Julkaistua 642 & 643 & Julkista taidetta 78: Takaisin luontoon & Luontoa kaupunkiin

Viikon aluksi ilmestyi Lahden kaupungin julkaisema tiedotuslehti Kaupunkilainen (2/15). Minulta oli tilattu juttu kuvanveistäjä Olavi Lanulle (1925–2015) omistetusta Lanu-puistosta ja vielä erikseen kainalojuttu parista Lanun kaupungilla olevasta veistoksesta. Tein retken Lahteen 16.5., ja se taisi olla jo tämän vuoden kolmas käynti siellä.

Takaisin luontoon

Lahtelainen kuvanveistäjä, professori Olavi Lanu (1925–2015) on yksi merkittävimmistä suomalaisen maa- ja ympäristötaiteen pioneereista. Taiteenlajien rajat alkoivat Suomessakin horjua 1970-luvulla, jolloin varsinkin Yhdysvalloista tulleet vaikutteet alkoivat ravistella taidekenttää, taiteen esittämisen ja lajityyppien rajoja. Pyrittiin ulos modernistisesta valkoisesta kuutiosta. Taiteen ja todellisuuden rajojakin alettiin hahmottaa uudelleen. Maisema oli toiminut pitkään ikään kuin ulkokohtaisena innoittajana taiteelle, mutta 1970-luvulla taiteilijat alkoivat mennä sisään maisemaan, muokkaamaan sitä, muuttamaan teoksiaan osaksi maisemaa, suorastaan sulauttamaan taidetta maisemaan. Oireellinen oli esimerkiksi Venetsian vuoden 1978 biennaali, jonka yleisotsikko oli ’Luonnosta taiteeseen, taiteesta luontoon’. Ja juuri tuolloin Olavi Lanu esiintyikin Venetsiassa näyttävästi taiteellaan kansainväliselle taideyleisölle. Lanun installoidun kokonaisuuden nimi oli Elämää suomalaismetsissä. 

Näitä alun perin lasikuituisia Venetsian töitä on myös rekonstruoitu betoniversioiksi Lahden Kariniemen mäen lehtometsän Lanu-puistoon kaksi kappaletta: Paju (1989) ja Kaksi kiveä (1991). Näiden lisäksi puistossa on kymmenen muuta vuosina 1989–92 toteutettua Lanun veistosta. 

Kariniemen arboretumissa on yli 40 puulajia, joihin voi tutustua opastetuilla poluilla. On oikeastaan varsin kiinnostava katsella samoilla poluilla puita, joita muunnetaan kylteillä tiedoksi ja tunnistamisen mahdollisuudeksi eli nimeämisen kautta vähemmän villiksi luonnoksi, ja taidetta, joka piiloutuu ja sulautuu luontoon – yrittää ikään kuin muuttua vähemmän taiteeksi. 

Kiertelin Kariniemen kukkulaa pitkään miltei yksin, törmäsin parin tunnin aikana kai yhteen koiranulkoiluttajaan ja yhteen eläkeläispariskuntaan. Juuri sellaisena se oli hyvä kokea. Sain istuskella penkeillä rauhassa sekä mietiskellä taiteen ja luonnon yllättävän monimutkaista suhdetta ja sen historiaa. Ensin ajattelin, että Lanu-puisto on kohde, jota pitäisi markkinoida paremmin, mutta sitten tajusin, että turistivirrat epäilemättä tuhoaisivat Lanun alkuperäisen ajatuksen. Teokset ovat vähän kuin piilossa, ja puistonkin on syytä olla hieman piilossa. Se ei ole spektaakkeli, suurellinen ja pintapuolinen turistikohde, vaan intiimin kokemuksen mahdollistava kätkö. 

Jos ajattelemme asiaa tulosvastuun kautta, voimme todeta, että määrälliset mittarit eivät ole ainoa tapa mitata luonto- tai taidekokemuksen merkityksellisyyttä. ”Liian pieni” kävijöiden määrä korvaantuu helposti kokemuksen laadulla, sillä syvyydellä, joka puiden ja Lanun veistosten kautta avautuu. Metsän sylissä on hyvä olla yksin. Psykoanalyytikko Pirkko Siltalan sanoin: ”Metsään on turvallista ulkoistaa sisäisiä mielenliikkeitä kuten tunteita, himoja, pelkoja ja eroottisia mielikuvia.” Tässä kokemuksessa Lanun veistoksilla on vahva rooli, sillä sekä niiden sensuaalinen ulottuvuus että suorastaan animistinen luonne on väkevä.  Niissä on muinaisen maailmankuvan voimaa tai olentoja eli väkeä.

 

***

 

Luontoa kaupunkiin

Lanun veistokset toimivat luonnossa kuin piiloutuen, mutta urbaanissa miljöössä tilanne on toinen. Lanun veistokset eivät pyrikään sulaumaan kaupunkikuvaan, vaan muodostavat pikemminkin aksentin, joka purkaa monotonisuutta.

Lahden kaupunginteatterin edustalla sijaitseva Kivettymä (1983) asettuu terävämuotoisen ja rakenteitaan paljastavan teatterirakennuksen eteen orgaanisena muotona. Toisin kuin monet merkkirakennusten veistokset, se ei hae voimaa herooisuudesta – ei myöskään kurkottele kohti taivaita, kuten veistokset usein. 

Kyyristyneet ihmishahmot eivät myöskään asetu nähtäväksi jostain tietystä katsomiskulmasta, ei ole ”oikeaa” tapaa vastaanottaa teosta, oikeaa paikkaa ottaa siitä esimerkiksi valokuvaa: niitä voi ottaa vaikka viisi. Ja veistoksen päälle voi vielä istahtaakin. 

Ristinkirkon edessä katujen risteykseen istutettu Paju (1991) on vieläkin häkellyttävämpi aksentti. Ihmisfiguuri ei katso ”luontevasti” puistoon vaan kyyristyen kohti avautuvaa pitkää katunäkymää – kuin ihmetellen olemassaoloaan. Kuin ihmisen peruskysymys: ”Mitä minä täällä teen?”