Julkaistua 450: Tila ei lakannutkaan olemasta

Viime viikolla postiluukusta oli tipahtanut Eskilstunan triennaalin – Nordic Art Station – Word, Art, Sound; tämänkertaisen näyttelyn nimenä Merry Melancholy (31.8.–10.11) – luettelo, johon minulta oli tilattu pieni juttu siitä, mikä Suomen taiteessa juuri nyt on olennaista. Olipa idioottimainen tehtävänanto: kertoa nyt yhdellä liuskalla kaikki oleellinen Suomen nykytaiteesta! No, pakkohan sitä jotain oli yrittää, kun kerran kirjoituspalkkiokin oli luvassa. Olisin varmaan keksinyt monta muutakin tulokulmaa, mutta tässä yksi sellainen:

Tila ei lakannutkaan olemasta 

Eräs taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. 

Tässä on kuitenkin tapahtumassa käänne. Globalisoituminen on kohdannut dialektisen vastavoimansa: paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat voimistuneet. Olen tänä vuonna kuratoinut kolme suomalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, ja kun nyt mietin yhteistä nimittäjää, päädyn siihen, että 1980-luvulla alkanut tietty subjektiivinen, jopa narsistinen käänne taiteessa on vihdoin murtumassa. Taiteilija ei enää tutki niinkään identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin: esimerkiksi suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Aivan vastaavasti taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisuuden tunnistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti.  

Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. 

Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat. Suurten tarinoiden aika ei siis ole ohi, mutta suuruuteen ovat uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan.

***

Tässä pohjoismais-balttilaisessa näyttelyssä on mukana viisi suomalaistaiteilijaa: Susanne Gottberg (s. 1964), Markus Kåhre (s. 1969), Jarmo Mäkilä (s. 1952), Rauha Mäkilä (s. 1980) ja Thomas Nyqvist (s. 1955).

Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.

Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.

Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.

Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).

Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.

Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.

Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).

Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.

Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.

Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.

Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo

Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni

AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen

Fotofinlandia 2011 Maija Tammi

Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen

Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala

Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo

Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä

Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:

Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012

Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012

Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012

Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012

Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012

Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013

Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012

Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012

Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012

Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012

Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012

Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012

Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012

Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.

Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.

Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012

Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.

Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102

Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012

Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012

Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.

Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).

Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.

Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.

Julkaistua 349: Onko suosio vain rituaalia?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolmumnini, jossa olin jälleen kerran ärtynyt siitä, miten näyttelyssä kävijöiden määrä ylikorostuu siinä, miten niiden onnistumista määritellään. En ole ihan varma siitä, että sainko ajatustani kunnolla jäsennellyksi, mutta tällainen siitä tuli:

Onko suosio vain rituaalia?

Ateneumin taidemuseossa on riemuittu juuri päättyneen Helene Schjerfbeckin näyttelyn suosiota. Näyttelyn näki kaikkineen 231 000 ihmistä. Tätä suositumpia näyttelyitä on Suomessa nähty aiemmin kaksi, nekin Ateneumissa: Pablo Picasson näki 315 000 katsojaa ja Albert Edelfeltin 305 000 katsojaa.

Pablo Picasso on kaikilla mittareilla maailman kuuluisin taiteilija. Helene Schjerfbeckin mittarit ovat myös kohdillaan: häntä sekä selvästikin rakastetaan että myös ostetaan kalliilla.

Kesken näyttelyn löytyi erään Schjerfbeckin teoksen alta toinen teos, jonka esillepano toi näyttelyyn varmaankin parikymmentä tuhatta katsojaa lisää. Tämä herätti jopa salaliittoteorioita laskelmoidusta stuntista. Tähän en uskalla ottaa kantaa.
  

Kuvataiteen ikään kuin todellista arvoa ei myyntiluvuilla ole ollut tapana mittailla, ja hyvä näin. Perusoletus on, että kuvataide poikkeaa musiikkibisneksen tähtien maailmasta siinä, että kansansuosio kumpuaa enemmänkin taiteen sisäisistä arvoista kuin joukkopsykoosista. Näin varmaan osittain onkin, mutta pelkään pahoin, että kuvataiteenkin maailma on monilta osin yhtä raadollisen pinnallista kuin esimerkiksi Lady Gagan tuottama joukkopsykoosi.

Osin tätä ilmiötä ruokkii kansallinen ajattelu. Suomessa on totuttu puhumaan kultakauden taiteesta, 1890–1910-lukujen mestareista, jolloin kansakuntamme itsenäistyi Venäjästä osin taiteen kautta. Tätä vasten esimerkiksi Edelfeltin suosio on ymmärrettävää, mutta sisältöjen kautta Edelfeltin kansansuosiota on vaikea käsittää. Hän tuskin puhuttelee 2000-luvun nykyihmisen keskeistä tematiikkaa kovinkaan merkittävällä tavalla. Schjerfbeckin laita on tietenkin toisin. Hänen tematiikkansa on helposti tulkittavissa esimerkiksi feministisen viitekehyksen kautta. Hänen tarinansa on muodostunut esimerkilliseksi tarinaksi naisen osasta, naisen uran vaikeudesta, naisen identiteetin etsinnästä, eikä ole lainkaan kaukaa haettua nähdä nykytaiteessa Schjerfbeckiä nykyisten naismaalareiden kanssa samassa jatkumossa – otetaan esimerkeiksi vaikkapa tänä vuonna loistaneet Rauha Mäkilä ja Nanna Susi. Edelfeltiä en kuitenkaan kykene parhaalla tahdollakaan kytkemään mihinkään nykytaiteeseen liittyvään jatkumoon.

Mutta jokin tässä vaivaa. Olisiko kohta aika taas myytin purkuun, niin kuin on totuttu tekemään esimerkiksi moderneille mieskuvanveistäjillemme, joiden herooisuutta on totuttu jopa pilkkaamaan taidehistorialle ominaisen demystifiointiprosessin myötä? Alkaako tämä taiteen kaunis naistarina jähmettyä kliseisiin ja peittyä sekä myytinrakentamiseen että poliittiseen korrektiuteen, niin että sisällöt tuppaavat unohtumaan? Kuinka paljon Schjerfbeckin suosiota selittää se, että hän on huutokauppanoteerauksina mitattuna Suomen selvästikin kallein maalari, ja toisaalta se, että massoilla on taipumus antautua rituaaliselle käyttäytymiselle? Kuinka monelle Schjerfbeckin näyttelyn nähneelle kokemus oli vain suoritus, jonka kautta pääsee osalliseksi jaettuun rituaaliin?

Ei minulla ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin, eikä ole muillakaan, sillä tutkittua empiiristä tietoa ei ole. Sen verran kuitenkin tiedän, että näillä luvuilla ei ole mitään tekemistä suomalaisen taiderakkauden kanssa – niin paljon sitä tulee vuoden mittaan tyhjiä salia museoissakin nähtyä.

Julkaistua 241 & 242 & 243 & 244 & 245: Kadulta galleriaan & Uusitalo hävisi kuin tuhka tuuleen & Tekniikkaa, taidetta vai visuaalista kulttuuria & Keskinkertaisen taiteen erinomaisuudesta & Kolme aitaa on kolme aitaa

Taas on tullut oltua ahkerana. Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa (6/11) minulta oli peräti viisi juttua – tosin kaksi niistä oli vain lyhyitä silmäilyuutisia syntyvistä ja kuolevista gallerioista:

Kadulta galleriaan

Katutaide alkaa olla Suomessa jo täysi-ikäinen astuakseen galleriamaailmaan. Toki meillä on jo aiemminkin nähty gallerioissa graffiti-ilmaisusta ponnistavaa taidetta, mutta nyt asialla ovat omaehtoisesti kadun taiteelliset kasvatit itse.

Helsingin Suvilahteen on tämän vuoden maaliskuussa perustettu Make Your Mark Gallery. Toimintaa pyörittää kaksi jo neljännesvuosisadan työskennellyttä konkaria, Trama ja Umut Kiukas. ”Graffitin kurkoksi” nimetty ja kansainvälisestikin tunnettu Trama (Voima 4/11) piti huhtikuussa jo oman näyttelynkin.

”Keskitymme katutaiteeseen, mutta muukin ilmaisu on meitä kiinnostavaa” sanoo Kiukas. Ja kun haastattelen häntä, onkin seinillä parhaillaan Hannaleena Heiskan ja Rauha Mäkilän näyttely.

”Näyttely vaihtuvat kuukausittain, ja tarkoitus on tuoda Suomeen pari ulkomaalaistakin tekijää vuosittain. Ensi vuonna näyttelyn pitävät ruotsalainen Kaos ja myöhemmin keväällä newyorkilainen pioneeri Ghost, jo vanha äijä.”

Kiukas on varsin optimistinen tulevaisuuden suhteen ja kertoo ostajienkin jo löytäneen gallerian. Toimintaa vahvistaa kauppa, jossa myydään graffititarvikkeita.

Uusitalo hävisi kun tuhka tuuleen

Moni helsinkiläinen taiteenystävä kummasteli syyskauden alussa galleriakierroksen kaventumista, kun Galleria Uusitalo oli yllättäen hävinnyt katukuvasta.

Galleria Uusitalo edusti Helsingin B-sarjan gallerioiden kärkeä – näin ainakin voisi päätellä Helsingin galleriakenttää tutkineen Alina Mänttäri-Butlerin pro gradusta viime vuodelta.

Laman keskellä vuonna 1992 toimintansa Galleria Ullakkona aloittanut Galleria Uusitalo muutti uusiin tiloihinsa Lönnrotinkadulle vuonna 1998. Alkava uusi taantuma taisi nyt kellistää galleristin, joka vuonna 2006 hätkähdytti tuomitsemalla City-lehdessä (6/06) taiteilijavetoisten gallerioiden toiminnan: ”Niiden toiminta vääristää taidekenttää. Taiteen tekeminen on ammatti, eli millä taiteilija sitten elää, jos ei yhtään työtä myydä.”

Galleria Uusitalon paikalla myydään nykyään virolaisia huonekaluja. 

Uusitalon lopettaminen tuli kaikille täytenä yllätyksenä. Valitettavasti näin kävi myös hänen taiteilijoilleen. Haastattelemani taiteilijat haluavat pysyä nimettöminä, mutta he kertovat, ettei mitään yhteydenottoja koskaan tullut. Osa taiteilijoista ihmettelee myynnissä olleiden teosten kohtaloa, osa suree menetettyä vaikkakin jo sovittua näyttelyä.

Tekniikkaa, taidetta vai visuaalista kulttuuria?

Painavat kivet

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 14.10.2011 – 15.1.2011

Taidegrafiikan yksi suurimmista ongelmista on epäilemättä ollut sen ghettoutuminen erityiseksi ”tekniikkalajiksi” verrattuna muihin kuvataiteen tekniikoihin. Tämä vähän koomisiakin piirteitä saanut ongelma on tiedostettu jo ainakin 1970-luvulta asti, jolloin teostensa väriä ja kokoa lisänneet taidegraafikot – muun muassa tässäkin Ateneumin litografianäyttelyssä monumentaaliteoksellaan mukana oleva uranuurtaja Tapani Mikkonen – aloittivat stereotypioiden murtamisyritykset.

Stereotypiat elävät kuitenkin sitkeästi, mikä tuottaa taidegrafiikalle vähän samanlaisen seuraamusilmiön kuin maalaustaiteelle, jota pitää nykyään tehdä videon ja valokuvan kanssa flirttaillen. Muistan hyvin elävästi sen, kun edellisen kerran kävin Tallinnan grafiikkatriennaalissa ja hämmästelin sitä, miten vähän ”varsinaista” taidegrafiikkaa siellä oli tarjolla. Grafiikaksi kun voi nykyään tulkita niin monenlaisia asioita.

Tästä ”taidegrafiikan laajentuneesta kentästä” huolimatta taidegrafiikka tuntuu ainakin osin edelleenkin elävän hiljaisessa umpiossaan ja omien teknisesti määrittyneiden rajojensa sisällä. Otetaan ihan konkreettinen esimerkki. Tuntuu täysin luontevalta, että Ateneumissa järjestetään litografianäyttely, mutta kuvitelkaapa, että museo järjestäisi vaikkapa akryylimaalauksista koostuvan näyttelyn ja että taustamateriaalista saisimme lukea, että ”akryyli valmistetaan polymeroimalla metyylimetakrylaattia (C₅H₈O₂)”.

No, nyt minä luen näyttelyn toisena kuraattorina toimineen Erkki Anttosen – toinen kuraattori on Heikki Malme – tekstistä, että ”arabikumi on kokkareina tai jauheena myytävä, veteen liukeneva kasvikumi, jota saadaan akasiapuusta”.

On pakko tunnustaa, että ajatus pelkistä litografisesti toteutetuista teoksista isossa näyttelyssä tuntui ennakkoon miltei puistattavalta. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ensin pitää tietenkin kerrata tekniikkaa. Litografia on painomenetelmä, jonka synty on varsin käytännönläheinen. Müncheniläinen näytelmäkirjailija Alois Senefelder (1771–1834) halusi löytää huokean tavan painaa omia näytelmiään ja omin keinoin. Lukuisten erilaisten kokeilujen jälkeen hän löysi kalkkikiven. Edelleen Anttosen sanoin: ”Senefelder havaitsi, että sekä vesi että rasva imeytyivät yhtä hyvin kalkkikivilaattaan. Sen sileälle pinnalle saattoi kirjoittaa rasvaa sisältävällä värillä, ja kun kiven pinnan kasteli, vesi imeytyi muihin kuin piirrettyihin pintoihin. Koska vesi ja rasva hylkivät toisiaan, kostutetulle kivelle levitetty rasvainen painoväri tarttui vain piirrettyihin viivoihin. Painettava kuva tai teksti on siis laatan pinnan tasossa. Tästä tulee nimitys laakapaino. Senefelder itse kutsui keksimäänsä painotekniikkaa ”kemialliseksi”. Nimitystä litografia (kreik. lithos = kivi) alettiin käyttää vasta myöhemmin.”

Näyttelyä katsellessa tekniikka unohtui kuitenkin nopeasti. Painavat kivet osoittautui nimittäin miltei lumoavaksi näyttelyksi. Ei siksi, että se olisi niin hyvä taidenäyttely tai että se niin opettavaisesti ja samalla kiinnostavasti kertoisi meille siitä, mitä kaikkea teknistä litografian tekemiseen liittyy ja miten ongelmia kunakin aikana on ratkaistu. Se on toki täynnä hyvää ja kiinnostavaa taidetta, se on huolella laadittu ja taustoitettu ja sen salitekstit ovat napakan ytimekkäinä sekä informatiivisia että sopivan kokoisia.

Henri de Toulouse-Lautrec: Mademoiselle Lender, 1895. 

Mutta ennen kaikkea Painavat kivet on tärkeä ja hieno näyttely laajentaessaan taidegrafiikan maailmaa muuhun aikansa visuaalisen kulttuuriin, johon se on saumattomasti liittynyt. Esimerkkinä tällaisen laajennuksen tarpeellisuudesta on vaikkapa yksi näyttelyssäkin esillä oleva merkittävä taiteen ja muun visuaalisen kulttuurin saumakohta: Henri de Toulouse-Lautrecin (1864–1901) maineikkaat kabareejulisteet, joita olemme tottuneet ihailemaan taideteoksina. Ja onhan meillä kotimainen klassikkokin: ensimmäisen suomalaisen taidelitografian tekijä Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), joka suunnitteli muiden julisteiden lisäksi myös oman klassikkojulisteensa: autoliikkeelle tehty Bil-Bol.

Aivan oma lukunsa tällä saralla on kamariherra Hjalmar Linderin keräämä mittava kokoelma ensimmäisen maailmansodan propagandajulisteita. Tärkeää on juuri se, että kyseessä on isompi kokoelma eikä vain yksittäinen esimerkki. Näin sotaan kantaaottava kuvakieli asettuu vähän laajemminkin mahdollisen analyysin kohteeksi. Mukana niin patriotismia kuin hygienian välttämättömyyttä. Tätä samaa on monin tavoin esillä myös suomalaisissa koulutauluissa, joita näyttelyssä on mukana. 

Georges Dorival: Il faut vaincre la tuberculose comme le plus malfaisant des reptiles, 1918. 

Joku katsoja voi lumoutua vanhoista kartoista, joiden runsas kuvakieli ja osin imaginäärinen sisältö on aika häkellyttävää. Minä uppouduin muistelemaan työskentelyäni 1980-luvulla antikvariaatissa, jolloin muun muassa ”lahdattiin” vanhoja litografioita sisältäviä kuvakirjoja, kuten vaikkapa Finland framstäldt i teckningar (1845), jotta yksittäisiä kuvia voisi myydä kehystettäväksi seinille. Vähän hävettikin moinen brutaalius, joka kuitenkin kertoo omaa kulttuurihistoriallista tarinaansa kuvien käyttötarkoituksen muuttumisesta aikojen saatossa. 

Joan Miró: Ihmisiä puutarhassa, 1951. 

Painavat kivet ei siis ole varsinaisesti taidenäyttely – ja hyvä niin. Itse asiassa minulle kävi pikemminkin niin, että mukana olevat taiteen mestarit – muun muassa Pablo Picasso, Joan Miró ja Henri Matisse – jäivät jopa vähän sivurooliin. Muutenkin Ateneumin taidemuseossa on viime vuosina uskallettu panostaa enemmän kulttuurihistorialliseen suuntaan, jolloin taidekin kontekstualisoituu monipuolisemmin.

Aivan mainio näyttely siis, mutta kyllä museoiden taloudellinen ahdinko alkaa olla jo hälyttävän katastrofaalista. Juuri tällaisesta näyttelystä olisi syytä saada aikaan myös mallikas julkaisu – varsinkin kun materiaali on niin monipuolista ja runsasta ja museolla olisi omastakin takaa asiantuntevia tutkijoita ja kirjoittajia. Rahapula sen tässäkin tapauksessa esti.

Jos haluaa tarkastella litografian nykyistä elämää ja elinvoimaa Suomessa, kannattaa matkustaa myös Hanasaaren ruotsalais-suomalaiseen kulttuurikeskukseen, jossa on 15.1.2012 saakka rinnakkaistapahtumana myöskin Anttosen ja Malmen kuratoima näyttely suomalaisesta nykylitografiasta. Yhteistyössä Pro Litografia ry:n kanssa järjestetyssä näyttelyssä on mukana 16 taiteilijaa. 

Keskinkertaisen taiteen erinomaisuudesta

Ilona Harima

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–19.2.2012

Timo K. Mukka

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–12.2.2012

Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila toi vuonna 2006 museoon tullessaan mukanaan hyvän idean, jota on toteutettu jo siis viiden vuoden ajan. Museossa järjestetään kokoelmanäyttelyn yhteydessä pieniä Fokus-näyttelyitä, joissa syvennytään lähemmin johonkin kokoelmiin liittyvään teokseen, taiteilijaan tai aihepiiriin. Hyvän syyn tällaiseen toimintaan tarjoaa tietenkin tuore lisä kokoelmiin. Nyt tarjolla on peräti kaksi lahjoitusta niihin liittyvine näyttelyineen.

Nuorena kuollut Timo K. Mukka (1944–1973) on kaikkien kulttuurinharrastajien tuntema kirjailija, mutta hänellä oli myös kuvataiteellista koulutusta ja aiheeseen liittyviä ambitioita. Hän viipyi hetken aikaa Suomen Taideakatemian koulussa ollessaan vasta 16-vuotias, mutta surkeat olot ja kirjailijankutsumus veivät voiton. 

Timo K. Mukka: Omakuva, 1971.

Mukka kuitenkin maalasi ja piirsi koko elämänsä ajan, mihin varmaan myös vaikutti kotona asunut ymmärrys – onhan hänen leskensä Tuula Mukka aktiivinen taiteilija edelleenkin.

Mukan perikunta on lahjoittanut Ateneumin taidemuseolle hänen kuvataiteellisen jäämistönsä. Yli sadan taideteoksen kokoelma sisältää lähinnä omakuvia ja kuvia kirjailijan lähipiiristä, muun muassa useita herkkiä tutkielmia vaimosta.

Olisi älyllisesti epärehellistä pitää Mukkaa unohdettuna kuvataiteilijanerona, vaikka hänen huikea kirjallinen uransa sellaiseen houkuttelisikin. Mukan intiimit ja lämminhenkiset teokset saattavat pikemminkin rikastaa – ja ehkä vähän puhdistaakin – kuvaa hänestä kirjailijana ja kulttuurihistoriallisena hahmona. Poikkeuksellinen kirjailijalahjakkuus sai julkisuudessa kuitenkin turhan värittyneen kohumaineen ja seksuaalimystikon leiman – varmaankin osittain tullessaan pohjoisten hullujen maailmasta, jossa tovereina olivat Kalervo Palsa ja Reidar Särestöniemi.

Osa Mukan maalauksista on varsin kömpelöä ja värimaailmaltaan onnahtelevaa jälkeä, mutta varsinkin piirustuksissaan hän tavoittaa hienosti intiimin arjen monine sävyineen.

Onkin kulttuurihistoriallisesti ensiarvoisen tärkeää, että Ateneumin taidemuseo uskaltaa näyttää saleissaan myös vähän keskinkertaisempaa taidetta. Toinen vaihtoehtohan olisi se, että kokoelmasta poimittaisiin tarvittaessa esiin pari parasta teosta, joita näyttämällä pidettäisiin yllä vain mytologiaa. Tällaisesta laajemmasta kokonaisuudesta tulee katsojallekin lämmin olo. Inhimillinen ja tavallinen korostuvat nekin kaikessa tärkeydessään.

***

Melkein samaa voisi sanoa toisesta Fokus-näyttelystä. Ilona Harima (1911–1986) on täysin unohdettu taiteilija, joka piti urallaan vain muutaman yksityisnäyttelyn. Minä en esimerkiksi ollut koskaan törmännyt edes hänen nimeensä.

Harima oli itäisiä vaikutteita imenyt pienten ja herkkien, usein eri tavoin valaistumiskokemusta kuvaavien kuvien tekijä. Hänen buddhalais-hindulainen maailmansa oli ilmeisen eklektinen, kuten myös taiteellisten vaikutteiden kirjo, mutta lopputuloksena syntyneiden pienten maalausten tunnelma on varsin intensiivinen.

Ilona Harima: Kirkastunut, 1939. 

Harimaakaan ei voi hyvällä tahdollakaan pitää erityisen merkittävänä kuvataiteilijana, mutta hänen pieni tuotantonsa valottaa hyvin sitä laajempaa itämaisten vaikutteiden kirjoa, joka suomalaisessa kulttuurissa on eri aikoina ollut toisinaan muodikasta, toisinaan unohdettua, mutta joillain tahoilla kaikkina aikakausina varsin elinvoimaista.

Tätä kaikkea taustoittaa hyvin myös Kuvataiteen keskusarkiston julkaisema pieni kirja, jossa Erkki Anttonen antaa lukuohjeita Hariman esoteeriseen, okkultistiseen, hindulaiseen ja buddhalaiseen kuvakieleen. Maallikkokatsojalle usein ”vain” pelkältä satukuvitukselta näyttävät kuvat saavat näin kunnon taustoituksen, ja kuviin liittyvä, uskontojen lisäksi taas myös laajempi kulttuurihistoriallinen kokonaiskuvio täydentyy mielekkäällä tavalla. Uutuutena on myös se, että kirja on pdf:nä ilmaiseksi tarjolla kaikille kiinnostuneille näyttelyyn liittyvän verkkojulkaisun (www.fng./harima) kautta.

Kolme aitaa on kolme aitaa

Denise Ziegler: Kolme aitaa

Helsingin Konala, Hilapellon puisto

Viime vuoden lokakuussa helsinkiläisessä lähiöpuistossa paljastettiin Denise Zieglerin teos Kolme aitaa (2010). Kyseessä on siinä mielessä poikkeuksellisesti teos, että teoksen sisältö vastaa miltei jäännöksettä nimeään: kyseessä on kolme aitaa, jotka eivät esitä mitään muuta kuin kolmea aitaa.

Jotain aivan erityistä teoksessa silti on. Ziegler on tutkinut erilaisia aitoja ja niiden asettumista kaupunkirakenteeseen, niiden funktioita ja ulkoista olemusta. Hän on valinnut teokseensa kolme erilaista aitaa – Kallion kirjaston edustalta ”vanhanaikainen” kivistä ja ketjusta koostuva aita, vähäeleinen funkisaita Töölön Topeliuksenkadulta sekä Meilahden sairaalan 1960-luvun aita, jossa on myös ajalleen tyypillistä teräsverkkoa – ja siirtänyt ne eräänlaisina replicoina aivan uudenlaisen paikkaan. Voisi siis jopa sanoa, että tietyssä mielessä Kolme aitaa on ankaraa näköistaidetta. 

Tämän vuoden helmikuussa Ympäristötaiteen säätiö nimesi Kolme aitaa Vuoden ympäristötaideteokseksi. Aidanpätkät olivat näin muuttuneet jopa veistotaiteeksi: ”Ilmaisultaan yksinkertaiset, keskenään erilaiset aidat eivät dominoi tilaa, ne voi myös kokea erikseen veistoksellisina elementteinä.” Oleellisempaa kuitenkin oli epäilemättä se, miten ne ”vapaasti tilassa, ilman aidalle kuuluvaa rajaamisen tai estämisen tehtävää myös herättävät kysymyksiä”.

Vailla erityistä symbolisisältöä Zieglerin teos herättääkin yllättävän monenlaisia kysymyksiä: miltä aita näyttää missäkin ympäristössä, miltä aita näyttää ikään kuin sellaisenaan, miten aita synnyttää paikan hengen ja voiko se sen ylipäänsä tehdä, mikä on aidan paikka eli miltä aita näyttää ”väärässä” ympäristössä? 

Mitä kaikkea vaatimaton aidanpätkä voikaan laukaista! Retkikumppanini ryhtyi muistelemaan lapsuuttaan ja yksinäistä keinumista ja tasapainottelua Kallion kirjaston edustan aidan ketjulla ja minä ryhdyin heti kuvittelemaan sitä konalalaislasta, joka aikuisena muuttaa Kallioon ja tunnistaa yllättäen lapsuutensa lähiön pulkkamäen huippua koristaneen aidan keskellä kantakaupunkia. Näin varsin yksinkertainen teos kykenee hauskalla tavalla sitomaan kaupungin henkisen ilmapiirin säikeitä tiiviimmäksi.

Ja mitä minulle tapahtui? Teos muuttui jopa toiminnalliseksi, koska lähdin välittömästi retkelle Töölöön ja Kallioon tutkimaan alkuperäisiä aitoja. Ja arvatkaapa, tulenko tarkastelemaan Helsinkiä vähintäänkin seuraavat pari viikkoa aivan uudella virityksellä. Missä minkäkinlaisia aitoja oikein onkaan? Ja mitä kaikkea ne voivat kertoa?

Näyttelykuvia 520: Hauska retki Suvilahteen

Eilen kävin Suvilahdessa tutustumassa minulle aivan uuteen galleriaan, joka aloitti toimintansa tämän vuoden maaliskuussa. Kyseessä on Make Your Mark Gallery (Kaasutehtaankatu 1, rakennus 6), kahden katutaidekonkarin perustama ja kuratoima galleria, joka keskittyy lähinnä katutaiteeseen, mutta nyt tarjolla oli Hannaleena Heiskan (s. 1973) ja Rauha Mäkilän (s. 1980) Work in Progress (Mr. Ward Forever) (5.–27.11.). Projektin kohteena on siis vähän taiteilijanakin ja valokuvaajana tunnettu valokuvamalli Tony Ward (s. 1963), joka muun muassa seurusteli aikoinaan Madonnan kanssa.

Näyttelyssä on sekä Anna Keski-Kohtamäen (s. ?)) dokumentaatiota kumppanusten kolmen päivän aiheeseen liittyvästä maalausperformanssista vuodelta 2008 että uudempaa Jussi Häyhän (s. ?) performatiivista kuvaelmamateriaalia sekä pari isompaa sekatekniikkaduunia:

 
Näyttely ei ikään kuin varsinaisena taidenäyttelynä ole ehkä kovinkaan kummoinen, mutta tässä kontekstissa se toimii vallan mainiosti – eikä se oikein olekaan elitistisemmän taidemaailman juttu, ja tuskin kumppanit sitä Kalhama & Piipolle tarjoaisivatkaan ja tuskin ne sitä huolisikaan. Katutaiteeseen erikoistuneessa galleriassa fiilis on ihan toinen. Hommassa on hyväntuulisen irrottelun makua ja camphuumoria, sellaista rosoa ja huolettomuutta, joka tempaa katsojankin mukaan. Minulla oli varmaan taiteilijoidenkin mielestä oikea tulkintakehikko käytössäni, kun rupesin muistelemaan opiskeluaikaista ystävääni, älykköä jolla oli Anne Pohtamo -leikekirja, jota hän ylpeänä esitteli. Ja oli minullakin aikoinani Juhani Palmu (s. 1944) -lööppikokoelma.