Näyttelykuvia 880: Hulluuden rajoilla

Eilen kävin varsin kiinnostavassa näyttelyssä. Hyvinkään taidemuseossa avattiin Sjählö 9 -näyttely (15.11.–12.1.2014) – lähtökohta on Seilissä sijainnut leprahospitaali, joka muuttui irtolaisten ja mielisairaitten eristyspaikaksi. Sairaala lakkautettiin vasta vuonna 1962.

Tässä tiedotteesta: "Työryhmän jäsenet ovat vierailleet saarella useita kertoja ja perehtyneet Seilin historiasta tehtyihin tutkimuksiin. Seilin potilaiden kohtaloista kerätty dokumentaatio on antanut ryhmän jäsenille mahdollisuuden tutkia mielikuvia hulluudesta ja erilaisuudesta. Näyttelyssä on mukana installaatioita, videoita ja maalauksia, jotka eri tavoin pohtivat sellaisia käsitepareja kuin normaali–epänormaali, kulttuuri–luonto, normatiivinen–poikkeava naisellisuus tai terveys–sairaus. Ryhmän taiteilijat ja tieteentekijät työskentelevät yhdessä ja luotaavat näin yleismaailmallisia ulkopuolisuuden, toiseuden, poikkeavuuden ja eristämisen ilmiöitä."

Ryhmä on aika iso: kuvataiteilija Christine Candolin (s. 1953); fil.tri, kirjailija JuhaniIhanus; taidemaalari Antero Kahila (s. 1954); keramiikkataiteilija Catharina Kajander (s. 1945); performanssi- ja videotaiteilija, ohjaaja Tellervo Kalleinen (s. 1975); taidemaalari Tuija Lampinen (s. 1955); taidegraafikko Solveig Lehtonen (s. 1955); dokumenttiohjaaja Kirsi Mattila; keramiikkataiteilija Leena Mäki-Patola (s. ?); runoilija, muusikko Kirsi Poutanen; lääk.lis. JuhaPyykkönen ; fil.tri, graafikko Elina Waris (s. ?); teatteriohjaaja Paavo Westerberg.

Catharina Kajander, Kynnysmatto, 2013. Aika rajua kamaa.   

Pidin näyttelyn avajaispuheenvuoron, jossa käsittelin taiteen mahdollisuutta tutkia toiseutta, ulkopuolisuutta ja eristämistä.

Siteerasin ehkä jopa turhankin odotetusti Michel Foucault'n kirjaa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) ja sen keskeisiä ajatuksia siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa. Tässä taide toimii mielestäni hyvänä avaajana. 

Sitten siteerasin myös yhtä nurkkajumalaani ja esikuvaani Raymond Williamsia. Kirjassa Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus (1977, suom. 1988) hän muun muassa käsittelee kulttuurin jäänteenomaisia (residual) piirteitä: ”Jäänteenomainen on muodostunut menneisyydessä, mutta se vaikuttaa yhä kulttuurisessa prosessissa, ei vain eikä usein lainkaan menneisyyden elementtinä, vaan nykyisyyden aktiivisena elementtinä. Niinpä tiettyjä kokemuksia, merkityksiä ja arvoja, joita vallitsevassa kulttuurissa ei voi ilmentää tai osoittaa todellisiksi, koetaan ja harjoitetaan jonkin aikaisemman sosiaalisen ja kulttuuri-instituution tai muodostuman kulttuurisiin ja sosiaalisiin jäänteisiin nojautuen.”

Hyvä pari, ja ns. näillä mentiin. Oli muuten ihana sanoa pitkästä aikaa taidemuseossa ääneen sana 'marxismi'.  

 Christine Candolin, Nimetön, "mutta jos huutaisin", 2012–13.

Julkista taidetta 44: Retki Hankoon

Lauantaina 23.7. teimme retken Hankoon käydäksemme kahvilla sieltä citykesämökin vuokranneen ystäväpariskuntamme kanssa. Kahvittelun ja uimisen lisäksi tuli nähtyä muutama aika outokin veistos.

Raatihuoneen puistossa niitä oli oikein kaksin kappalein. Catharina Kajanderin (s. 1945) Sovitus (2008) paljastettiin tämän vuoden vappuna:

Kyllä veti sanattomaksi! Kauempaa katsoen luulin, että kyseessä on "vain" melko tavanomainen torsoveistos, jota joku irvileuka oli mennyt töhrimään. Mutta totta se oli. Taiteilijan itsensä mukaan veistos kuvaa "pienen ihmisen avuttomuutta suurten tapahtumien pyörteessä". Kyse on siis kansalaissodasta, jossa taiteilijan äidinisä menetti henkensä vankileirillä, minkä seurauksensa hänen äitinsä joutui huostaanotetuksi. Tarina on tietenkin kauheaa inhimillistä tragediaa, mutta veistos ei sitä onnistu välittämään – ei myöskään nimensä mukaisesti mitään sovitusta. Se on vain eriskummallinen, outo, jopa vähän hassunkurinen. 

Kummallinen on myös samassa puistossa sijaitseva hollantilaisen taiteilijan Sten Fogelbergin (s. ?) kaupungille lahjoittama Marielle (?). Veistäjän kuulemma toivoo, että "Mariellen läheisyydessä vallitsisi levollisuus ja rauha":

No, nukkuuhan tuo neito, mutta melkein sanoisin, että hahmo tuo rauhan sijaan pikemminkin saksalaisen ekspressionismin ahdistuksen. Kummallinen sekin joka tapauksessa on. En muuten löytänyt ko. Fogelbergistä netin kautta mitään tietoja.

Molemmat edellä kuvatut veistokset ovat lahjoja kaupungille. Täytyy vain todeta, että kaupunkien kannattaisi olla vähän varovaisia tällaisten lahjojen vastaanotossa. Niiden kanssa nimittäin eletään sitten pitkään.  

Ja lahja se on tämä vähän kitschveistäjänä tunnetun, nykyään Kiskossa vaikuttavan pietarilaislähtöisen Rafael Saifulinin (s. 1952) Tuuli mereltä (2005):

Ja veistoksen lahjoitti kaupungille tietysti Helkama. Enpä olisi ottanut tätäkään vastaan. Ymmärrän kuitenkin toki, että ihmiset tykkäävät tällaisesta hyväntuulisesta hömpästä.

Sitten ovat tietenkin ne pakolliset sankarit. Hangossa sellaisia edustaa Bertel Nilssonin (1887–1939) seitsenmetrinen Vapaudenpatsas (1921), jota on purettu ja jälleenrakennettu ja purettu ja jälleenrakennettu. Nyt siitä joka tapauksessa puuttuu sinä alunperin ollut saksalaisen sotilaan reliefi, jonka palauttamisesta käydään kuulemma jatkuvaa keskustelua:

Vaan onhan se tavallaan hienoa, että taiteesta keskustellaan edes jotain.
Ai niin, sitten oli vielä Mauno Oittisen (1896–70) Muuttolinnut (1967), joka on ihan käsittämättömän kömpelösti monteerattu niin, että kolmen lentoonlähtevän joutsenen ilmavuus häviää korkean porrastetun jalustan ansiosta totaalisesti:

On kuitenkin hauska yksityiskohta, että tämän siirtolaisuusmonumentin toinen osa on Floridan Lake Worthissa, missä suomalaisia asuu tunnetusti paljon. Siellä kaksi joutsenta laskeutuu. Mutta mistähän tuo yhden joutsenen hävikki mahtaa johtua? 

Eipä ole Hankokaan siis kovin kummoinen julkisen veistotaiteen kaupunki. 
Ja muutenkin kulttuurimaiseman meno on kovaa. Tuolla taustalla nousee rannalle Hjallis Harkimon firman uusi rakennuskohde, joka pilaa omalta osaltaan paljon Hangon herkkää kylpyläkaupunkimaisemaa:

Hyi saatana, etten paremmin sano! Raha puhuu ja tulee pikkukaupungeissa puhumaan taatusti vielä paljon enemmänkin. Harkimo itse sanoo, että Hangon on "aika herätä ruususenunestaan".