Jukaistua 739 & Näyttelykuvia 1022 & Luettua 135: "Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) tuoreen näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös Parvs Publishingin julkaisema kirja My Way & The Highway hänen uudemmasta tuotannostaan. Siinä on Altti Kuusamon hienostunut ja paneutunut laaja essee Weckmanin tuotannosta ja Weckmanin ytä pohtivat jälkisanat omasta tuotannostaan. Minun osuuteni jäi vähän taustoittavamaksi ja jutustelevammaksi vietteyämme hauskan kolmituntisen hänen kanssaan kotonani ja nauha pyörien: 

"Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckman muistelee hieman haikeana aikoja, jolloin verbi ”olla” oli vielä kunniassaan. Sen sijaan, että teos nykyään useimmiten ”käsittelee” jotain, ennen se vain ”oli” jotain. Käsitteleminen antaa vapauden tehdä mitä tahansa, koska se tarjoaa vastaansanomattoman valekaavun, tilaisuuden tarvittaessa puhua joko postmodernista tai dekonstruktiosta – puhumattakaan ironiasta. Tosin ei ironiakaan ole Weckmanille aivan vieras laji.

Mietin tätä seikkaa jo silloin, kun Weckman piti Galleria Heinossa vuonna 2011 ikään kuin retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli vain uusia töitä. Esillä oli pelkästään muistikuvina toteutettuja versiota vanhoista töistä. Yhtenä tavoitteena hänellä oli ”jonkinlainen näkymätön kokonaisuus, ikään kuin totuus”. 

Atropos, 2015.

Koin Weckmanin jääneen tohtoroitumisensa jälkeen teoreettisen ajattelunsa vangiksi. Näin taidemaailma toimii: se haluaa lineaarisia tarinoita, joissa on taitekohtansa, ja usein se haluaa nähdä taiteilijan ”syventävän” teemojansa tai olevan ”uskollinen” niille. Jos taiteilija muuttui, sitä syytä tarkastella hänen ”kehittymisensä” kautta. Weckman ei ole toiminut koskaan rauhallisen evoluution edustajana vaan pikemminkin kuin mutaatiomaisena muutosvoimana, eikä vuoden 2011 retrospektiiviäkään ole ehkä syytä tarkastella varsinaisesti endogeenisten kehityskulkujen, siis kuin sisäsyntyisten ja taiteilijalle taiteilijuudessaan ”luonnollisiksi” koettujen kehityskulkujen kautta. Hän itse on todennut (Seitsemän maalauksen katsominen, 2005): ”Oma työni maalauksen ja kuvien suhteen on ollut kulkemista edestakaisin empimisen ja paluun välillä.” 

Keskusteltuani hänen kanssaan hän halusi kuitenkin korostaa haluaan kuulua johonkin yhteisöön, olla osana jotain – tähän vaikuttaa epäilemättä myös yli 20-vuotinen toiminta taideopettajana. Hän itse korosti sitä, hänen taidehistoriallinen tietoisuutensa alkoi varsinaisesti kehittyä siitä, mitä hän puhui oppilaille heidän keskeneräisten teostensa äärellä. Siitä miten hän joutui kesken prosessin miettimään sitä, mitä taide on ollut. 

Muistan kuinka innostunut olin vuoden 2011 näyttelystä ja toin sen myös esiin siitä kirjoittamassani lyhyessä kritiikissä (Kauppalehti 10.10.2011). Minäkin olin jo tuolloin Weckmanista kehittyneen tarinan vanki, koska tohtoroituminen vuonna 2005 antoi hänen teoksilleen uuden kontekstin, missä niihin piti selvästikin suhtautua taiteilijan statuksen muutoksen myötä ikään kuin vakavammin – niiden mahdollinen teoreettisuus tunnistaen. Kirjoitin tuolloin lauseen, jota en enää allekirjoita: ”Tohtorintutkinnon teoreettinen rimpuilu, joka varsinkin Weckmanin osalta tuntui erityisen raskaalta, tuotti usein maalauksia, joiden piti lähinnä todistaa jotain.” Jälkikäteen voisin ajatella pikemminkin, että hänellä oli vapaus ja tekosyy pohdiskella sitä kaikkea, mitä maalaus voi olla.

Uskoin, että Weckman oli hakenut erilaista totuutta kuin minä tuolloin löysin: ”Yhden totuuden Weckmanin soisi ainakin tajuavan. Hänen uudet maalauksensa osoittavat nimittäin sellaista rentoutta ja vapautuneisuutta, mitä en muista häneltä 2000-luvulla nähneeni.” Luokittelin ne jopa uudenlaisen, retrospektiivisestä luonteesta huolimatta tekijyyden hylkäävän ajattelun piikkiin todetessani: ”Nyt ne onneksi todistavat lähinnä omasta maalauksellisesta olemisestaan.” Ajattelin tuolloin varmaankin surrealistien suosiossa ollutta automaattikirjoitusta: onhan surrealismi se ainoa ismi, johon Weckman on yhdistetty – joskus nuoruudessaan. Jos ei sitten oteta huomioon Henry Wuorila-Stenbergin (Hämärän näkijä, 2013) tokaisua siitä, miten tuhoisaa Weckmanille oli siirtyä postmodernistiksi. Luulen, että Wuorila-Stenberg teki saman virhetulkinnan kuin minä. 

Näytös, 2015.

Suhteessa ismeihin Weckmanin ura ei noudattele kuitenkaan mitään totuttua kaarta. Opiskeltuaan vuoden Vapaassa Taidekoulussa ja valmistuttuaan sitten Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1973 hän itse asiassa katkaisi hyvin alkaneen uransa vuosiksi. Hän piti varhain kaksi näyttelyä: Strindbergillä vuonna 1969 ja Taidegraafikoilla vuonna 1970 – mikä oli tuohon aikaan vielä opiskelijalle vähän sopimatontakin. Vapaassa hän vain piirsi mallia, vaikka muisteleekin lämmöllä sen harrasta ilmapiiriä ja ”herrasmiestaiteilija” Kauko Hämäläistä (1928–86). Suomen Taideakatemian kouluun hän pääsi pelkillä piirustuksilla. Maalausta opettivat Eva Cederström (1909–1995) ja Anita Snellman (1924–2006), mutta eivät he hänestä taidemaalaria tehneet. Varhainen tukija oli taidegraafikko Simo Hannula (s. 1932), joka potki Weckmania alkavalla uralla eteenpäin. Yhtenä esikuvanaan hän muistelee nykyisen taidemaailman jo miltei kokonaan unohtanutta surrealisti Max Salmea (1931–1995). 

Weckman ei koulun jälkeen kuitenkaan astunut mihinkään taidemaailmaan: ”Olin käynyt taidekoulun, mutta olin taiteilijan uran kannalta täysin umpikujassa.” Hän alkoi sen sijaan elää ”hippikauttaan”, oli perustamassa legendaarisia Oraansuojelijoita ja Kasvista, teki horoskooppejakin. Leipänsä hän tienasi sairaalan apumiehenä, lääkintävahtimestarina ja lopulta Siuntion kylpylän vastaanottopäällikkönä. Ehtipä Weckman vuorotella ambulansissakin Taavi Kassilan toimiessa kuskina.

Puhe, 2015.

Paluu kuvataiteeseen tapahtui kirjoittamisen kautta. Söderström julkaisi hänen runokokoelmansa Du, stanna här vuonna 1978. Kirjoitusprosessin myötä hän oli myös ryhtynyt piirtämään ja piti ensimmäisen näyttelynsä kahdeksaan vuoteen Taidegraafikoilla samana vuonna. Hän osallistui myös vuoden 1978 Nuorten näyttelyyn ja sai heti Suomen Taideyhdistyksen jakaman arvostetun dukaattipalkinnon. Näin hän tuli uudestaan taidemaailmaan kuin puskista.

Oletan – ja niin hän itsekin olettaa – että poissaolo poliittisesti kuohuvasta 1970-luvun taidemaailmasta tuotti muun muassa sen, että hänet valittiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi vuonna 1984 – samana vuonna hänet valittiin myös ensimmäistä kertaa valtion taideteostoimikunnan jäseneksi. Hän ei ollut ryvettynyt niissä taistoissa, joissa ei toisinaan vuosiin herunut minkäänlaista anteeksiantoa ja joista nykypolvet tietävät aivan liian vähän. Oleellista on varmaan myös se, että oli saanut pysytellä erillään myös tyylillisistä taistoista. Häntä ei ollut lokeroitu, joten se tietty vapaus, mitä hän on saanut ja kyennyt harrastamaan koko uransa ajan, alkoi jo tuolloin. Ainoa lokerointi, joka tapahtui jossain vaiheessa 1990-lukua oli se vaihe, jolloin vanheneva miestaiteilija oli se taidemaailman epäkiinnostavin tekijä, mutta tästäkin varmaankin aktiivinen nuorten kanssa opettajana toimiminen on ollut yksi pelastuksista. Weckman kertoo kokeneensa hetkellisesti sen vaikean vaiheen, mutta ei niin voimakkaasti, että olisi edes ollut vaarassa katkeroitua, niin kuin joillekin taiteilijoille on valitettavasti käynyt. Nyt kun hän on jättänyt kaiken opetus- ja järjestötoiminnan, hän on jälleen saavuttanut sellaisen vapauden, jota tuskin kukaan voi enää riistää: ”Minä olen nyt vaaraton”, hän toteaa itse. 

Vanhat kuilut on muutenkin hänen mukaansa ylitetty. Vanhemmat taiteilijat ovat alkaneet kiinnostaa, eikä Pierre Bourdieun aikoinaan esittämä taistelu kentän hallinnasta ole välttämättä enää täysin kurantti ismien poistuttua ja nykytaiteeksi nimetyn taiteen tyylillistyttyä vain hiipuvaksi ismiksi. Kenttä on vapaampi ja uutta nykytaidetta ei ehkä tule taiteen sulautuessa sosiologian ja filosofian lisäksi uudella tavalla omaan historiaansa. 

Olen itsekin toiminut 1980-luvulta opettajana, tutorina ja lopputöiden tarkastajana ja käytän usein varsin käytännöllisiä esimerkkejä nimiä mainiten. Niinpä ajattelin tehdä sen nyt kirjoittajanakin. Olin viime vuonna Lahden taideinstituutissa tutoroimassa ja otin erään ristikkomaalarin – grid, josta Altti Kuusamokin Weckmaniin liittyen kirjoittaa – kanssa puheeksi sen, miten hänen työnsä toivat mieleeni jotkut Weckmanin varhaisemmat ristikot ja niiden metamorfoosit. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan Weckmanista, mutta seuraavana aamuna tupakkapaikalla hän kertoi innostuneena googlettaneensa Weckmania yöllä ja löytäneensä uutta innoitusta ja kokeiltavaa materiaalia omaan työhönsä. 

Näin Weckman on tietämättäänkin osa laajempaa yhteisöä.

***

Sitä paitsi näyttely oli hieno. Vielä pakottomampi kuin edellinen, samalla kuitenkin itsetietoinen ja haastava. Kyllä Weckman on vielä vähän vaarallinen.

Julkaistua 132 & 133: Keskiluokkaisen elitismin pelimerkkejä & Suomalaista fantasiaa

Tänään ilmestyi Ilkassa kritiikkini EMMA:n Joan Miró-näyttelystä. Mukana oli myös pieni kainalojuttu näyttelyn yhteyteen tehdystä kokoelmasta suomalaista Miró-henkistä taidetta. Aika rankka juttu siitä tuli. Vanha taiteilijaäitinikin sanoi siitä aamulla soitettuaan, että "pitääkö sinun aina olla niin ilkeä". Minä vastasin, että "pitää". Korostettakoon kuitenkin, etten minä tällaisten juttujen kirjoittamisesta erityisesti nauti, mutta katson kuitenkin kritiikin velvollisuudeksi olla tarvittaessa instituutioiden suhteen erityisen valppaana. Museot kun tekevät ikään kuin by definition aina hyvää työtä, eivätkä ihmiset aina oikein tajua, että sielläkin on taustalla virheitä tekeviä, inhimillisillä heikkouksilla varustettuja ihmisiä eikä mitään taidehistoriarobotteja. 
On ehkä myös todettava, että omasta mielestäni tämä on tärkein kirjoittamani kritiikki pitkään aikaan – ainakin tämän vuoden osalta. 

Keskiluokkaisen elitismin pelimerkkejä

Surrealismin suuren mestarin näyttely ei tule nousemaan kovinkaan merkittäväksi osaksi suomalaisen taide-elämän historiaa.

Katalonialaisen surrealismin mestarin Joan Mirón (1893–1983) näyttelyn Suomeen tuomisen tulisi olla ns. kulttuuriteko. Vaan eipä ole tästä näyttelystä sellaiseksi. Monipuolisena taiteilijana – maalarina, graafikkona, veistäjänä ja keraamikkona – tunnettu Miró oli joka suuntaan kurkottavan luovuutensa lisäksi ryöppyävän tuottelias, jota taidettiin vanhoilla päivillä viedä vähän kuin pässiä narusta. Hänen loppupään tuotannossaan on auttamaton tehtailun maku, mitä ei lainkaan vähennä se tosiseikka, että hän on muun muassa Salvador Dalín (1904–1989) ohella yksi maailman väärennetyimmistä taiteilijoista. Väärennösten lisäksi mukana on graafisten vedosten sarjojen koolla ja erilaisilla signeeraustavoilla pelaamisen tuottama harmaa alue, minkä takia paremmat huutokauppakamarit ovatkin nykyään erityisen varovaisia sen suhteen, mitä ne näiltä taiteilijoilta ylipäänsä ottavat kaupattavaksi.

En toki yritä langettaa Espoon näyttelyn ylle mitään epäilyksen varjoa, ja toivottavaa jättääkin nyt näyttelyn taiteellinen laatu, vaikka ei kai Espoolla olisi resursseja kunnon Miró-näyttelyyn ollutkaan. Varsinaisen tutkitun tai joitain uusia näkökulmia tuovan tai edes joiltain osin kattavan näyttelyn sijaan tämä näyttely on hutiloidusti koottu. Fundació Pilar i Joan Miró a Mallorcalta on saatu mukaan joukko hienoja maalauksia, ja sitten on haalittu ne Mirót, joita lähietäisyydeltä on löytynyt. Lopun eli näyttelyn jättiosan – yli 70 teosta – muodostaa pariisilaiselle Galerie Lelongille kuuluva myyntikokoelma Miróta. Sitä tuntuu piisaavan aivan loputtomasti, vaikka Mirón kuolemasta onkin jo kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta.

On näyttely siis siinä mielessä kattava, että se kertoo ennen kaikkea siitä, mitä tuotteliaalle mestarille voi pitkän uran myötä käydä. Se kertoo lähinnä siitä, miltä Miró näyttää nykyaikaisten taiteen kaupparatsujen silmin. Miró oli tunnettu maksiimistaan, jonka mukaan ”taide on ihmisistä ja ihmisille”, ja siksi onkin traagista tai vähintäänkin tragikoomista, että juuri hänen taiteensa muuntui hengeltään keskiluokkaisen elitismin pelimerkeiksi. Sellaisia tämä näyttely on täynnä. 

 Querelle d'amoureaux I, litografia, 1981. Tällaisia 1980-luvun alun Mirón litografioita on Suomessakin vähän väliä taulukauppojen ikkunoissa.

Surullista on myös se, että meneehän tällainenkin näyttely tavallaan ihan täydestä. Ihmiset tulevat kansoittamaan sen, ja Miróta tullaan rakastamaan Suomessa vielä entistä enemmän. Ja onhan näyttelyssä toki useita hienojakin teoksia. Tuli vain sellainen haikea olo, että ihmiset olisivat oikeasti ansainneet vielä paljon enemmän. Vaikkapa juuri sen yhden näyttelyn, jonka voi muistaa koko loppuelämänsä. Tämä näyttely ei ole lähelläkään sellaista.

Suomalaista fantasiaa

Espoon Miró-näyttelyn yhteydessä on sangen oivaltava pieni kokoelma suomalaisten Mirón henkisten oppipoikien tai hengenheimolaisten teoksia, jotka valottavat hyvin Mirón ja myös surrealismin monipuolista vaikutusta Suomen taiteeseen. Mukana on seitsemän taiteilijaa: Ole Kandelin (1920–1947), Ernst Mether-Borgström (1917–1966), Rolf Sandqvist (1919–1994), Max Salmi (1931–1995), Kauko Lehtinen (s. 1925), Antti Vuori (s. 1935) ja Kari Huhtamo (s. 1943) – kukin muutamalla teoksella. Olisi oikeastaan ollut hauska nähdä tästä alueesta vähän tutkitumpikin kokonaisuus. Ei näyttelyluettelossa ole esimerkiksi mitään muuta kuin lyhykäinen esseentynkä Mirón vaikutuksesta Kandelinin tuotantoon. Nythän olisi ollut tilaisuus vaikka haastatella Lehtistä, Vuorta ja Huhtamoa.

Kaikessa pienuudessaankin tällainen sivunäyttely on mainio idea, koska silloin katsoja voi ihan konkreettisesti nähdä sen, millä tavalla vaikutteet ympäri maailmaa liikkuvat. Tällainen näyttely on myös oiva tilaisuus tuoda esiin jo vähän unohdettujakin hahmoja – kuten vaikkapa Rolf Sandqvist, joiden työt näyttelyssä olivat suorastaan riemukkaita.

Näyttelykuvia 40 & 41 & 42: Siellä sun täällä

Keskiviikkona 28.4. jaettiin Ravintola Lasipalatsin Palmuhuoneessa Kritiikin Kannukset runoilija Timo Harjulle. Sympattisen tuntuinen kaveri ja ainakin näytteen perustella palkintonsa väärti. Olin paikalla "viran puolesta" Kritiikin Uutisten toimittajana. Olen käynyt paikassa pari kertaa aiemminkin, mutta en ole koskaan jostain syystä osannut kiinnittää huomiota taiteeseen. Nyt huomasin aika kookkaan 1950-luvun Le Corbusierin (1887–1965):

Sitten innostuinkin katsastamaan kaikki ravintolan teokset. Joukossa oli muun muassa ihan sympaattinen Jaakko Somersalo (s. 1916–1966) ja pari Max Salmea (1931–1995). Kun kysyin teosten alkuperää hovimestarilta, hän kertoi niiden kuuluvan yhdelle omistajista, Heimo Keskiselle. Mukava pikku kokelma, joka sopii funkisravintolaan oikein hienosti. Muistakaa siis aina ravintolassakin katsella ympärillenne.

***

Helsingin tuoreimman gallerian, Showroom Helsingin avaaminen uutisoitiin kaiketikin vähän väärin. Kyseessä ei ole kuvataiteilija Jani Leinosen (s. 1978) perustama uusi galleria vaan Tuomas Zetterbergin perustama galleria, joka edustaa muun muassa Jani Leinosta. Se muu on sitten kuvataiteilija Jiri Geller (s. 1970). Hän on siis vaihtanut tallia Gallery Kalhama & Piippo Contemporarysta. Showroom Helsingissä tullaan näiden kahden lisäksi näkemään myös muiden "yhteistyötaiteilijoiden" – kuten Zetterberg minulle sanoi – näyttelyitä. Seuraavana (7.5.–6.6.) ovat vuorossa karkkivärisellä Ylisöpö!-näyttelyllään Riikka Hyvönen (s. 1982) ja Rakel Liekki (s. 1979). Nyt (16.4.–2.5.) seinillä on Jani Leinosen Tony the Tiger – jos ei joku vielä hänen pop-pakettejaan ole nähnyt.     

Taantuma ei tunnetusti ole taiteen ystävä, mutta ainakin Zetterberg vaikutti optimistiselta – uutta nuorempaa ja aidosti taidetta harrastavaa keräilijäkuntaa kuulemma riittää. Toisena galleristina toimii kuraattoriaktivistina tunnettu Aura Seikkula:

Hieman vierastan showroomin omaa statementtia: "Art for all is a compromise. Cold and absent. Not all of us are interested in art. In fact, only a few of us are. We want to be faithful to these few." On siinä sellaista elitististä hybristä, että kavahdan. Mutta katsotaan nyt sitten.

***

Aika usein isompi näyttely kannattaa katsoa useampaankin kertaan, jos vain on mahdollista. Niinpä kävin katsomassa Helsingin taidemuseon Georg Baselitzin (s. 1938) uudestaan. Suurin syy tähän oli se, että ensimmäisellä kerralla vain vilkaisin näyttelyn yhteydessä esitettävää Heinz Peter Schwerfelin (s. 1952) 52-minuuttista fimiä Baselitz (2004), vaikka se näyttikin sangen intensiiviseltä. Oli jo kiire jonnekin pois. Niinpä varauduinkin nyt katsomaan sen kokonaan. Ja hieno se olikin. Oli myös hauska nähdä, että vieressäni istui keski-ikäinen nainen, joka myös hänkin katsoi filmin kokonaan. Harva nimittäin tajuaa, kuinka vähän näitä oheisjuttuja ihan oikeasti katsotaan, jos ne vaativat vähänkin enemmän aikaa. Kun arvioin, että meitä tulee kolmen ja puolen kuukauden aikana olemaan ehkä 27, saatan jo olla optimistinen. Ja tämä on siis ihan oikeasti totta.

Filmi oli niin tiukkaa ja intensiivistä asiaa merkittävän maalarin työskentelyn perusteista, että painostin erästä maalariystäväänikin menemään museoon varta vasten vain sen takia, vaikka hän ei edes arvosta Baselitzia kovin kummoisena maalarina. Ja hän lupasi. Aion vielä tentatakin hänet.