Guggenheim Helsinki 66: EVVVK vs. Venceremos!

Tänään on ollut taas Guggenheim-päivä. Olen tehnyt kuitenkin armottomasti omia keskeneräisiä töitäni, jotta pääsisin joskus – toivottavasti kohta – lomalle, enkä kyennyt lähtemään sen paremmin arkkitehtuurikilpailun tulosten julkistamiseen kuin Sanomatalossa pidettyyn keskustelutilaisuuteenkaan.
Eräs mökillään oleva taidemaailman toimija lähetti minulle viestin ja kysyi, olenko menossa tilaisuuteen. Vastasin, että olen totaalisen G-väsymyksen vallassa ja muutenkin väsynyt. Häneltä tuli jatkoviesti: "Otso, juuri nyt ei saa väsyä." Ja onhan se näin: G:n epätoivoinen sisäänujutus saa arkkitehtuurikilpailun kautta tietysti lisäpotkua ja ennen kaikkea kääntää keskustelua voimakkaammin väärille urille. Ei puhuta siitä, että tarvitseeko tai haluaako taide-elämämme tällaista museota tai siis pikemminkin taidehallia. Ymmärrän, että hotelli- ja ravintola-ala sitä haluaa, mutta niille on aivan sama, mitä siellä sisällä on. Yksi syy väsymykseeni on se, että eihän G oikeastaan edes kuulu minun maailmaani. Ei tässä taiteesta ole kyse. Kyse on turisti- ja brändibisneksestä, ja sellaisena se taiteen nimiin kaavutettuna tulisi taatusti viemään tulevaisuuden resursseja – sekä valtion että kunnan tasolla – pois taiteen sisältölähtöisiltä toimijoilta ja projekteilta – marginaaleilta ja niiden innovaatioilta, joita omat instituutiomme sentään joskus muistavat tukea. Tässä suhteessa se siis kuitenkin valitettavasti kuuluu maailmaani – varsinkin koska olen myös poliittinen ihminen.
Taide on tässä tapauksessa taatusti aivan yksi lysti Pajusellekin – ehkäpä Viljasellekin. En minä ainakaan ole heidän suustaan koskaan mitään taidevisioita kuullut. Siis en koskaan, ja työkseni kuitenkin tätäkin prosessia olen joutunut seuraamaan.  

Voittoisa Moreau Kusunoki.

Minulle soitettiin päivällä Helsingin Sanomista ja kysyttiin mielipidettä. Olin jo sanomassa EVVVK:ni, minkä muuten Checkpoint Helsingin Eva Neklyaeva samassa haastattelussa teki, mutta sanoin sitten kuitenkin jotain. Näin toimittaja tiivisti sanani: "Voittaja näyttää hauskalta, mutta tämähän on ollut turhanaikainen kilpailu. Rahoitukseen jää tolkuttomasti klappia, enkä ymmärrä, miten kaupunki ja valtio voisivat lähteä mukaan tällaiseen. Kiasmaakaan ei voi pyörittää kunnolla nykyisellä rahoituksella, ja sama koskee Tennispalatsia. Ei yksityisiltä kerätty kymmenen miljoonaa ole kokonaissummassa paljoakaan." 

Mutta koska kesä pikkuhiljaa alkaa, en jaksa nyt miettiä asiaa enempää. Palataan sitten syksyllä täysissä voimissa ja kaadetaan koko hanke. Venceremos!

Tai yksi huomautus vielä. Keskustelussa on ollut yksi outo piirre. Vastapuoli tuntuu aina päättelevän vastapuolensa motiivit syvällisesti, vaikka argumenteissa ei niistä olisi halaistua sanaakaan. Tähän syyllistyi yllättäen tänään kollegani Heikki Kastemaakin, joka Facebook-seinällään totesi: "Myös äärivasemmistolaiset ja persut vastustavat ankarasti kaikkea 'amerikkalaista' ja 'ei-suomalaista'." En tietysti tiedä, mihin Heikki viittaa "äärivasemmistolla", mutta ei Vasemmistoliitosta vasemmalla keskusteluun ole osallistuneet kuin ainoastaan Yrjö Hakanen ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) SKP:sta. En minä ainakaan ole kuullut mitään amerikanvastaisia tai nationalistisia äänenpainoja heidän suustaan. Ja jos Heikki tarkoittaa äärivasemmistolla Vasemmistoliittoa, mihin leiriin minäkin asetun, asianlaita on täysin sama. Olen ollut yksi aktiivisista vassarikeskustelijoista, joten mietin toki, että tarkoittaakohan Heikki nyt sitten minua. Syksyn taisteluita odotellessa toistettakoon siis kuitenkin vielä kerran: en ole pätkääkään amerikanvastainen, en ole pätkääkään nationalisti. Olen kasvanut tällaiseksi kuin olen yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin hapattamana ja rakastan nuoruuttani vieläkin – vaikkapa Lou Reediä sekä William Friedkiniä ja Robert Altmania. Olen myös vanhemmiten oppinut rakastamaan yhdysvaltalaista kuvataidetta – vaikkapa Mark Rothkoa (1903–1970) ja Willem de Kooningia (1904–1997). Ja mitä tulee nationalismiin tai kansallismieliseen sisäänpäinkääntymiseen – siihen mitä jotku nimittävät myös impivaaralaisuudeksi –, olen nuoresta pitäen ollut täysin kansainvälisesti orientoitunut, ja nyt vanhemmiten olen ilahtunut erityisesti siitä, että minua nuoremmat taiteilijat ovat täysin ja luonnollisesti kansainvälisiä, muun muassa resedenssitoiminnan ja muun ruohonjuuritason sekä taiteilijalähtöisten juttujen kautta. Kansainvälistymiseen ei mitään Guggenheimia tarvita. Suomen taidemaailma on täysin kansainvälinen, todennäköisesti paljon kansainvälisempi kuin keskiverto amerikkalainen taidemaailma, joka tuskin edes tietää Helsingin sijaintia. 

Guggenheim edustaa mielestäni vain vastenmielisen elitismin, markkinoiden ja rahanvallan lisääntymistä taidemaailmassa. Sitä en halua olla tukemassa millään tavoin. Oikeastaan näin yksinkertainen on vastustukseni perimmäinen syy. Se on toki vasemmistolainen.

PS. Ai niin, yksi G-asia sai minut tänään tosi vihaiseksi. Pirkko Kotirinta, jota olen aina intuitiivisesti – en siis tunne häntä tarkemmin – pitänyt arvossa, lopetti Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 'Taidetta "vain" turisteille' näin: "Toivotaan myös, että Guggenheim pitää brändinsä kunnossa ja pystyy selättämään Abu Dhabiin rakenteilla olevaan museoon liittyvät kiusalliset vierastyövoima-asiat, joita kriitikot pitävät esillä." Jos saisin jakaa vuoden paskimman kulttuurijournalistisen sammakon palkinnon, voisi se olla juuri tämä jutun lopetus – ja lopetuksellahan on aina tietty erikoisasema tekstissä. Minun on pakko esittää syvä halveksuntani tällaisen kommentin takia.
Kyyninen riisto on juuri sitä, mitä Guggenheim ja muu globaali brändimarkkina-ajattelu muualla maailmassa tekee. Ei ei-eurooppalaisten työläisten huono kohtelu – tai suoranainen tuhansien teurastaminen kuten Qatarissa nyt tapahtuu – ole mikään "kiusallinen vierastyövoima-asia", jota hankkeiden kriitikot voivat sopivasti käyttää hyväkseen. Näissä asioissa ollaan globaalin brändibisneksen ytimessä – oli sitten kyse jalkapallosta, formuloista tai eliitin taiteesta. Aasialaisen vierastyövoiman järjestelmällisen huono kohtelu voi olla pelkästään kiusallista kyyniselle kapitalistille, mutta ei maailmanmusiikkia rakastavalle toimittajalle. Hyi saatana!

PPS. seuraavana aamuna. Kiukkuni ei ole yhtään laantunut. Lukekaa vaikka tästä linkistä yhdysvaltalaisen taiteilijan ja kirjoittajan Molly Crabapplen (s. 1983) 4.4.14 julkaistu raportti Vice-lehdestä matkastaan Saadiyat Islandin (= Onnen saari) rakennustyömaalle.

Crabapple kuvasi Saadiyatin työläisiä parturissa.