hän ei ole turhan herooinen eivätkä hänen teoksensa ole kooltaan mahtavia juhlakaluja. Järnefelt kuvasi suomalaista maisemaa ja ihmisiä loppujen lopuksi melko arkisesti ja tuoden esiin pieniä kiinnostavia yksityiskohtia. 

Kelo, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Vaikka Järnefelt ei ollutkaan kovin mahtipontinen, oli hänenkin töillään iso rooli siinä prosessissa, jossa kuvataide oli rakentamassa kansakuntaa ja sen identiteettiä. Suurimmalla osalla on esimerkiksi melko selkeä kuva siitä, minkälainen suomalainen peruskansallismaisema Koli on, ja tässä Järnefeltillä on ollut ratkaiseva vaikutus. Moni valokuvaaja on tiedostamattaankin pyrkinyt ottamaan juuri sellaisen kuvan kuin joku Järnefeltin lukuisista Koli-aiheisista maalauksista.

Grafiikan mestarien joukkoon

Kansallissankarien juhlinta saattaa olla toisinaan vähän tylsääkin, ja siksi on hauska, että Ateneum ei ole yrittänytkään tehdä Järnefeltin 150-vuotisjuhlasta mitään meganäyttelyä.

 

Hieno pehmeäpohjasyövytys Tuusulanjärveltä: Rentukka ja sammakko, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Tarjolla on toki hänen maalaustensa varsinainen kerma, mutta mukana on myös uutta ja yllättävää. Ateneumin intendentin Heikki Malmen myötä saamme tutustua myös Järnefeltin vähemmän tunnettuun graafiseen tuotantoon, josta ilmestyi myös Malmen kirjoittama kirja. On tunnettua, että Järnefelt oli loistava pilvimaalari – siitä näyttelystä on mukana hieno installaatiomainen sarja – mutta on hän näköjään ollut vallan mainio piirtäjä ja viivan käyttäjä. Vastaavasti esillä olevat guassi- ja vesivärityöt kertovat taiteilijan herkkyydestä.
Pienempi ja intiimimpi näyttely tarjoaa itse asiassa varsin raikkaan näkökulman mestariin. Tosin se vaatii myös katsojalta tarkkuutta ja herkistymistä. Mutta onkohan tuo niin huono asia?

***

Ja tässä vielä pieni kuka-boxi, joka ilmestyi jutun yhteydessä:

Eero Järnefelt

Eero Järnefelt on Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Pekka Halosen joukossa yksi Suomen taiteen ns. kultakauden mestareista.
Järnefelt tuli tunnetuksi maiseman ja arjen kuvaajana, ja monia hänen maalauksiaan leimaa realismin henki.
Yhdessä Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin kanssa hän yksi taidegrafiikan uranuurtajista.
Järnefelt tunnetaan myös eräänä kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista muotokuvamaalareista. 

Tässä yksi Järnefelt, josta olen aina pitänyt: Ranskalainen viinikapakka, 1888, Ateneumin taidemuseo.

Julkaistua 368 & Näyttelykuvia 752: Sielujen maisemat

Tiistaina kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa näyttelyyn 52 sielua – Symbolismin maisema 1880–1910 (16.11.2012–17.2.2013). Ja sitten nopeasti kirjoittamaan keskiviikon Kauppalehteen pieni – se nykyään tyypillinen 1500 merkin – juttu: 

Sielujen maisemat

Tämä taitaa olla varsinainen Ateneumin vuosi. Heti Helene Schjerfbeckin jälkeen on tarjolla mestareita sali toisensa jälkeen.
Yhdessä Amsterdamin van Gogh -museon ja Skotlannin kansallisgallerian kanssa toteutettu symbolistisen maisemamaalauksen kansainvälinen esittely on ensimmäinen tässä mittaluokassa toteutettu katsaus. Mukana on 52 taiteilijaa, joita ei paljoa tarvitse esitellä: on van Gogh, Gauguin, Munch ja Kandinsky. Ja joukossa on suomalaisia, joita on hedelmällistä verrata kansainvälisiin sielunveljiin ja -siskoihin: Edelfelt, Gallen-Kallela, Simberg, Thesleff jne.

Hugo Simberg, Kevätilta jäänlähdön aikaan, 1897.

Näyttely on hienosti teemoitettu. Maisematyyppejä on monenlaisia: yömaisemaa, mytologisia raunioita, autioita kaupunkeja omituisine tunnelmineen ja maisemaa, joka liukuu luonnonhavainnosta kohti mystisen kokemuksen kuvaamista. Maalareista on usein tapana kliseisesti sanoa, että heidän maisemaksi miellettävät teoksensa ovat tunnistettavan maiseman sijaan sielunmaisemaa, mutta tämä näyttely näyttää tuon oudon transformaation varsin kouriintuntuvasti, suorastaan lumoavasti.
Taidetta ei koskaan kannata katsoa liian nopeasti, mutta erityisesti nyt ehdottaisin katsojia varaamaan kunnolla aikaa ja lukemaan myös salitekstit, sillä teosten symbolistinen kerroksellisuus on yhtä kiehtova alue kuin useiden mestarillisten maalaukselliset ulottuvuudet: valon, hämyn ja muiden elementtien virittämä assosiaatioiden tulva. 

***

Eipä tuossa taas paljoakaan ehtinyt sanomaan. Olisin voinut esimerkiksi ottaa vähän feinistisestikin kantaa. Mietiskelin nimittäin museolta tietokoneen äärelle palatessani muun muassa sitä, että olipa kuitenkin aika miehinen näyttely. Ellen Thesleff (1869–1954) oli ainoa naispuolinen taiteilija joukossa, ja hänkin vain lisäys tähän suomalaiseen ripustukseen. Onneksi kuulin, että kansainvälisen kuraattorin mukaan Thesleff on niin hyvä, että hänen olisi pitänyt olla mukana alusta lähtien. Ja niinhän hän on:

Ellen Thesleff, Koristeellinen maisema, 1910.

Joka tapauksessa oikein tavattoman hieno näyttely. Ja koska minun pitää nykyään antaa Kauppalehden keskiviikkokritiikkeihin vielä tähtiäkin, niin annoin niitä nyt maksimin: viisi.

Hautausmaataidetta

Viime sunnuntaina kävin Hietaniemen hautausmaalla katselemassa veistotaidetta. Ja sitähän riittää. Siellä on esimerkiksi Ville Vallgrenilta (1855–1940) peräti 16 veistosta! Muun muassa tämä Aurora Karamzinin (1808–1902) hauta, Hietsun suurin marmorilohkare:

Ja on kaikkea pienempääkin, kuten tämä pieni Hugo Simbergin (1873–1917) haudalta löytyvä pronssinen versio Simbergin Kuolema kolkuttaa -teemasta:

Löysin minä jotain yllättävääkin, mutta siitä en vielä kerro. En halua vielä tyhjätä pajatsoa, koska kirjoitin sitten illalla aiheesta jutun 1/2-lehteen. Odotellaan siis sitä.

PS. Hautausmaalle kannattaa ottaa mukaan opaskirja. Sellainen on Voitto Viron Vanha hautausmaa (2. uusittu p., Otava 1993).

Näyttelykuvia 616: Matka Arabiaan

Viime viikon tiistaina kävin yhdessä näyttelyssä: Taidesalongissa oli Matti Kolehmaisen (s. 1952) näyttely Infante (25.2.–14.3.). Tässä itse nimityö vuodelta 2011:

Kolehmainen on taitava lapsikuvaaja, ja hänen taustojensa väripinnat soivat kauniisti. Joistain töissä tulee mieleen ihan vanhojen mestareiden tyyli – vaikkapa Hugo Simberg (1873–1917):

Odottaja, pastelli, 2011.

Näyttely olisi ollut aikamoinen ilmestys, mutta Kolehmaisella oli mukana myös vähän modernimpaa kasvavaa väkeä sähkökitaroineen ja peililaseineen, ja tätä maailmaa hän ei yllättäen tuntunut hallitsevan lainkaan. Meni suorastaan kitschin puolelle. Jos hän olisi pysynyt vain vanhahtavissa ja herkissä lapsikuvissa ilman mitään osoittelevaa rekvisiittaa, olisi kokonaisuus ollut äärimmäisen herkkä ja hienostunut – ja nimenomaan kokonaisuus.

 

***

Sitten tein retken Arabiaan. Arabian taideosaston taiteilijat olivat pyytäneet minua avaamaan myöhemmin viikolla juhlanäyttelynsä. Niinpä lähdin vähän vakoilumatkalle Arabian tehtaiden kuuluisaan 9. kerrokseen. Sain tutustua taiteilijoihinsa heidän työhuoneillaan. Tässä grand old lady Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), jonka työhuonetta muuten aikoinaan piti hallussaan Birger Kaipiainen (1915–1988):

Ja tässä taas talon nuorin keramiikkataiteilija, Heini Riitahuhta (s. 1975) omassa työhuoneessaan:

Olipa inspiroivaa olla vähän toisenlaisessa taideympäristössä ja myös aistia paikan hyvää henkeä – sekä toki historian siipien havinaa, siis 80 vuotta luovaa ympäristöä:

Näyttelykuvia 182 & 183 & 184 & 185 & 186 & 187 & Julkista taidetta 26: Raskasta sarjaa

Maanantai oli tietysti taas kriitikon vapaapäivä, koska ei juuri mikään taidepaikka ole maanantaisin auki. Tiistaina siirryin sitten tosi raskaaseen sarjaan ja katsoin läpi koko Ateneumin taidemuseon tarjonnan. Aikaa kului, mutta ei suotta. Tämä urakka on ihan oikeasti syytä suorittaa silloin tällöin.

Varsinainen syyni mennä museoon oli valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttely (5.11.2010–20.2.2011), josta Ilkka halusi kritiikin. Palaan siis asiaan tarkemmin, kun juttu on julkaistu. Mutta sen verran kuitenkin totean, että tämän perinteisen kansatieteilijän ja toisaalta valokuvan modernistin näyttely on hieno ja tärkeä, vaikka siihen liittyykin muutamia ongelmallisia asioita, kuten osin täysin kelvoton vedostus, josta sitten lisää, kun arvostelu on ilmestynyt. Mutta itse kuvat ovat sekä kiinnostavia että osin tosi koskettavia ja poikkeuksetta varsin vaikuttavia. Kuten tämä Juhannusaamuna / Kyläkarja, Salmi, Varpakylä, 1936: 

Sitten katsoin Pieraccinien italialaisen grafiikan lahjoituskokoelmien näyttelyn Viiva Italia (1.10.2010–16.1-2011), josta tein Kauppalehteen jo aikoja sitten ennakkojutun pelkän kirjan pohjalta. Oli siis aika nähdä jo näyttelykin. Ja olihan se hieno. On kuitenkin todettava, että tietyssä mielessä näyttely oli suorastaan epäonnistunut: se oli aivan liian laaja, eikä normaali kävijä kykene keskittymään näin isoon grafiikkanäyttelyyn ilman, että iso osa teoksista jää aivan liian vähälle huomiolle. Jos ei ole ihan vannoutunut grafiikkafani, alkaa näyttely väistämättä puuduttaa jo ennen puolta väliä. Varmaankin joku Pieraccinien elvistelyhalu on aiheuttanut tämän isottelun, mutta ei pajatsoa olisi kannattanut tyhjentää ihan tällä tavoin. Mutta joka tapauksessa oli hienoa nähdä Giorgio de Chiricon (1888–1978) ja Marino Marinin (1901–1980) lisäksi kymmenittäin kiinnostavia graafikoita, joista osa oli minulle entuudestaan täysin tuntemattomia. Oli myös hauska salakuunnella yleisöä. Esimerkiksi Piero Dorazion (1927–2005) teoksista eräs keski-ikäinen mies totesi naiskumppanilleen, että onpa hienoja 1950-luvun jazzia muistuttavia teoksia. Juuri siltä minustakin sitten tuntui – liekö mieli siis vaikutuksille altis:

 Piero Dorazio, Kompositio, 1970. 

No, sitten katsoin kunnolla uuden kokelmaripustuksenkin. Vähän levoton se oli, mutta tuntui hyvältä katsoa esimerkiksi tuttuja Hugo Simbergin (1873–1917), Vilho Lammen  (1898–1936) – muun muassa nämä kaksi nimeä ovat olleet minulle erityisen rakkaita – ja muiden klassikoiden teoksia. Tämä kierros kannattaa ihan oikeasti tehdä silloin tällöin. 

Varsinainen iso kokemus tuli sitten loppupään saleissa, joista eräässä oli kaksi Juhana Blomstedtin (1937–2010) ja kaksi Ukri Merikannon (1950–2010) teosta – ikään kuin muistoryhmänä tänä vuonna kuolleiden modernistimestareiden kunniaksi:

Merikanto oli hyvä ystäväni ja Blomstedtia olen aina arvostanut suunnattomasti ja ollut hänen kanssaan tänä vuonna vielä ammatillisissa tekemisissäkin, joten tuli vähän koskettava olo. Tai itse asiassa aika paljon. Meinasi tulla tippa silmaan – ja sitten tulikin. Ja vähät siitä, ettei tätä saanut museon sääntöjen mukaan valokuvata. Oli pakko ottaa yllä oleva kuva. 

Sattumalta kävelin vielä sitten Forum-korttelin läpi ja muistin vielä Ukrin hienoimman julkisen teoksen Helsingissä, Kohtaamisen vuodelta 1984:

Jostain syystä se piti siirtää muualle korttelin remontin myötä, ja paikka näyttää nykyään tältä:

Ehkä jotain olisi sittenkin voitu tehdä?

***

Mutta vielä takaisin Ateneumiin. Siellä on myös aina pienempiä näyttelyitä. Yksi näistä keskittyi nyt Erkki Sakari Heinoseen (1933–2010) – myös tänä vuonna kuolleeseen kiinnostavaan taiteilijaan, surrealistisävyiseen graafikkoon. Hänestä on ilmestynyt myös artikkeli Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemassa kirjassa Muisto, johon kohta palaan, koska sekin tuli jo luettua.

 Erkki Sakari Heinonen, Omakuva, 1958–59.

Ateneumin jälkeen menin vielä galleriakäynnille Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryyn, jossa oli tarjolla kaksi taiteilijaa. Kati Immosen (s. 1970) Riskiperimä (22.10.–21.11.) oli juuri niin kiinnostava kuin taiteilijaan myönteisesti suhtautunut julkisuus on antanut ymmärtääkin:

Immosen Lotta-aiheiset akvarellit ovat kummallisen vinksahtaneita muotokuvia sotiemme sankarittareista. Tiedotteen mukaan "tuntemattomiksi jäävien hahmojen syvät katseet nostavat esiin sodan yksityiset ja inhimilliset kokemukset; ne tunnetilat, joihin viralliset kertomukset eivät ulotu". Ja vähän tältä teokset tuntuvatkin. Tosin se outo vinksahtaneisuus jäi vielä aika salaperäiseksi. Onko kyseessä mahdollisesti ironia? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta vaikuttavasti teosten tietty epämääräisyys jäi ainakin kutkuttamaan. Niinpä en sitten oikein jaksanut keskittyäkään enää nykyään Suomessa työskentelevän, yhdysvaltalaissyntyisen Joanne Grüne-Yanoffin (s. 1966) niin ylen nykytaiteellisen näköiseen näyttelyyn You Walk in My Heart and the Beat Goes On. Otetaan taas tiedoteteksti avuksi: "Tilallisesti kokonaisvaltaiseksi installaatioksi galleriatilaan levittäytyvät teokset muodostavat katsojalle kokemuksen fantasiamaisesta, läpi kuljettavasta 'ajatusten metsästä', jonka voi fyysisesti kokea." Mitään tällaista nämä sydämenmuodolla pelaavat tylsänpuoleiset teokset eivät ainakaan minussa aiheuttaneet:

Mutta se on kyllä mainittava, että tämän minulle entuudestaan tuntemattoman taiteilijan verkkosivut antoivat kuitenkin ymmärtää, että ihan kiinnostavasta tekijästä on kyse. Seuratkaamme siis kaikella vakavuudella hänen työtään.

Näyttelykuvia 101 & 102 & Julkista taidetta 11: Muissa museoissa

En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.

Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:

 Kuutti Lavonen

Osmo Rauhala

Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.

Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:

Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:

Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut. 

***

Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa. 

Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:

Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä. 
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.

***

Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin: 

Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.

Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:

 

Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:

Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.