Julkaistua 688 & Julkista taidetta 84: Veistokselta veistokselle

Coca-Colasta vouhottamisen lisäksi teen oikeitakin töitä. Väliin jopa aika paljon. Toisinaan minulta tilataan aika erikoisiakin kirjoitustöitä. Lahden kaupunki tilasi viime vuonna kriitikon käymään kaupungissa ja kirjoittamaan näkemästään. Antoivat vielä luvan olla kriittinenkin. Siis äärimmäisen hauskaa ja kinnostavaa hommaa.

Olen kirjoittanut jo neljä juttua (1, 2 ja 3, 4), ja nyt ilmestyi Kaupunkilaisessa (3/15) tällä viikolla viides – kahta puuttuu vielä. Näissä merkeissä vietin 13.8. päivän Lahdessa etsien julkisia veistoksia:

Veistokselta veistokselle

Minulla on tapana matkoillani selvittää etukäteen kohteitteni julkiset veistokset – varsinkin jos joudun yöpymään, sillä iltakävelyiden suunta on näin ratkaistu. Näin olen tehnyt Lahdessakin jo vuosia sitten.  

Kriitikolle veistoskävely on toisinaan tuskallista. Suuressa mittakaavassa veisto on vaikea laji, ja esimerkiksi plastinen kömpelyys korostuu usein liikaa. Se, mikä saviluonnoksena näytti työpöydällä hyvältä, ei välttämättä enää näytäkään kolmimetrisenä pronssimöykkynä yhtä hyvältä. Kaupunkimme ovat täynnä jähmeää veistotaidetta, jonka varsinainen merkitys on usein muualla kuin taiteen sisällöissä.

Julkisen veistoksen konteksti on aina voimakas osa sen sisältöä. Niillä kunnioitetaan merkittäviä tekoja ja ihmisiä. Jotkut veistokset ovat aatteellisesti varsin pyhitettyjä, jotkut kykenevät luomaan paikan henkeä (genius loci) riippumatta estetiikasta. Veistoksista on tapana myös kiistellä. Ketä pitää kunnioittaa? Taiteellisista ratkaisuistakin on totuttu kiistelemään: joillekin näköistaide on ainoaa oikeaa taidetta. 

Toisinaan alueen omat veistäjäsankarit ovat yliedustettuja, ovat siis saaneet enemmän tilauksia hyvä veli -verkostonsa kautta. Näin paikallisvärin sijaan syntyy usein puuduttavaa nurkkakuntaisuutta. 

Lahtikaan ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Se ole mikään loistokas veistoskaupunki. Veistoksia voi kuitenkin katsoa monella tavalla. Niitä voi tutkailla suhteessa ympäristöönsä, niitä voi tutkailla taidehistoriallisina ajankuvina ja niistä voi löytyä katselutapaa muuntelemalla hauskoja ulottuvuuksia: aina ei tarvitse etsiä sitä rituaalista ja ihanteellista tarkastelu- tai kuvauskulmaa. Tämä vaatii katseen ja ajatuksen tarkentamista, sillä julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ja outo ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi asetuttuaan osaksi arkista ympäristöä. Joskus kannattaa pysähtyä varta vasten tai tehdä retki. 

Minulle Lahti on kuin itsestään selvästi Olavi Lanun (1925–2015) kaupunki, ja juuri Lanu kuuluu niihin veistäjiin, jotka rikkovat patsaiden normaalia pönötystä ja rituaalisuutta ja jotka toivat julkista veistotaidetta lähemmäksi arkea ja ns. tavallista ihmistä. 

Kulttuuri kehittyy koko ajan spektaakkelimaisempaan suuntaan, ja vastapainoksi on hyvä silloin etsiä jotain pientä, jonka äärelle voi pysähtyä. Viktor Janssonin (1886–1958) herooisen Vapaudenpatsaan (1921) sijaan kannattaakin ehkä joskus mennä varta vasten ja läheltä tutkailemaan hänen Lumisotaansa (1939), herkkää lapsitutkielmaa, ja vaipua vaikka omien lumisotiensa muistoihin. 

Lumisota.

Asiat kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin, ja näitä kytköksiäkin on hedelmällistä selvitellä. Nyt tiedän, että Lumisodan lahjoitti Lahden kaupungille vuorineuvos J. Th. Lindroos (1867–1952). Olen vuosia kävellyt Vesijärvenkatua ja ohittaessani Tevin talossa pienen pronssireliefin, jonka tekstistä on vaikea saada selvää, olen ajatellut, että ketä se esittää ja kuka sen on tehnyt. Selvittely on aina jäänyt sikseen, mutta nyt soitin Lahden taidemuseoon ja kysyin – tätäkin muuten voimme kaikki vapaasti tehdä. 

J. Th.Lindroos.

Puhelimessa en vastausta saanut, mutta amanuenssi Maija-Riitta Kallio teki työtä ja lähetti sähköpostin. Hän myös vahvisti edellä mainitsemani näkymättömäksi muuttumisen: ”Joka päivä kuljen reliefin ohi työpaikalleni, mutta en ole koskaan tullut tarkistaneeksi sen tekijää! Näin sitä on tullut sokeaksi omalle arkiselle ympäristölleen.” 

Teosta ei ollut edes luetteloitu Lahden taidemuseon kokoelmiin. Nyt on. Sen tekijä on maineikas kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879–1949), ja teos on vuodelta 1937. 

Luulen, että katson sitä jatkossa aivan uusin silmin. Ehdotan kaikille retkeä katsomaan yhtä Lahden pienintä julkista ulkoteosta. Ja sitten katsomaan vielä Lumisotaa. Sitä kautta syntyy uusi kytkös kaupungin ajallistilalliseen hahmottamiseen. 

Julkaistua 642 & 643 & Julkista taidetta 78: Takaisin luontoon & Luontoa kaupunkiin

Viikon aluksi ilmestyi Lahden kaupungin julkaisema tiedotuslehti Kaupunkilainen (2/15). Minulta oli tilattu juttu kuvanveistäjä Olavi Lanulle (1925–2015) omistetusta Lanu-puistosta ja vielä erikseen kainalojuttu parista Lanun kaupungilla olevasta veistoksesta. Tein retken Lahteen 16.5., ja se taisi olla jo tämän vuoden kolmas käynti siellä.

Takaisin luontoon

Lahtelainen kuvanveistäjä, professori Olavi Lanu (1925–2015) on yksi merkittävimmistä suomalaisen maa- ja ympäristötaiteen pioneereista. Taiteenlajien rajat alkoivat Suomessakin horjua 1970-luvulla, jolloin varsinkin Yhdysvalloista tulleet vaikutteet alkoivat ravistella taidekenttää, taiteen esittämisen ja lajityyppien rajoja. Pyrittiin ulos modernistisesta valkoisesta kuutiosta. Taiteen ja todellisuuden rajojakin alettiin hahmottaa uudelleen. Maisema oli toiminut pitkään ikään kuin ulkokohtaisena innoittajana taiteelle, mutta 1970-luvulla taiteilijat alkoivat mennä sisään maisemaan, muokkaamaan sitä, muuttamaan teoksiaan osaksi maisemaa, suorastaan sulauttamaan taidetta maisemaan. Oireellinen oli esimerkiksi Venetsian vuoden 1978 biennaali, jonka yleisotsikko oli ’Luonnosta taiteeseen, taiteesta luontoon’. Ja juuri tuolloin Olavi Lanu esiintyikin Venetsiassa näyttävästi taiteellaan kansainväliselle taideyleisölle. Lanun installoidun kokonaisuuden nimi oli Elämää suomalaismetsissä. 

Näitä alun perin lasikuituisia Venetsian töitä on myös rekonstruoitu betoniversioiksi Lahden Kariniemen mäen lehtometsän Lanu-puistoon kaksi kappaletta: Paju (1989) ja Kaksi kiveä (1991). Näiden lisäksi puistossa on kymmenen muuta vuosina 1989–92 toteutettua Lanun veistosta. 

Kariniemen arboretumissa on yli 40 puulajia, joihin voi tutustua opastetuilla poluilla. On oikeastaan varsin kiinnostava katsella samoilla poluilla puita, joita muunnetaan kylteillä tiedoksi ja tunnistamisen mahdollisuudeksi eli nimeämisen kautta vähemmän villiksi luonnoksi, ja taidetta, joka piiloutuu ja sulautuu luontoon – yrittää ikään kuin muuttua vähemmän taiteeksi. 

Kiertelin Kariniemen kukkulaa pitkään miltei yksin, törmäsin parin tunnin aikana kai yhteen koiranulkoiluttajaan ja yhteen eläkeläispariskuntaan. Juuri sellaisena se oli hyvä kokea. Sain istuskella penkeillä rauhassa sekä mietiskellä taiteen ja luonnon yllättävän monimutkaista suhdetta ja sen historiaa. Ensin ajattelin, että Lanu-puisto on kohde, jota pitäisi markkinoida paremmin, mutta sitten tajusin, että turistivirrat epäilemättä tuhoaisivat Lanun alkuperäisen ajatuksen. Teokset ovat vähän kuin piilossa, ja puistonkin on syytä olla hieman piilossa. Se ei ole spektaakkeli, suurellinen ja pintapuolinen turistikohde, vaan intiimin kokemuksen mahdollistava kätkö. 

Jos ajattelemme asiaa tulosvastuun kautta, voimme todeta, että määrälliset mittarit eivät ole ainoa tapa mitata luonto- tai taidekokemuksen merkityksellisyyttä. ”Liian pieni” kävijöiden määrä korvaantuu helposti kokemuksen laadulla, sillä syvyydellä, joka puiden ja Lanun veistosten kautta avautuu. Metsän sylissä on hyvä olla yksin. Psykoanalyytikko Pirkko Siltalan sanoin: ”Metsään on turvallista ulkoistaa sisäisiä mielenliikkeitä kuten tunteita, himoja, pelkoja ja eroottisia mielikuvia.” Tässä kokemuksessa Lanun veistoksilla on vahva rooli, sillä sekä niiden sensuaalinen ulottuvuus että suorastaan animistinen luonne on väkevä.  Niissä on muinaisen maailmankuvan voimaa tai olentoja eli väkeä.

 

***

 

Luontoa kaupunkiin

Lanun veistokset toimivat luonnossa kuin piiloutuen, mutta urbaanissa miljöössä tilanne on toinen. Lanun veistokset eivät pyrikään sulaumaan kaupunkikuvaan, vaan muodostavat pikemminkin aksentin, joka purkaa monotonisuutta.

Lahden kaupunginteatterin edustalla sijaitseva Kivettymä (1983) asettuu terävämuotoisen ja rakenteitaan paljastavan teatterirakennuksen eteen orgaanisena muotona. Toisin kuin monet merkkirakennusten veistokset, se ei hae voimaa herooisuudesta – ei myöskään kurkottele kohti taivaita, kuten veistokset usein. 

Kyyristyneet ihmishahmot eivät myöskään asetu nähtäväksi jostain tietystä katsomiskulmasta, ei ole ”oikeaa” tapaa vastaanottaa teosta, oikeaa paikkaa ottaa siitä esimerkiksi valokuvaa: niitä voi ottaa vaikka viisi. Ja veistoksen päälle voi vielä istahtaakin. 

Ristinkirkon edessä katujen risteykseen istutettu Paju (1991) on vieläkin häkellyttävämpi aksentti. Ihmisfiguuri ei katso ”luontevasti” puistoon vaan kyyristyen kohti avautuvaa pitkää katunäkymää – kuin ihmetellen olemassaoloaan. Kuin ihmisen peruskysymys: ”Mitä minä täällä teen?” 

Paljon onnea vaan!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi jaetaan taas kunniaa. 
Pro Finlandia -mitalin saavat nyt kuvataiteilijakunnastamme seuraavat: Ismo Kajander (s. 1939), Marja Kanervo (s. 1958), Markus Konttinen (s. 1957), Matti Peltokangas (s. 1952) ja listassa pelkästään kirjailijaksi tituleerattu Rosa Liksom (s. 1958).
Hienoja taiteilijoita kaikki tyynni!

Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) vuonna 1989 saama Pro Finlandia, jonka kuvasin viime vuonna erästä artikkelia varten.

Kuvanveistomme grand old man Ossi Somma (s. 1926) saa puolestaan Suomen Leijonan komentajamerkin ja Kaarina Kaikkonen (s. 1952) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin, ja oli siellä listoilla kuvataideihmisistä vielä Saksassa vaikuttava kuraattori Ritva Röminger-Czako, joka saa Suomen Leijonan ritarimerkin.
Niin, että onneksi kuvataiteella menee taas hyvin näissä virallisissa kuvioissa. Silloin aikoinaan, kun Marjatta Hanhijoki (s. 1948) ja Leena Krohn palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseena sille, että Ahtisaari antoi Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille, seurasi pieni laskukausi. Seuraavana vuonna Pro Finlandian sai vain kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), sitten ei kukaan, sitten Reino Hietanen (s. 1932) ja sitten ei taas kukaan – no, okei, 2001 Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), mutta ehkä hänet voisi luokitella enemmän sille soveltavalle puolelle. 

PS. Vähän myöhemmin. Pieni sosiologinen huomio: olen nyt kuullut kaksi uutislähetystä ja lukenut joitain nettilehtien uutisia. Kirjailijat ja muusikot ja Paola Suhonen tulevat yleensä mainituksi "muun muassa" -ilmaisun jälkeen, mutta eivät kuvataiteilijat. On tämä vähän oireellinen seikka, kun mietitään kuvataiteen yleistä kiinnostavuutta, sen asemaa suomalaisen kulttuurin hierarkioissa. 

PPS. Vielä myöhemmin. PS-kommenttini jäi itse asiassa vaivaamaan aika paljon. Lisää uutisia ja lisää muun muassa -kommentteja ilman kuvataiteilijoita. Voimme siis loogisesti päätellä, että media ei usko kuvataiteilijoiden olevan suurta yleisöä kiinnostavia ja tekee uutisensa vain varman päälle. Eikö tämä ole suorastaan traagista diskurssin vankina olemista? Eikö juuri toimittajan pitäisi mennä kuvataiteilijan työhuoneelle, joka on todellisuudessa aina yleisöäkin kiehtova paikka, ja kysyä jotain kiinnostavaa myös kuvataiteilijalta ja tehdä häntä omilla ei-niin-ennakoitavilla valinnoillaan suurelle yleisölle kiinnostavaksi? Eikö hän voisi yrittää selvittää, miksi juuri tämä taiteilija on palkintonsa arvoinen? Ns. "kaikkihan" ovat nähneet Iiro Rantalan tv:ssä soittamassa. Ns. "kaikki" tietävät hänen olevan hyvä ja virtuoosimainen ja sympaattinenkin ja taatusti palkintonsa väärti. Mutta kuka on nähnyt Matti Peltokankaan veistämässä tai Markus Konttisen maalaamassa tai Ismo Kajanderin vedostamassa? Ja mitä ihmettä käsitteellinen poistaja Marja Kanervo tekee työhuoneellaan? Siellä en nimittäin ole käynyt, enkä tiedä asiasta mitään.