Julkaistua 497 & Näyttelykuvia 895: "Kuka tässä on se toinen?"

Annukka Ruuskanen soitti perjantaina Teatteri & Tanssista ja pyysi kritiikkiä Jouko Turkan kivinäyttelystä Kuva/Tilassa. Olin vähän epäröivä, koska olin jo hieman tutustunut sen sangen ristiriitaiseen vastaanottoon.

Vaan mitäpä sitä vanha mies enää häpeilemään.

Opetin syksyllä Nuoren Voiman Liiton taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssilla, ja painotin varmaan pariinkiin kertaan kahta asiaa, joista kannattaa aina pitää kiinni, jos haluaa avustajasuhteen jatkuvan: deadline ja tekstin sovittu mitta.

Ruuskanen pyysi lehden verkkoversiota varten 3 500 merkin kritiikkiä. Minä en kirjoittanut sen paremmin kritiikkiä kuin edes pitäytynyt sovitussa mitassa. Lopulta kirjoitin 8 500 merkin odysseian Turkan kivien maailmaan. Siitä tuli kai hirvittävän pateettinenkin. Mutta tosi. Julkaisivat ne kuitenkin sen sitten tänä aamuna: 

”Kuka tässä on se toinen?”

Pekka Kantonen, Esa Kirkkopelto, Jaakko Ruuska ja Jouko Turkka: Tunnistan leijonan. Jouko Turkan kiviveistoksia. Kuva / Tila, Helsinki, 2.2. saakka.

En muista pitkän urani ajalta yhtäkään taidenäyttelyä, jonka herättämistä ristiriidoista olisin ennakkoon niin tietoinen kuin ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan (s. 1942) pihamaaltaan keräämiin kiviin keskittynyt näyttely Kuvataideakatemian uudessa galleriassa. Näyttely on tehty Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä – Turkan lisäksi mukana ovat olleet Turkan oppilas, ohjaaja ja käsikirjoittaja Esa Kirkkopelto ja Kuvataideakatemian opettaja, taiteilija Pekka Kantonen. Näyttelyn kaksi dokumentoivaa videoteosta ovat Jaakko Ruuskan käsialaa.

En ole aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa, mutta helppohan sinne on ujuttautua vakoilemaan. Tästä näyttelystä on vellonut kiivas ja väliin kiusallisenkin tuntuinen keskustelu eri Facebook-seinillä. On Facebookissa nykyään lehtiäkin. Kulttuurilehti AKKU aloitti Turkka-keskustelun arvostamani teatterikriitikko Kirsikka Moringin kommentilla: ”Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa. Tiedän, Turkka tuskin suojeli ketään, mutta olisi eettistä suojella häntä julkitulemiseltaan, itseltään.” Tätä seurasi pitkä keskusteluketju puolesta ja vastaan. 

Kirkkopelto vastasi Teatteri & Tanssin kysymykseen: ”Taiteilija voi olla sairas tai terve, mutta sillä ei ole kontekstin kannalta merkitystä, enkä ota koko asiaan kantaa.” 

Ystäväni ja arvostamani kollega Ullamaria Pallasmaa oli suorastaan vihainen, kun sattumalta kohdatessamme sivusimme aihetta. Oletan, että kyse olisi siitä, miten sairasta miestä on käytetty hyväksi. 

Sitten soitti Teatteri & Tanssin Annukka Ruuskanen – hänkin arvostamani kollega. Hän pyysi lehteen kritiikkiä näyttelystä. Epäröin ensin, ja sanoin vielä, että ”siitä voi tulla vähän tyly”. Hän ei kommentoinut, ja sen enempää emme asiasta puhuneet, joten myöhemmin oletin, että sellaista hän sitten varmaan odottikin. 

Tein esitöitä, ja luin esimerkiksi nuoremman taiteilijaväen joukossa erityisesti arvostamani taiteilijan ja kuraattorin Jussi Koitelan Facebook-seinältä: ”Merkitys ja kiinnostus näiden kivien/kiviveistosten esittämiseen varmaan syntyy posthumanistisen ajattelun ja objektiorientoituneen ontologian kautta. Ilman ajatusta kaikkia olioita/asioita (mm. kiviä) merkityksen syntymisen kannalta samalla tasolla olevina objekteina Turkan kivijutut eivät varmaan kuulostaisi mitenkään merkityksellisiltä.” Siis minulle uusi asia: objekjektiorientoitunut ontologia? Mitä voi tarkoittaa Quentin Meillasouxin ajatus siitä, että ”objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä”? 

Koitela jatkaa keskustelua: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (”Kivikansan muodon­ taju, sosiaalinen järjestäytyminen ja arvostukset haastavat modernin ihmisen näkökyvyn ja arvomaa­ilman.”), nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” 

Tapani Tammisen (s. 1937) työhuoneella perjantaina. Teatterimiehiä se Tamminenkin oli aoikoinaan: hän toimi KOM-teatterin bändin basistina kai kymmenisen vuotta.

Ruuskasen soittaessa olin matkalla taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneelle Vihtiin. Tamminen on hienostunut, väreillä pelaava abstrakti maalari, mutta töitä katsoessani näin koko ajan figuureja, vähän hassujakin: tuossa on mulkku, tuossa pitsimyssyn reunustamat lapsenkasvot, tuossa aurinkolasit… Tamminen suhtautui assosiaatioihini pelkästään huumorilla, vaikka totesinkin, että ne vaikeuttavat teosten katsomista. 

 

***

Jouko Turkka on siis sairas. Tästäkin luin somessa vastakkaisia mielipiteitä. Ehkä hänellä on dementia? En minä tiedä, oletan vain, mutta en jaksanut ottaa sen tarkemmin selvää. 

Menin näyttelyyn. Törmäsin heti toiseen vierailijaan, arvostamaani kuvataiteilija Minna Heikinahoon, ja hädissäni kävin heti kimppuun. ”En sano mitään”, sanoi hän. Vaan minäpä olen aika hyvä kalastaja, ja sain hänet lopulta sanomaan yhtä sun toista, ja hän tarjosi tietämättään minulle yhtä avainta: ”Turkka on kuin Elis Sinistö.” Sinistöhän oli ”yhteiskunnasta ja sen käytännöistä irrottautunut erakkomystikko, joka eli onnellisena itse luomassaan ympäristössä ympäröivää luontoa kuunnellen ja kunnioittaen”, kuten ITE-tutkija Minna Haveri on kirjoittanut. Sinistön elämää on dokumentoinut useampikin taiteilija – muun muassa valokuvataiteilija Jan Kaila ja kaiken taiteen moniottelija Erkki Pirtola. Tätä touhua on siivittänyt silkka arvostus ja rakkaus.
Sitten luin vielä näyttelyn vieraskirjaa. Arvostamani performanssitaiteilija, kiivas Pekka Luhta oli samana päivänä kirjoittanut: ”Pirkkalaisen patafysiikan pitkä oppimäärä!” Ja patafyysikkahan oli kuvitteellinen tiede, jonka perustaja, kirjailija Alfred Jarry on sanonut: ”Patafysiikka on kuvitteellisten ratkaisujen tiede, joka liittää symbolisesti virtuaalisuutensa kuvailemien olioiden ominaisuudet niiden luonteenomaisiin piirteisiin.” 

Aloitin Ruuskan puolituntisesta videosta, jossa Turkka esittelee kiviään ja liikkuu myös ulkona näyttäen kallioiden fantasiamaailmaa. Hänellä on myös metodi: mukana on vesisanko, ja veden avullahan kuvioita saadaan näkyviin aivan eri lailla kuin kuivasta kalliosta.

Seurasin Turkan ajatuksenjuoksua, ja yhtäkkiä olin kuin takaisin Tammisen työhuoneella. Turkka sanoo: ”Katso, tässä on leijona.” Ja minä en nähnyt mitään sinne päinkään. Minä näin pillun. En nähnyt Turkan kanssa miltei mitään samalla tavalla, mutta häntä katsellessa tuli yllättävän hyvä olo, väliin alkoi naurattaakin. Kuin olisin ollut Turkan kanssa hersyvän hauskassa patafyysisessä dialogissa.

Ja vaikka modernistisen taustani kautta tiedänkin, että samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta, aloin samastua Turkkaan enemmän ja enemmän filmin edetessä. Olen viettänyt paljon huonoa elämää ja kärsinyt erilaisista vaivoista, joiden tiedän vauhdittavan mahdollista tulevaa dementiaani. Aloin siis hiljalleen kuvitella itseäni Turkan rooliin. Sitten poskilleni jo valui hiljaisia kyyneleitä – tunnustettakoon, että olin ennen näyttelyä juonut gallerian läheisessä kantabaarissani pari lasia valkoviiniä ja yhden Jallun. En varsinaisesti itkenyt, vaan silmäni valuivat rauhallisesti – varmaan vähän samalla tavalla kuin niillä ihmisillä, jotka liikuttuvat Maamme-laulusta ja urheilumenestyksestä. Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita! 
Olen pari päivää sitten ollut seminaarissa, jossa joku lääkäri viittasi artikkeliin nimeltä – muistaakseni – ”Dementikko on esteetikko”. Tutkimus siis osoitti, että vaikka muisti hapertuisi, kauneuden taju ja kaipuu eivät häviä minnekään. Valitettavasti en myöhemmin löytänyt netistä mitään tietoja. Ja hitto, muisti siis jo pätkii…

***

Kriitikko joutuu työkseen miettimään myös tekijyyttä, objektia ja subjektia. Oliko Elis Sinistö taiteilija? En minä vain tiedä. Turkka oli kiistelty teatteriohjaaja, mutta kuvataiteilijaksi hänestä ei kuitenkaan taida olla. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Turkka itse kysyy kiveä katsoessaan: ”Kuka tässä on se toinen?”

Palaan vielä Koitelaan, jota mieluusti nyt komppaan: ”Turkan sekavaltakin vaikuttavat jutut kivistä johdattavat meitä ajattelemaan kiviä jostain uudesta kulmasta, joten on tässä tietenkin tää Turkan kosketus jotenkin mukana.” 

Sitten hiplasin näyttelytilaan tuotuja kiviä. Kastelin niitä. Pyörittelin käsissäni. Löysin jotain, sitten se hävisi, välillä en tahtonut millään löytää mitään. Mutta tästäkin nautin. Kivet tuntuivat hyvältä kädessä. Yhtäkkiä kaipasin vanhempieni mökille Merenkurkun saaristoon, sillä alue on aivan täynnä kiviä. Mitähän ajattelen ensi kesänä? 

 

***

Tästä ei tullut tilattua kritiikkiä. Tästä tuli tarina horjumisesta ja auktoriteetin menetelmästä tiedonhankinnassa ja mielipiteen muodostamisessa. Tiesin, mitä monet arvostamani ihmiset asiasta olivat sanoneet ja peilasin kuin apua pyytäen mielipidettäni heidän mielipiteisiinsä.

Onneksi tästä tuli myös tarina siitä, miten auktoriteetin menetelmä murtuu. Oma kokemus oli tarpeeksi voimakas, ja en lopulta piitannut auktoriteeteista. Kokemus oli myös erittäin syvä. Lisäksi sain uusia haasteita: haluan katsella ja kokea kiviä uudella tavalla. Minulla on nyt myös voimakas halu selvittää itselleni se, mistä objektiorientoituneessa ontologiassa on kyse. 

Totuuteen tai riittävään objektiivisuuden asteeseen pyrkivään kriittisyyteen en yltänyt, mutta hämmennyksessäni olin ainakin hetken aikaa raastavan avoin itseäni kohtaan. Ainakin sen verran mukana on totta.

***

PS. Tässä myös linkki Esa Kirkkopellon lyhyeeseen haastatteluun Teatteri & Tanssissa. Ja tässä linkki Pauli Tapion kiinnostavaan blogikirjoitukseen samasta aiheesta. Kirjoitin niin vimmaisesti, että unohdin siteerata sitä, vaikka olinkin jo päättänyt tehdä niin. Ja tästä linkistä kulttuurilehti AKKUUN.

Seminaarielämää, osa 2

Eikä mennyt kuin kaksi päivää keskiviikon seminaarista, niin taas oli tarjolla sitä samaa: perjantai-iltapäivän täytti verkkolehti Mustekalan yhdessä Kuvataideakatemian kanssa järjestämä keskustelutilaisuus aiheesta Tulevaisuuden taide. Tällaisia piti kysymysten olla: "Millaista on taide tulevaisuudessa, mitkä ovat sen olemassaoloa määrittävät reunaehdot? Miten taiteen tekeminen ja kokeminen muuttuu esimerkiksi uusien taidemuotojen ja sosiaalisen median myötä? Onko taiteella yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulevaisuudessa ja millaista?"

No, näihin kysymyksiin ei oikein koskaan päästy, eikä alustajajoukon kokoonpano liiassa hajanaisuudessaan oikein antanut sellaiselle mahdollisuuttakaan. Kiinnostavaa – siis esimerkiksi paljon kiinnostavampaa kuin keskiviikkona – keskustelua kuitenkin käytiin, ja paikoin varsinkin yleisön joukosta – muun muassa performanssitaiteilija Pekka Luhta (s. 1954) ja nuorenpuoleinen kuvataiteilija Topi Äikäs (s. 1976) – tuli erityisen stimuloivia kommenteja.

Tilaisuuden aloitti Kuvataideakatemian maalauksen professori Silja Rantanen (s. 1955), ja hän kyllä jaksaa aina yllättää. Joskus hän saattaa olla erityisen – joskus ehkä vähän liiankin – filosofinen ja sivistynyt, mutta nyt hän uskaltautuikin aika räyhäkkään poliittiseksi – kuitenkin varustettuna sillä samalla harkinnalla ja tarkkuudella, joka hänen julkista puhettaan aina leimaa. Siinä menivät Guggenheimit, oikeistolaistuminen ja taideyliopistojen yhdistämishanke samaan kriittiseen soppaan:

Puhetta jatkoi performanssitaiteilija ja kirjoittaja, Esitys-lehden päätoimittaja Pilvi Porkola (s. 1972), joka oli ehkä vähän turhankin optimistinen ja pitäytyi myös vähän liikaa omissa "pieninstitutionaalisissa" asemissaan. Nuori Riina Hänninen (s. ?) oli ehkä vähän liian nuori tunteakseen suomalaisen taidekentän kiemuroita. Hän myös pitäytyi liikaa muutaman vuoden takaisissa traumaattisissa kokemuksissaan Lahden taideinstituutissa. Eikä tämä tematiikka oikein seminaarin aiheeseen liittynyt.

Taideteoreettiseen lenkkitossureadymade-performanssiinsa vähän liian ihastunut Marko Gylén oli

mustekalamaisen akateeminen, mutta varsinkin juuri Pekka Luhta sai hänetkin siirtymään omassa paperissaan pysyttelemisen sijaan keskustelemaan. Loppujen lopuksi tilaisuus oli aika onnistunut ja ennen kaikkea ihan aidosti keskusteleva. Yleisön joukosta tuli paljon kommentteja ja kysymyksiä.

Mutta on se niin vaikea pysyä aiheessa. Esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja taiteen tulevaisuudesta ei puhuttu halaistua sanaa. Itsekin olin valmistautunut kommentoimaan jotain Facebookista ja monopolikapitalismin vaihtoehdottomuudesta. Vaikka olenhan minä sanani siitä jo saanut sanoa.

***

Mutta nyt annan piutpaut kuvataiteelle. Kuuntelen vähän aikaa Aretha Franklinin 8. Atlanticille tekemää studioalbumia Young, Gifted and Black (1972), 

menen Yrjönkadun uimahalliin uimaan ja sitten syön karitsanmunuaisia ja juon chileläistä punaviiniä ja mietin, että olenkohan minäkin sittenkin 'sivistysporvari' – niin kuin jotkut nuoret eilen seminaarissa kauhukseni ja yllätyksekseni itseään nimittivät.

Miten vain, kuunnelkaa tästä Young, Gifted and Black.

Luettua 41: Taiteen aika Harakassa

Kai Rentola (toim.): Taiteen aika Harakassa. Harakka ry 2009.

Eilen Galleria Jangvassa käydessäni ostin heidän pienestä myyntivalikoimastaan Kai Rentolan (s. 1955) toimittaman ja graafisesti suunnitteleman Harakan saaren taiteilijayhteisöstä kertovan pienen kirjan Taiteen aika Harakassa (Harakka ry 2009), jolla juhlistettiin viime vuonna taiteilijayhteisön 20-vuotisjuhlia. Kulttuuriasiainkeskus on vuokrannut vuodesta 1989 näitä vanhoja puolustusvoimien tiloja eri alojen taiteilijoille, jotka ovat myös alusta lähtien järjestäneet aktiivisesti saarella näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia. Saaren kulttuurikäyttö on ollut vähän aikaa sitten uhattunakin, mutta nyt on tullut taas jatkoaikaa, jolloin saaren tulevaisuutta harkitaan.

Harakan taiteellisen historian kartoittaminen on tärkeä asia, mutta valitettavasti tämä kirjanen jää lähinnä vain vaatimattomaksi ja vähän sellaiseksi pikkukivaksi aluksi tälle projektille. Kirjassa on Rentolan lyhyt johdantoessee ja kohtuullinen kuvakavalkadi ja Harakan näyttelyiden arvosteluita lehtileikkeinä. Kirjan graafisesta suunnittelustakaan ei voisi päätellä, että Rentola on alan ammattilainen ja opettajakin, niin juosten kustua jälki on. On tämä silti jollain tavalla vähän sympaattinenkin kirja ja joka tapauksessa tärkeää dokumentointia. Olisi vain ollut helppoa tehdä siitä vähällä vaivalla paljon, paljon parempi. Olisi myös kannattanut päästää muitakin harakkalaisia kirjoittamaan tai ainakin antamaan äänensä kuulua haastatteluissa. Siellä olisi nimittäin ollut tarjolla hyviä ja myös monenlaisia kirjoittajia, kuten vaikkapa Annette Arlander (s. 1956), Tero Kontinen (s. 1964), Pekka Luhta (s. 1954) tai Kari Yli-Annala (s. 1965). Ja on siellä vaikuttanut vuosien mitaan moni muukin kiinnostava taiteilija.

Sääli, ettei kirjaan satsattu vähän enemmän. Ei sen lukemiseen ratikassa montaa pysäkinväliä mennyt. 

Kriitikon pyhäkin on arkea, joka on kuitenkin useimmiten kuin yhtä juhlaa

Aamupäivän vietin Lallukassa haastatellen taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929). Kolmen tunnin session aikana opin taas vaikka kuinka paljon taiteemme lähihistoriasta. Olen jossain aiemminkin todennut, että taitelijoiden työhuoneilla vietetty aika on tehnyt minusta taidekirjoittajana paljon kypsemmän. Kyllä se taas varmistui. Näiden vanhempien kettujen kanssa istumisessa on vielä se hyvä puoli, että vanhat kliseet tulevat aina välillä kunnolla pöllytetyiksi. Nytkin Ahlgrén kertoi minulle sen, miten hänen opettajansa Sam Vanni (1908–1992), joka tavallaan vei Ahlgrénin mukanaan Suomen Taideakatemian koulusta Vapaaseen Taidekouluun, ei Vapaassa suinkaan opettanut mitään abstraktin taiteen tekemistä – nyt eletään siis vuotta 1954 – vaan silkkaa maalarin perusammattiopetusta. Kyllä minä olin aina luullut asian olleen ihan toisin.

Oli myös hauska nähdä, miten vanhan mestarin staflia on edelleen kovassa käytössä:

Ahlgréniin siis palaan vielä kevään mittaan.

***

Lallukasta matkasin Kirjasto 10:een palauttamaan yhtä levyä ja lainaamaan jotain uutta. Matkalla pysähdyin Kiasmassa vain käydäkseni vessassa, mutta eiköpähän museon edessä ollut kiinnostavaa toimintaa. Työtön ja nälkäinen joulupukki kerjäsi Kiasman edessä:

Paikallahan oli tietysti videokameransa kanssa taiteemme moniottelija ja ikiliikkuja Erkki Pirtola (s. 1950):

 

Joulupukki osoittautui sitten toivokkalaiseksi monitaiteilija Marko Kaiposeksi (s. 1967), ITE-mieheksi josta Pirtola kirjoitti taannoin Voimaan artikkelinkin. Siinä hän muun muassa kertoi, kuinka "Kaiponen tekee 'häirintäperformansseja' suoraan kaduilla. Tai vaikkapa asuntomessuilla, joilla hän veti joulupukkina perässään raskasta Asuntovelkataakkakivirekeä." Tässä siis oli häirintä käynnissä. Kiasman vartiomieskin kävi hätyyttämässä Kaiposta pois, koska kyse oli "Kiasman alueesta". Jäin sitten odottamaan poliiseja, jotta saisin kamerani kanssa ehkä tehtyä nopeasti jonkun lehtijutun. Kun ei poliiseja alkanut kuulua, aloin riidellä Pirtolan kanssa – toki hyvässä sovussa, koska olemme kuitenkin kavereita. Ilmoitin paheksuvani sitä, että hän kirjoittaa oman galleriansa (pari vuotta Töölössä toiminut Mutageeni, joka on juuri lakannut toimimasta) taiteilijoista lehtijuttuja juuri, kun heillä on näyttely päällä. Sanoin, että se on journalismin etiikan vastaista. Pirtola totesi, ettei ole journalisti. Kai minun olisi pitänyt kääntyä Voiman päätoimittajan Kimmo Jylhämön puoleen ja kirjoittaa lehden keskustelupalstalle asiasta. En kuitenkaan ollut jaksanut. Sanoinkin Pirtolalle, että halusin vain tuoda tämän joka tapauksessa esiin, varsinkin kun hän oli tehnyt Johannes Setälän (s. 1941) kanssa aiemmin saman tempun. Ja kysyin, että miltä se tuntuisi kun Kaj Forsblom kirjoittaisi oman galleriansa näyttelyihin liittyen Helsingin Sanomiin juttuja. Kyllähän Pirtola ymmärsi. Ja toki minäkin toisaalta ymmärrän, ettei Pirtola ole Forsblom. Mutta kun rajat on vain vedettävä. Ei ole mahdollista, että hyvät jätkät saavat rikkoa sääntöjä vain sen takia, että ovat hyviä jätkiä. Kyllä se harmaa alue tulee vastaan aika nopeasti. Jääviyssääntöjä ei nimittäin tehdä sen takia, että ihmisiä epäiltäisiin, vaan sen takia, ettei ihmisiä tarvitsisi epäillä.  

***

Kävin kahvilla poliisia odotellessa, ja eiköhän performanssitaiteilija Irma Optimisti (s. 1952) kopauttanut olkapäätäni ja antanut minulle miehensä Pekka Luhdan (s. 1954) – performanssitaiteilija hänkin – aivan uunituoreen kirjan:

Kirja näytti sangen kiinnostavalta, ja koska olen muutenkin aina pitänyt Luhdan teksteistä, vaikka – tai ehkä suuri siksi – niitä leimaakin omituinen paatos ja kryptisyys, niin enköhän palaa siihen kohta. Luhdan teksteissä on aina ollut aitoa asennetta.

***

Poliisi ei sitten koskaan tullut. Mutta ulos mentyäni tuli heidän sijaansa performanssitaiteemme grand old man Roi Vaara (s. 1953), jonka kanssa piti vaihtaa kuulumisia. Hän myös selasi läpi mukanani olleen Artnewsin tuoreimman numeron:

Kiasma ilmoitti kymmenen vuotta sitten haluavansa kaupunkilaisten olohuoneeksi. Mehän huomasimme yhtäkkiä, että olohuone olikin muodostumassa Kiasman edustalle – aurinkokin kun paistoi. Ryhdyimme suunnittelemaan jo performanssia, jossa toisimme paikalle sohvakalustoja, ja alkaisimme elää siinä taide-elämää – kun ei poliisejakaan ollut näköjään luvassa häiritsemään. Ja trafiikki vain jatkui. Sisällä oli käynnissä virallinen Là-bas-biennaali (22.–25.4.), mutta ulkona alkoi elää taiteilijavirta. Seuraavana paikalle saapuivat kuvataiteilija Minna L. Henriksson (s. 1976) miehensä Sezgin Boynikin – Istanbulista valmistunut situationisteja tutkinut sosiologi, vähän taiteilija hänkin – ja tuoreen Rosa-vauvansa kanssa. Henriksson ja Boynik ovat yhdessä toimittaneet sangen kiinnostavan kirjan Contemporary Art and Nationalism (2008), josta vaihdoimme muutaman sanan. Salaa kadehdin vähän Boynikin hattuakin:

Perhe oli tulossa Helsingin Taidehallista katsomasta kuvanveistäjiä ja menossa Ateneumin taidemuseoon katsomaan Caj Bremerin (s. 1929) hienoja valokuvia. Henriksson oli pitänyt – kuten minäkin – Hanna Jaanisoon (s. 1974) Pyhäjärvi-teoksesta, jonka aiemmasta versiosta olen joskus kirjoittanutkin.

Keskustelu kävi ristiin rastiin vilkkaana:

Tällainen päivä voi tuntua miltei täydelliseltä. Henkisiä virikkeitä tulee suorastaan liikaa, mutta on se vain hienoa, että voi tavata saman päivänä kasikymppisiä taiteilijoita ja kolmikymppisiä taitelijoita ja ymmärtää heidän tekemisiään myös samassa jatkumossa ja ihan samassa maailmassa. Nyt oli jo pakko päästä lepoon. Mutta sitä ennen päätin vielä Hanna Jaanisoon ja Minna L. Henrikssonin innoittamana kirjoittaa runon. Tässä se:

Suomen kaikki Pyhäjärvet aakkosjärjestyksessä

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Hetken aikaa suunnittelin vielä runoa "Suomen kaikki Pyhäjärvet pohjoisesta etelään". Tai entä sitten "Suomen kaikki Pyhäjärvet suuruusjärjestyksessä"? Päätin kuitenkin jo mennä sänkyyn lukemaan Artnewsiä.