Julkaistua 668 & 669 & 670 & 671 & 672 & 673 & 674 & Virossa 151: Arkea ja ylevää & Tiheitä kuvia & Voimakkaita liikkeitä, elämää & Tarkkaa haltioitumista & Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä & Mies jäniksenä & Huolettomuutta ja kiihkoa

Ja tässä sitten viimeiset seitsemän taiteilijaesittelyä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–99. Kuten edellä mainitsin, kirja ei varmaankaan ole normaalissa kirjakauppamyynnnissä, joten jos haluatte tutustua itse pääasiaan, eli kokoelman taideteoksiin, tervemenoa Hotelli Kämppiin katsomaan niitä ja kirjaostoksille. Oluenkin meinasin juoda siellä käydessäni, mutta jäi sitten kuitenkin juomatta: en ole ennen maksanut 11,80 yhdestä tuopista.

Arkea ja ylevää

Taidemaalari ja -graafikko Antti Ojalaa (s. 1935) voisi luonnehtia ekspressionistiksi. Varsinkin hänen 1970–80-lukujen vaihteen tuotannossaan näkyy maalaustaiteen vapautuminen modernismin sääntöjärjestelmistä. Ojala oli kuitenkin astunut taiteen kentälle jo 1960-luvulla ja kokenut omat nuoruuden kamppailunsa ja vapautumisensa jo aiemmin. Hänen ekspressiivinen ilmaisu ei ole ollut kovin ”villiä” – ei mitään pidäkkeetöntä tunneilmaisua.
Ojalan repertuaari on laaja: hän on koko uransa ajan kuljettanut kahta linjaa rinnakkain. Hän tekee kerronnaltaan jopa sarjakuvamaisten, erilaisten symbolisten tiivistymien ja omaelämäkerralliseen havainnointiin perustuvien sattumien tuottamien kuvakertomusten lisäksi toisinaan aivan perinteistä maisemaa ihan ulkoilmamaalauksenakin. Samankaltaiseen klassiseen perinteeseen liittyvät myös hänen monet muotokuvansa. 

Antti Ojala on maalannut myös vaivaisukkojen muotokuvia, tässä Ikaalisten isäntä, 2006.

Ojalan ei ole tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan: hänen seesteinen maailmansa liittyy kotiseutuun. Se ei kumpua väriteorioiden klassikoista vaan pikemminkin Pohjanmaan väreistä – maasta ja mullasta sekä ajan patinoimista maalipinnoista: talojen puna- ja keltamullasta, lukemattomien päivänkiertojen tuottamasta haalistumisesta, kulumisesta ja patinoitumisesta. Mutta ei tämäkään asia ole ihan yksinkertainen. Aivan samoin kuin kansanomaisen luovuuden rakkaus on saanut Ojalan maalaamaan myöhemmin vaikka afrikkalaisia naamioita, on runsas matkustelu tuottanut myös oman lisänsä pohjalaiseen tematiikkaan. Ojala on kiertänyt maailmaa paljon, työskennellyt ulkomaisissa residensseissä ja löytänyt myös sen välimerellisen valon, joka on elävöittänyt niin monen klassikkomaalarin palettia.
Matkoilla mukaan on tullut paljon myös taidehistoriallisia ulottuvuuksia. Taidehistoriansa Ojala tuntee. Kirkot, museot, hautausmaat veistoksineen ja palatsit on koluttu, muun muassa renessanssi- ja barokkitaide ovat tuoneet omia lisiään Ojalan muotokieleen – ja myös uusia hahmoja hänen kuvakertomuksiinsa.
Ojalan kuvien maailmassa ei ole korkean ja matalan, juhlan ja arjen eikä ylevän ja banaalin eroa.

***

Tiheitä kuvia

Virolainen arkkitehti ja kuvataiteilija Jüri Okas (s. 1950) on häkellyttävän monipuolinen tekijä: hän on luonut sekä täyden arkkitehdin uran useine julkisine rakennuksineen, mutta samalla hänen panoksensa virolaiseen kuvataiteeseen on ollut merkittävä. Okas on tehnyt installaatioita, grafiikkaa, valokuvia, kirjankuvituksia sekä ollut pioneeri virolaisessa ympäristötaiteessa ja erilaisissa varhaisissa happeningeissä, joita nykyään kutsutaan performansseiksi. 
Okasin taiteellinen tuotanto ei ole jättimäinen. Sitä leimaa pikemminkin tarkka harkinta, tietty hiljaisuus ja ennen kaikkea voimakkaan filosofinen käsitteellinen ulottuvuus. Eri tekniikoita yhdistelevää Okasia voisikin nimittää ennen kaikkea käsitetaiteilijaksi – virolaisen käsitetaiteen uranuurtajaksi ja jo klassikoksi.
Okas sijoitetaan yleensä siihen nonkonformististen taiteilijoiden joukkoon, joka piti neuvostohallinnon ikeestä huolimatta taiteen vapauden aatetta elossa. Toisinajatteluun liittyy usein eskapistinen ulottuvuus, mutta taidehistorioitsija Anders Kurgin mukaan Okasin ympäristöön ja siihen liittyvien merkitysten maailmaan liittyvät kommentit tarjosivat nimenomaan vaihtoehdon eskapismin retoriikalle.

Jüri Okas, Torni I, syväpaino, 1986.

Graafisessa tuotannossaan Okas on mestarillinen montaasin tekijä. Viron 1970-luvun neoavantgardismissa palattiin omaan 1910–20-lukujen tarttolaiseen kasvupohjaan ja sitä kautta laajemminkin eurooppalaisen avantgarden perintöön. Okas tekee montaaseissaan grafiikalle vähän samaa kuin Sergei Eisenstein elokuvalle: sekvenssien totuttu kerronnallinen rakenne rikotaan, elementit eivät seuraa toisiaan vaan asettuvat päällekkäin ja limittäin. Näin Okasin töistä syntyy monilla merkityksillä ladattuja tiheitä kuvia, joissa oman ominaislaatunsa luo myös Okasin alituinen kiinnostus epäpaikkoihin, niihin alueisiin, joihin ihmisillä ei ole tapana kiinnittää huomiota. Hänen maisemansa on usein urbaani joutomaa, hylätyt takapihat ja kummalliset fasadit sekä kaiken näennäisen rationalismin keskellä rehottava absurdi, joka ei tahdo saada selitystään oikein mistään.

*** 

Tarkkaa haltioitumista

Nykyään Espanjassa vaikuttava kuvataiteilija Pekka Ryynänen (s. 1949) on tunnettu sekä taidemaalarina ja -graafikkona että kuvanveistäjänä. Hän on suomalaisista konstruktivisteista epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös varsin monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia.
Ryynäsen litografiat ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”. 

Pekka Ryynänen, Leijonapatio itään ja etelään, 1992.

Ensi alkuun tuntuisi siltä, että Ryynänen lähestyy aihettaan tiedemiehen tarkkuudella. Hän purkaa ja analysoi aiheitaan – oli se sitten Alhambran maurilainen linnoitus Granadassa huikeine ornamentteineen tai Hokusain klassinen japanilainen puupiirros Kanagavan suuri aalto – yksityiskohtaisesti jopa kaavojen ja laskukoneen tarkkuudella. Järjestelmän tai jopa täydellisyyden etsiminen on kuitenkin vain välivaihe Ryynäsen taiteellisessa prosessissa.
Ryynänen ei tee matematiikkaa vaan systeemit sisäistettyään transpononoi kuvan kieltä jopa musiikillisiin ulottuvuuksiin – tai siirtää kaksiulotteista kolmiulotteiseksi. Ryynänen lähestyy filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellin ideaalia: ”Puhtaan mielihyvän, haltioitumisen, ihmisyyden rajojen ylittymisen tunne, joka on parhaimman erinomaisuuden koetinkivi, kuuluu matematiikkaan yhtä olennaisesti kuin runouteenkin.” 
Myös arkkitehtoninen tila näyttelee usein merkittävää roolia Ryynäsen tuotannossa. Hän lähestyy islamilaista ajatusta ornamentista tilan häivyttäjänä. Ankaran länsimaisen funktionaalisuuden sijaan kyse on usein funktion piilottamisesta, keveyden luomisesta rakenteelliseen raskauteen.
Lopputuloksena on aina rakenteellisten osien, muodon ja värin tuottama uudenlainen tulkinta, joka jatkaa elämäänsä lähtökohtien ankarienkin reunaehtojen tuolla puolen.

***

Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä 

Taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) aloitti uransa ismien aallokossa: vaikutteina ovat toimineet niin surrealismi kuin poptaidekin, ja myöhemmin hän tuli tunnetuksi ajalleen tyypillisenä realistisena työläiskuvaajana. 
1980-luvun lopulla poptaide sai tavallaan kuin luontevasti jatkoa, kun Stenvall siirtyi Aku Ankkaa muistuttavaan hahmoon, joka on ollut hänelle kuin tavaramerkki. Ensimmäinen ankkamaalaus syntyi vuonna 1989.  
Stenvallille itselleen ankkahahmon käyttäminen ei ole mikään julkisuusstuntti vaan pikemminkin eräänlainen Troijan hevonen. Sen suojissa on mahdollisuus esittää asioita, joille olisi muuten mahdotonta löytää oikeaa ilmaisua. Hän itse on nimittänyt kaikkien katsojien välittömästi tunnistavaa hahmoaan ”pelkäksi karikatyyriksi, latteuden kaksiulotteiseksi arkkityypiksi”. 

Kaj Stenvall, Pääsiäinen, 1990

Populaarikulttuurin ikonisen ankkahahmon ja klassisen taidokkaan maalausjäljen sekä usein klassisten maalausaiheiden yhdistäminen eksistentiaalisia ongelmia käsittelevään tematiikkaan on tuottanut omalaatuisen maailman, joka on ollut suomalaisessa taidemaailmassa yhtäaikaisesti rakastettu ja suosittu mutta on myös aiheuttanut monille kriitikoille harmaita hiuksia. Ankkahahmon synnyssä oli mukana myös epäilemättä taidepolitiikkaa ja ironiaa. Stenvall on itse muistellut, että kyseessä oli tietynlainen irtiotto, kun hän ei tuntunut löytävän omaa paikkaansa taidemaailmassa.
Helppo hahmo vie katsojan vaivattomasti sisään maalaukseen, jonka tematiikkaa on yleensä täynnä ikiaikaisia ja yleisinhimillisiä teemoja, suurten kysymysten kysymistä, uskonnollisuutta, elämän ja kuoleman tarkoitusta, haavoittuvuutta, yksinäisyyttä, kaipuuta, muistoja jne. Eikä Stenvallilta unohdu arkisuuskaan. Maalauksissa esiintyy myös paljon seksiä, parisuhteita ja alkoholia – ihmisten jokapäiväistä elämää. 
Voi Stenvallin näennäisen ankkahahmon sijoittumisen maalausten vakavaan maailmaan nähdä poliittisenakin – se on kuin muistutus siitä, että massakulttuurin ja pinnallisen helpon kuvamaailman takana piilee aina se maailma, jota todellisuudessa emme voi päätä karkuun. 

***

Mies jäniksenä   

Taidemaalari ja -graafikko Risto Suomi (s. 1951) on figuratiivisissa ja selkeissä, mutta siltikin ehkä vähän vaikeasti luettavissa olevissa maalauksissaan tuonut eteemme ikiaikaista myyttistä ainesta, mutta hänen kuvamaailmansa on myös aina ajankohtainen. 
Suomen teosten alkuideat kumpuavat usein unista, mutta ei niinkään selkeistä tarinoista vaan pikemminkin epämääräisistä tunteista. Hän ei kirjoita uniaan muistiin ja ryhdy kuvittamaan niitä. Hän antaa unien tulla kuvan aiheeksi silloin kun ovat tullakseen: ”Sieltä ne tunkevat aina jossain vaiheessa.

Risto Suomi, Zen II, 2006.

Suomen teokset ovat värimaailmaltaan hillittyjä ja hiljaiseen meditatiivisuuteen houkuttelevia. ”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”, toteaa Suomi mutta ei taida niinkään viitata tiettyyn alakuloon tai suorastaan melankoliaan, jota hänen töistään toisinaan henkii, vaan siniseen ”ajattomuuden ja ikuisuuden värinä”. Jotain hyvin ajatonta Suomen maalauksissa onkin, vaikka kuva-aiheet lähtevätkin kehittymään henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Niissä ollaan usein esimerkiksi rannalla, mikä on sekin toki jo monin tavoin luettavissa, mutta läsnä on aina äärellisyyden ja äärettömyyden leikki. Vesi erottaa ja vesi yhdistää. Rannalle päästään ja rannalle jäädään. 
Suomen käyttämää kuva-ainesta nivoo yhteen henkilökohtainen kokemus. Toisaalta sekin on usein vähän piilotettu, koska ”päähenkilöinä” saattavatkin ihmisten sijaan olla eläimet: vaikkapa hevonen tai jänis. Kun kysyin Suomelta, keitä nämä eläimet ovat, mitä ne tekevät, hän vastaa avoimesti: ”Eläin on aika usein minä”. Suhde ei tietenkään ole aivan yksinkertainen. Suomi itse on todennut: ”Teoksissani esiintyvät eläinhahmot ovat luonnon erottamattomia osia ja elävät omaa mytologista elämäänsä, joka on tekijänsä kuva."Mieleeni tulee Albrecht Dürerin allegorioiden täyttämä Melencolia 1 (1514), jonka vähän maaginenkin kuva-aines sisältää saturnaalisuudessaan myös maailmankaikkeuden reunoille hamuavia aiheita – ehkä juuri sinne siniseen, jonka ajattomuuden Suomi niin hienosti on tavoittanut.

*** 

Huolettomuutta ja kiihkoa

Taidemaalari Marjatta Tapiola (s. 1951) kuului siihen naispolveen – Marika Mäkelän ja Leena Luostarisen kanssa – joka suorastaan räjäytti taidemaailmamme uusekspressionistisella otteellaan 1980-luvun alussa.
Tapiola on virtuoosimaisen viivan mestari, ja siksi on kuin luonnollista, että hän on tehnyt myös grafiikkaa.
Tapiola aloitti omasta arkisesta maailmastaan ja ihmiskuvauksesta, mutta tuli tunnetuksi sittemmin esimerkiksi taiteessa varsin klassisesta aiheesta: eläimen kallosta, jossa riitti hänelle vuosiksi tutkittavaa. Maatalon tyttärenä hän osasi lähestyä aihettaan taidehistorian sijaan myös käytännönläheisesti ja arkisesti. Takana on kuitenkin koko ajan ihmisen elämä ja tunnemaailma.

Marjatta Tapiola tekee litografioita 2000-luvullakin, tässä vuodelta 2005.

Miltei jokaisessa Tapiolan siveltimenvedossa voi nähdä sen tietoisen ja tiedostamattoman välisen liikkeen synnyttämän jännitteen, mikä leimaa piirtäjää, piirtäjää ”Jumalan armosta”: sen tuhansien toistojen tuottaman varmuuden ja lihasmuistiin vajonneen herkkyyden, joita ei voi erottaa toisistaan ja joita on turha yrittää erottaa toisistaan. 
Aistivoimaisena taiteilijanakin Tapiolan tapa käsitellä kuvapintaa on muuttunut: hän uskaltaa jättää tyhjää kuvapintaa enemmän ja jättää viivalle mahdollisuus luoda oma dynamiikkansa. Vaikka jälki olisi väliin viitteellisen kepeääkin, jopa aineettoman tuntuista, hänen viivansa löytää aina jonkin liikkeen, toisinaan huikean vitaliteetin, joka tarvitsee ympärilleen tyhjää tilaa ja katsojan mielikuvitukselle temmellyskenttää.
Sittemmin Tapiola on siirtynyt mytologisiin aiheisiin, jopa unimaailmoihinkin. Hänen tuotantoaan ei leimaa kuitenkaan niinkään älyllinen erittely vaan varsin voimakas ruumiillinen ja aistillinen, väliin lihallinenkin ote.
Tapiolan viiva, jos mikä, on todiste siitä voimasta, minkä huoliteltu huolettomuus voi yhdistyneenä taiteelliseen kiihkoon (renessanssista tuttu furore dell’arte) parhaimmillaan tuottaa.

Julkaistua 290: Taide ja raha

Maanantaina tuli ulos YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin viime viikolla lukemassa. Ohjelmasyistä se tuli ulos vasta nyt – normaalin keskiviikon sijaan:

Taide ja raha

Olen juuri ollut Lontoossa katsomassa megatähti Damien Hirstin (s. 1965) näyttelyä. Hirstin yhteydessä puhutaan aina rahasta. Esimerkiksi siitä, että hänen platinaisen, yli 8.000 timanttia sisältävän pääkallonsa tuotantokustannukset olivat 14 miljoonaa puntaa, ja että se myytiin mahdollisesti 50 miljoonalla punnalla.

Yksi seuraamus tällaisesta puheesta on väistämättä se, että Hirstin uskottavuus taiteilijana asetetaan usein kyseenalaiseksi. Ikään kuin hänen ympärillään pyörivä raha poistaisi teosten mahdollisen taiteellisen arvon.

Lontoolaisen The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kiinnitti vähän aikaa sitten myös huomiota tähän ilmiöön ja kertasi hieman historiaa: esimerkiksi renessanssimestari Rafael (1483–1520) kylpi rahassa, ja Ranskan useampikin kuningas täytti puolestaan  Leonardo da Vincin (1452–1519) rahasäkkejä, ja hän sai vielä kokonaisen linnankin, jossa säilyttää niitä. Jones päätyykin siihen johtopäätökseen, että ”taide on ollut luksusta aina siitä saakka, kun erillistä taidetta on ollut olemassa ja että tätä on jatkunut jo vuosisatoja”.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kävin Lontoossa katsomassa myös Lucian Freudin näyttelyä. Mutta ei Freudin yhteydessä ole tapana miettiä rahaa vaan ainoastaan Freudin merkitystä maalaustaiteessa – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi venäläinen oligarkki Roman Abramovic maksoi eräästä hänen 1990-luvun maalauksestaan Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa yli 33 miljoonaa dollaria vuonna 2008.

Roman Abramovickin on käynyt suunnitellun Guggenheimin paikalla jahdillaan.

  

Tai siirrytään Suomeen. Ankkamaalauksista tunnettua Kaj Stenvallia on pidetty varsin kaupallisena taiteilijana. Hänellä oli aikoinaan tapana myydä näyttelynsä loppuun – jopa jo ennen avajaisia. Näin tapahtui vielä aiemmin ainakin yhdessä Cris af Enehielmin näyttelyssä, joka kuulemma myytiin loppuun jopa osin hätäisillä puhelintilauksilla. En kuitenkaan muista kuulleeni kenenkään puhuvan af Enehielmin kaupallisuudesta. Muistan senkin, kuinka Rafael Wardi myi loppuun Helsingin Taidehallin näyttelynsä vuonna 1999. Eikä hätää: Taidehallin toimistohuoneissakin riitti pettyneillekin vielä myytävää, koska Wardi oli tuolloin varsin tuottoisassa vaiheessa. Ja Wardiltahan ei taatusti kukaan hänen menestystään kadehdi – onhan hän rakastettu mestari. Tili taisi kuitenkin vastata meikäläisen mahdollisesti odotettavissa olevan loppuiän palkkatuloja.

Ja jos tätä sattuu kuuntelemaan osa niistä muutamasta tuhannesta suomalaistaiteilijasta, jotka eivät koskaan tule myymään näyttelyään loppuun, tiedän että heitä ottaa pannuun. Tällä kaikella on niin vähän tekemistä heidän arkensa kanssa, vaikka tietyllä tavalla samasta taiteen kentästä onkin kyse.

Jokin tässä kuviossa mättää. Selitys on kuitenkin varsin yksinkertainen, koska taide on kapitalismissa aina myös kauppatavaraa – vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Ja kun markkinoilla toimitaan markkinoiden ehdolla, pitää tavaran arvossa ja sen määrittelytavassa olla isoja eroja, jotta kaikki segmentit saadaan hyödynnettyä. Rikkaita ihmisiä ei halpa taide kiinnosta – pelimiehenä löisin aika paljon vetoa sen, puolesta että miljonääri ja taiteenkeräilijä Carl Gustaf Ehrnrooth ei ole koskaan käynyt Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa, josta ihan tavalliset perheet ostavat vaikkapa 1.500 euron maalauksia – usein vieläpä osamaksulla.

Carl Gustaf Ehrnrooth puolustelee Guggenheimia Höblän keskustelutilaisuudessa noin kuukausi sitten.
  

Näin se vain toimii. Ainoastaan kallis ja nimekäs taide tuottaa tietyissä piireissä sellaista hierarkkista eroa, että sillä on sosiaalista merkitystä. Taloudelliseksi pääomaksi muuntunut taide muuntuu näin myös siis sosiaaliseksi pääomaksi.

Kapitalistisessa maailmassa taiteen kenttä romahtaisi, jos ei näitä eroja olisi. Jos taide lakkaisi olemasta luksusta, sen kulttuurinen ja sosiaalinen pääomaluonne romahtaisi, eikä sitä silloin haluttaisi tukeakaan samalla tavalla kuin nyt.

Toinen miljonääri ja taiteenkeräilijä Rafaela Seppälä vaatii taidehankinnoille verovähennysoikeutta. Tätä hän kykenee toki perustelemaan sillä, että näin taiteilijatkin saisivat paremmin elantonsa. Veikkaan kuitenkin, että ei häntäkään ole juuri teosvälitystilaisuudessa tai vähän tavallisemmissa taidegallerioissa nähty. Hänen verovähennyksensä menisivät vain kalliin taiteen ostoon.

Mutta onhan tietysti olemassa ns. tihkumisteoria, jonka mukaan ylempien tuloluokkien verotuksen lieventäminen parantaisi myös köyhempien asemaa, kun tulot ja pääomat tihkuvat tai valuvat alaspäin kulutuksen rattaissa. 

 Kaj Forsblom, Matti Apunen ja Rafaela Seppälä keskustelevat avajaisissa pari viikkoa sitten.

  

Uskokoon ken tahtoo. Tätä tihkumisteoriaa ja ison rahan taidetta yritetään nyt Guggenheimin myötä tuoda suurelta osin veronmaksajien maksettavaksi. Sitten me joudumme vielä jonain päivänä maksamaan 12 euroa siitä, että saamme mennä katsomaan Ehrnroothin ja Seppälän kokoelmista lainattuja verovähennysteoksia verorahoillamme pystytetyssä rakennuksessa.

Näyttelykuvia 606: Taiteen poliittisuudesta

Palataan vielä viikon päähän. Viime torstaina kävin Amos Andersonin taidemuseossa avajaisissa. Kenen joukoissa seisot? (2.3.–7.5.) pitää sisällään 1960–70 lukujen vasemmistosävyistä poliittista taidetta. Mukana on niin realistista työläiskuvausta kuin vähän julistavampaakin osallistumista. Silloista työläiskuvaaja Kaj Stenvallia (s. 1951) on siteerattu varmaan vähän hymyillenkin: "Tärkeäksi  muodostui kuvata kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevaa  ristiriitaa työn ja pääoman välillä, taistella työväenluokan rinnalla ja  sen ehdoilla imperialismin vastaisessa rintamassa, rauhan, demokratian  ja sosialismin puolesta."

Vaan onpa todettava, että pääosin näyttely on ihan kurantti ja yllättävän raikaskin. Kyllä esimerkiksi Harro Koskisen (s. 1945) culture jamming on edelleen mallikelpoista (niin kuin muuten Rauni Liukon (s. 1940) edessä näkyvät veistokset edelleen aivan koskettavia):

Ja melko rankoilta Koskisen siniristiliputkin tuntuivat kaikkien vuosien jälkeen:

Avajaisissa puhunut Aulikki Oksanen ja näyttelyn kuraattori Susanna Luojus Harro Koskisen lippukavalkadin edessä keskusteluun uppoutuneena.

Itse asiassa näyttely oli varsin onnistunut, vaikka väliin huomasinkin miettiväni kaikkea sitä, mitä siellä ei ollut ja mitä olisin halunnut nähdä. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja oli myös ihan raikasta valita Kimmo Kaivanto (s. 1932), jota ei kunnon vasemmistopiireissä aikanaan noteerattu, ja vähemmän poliittinen mutta kylläkin varsin yhteiskuntakriittinen Tapio Junnokin (1940–2006) mukaan näyttelyyn niin, ettei tuloksena ollut vain se kaikista kliseisin vaihtoehto. Samalla on tärkeää näyttää mueossa olevan firmojen taidesäätiöiden 1960–80-lukuihin keskittyvän mittavan näyttelyn Muutosten pyörteissä (20.1.2012–4.2.2013) sisältävän vain osan aikansa muutoksen pyörteistä, sillä eiväthän firmat tätä rankinta poliittista taidetta kuitenkaan aikoinaan ostaneet. Kuraattori Luojus on tehnyt hyvää työtä.   

 Kari Jylhä (s. 1939): Tiikerinpennut, sarjasta Yleisdemokraattiset kuvat, sekatekniikka, 1970.

Sen verran olin sitten innostunut, että lähdin vielä jatkoille ravintola Salveen – varsinkin kun oli tilaisuus lyödä kättä vähän kaukaisempien vieraiden kanssa. Oli nimittäin hauska vaihtaa jokunen sana turkulaistenkin kanssa. Heistä oli paikalla Harro Koskisen lisäksi Matti Helenius (s. 1951).

Rivi suomalaista kulttuurihistoriaa: Matti Helenius, Harro Koskinen, Kari Jylhä, Orvokki Autio ja Aulikki Oksanen.

Näyttelykuvia 502 & 503 & 504 & 505 & Luettua 75 & 76 & Katutaidetta 46: Kriitikollakin on huonot päivänsä

Eilen nivelrikkoista polveani alkoi särkeä jo aamuyöstä. Niinpä suunnittelemani näyttelykierros jäi tekemättä ja raahauduin vain Bulevardia pitkin yhteen aiemmin sopimaani palaveriin, jota en kehdannut enää siirtää niin lyhyellä varoitusajalla.

Todellisuudessa nautin Bulevardin läpi kävelystä jollain perverssillä tavalla. Teen sitä miltei päivittäin ja näen paljon huonoa tai keskinkertaista taidetta ja aina silloin tällöin sellaistakin taidetta, jonka aitoudesta en olisi ihan niin tavattoman varma. Tämä pitää jotenkin virkeänä – ärhäkkäänä ja valppaana, jos toki väliin vihaisenakin.

Olin lukenut lehdstä uutisen, jonka mukaan taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) lopettaa galleriansa 27.10. Lopettamisen syyt ovat taloudelliset, mutta Stenvall totesi myös harminsa kritiikin puutteesta: "Maalaria harmittaa, että seitsemän vuotta toiminut galleria on taidepiireissä mielletty gallerian sijaan taidekaupaksi. 'Harva taidekriitikko on vaivautunut käymään siellä. Vaikka esillä on ollut minun töitäni, näyttely on vaihtunut kaksi kertaa vuodessa.'"

Ja minähän tunsin tietysti piston sydämessäni. En ole käynyt galleriassa kertaakaan seitsemään vuoteen. Niinpä päätin tänään lopetuksen kunniaksi suorittaa käynnin edes sen yhden kerran.

Vaan kuinkas kävikään. Ennen Stenvallia tuli vastaan Galerie Aspis, jossa en ole käynyt myöskään koskaan sisällä. Se kun kuuluu niihin suomalaisiin taidekauppoihin, joista voi ostaa sitä kaikkein epäkiinnostavinta tehtailtua kallista sisustustaidetta, joka on ihan oma lajinsa (kotisivuilta: "We sell masterworks in the best condition and ship anywhere in the world. We have a large stock of original prints from the world renowned artists such as Picasso, Braque, Chagall, Matisse, Miro, Warhol and Lichtenstein."). Taiteen kanssahan tällä toiminnalla ei juurikaan enää ole tekemistä. Päätin kuitenkin käydä nyt sielläkin edes kerran. 

Vastassa ulkona kadulla oli tarjolla aikamoinen hirvitys:   

Eikä ikkunan teoskaan niin hirveästi innostanut:

Sisällä oli tarjolla Timo Solinin (s. 1947) näyttely (20.10.–20.11.). Gallerian mukaan Solin on "one of our most successful artists with several international exhibitions and awards". Jos ette häntä jostain syystä tunne, niin ei syytä kuitenkaan hirmuiseen huoleen. Solin yksi näitä ikuisesti väärinymmärrettyjä neroja, jotka tuottavat modernistisen taideteoksen kaltaisia sisällöllisesti tyhjiä objekteja ja jotka julkaisevat kirjoja tuotannostaan ja jotka saavat mystisiä ulkomaisia palkintoja ja jotka jostain yhtä mystisestä syystä eivät koskaan päädy taidehistoriaan – syynä tietenkin se, että taidemaailma on yököttävää kaverien suosintaa ja siihen nämä tositaitelijat eivät alistu. Tällaistakin taidetta Suomessa on itse asiassa aika paljon. En sitten viitsinytkään mennä sisään vaan tyydyin tiirailemaan ikkunasta ja ottamaan yhden valokuvankin sisälle päin:

 

Mutta muistakaa, että elämme kapitalismissa ja että taide on paljon monimutkaisempi professio kuin monet taide-elämää seuraavat ihmiset ymmärtävät. Ei minulla mitään valittamista ole. Eikä perusteita. Legitiimiä toimintaa, mutta aivan yhtä legitiimiä on olla kiinnostumatta siitä sen enempää.

***

Ja sitten oli viereisessä ovessa Stenvallin vuoro. Mutta minuun iskikin piru. En halunnut mennä sisälle. Päätinkin ottaa asian performatiivisesti: jos olen ollut seitsemän vuotta siellä käymättä, niin miksi ihmeessä lopettaisin tämän käymättömyyden juuri nyt? Miksi en veisi sitä katkeraan loppuun asti? Niinpä kävelin ohi ja otin vain kuvan ikkunasta:

Selvennetään kuitenkin hieman asiaa. Olen tavannut Stenvallin pari kertaa. Hän on erittäin sympaattinen kaveri. Olen nähnyt hänen maalauksiaan kohtuullisen paljon. Hän on taidokas maalari – oli jopa jo silloin, kun hän aikoinaan maalasi klassista suomalaista työläiskuvausta. Hän on myös vakavasti taiteeseensa suhtautuva maalari eikä suinkaan mikään tehtailija tai pelkkä markkinapelle niin kuin monet luulevat. 
Mutta kyllä hän on auttamattomasti tullut tiensä päähän ankkamaalarina – eikä pelkästään taloudellisesti (jos näin siis on). Taidemaailma pelaa nimittäin aina myös mielikuvilla. Stenvallin brändi alkaa monessa suhteessa olla niin kulunut ja koko ajan edelleen rapistuva, että hänen olisi syytä vaihtaa tyyliään aika nopeasti, jos aikoisi vielä saada jotain merkittävää aikaiseksi. Kaikki mahdollisuudet hänellä siihen olisi. Stenvallin ensimmäinen ei-ankkamaalaus vuosiin saataisi olla jopa mediakohun aihe.

***

Tämä siirtolavan päädyssä Ruttopuistossa ollut sapluuna oli lopulta siihenastisen päiväni paras taideteos: 

***

Sitten päätin katsastaa Taidesalongissa Heli Heikkisen (s. 1956) näyttelyn (1.–19.10.), jonka mainosta olin jo monena päivänä katsonut. Mutta koska olen freelancer, kalenterinhallintani on toisinaan aika heikkoa, ja näinkin vain jo puretun näytelyn jämät:

 

Näin osoitin siis silkkaa ammattitaidottomuutta. Oikein harmittaa ja hävettää. Heikkinen on nimittäin ihan kiinnostava taiteilija ja varsin taidokas taivaanrannan maalari. Tässä esimerkiksi Päättymättömät polut (2008):

Täten pyhästi lupaan ehtiä hänen seuraavaan näyttelyynsä.

***

Olihan Taidesalongissa sitten jo päällä toisen näyttelyn ripustus, jota sain vähän häiritä:

Taidemaalari Ossi Teerimäki (s. 1959) oli juuri ripustamassa näyttelyään (22.10.–9.11.). Teerimäki ei ole paljoa ollut esillä, ja hän olikin itse asiassa minulle aivan uusi tuttavuus. Varsinkin selvästi omakuviin pohjautuvat ekspressiiviset teokset näyttivät vahvoilta, joten aion mennä katsomaan näyttelyn valmiina vielä uudestaan.

***

Sitten raahauduin kotiin ja ryhdyin potemaan polveani sängyssä lukien. Otin yöpöydälle kaksi tuoretta taidelehteä, jotka luin sanasta sanaan yhdellä makaamalla.

Aloitin Taidemaalariliiton julkaiseman Taidemaalauksen uunituoreesta numerosta (3/11):

Ja voihan vittu, että tulin pahalle päälle. Olen kaikki Taidemaalauksen ilmestymisvuodet (2008–) yrittänyt olla kohtelias ja jostain kummallisesta solidaarisuudesta johtuen vaieta lehden surkeasta tasosta, mutta kyllä liika on liikaa...

Tuorein numero oli omistettu Reidar Särestönimen (1925–1981) kunniaksi elokuussa järjestetylle symposiumille. Taidemaalaus ei osoita alkeellisintakaan journalistista tajua. Jos liiton lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa ja jos lehdellä on tietty missio ("kirjoittajamme ovat kuvataiteilijoita ja uskomme, että juuri taiteilijanäkökulma tekee lehdestä tuoreen ja kiinnostavan"), olisi syytä panostaa esimerkiksi teemoihin vähän tarkemmin. Tämän teemanumeron artikkelit eivät selvästikään olisi antaneet aihetta koko lehden täyttämiseen. Hyvä toimittaja olisi tiivistänyt symposiumin sisällön yhteen tiukkaan reportaasiin ja tilaa olisi voinut antaa muullekin asialle. Nyt ainoa vähän muualle kurkottava juttu on löysää höpinää niiltä taiteilijoilta, jotka symposiumiin osallistuivat. Kaiken lisäksi haastatteluissa on yritetty rakentaa Särestöniemeen turhia tyhjänpäiväisiä aasinsiltoja. Tässä malllia näistä tuoreista ja kiinnostavista taiteilijanäkökulmista:

JONNA HYRY: Mikä on sun suhde Reidariin?

JASMIN ANOSCHKIN: [hmm... tota... ha-ha-ha...] sillä on tosi hienot roolivaatteet, ihailen niitä.

Kaiken lisäksi: luin koko lehden sanasta sanaan, ja aikaa kului aika tarkkaan puolisen tuntia. Jos olisin Taidemaalariliton jäsen, olisin loukkaantunut siitä, että liittoni tuottaa näin huonoa lehteä. Se alkaa olla jo selvä imagohaitta liitolle. Jutut ovat usein puolivillaisia, ja Jaana Teräväisen lehdelle luoma ulkoasu on täysin amatöörimäinen eikä tee kunniaa edes maalauksille. Lehdellä ei ole minkäänlaista ammattimaista journalistista otetta, ja toimistuskuntaan kuuluu vain liiton toimi- ja luottamushenkilöitä. Sinänsä ajatus siitä, että taiteilijat itse kirjoittaisivat enemmän taiteesta, on varsin hieno – ja sitä minäkin yritin aikoinani Taiteessa. Meillä on paljon hienoja kirjoittavia taiteilijoita, sekä nuoria että vanhoja, mutta jostain syystä Taidemaalaus näyttää vain tyytyvän siihen, mitä posti tuo mukanaan tai mitä jostain seminaarista saadaan vaivattomasti niputettua yhteen. Lehden teko vaatii myös aktiivista työtä, kirjoittajien etsimistä ja heidän kouluttamistaan. Tämä lehti ei sitä tunnu tekevän. 

Olen itse asiassa lukenut jokaisen Taidemaalauksen ilmestyneen numeron kannesta kanteen. Ja olen myös tuntenut koko ajan syvää myötähäpeää. Tehkää nyt ihmeessä jotain!

Sorry.

***

Ja kuin malliksi tamperelaisen Rajataide ry:n julkaisemassa 1/2-lehdessä oli myös teema. Tuorein numero käsitteli monipuolisesti kuvan ja sanan suhdetta:

Ei riittänyt puoli tuntia – ei edes tunti, kun välillä piti oikein pohtia asioita. Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin (s. 1948) toimitamassa numerossa – tässä muuten vinkki Taidemaalaukselle: voisitte vaikka kokeilla vaihtuvia päätoimittajia löytääksenne niitä tuoreta näkökulmia – oli mukana myös paljon taiteiijakirjoittajia. Näkökulmia oli monenlaisia ja teemaa käsiteltiin sekä taiteilijan omien teosten kautta (Minna L. Henriksson) että taiteilijan arkisen tekstuaalisen todellisuuden kautta (Hanna Saarikoski).

Tämä lehti arkistoidaan hyllyyn odottamaan tulevaa käyttöä.

Luettua 8: Taide 2/10

Ensin varoitus: Olen toiminut Taiteen päätoimittajana vuodet 1998–2005, ja sen jälkeen olen ollut kummankin minua seuranneen päätoimittajan – sekä Arja Elovirran että Pessi Raution – vakituinen avustaja, joten en voi edes teeskennellä kovin objektiivissävyistä lähestymistapaa lehteen, jonka tuoreimmassa numerossa minulta itseltänikin on kolme juttua. Mutta jos aion käydä blogissani läpi kaiken luetun taideaiheisen, kuuluu lehtikin siihen olennaisena osana.

Samoin kuin olen päättänyt katsoa tästedes videoteokset kokonaan, aion myös lukea Taide-lehdenkin kannesta kanteen – itse asiassa olen niin tehnyt aina aiemminkin. Nyt tämä minua kiinnostaa siksikin, että muistan niin elävästi päätoimittajakaudeltani ne kaksi taiteilijaa, jotka lukivat aina lehden kokonaan ja minulle myös sitä aina kommentoivat. Tuskin juoruan kovin pahasti, kun kerron heidän nimensäkin, molemmat taidemaalareita: Jorma Hautala (s. 1941) ja Jarmo Mäkilä (s. 1952).

***

  

Taiteen tuorein numero on varsin tasapainoinen, kun ottaa huomioon kentän kaikkialle räjähtäneen heterogeenisyyden. Kansainvälisyyttäkin riittää Tukholmasta Pariisin kautta aina Bangkokiin. Liekö sitten ikä tehnyt minua suvaitsevammaksi, mutta luin suurin piirtein joka jutun melko kiinnostuneena.

Kaksi jutuista tulee herättämään varmaan melkoisesti keskusteluakin. Viime aikoina niin kiistellyn taideruhtinaan Berndt Arellin varsin henkilökohtainen haastattelu (Veikko Halmetoja) on Rautiolta aika kova veto. Osa porukasta varmaan luulee Raution nyt myyneen sielunsa. Osa ehkä tulkitsee asian niin, että juuri tällä tavalla tuleville keskusteluille saadaan tukevampi pohja, jolta argumentoida. Antamalla keskustelunkohteiden kertoa myös syvemmällä olevista ikään kuin omista näkemyksistään eikä puhua aina vain "viran puolesta" saadaan keskusteluun uusia ulottuvuuksia. Näin ainakin minä asian koen. 

Toinen kova juttu on kuvataiteilija Jussi Kiven (s. 1959)  kertomus siitä, kuinka hänestä tuli Venetsian ja Kiasman tähtitaiteiija. Raadollista on kertomaa. Ja toivottavasti totta, sillä muuten hänen saamansa palstatila olisi vähän yliampuvan iso. Olen kyllä erittäin taipuvainen uskomaan Kiveä, mutta jää nähtäväksi, mitä keskustelu tuo tullessaan. Sitä on nimittäin pakko syntyä tämän artikkelin myötä. Tähtikultin ja varsinkin tähtikuraattorien maailman pöyhiminen on joka tapauksessa tällä hetkellä tärkeä asia.

Taiteen 60-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyt keskustelut tuntuvat myös varsin onnistuneilta. Viime numerossa puhuttiin 1960-luvusta, nyt on vuorossa 1970-luku, keskustelijoina Raution ja Turun taidemuseon johtajan Kari Immosen lisäksi kuvataiteilijat Kaj Stenvall (s. 1951) ja Sanna Syvänen (s. 1973). Stenvall oli hyvä valinta, sillä hänhän oli aikoinaan yksi niistä 1970-luvun keskeisistä työläiskuvaajistakin ennen kuin ryhtyi ankkamaalariksi. Tiesin entuudestaankin, että hän on keskustelijana varsin vakava taiteilija, joka on tietyllä tavalla joutunut imagonsa vangiksi kaupallisen menestyksensä takia. 

Erikseen haluan vielä mainita sen, miten Rautio itse nostaa usein esiin vähän takariviin jääneitä taiteilijoita. Nytkin hän oli käynyt katsomassa 1970-luvulla Hyvinkäällä vaikuttaneen taidemaalari Antti Jantusen (1944–1989) kiinnostavan näyttelyn, jonka kytki osaavasti Tampereella olleen Wilhelm Sasnalin (s. 1972) näyttelyn kautta nykyaikaan.    

Hyvä numero. Ehkä videota ja valokuvaa vähän puuttui. ;) [Tämä oli ihan oikeasti elämäni ensimmäinen hymiö. Piti vain kokeilla, mutta jääköön tähän.]