Julkaistua 646 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 3: Kunhan se ei maksa!

Tänään heräsin varhain kirjoittamaan Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumniani, joka tuli iltapäivällä ulos. Aamukahvin juotuani päätin kirjoittaa ja puhua jostain kesäisestä, iloisesta ja optimistisesta aiheesta. Mutta toisin kävi. Ehkä tähän vaikuttaa osin se, että talossamme on käynnissä massiivinen julkisivuremontti, ja siksi työhuoneeni on ikkuna on näyttänyt jo maaliskuusta asti tällaiselta – ja näyttää vielä marraskuulle asti:

Tämä on siis äsken illansuussa otettu värikuva.

Kunhan se ei maksa!

Olemme viime vuosina tottuneet käyttämään käsitettä ’fundamentalismi’ arkikielemme osana. Useimmiten sillä viitataan uskontoon – ja uskonnosta se on peräisinkin: 1880-luvulla alkoi Yhdysvalloissa liikehdintä, jossa korostettiin Raamatun erehtymättömyyttä. Kristinuskon sijaan puhumme kuitenkin enemmän islamilaisesta fundamentalismista, jota pidetään yhtenä länsimaisen sivistyksen suurimmista uhista. Latinan ’perustusta’ ja ’pohjaa’ merkitsevällä sanalla (fundamentum) viitataan ideologiaan, joka lähtee siitä olettamuksesta, että jokin ajatusten lähde on erehtymätön ja täydellinen – esimerkkeinä Raamattu ja Koraani. 

Viime vuosina on puhuttu myös ’talousfundamentalismista’, jonka jotkut piirit kokevat myös yhtenä länsimaisen sivistyksen suurimmista uhista. Pahin uhka lienee siinä, että koko inhimillinen elämä alistetaan vain taloudelle. Monen mielestä pitäisi olla juuri toisinpäin. Talousmetafysiikan kritiikistä väitellyt Jakke Holvas on todennut: ”Nimenomaan talouden avulla poliitikot luokittelevat eri vaihtoehdot realistisiksi tai epärealistisiksi. Tätä perustellaan pragmaattisuudella, käytännönläheisyydellä. Voi kuitenkin kysyä, mitä käytännönläheistä on ideologiassa, jossa ensin huomioidaan taloudelliset realiteetit ja vasta sitten realiteetit.” 

Fundamentalistit ovat yleensä taidokkaita retoriikan käyttäjiä. Talousfundamentalistit käyttävät usein esimerkiksi ilmaisua ’vastuullinen talouspolitiikka’. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että minunkaltaisiani ihmisiä, joita kiinnostavat enemmän muut kuin talouteen liittyvät elämänarvot, nimitetään selvästikin – joskin ovelan peitellysti – vastuuttomiksi. Fundamentalismiin liittyy usein moraalinen dualismi: todellisuuden jako hyvään ja pahaan. Vastuullisiksi (= hyvä) itseään nimittävät ihmiset antavat samalla implisiittisesti ymmärtää, että asioista toisin ajattelevat ihmiset ovat vastuuttomia (= paha). 

Talousfundamentalismi ei perustuu mihinkään yksittäiseen kirjaan. Talousfundamentalismin ajatusten peruslähteenä ovat pikemminkin raha ja ennen kaikkea sitä liikuttavat markkinat. Markkinavoimat koetaan erehtymättömyyden lähteeksi: markkinat korjaavat itseään, kunhan niitä ei säädellä liikaa, kunhan niillä on vapaus. 

Myös taiteilijat vannovat vapauden nimeen. Onpa tämä vapaus jopa kirjattu perustuslakiimmekin. Perustuslain sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa 16. pykälässä todetaan: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” On siis yksi lause, jonka varaan voisi perustaa taidefundamentalistisen liikehdinnän, onhan se laki, jossa esiintyy nimenomaan sana ’perustus’ (fundamentum). Olemme kuitenkin nähneet satoja vuosia, että niin monella taholla on ollut niin erilaisia tulkintoja yhden lähteen – vaikkapa Raamatun ja Koraanin – perustotuuksista, että sadat miljoonat ihmiset ovat joutuneet menettämään henkensä. Raamatun ja Koraanin musta kirja olisi kammottavaa luettavaa. 

Pelkästään yhden peruslauseen tulkinta ja täytäntöönpano nykymaailmassa on mahdottoman tuntuinen urakka. Mitä on taide? Kenellä on valta määritellä se? Mitä on vapaus? Onko kyse negatiivisesta vai positiivisesta vapaudesta: vapaudesta jostakin vai vapaudesta johonkin? Talousfundamentalistit liputtavat todennäköisesti negatiivisen vapauden puolesta. Heille vapaus on vapautta yhteiskunnan instituutioiden säätelystä. Taidefundamentalistit – jos heitä olisi – liputtaisivat puolestaan positiivisen vapauden puolesta. Heille kyse olisi siitä, että yhteiskunnan tehtävä on mahdollistaa taiteen vapauden toteutuminen. 

Mitä on se ’turvaaminen’, johon valtiolla perustuslain mukaan on velvollisuus? Miten turvaaminen on varmistettava käytännön toimenpiteillä? Yksi valtion keskeisimmistä turvaamistavoista on tietenkin laki. Meillä onkin säädetty useita lakeja, jotka liittyvät taiteen ja kulttuurin demokraattiseen saatavuuteen ja sen turvaamiseen. Yksi näistä on esimerkiksi Laki kuntien kulttuuritoiminnasta. Sen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kunnan tehtävänä on edistää, tukea ja järjestää kulttuuritoimintaa kunnassa. Kunnan tehtävänä on myös järjestää kunnan asukkaille mahdollisuuksia taiteen perusopetukseen sekä harrastusta tukevaan opetukseen taiteen eri aloilla.” 

Taas pitää esittää kysymyksiä: Mitä ovat ’edistäminen’, ’tukeminen’ ja ’järjestäminen’? Vai pitääkö sittenkään? Laki kuntien kulttuuritoiminnasta kuuluu nimittäin 13 muun lain tavoin joukkoon, josta uusi strateginen hallitusohjelma sisältää oudon toteamuksen: ”Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi.” 

Tämä lienee liberalismille ominaisen negatiivisen vapauden riemuvoitto: ”Tehkää ihan mitä haluatte. Kunhan se ei maksa mitään.”

***

Tässä linkki hyvään juttuun, josta siteerasin Holvasta. Olisin voinut puhua vielä paljon enemmänkin – vaikkapa kunnallisten kirjastojen tulevaisuudesta uudessa tilanteessa. Tässä linkki Ira Koivun tärkeään Kirjastolehden juttuun parin päivän takaa. Hän muun muassa siteeraa Ylöjärven vapaa-aikalautakunnan persu-puheenjohtajaa Pertti Johanssonia, joka kyseenalaisti viime vuonna kirjastojen merkitystä ihmettelemällä, että "pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja". "Kirjasto on mielestäni yliarvostettu paikka, eikä sinne tarvitsisi sijoittaa hirveitä summia", totesi Johansson haastateltuna.

Tässä aika kauhistuttavassa todellisuudessa me nyt ihan oikeasti elämme. Turha persuja on silitellä, vaikka hetken vallankahvassa ovatkin. Suurin osa niistä tuntuu olevan sekä totaalisen paskaa että ihmis- ja kulttuurivihamielistä väkeä. Mieleeni tulee väistämättä yhdysvaltalainen white trash. Tämä on silkkaa dystopiaa. On itse asiassa täysin käsittämätöntä, että sivistysasioita valitaan hoitamaan moisia kultttuurista demokratiaa ja sen merkitystä ymmärtämättömiä moukkia. Oikein hävettää olla suomalainen, kuten Krista Kosonen erehtyi taannoin sanomaan.

Sen verran olen aina kirjastoja rakastanut ja sen verran pisti vihaksi tuo Johansson, että laitan tähän mukaan yhdeksän vuoden takaisen radiokolumnini, jossa kerroin kirjaston merkityksestä omalle elämälleni. [Mainos: ja tämänhän saa nyt painettuna tuoreesta kirjastani Jynkkää menoa Punavuoressa, Into 2015 – saa sen tulevaisuudessa toivottavasti lainata jostain kirjastostakin.] 

Miten minusta tuli minä?

Suomen kaltaisessa demokraattisessa maassa, jossa ihmisen tulevaisuutta ei määrää suljettu säätymäinen yhteiskuntarakenne eikä välttämättä edes varallisuus, ihmisestä voi tietyissä rajoissa tulla melkein mitä tahansa. Maanviljelijän lapsista voi tulla professoreita tai ammattilaisjääkiekkoilijoita, professorin lapsista voi tulla puutarhureita tai antikvaarisia kirjakauppiaita. Minusta tuli kirjoittaja: kirjoitan työkseni – lähinnä taiteesta – ja saan jopa puhua kanssaihmisilleni radioaalloilla. Miten näin pääsi käymään?

Ihmisen urakehitystä – erilaisia syitä ja seurauksia sekä tietysti sattumia – on toki vaikea analysoida kovin tarkkaan, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että en saisi touhuta näiden asioiden parissa, ellei Suomessa olisi ollut sellaista kirjastolaitosta kuin minun lapsuudessani ja nuoruudessani 1960–70-luvuilla on ollut.

Kirjastolaitos on yksi tärkeimmistä demokratian takeista. Sen rooli vain korostuu yhteiskunnan kehityksen myötä – mikäli uskomme ranskalaista sosiologi Pierre Bourdieuta, jonka mukaan ihmisen luokka-asemaa määrittää enenevässä määrin hänen sijaintinsa symbolisen tuotannon rakenteissa. Mutta itse kirjastolaitos ei ole juurikaan kehittynyt. Syitä tähän on kaksi, ja niillä on yksi yhteinen nimittäjä: raha.

Ensimmäinen syy on valtionapuihin liittyvän päätäntävallan siirtäminen kunnalliselle tasolle. Tuntuu jotenkin pahalta sanoa näin, mutta olen sen verran asunut myös Helsingin ulkopuolella, että tiedän kunnallispolitiikan olevan useimmiten kyvyiltään riittämätön mittaamaan kirjastojen tulosvastuuta muulla kuin hyvin alkeellisilla määrällisillä menetelmillä. Jos kirjasto hankkii liikaa sellaisia kirjoja, joita lainataan liian vähän – vaikka näiden kirjojen tuleva vaikutushistoria saattaisikin olla suunnattoman suuri –, on se tilastojen valossa toiminut huonosti. 

Toinen syy on 1990-luvun lama, jonka myötä syntyneiden kirjastojen alennustilavuosien jälkeen on tilannetta pystytty korjaamaan vain hyvin vähän – jos ollenkaan. Syntynyttä vahinkoa on usein vaikea korjata – varsinkin kun yhteiskunnan arvot ovat muuttuneet koko ajan kovemmiksi ja markkinavetoisen globaalin maailman ehdoilla toimiviksi. Tässä yhteydessä on tapana todeta: ”Pääomalla ei ole isänmaata.” Tähän voisi vielä lisätä: ”Pääomalla ei ole äidinkieltä” – jos ei nyt sitten englantia sellaiseksi lasketa.

Palaan lapsuuteeni ja siihen, miten minusta tuli minä. Muistan vieläkin 1960-luvun lapsuuteni Alavuden kunnankirjaston puisen rakennuksen ja sen kirjastotädin Rauha Hyvösen, joka johdatti innokkaan nuoren lukijan kirjallisuuden pariin ja teki myös sen, minkä kuulemani mukaan niin moni kirjastotäti aikoinaan on tehnyt: päästi sääntöjen mukaan aivan liian nuoren lukijan aikuisten osastolle, kun lastenosasto alkoi olla luettu. Siitä alkoi minun urakehitykseni. Tajusin, että maailmassa on melkein mitä vain ja että minulla on vapaa pääsy kaikkeen siihen – kunhan vain kirjastotädille annetaan tarpeeksi rahaa ostaa kirjoja ja kunhan vain hänellä on tarpeeksi intoa niitä minulle esitellä. 

Myöhemmin opin sen, että tarvitaan myös kustantajia kustantamaan niitä kirjoja – sekä alkuperäisiä suomalaisia kirjoja että käännöskirjoja. Vähälevikkisten laatukirjojenkin kustantaminen on toimintaa, joka ei kaipaisi mitään erityistä lisätukea valtiolta, jos kirjastolaitoksemme vain olisi kunnossa.

On helppo nurista tai esittää kulttuurisia vaatimuksia yleisellä tasolla. Olen siis konkreettinen. Suomessa oli viime vuonna 412 pääkirjastoa ja 456 sivukirjastoa. Oletetaan, että Suomessa julkaistaan vuodessa noin 300 sellaista kirjaa, jotka ovat ns. vähälevikkistä kirjallisuutta mutta joiden kulttuurinen merkitys on kiistaton ja joiden potentiaalinen ihmisten elämää muuttava vaikutus voi olla varsin mittava. Jos kirjan hinta olisi vaikka keskimäärin 30 euroa, maksaisi näiden 300 kirjan hankkiminen edes kaikkiin pääkirjastoihin 3 708 000 euroa, 9 000 euroa per kirjasto. On aivan turha puhua mistään tulevasta ”luovasta taloudesta”, jos meillä ei ole varaa tällaiseen – jos ei siis luovuudelle rakenneta edellytyksiä. 

Sitä paitsi opetusministeriössä voitaisiin heti alkaa laskea valtiovarainministeriölle, minkälainen työllistävä vaikutus noiden 300 kirjan kustantamisella olisi ja kuinka paljon ne siis todellisuudessa tulisivat maksamaan. Eivät juuri mitään. Demokratian edellytysten ylläpitäminen ei aina ole niin kallista kuin on tapana sanoa.