Julkaistua 836: Pieniä merkkejä Punavuoressa

Männä viikolla ilmestyi Juha Ilosen toimittama kirja Kaupungin piirteet (Pro Helsingfors 2017). Kirjoitin tilattuna siihen pienen jutun rakastamastani Punavuoresta.

Pieniä merkkejä Punavuoressa

Kävelen miltei päivittäin Sinebrychoffin puiston ohi. Pysähdyn silloin tällöin oluttehtaan punatiilisen aidan vieressä ja mietin isoisääni, jota en koskaan tavannut. Hän kuoli setäni Aatoksen kanssa Helsingin pommituksissa. Aidassa on lohkeamia, ja tiedän niiden syntyneen pommien sirpaleista. Viereisen Hietalahdentorin kupeessa sijaitsevan entisen teknillisen korkeakoulun kivijalassa on samanlaisia vammoja. Muistan usein sen, kun rakennuksen nurkalla tapaamani vanha antikvaarinen kirjakauppias kertoi minulle tavanneensa pommituksissa kuolleen ystävänsä – Aatos-setäni – viimeistä kertaa juuri samalla kohdalla.

***

Kävelen pitkin poikin Punavuorta ja katselen talojen seiniä. Katselen talojen rappauspintoja ja olen ylpeä osatessani sanoja, joita moni ystäväni ei osaa: ’terastirappaus’, ’slammaus’, ’rossaus’, ’rokotus’… Muistan edesmennyttä rappariystävääni Hanskia, jonka kanssa rööperiläisessä baaripöydässä asiasta useasti keskustelin.

Omistan tämän juttuni edesmenneelle ystävälleni Hanskille.

***

  

Kävelen Fredrikinkatua ja muistan miltei aina katsoa rappusia, joissa lukee haalistuneella sinisellä pohjalla KOP. Mielessäni soi Rauno Lehtisen orkesteri: ”Siellä aina ystävä.” Joskus  häpeän nostalgian mukanaan tuomaa sentimentaalisuutta, useimmiten kuitenkin hymyilen.

Kuva: Juha Ilonen.

***

Olen taidekriitikko ammatiltani ja aina nähdessäni Telakanpuistossa Matti Hauptin veistoksen Kohottava voima (1962) muistan halveksia sitä surkeana Rodin-kopiona. Vuosien mittaan olen kuitenkin oppinut omituisella tavalla rakastamaan sitäkin. Se on antanut paikalle nimen ja hengen: olen juonut ’Moukaripörssissä’ Kivi-Penan kanssa Kossua pullon suusta ja taivastellut maailman menoa.

***

Rakastan Punavuorta. Se on minulle täynnä pieniä merkkejä, signaaleja jotka laukaisevat lukemattomia mielleyhtymiä ja muistoja ja jotka antavat paikoille merkityksiä – toisinaan yhteisiä ja jaettuja, toisinaan idiosynkraattisia ja vain minulle tärkeitä. Niitäkin voin kuitenkin jakaa ja yrittää tehdä niistä yhteisiä.

Julkaistua 760 & Näyttelykuvia 1032: Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (14/16) ilmestyi juttuni Ateneumin taidemuseon näyttelystä Auguste Rodin (5.2.–8.5.). Alkuperäinen otsikkoni oli 'Intohimoa, vaistoa ja halua', mutta printtiin se muuttui muotoon 'Kuvanveiston intohimoinen uudistaja' ja netissä se oli 'Kuvanveiston mestarin eroottisia töitä pidettiin uskaliaina'. Keksi nyt tässä sitten otsikoita. Tässä kummiskin juttu:

Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Ateneumin taidemuseossa esiteltiin ranskalaisen kuvanveistäjä Auguste Rodinin (1840–1917) tuotantoa kattavammin viimeksi vuonna 1965. On siis jo aika, sillä useammatkin sukupolvet ansaitsisivat Rodininsa luonnossa. Uskallan nimittäin väittää, että yksikään kuvanveistäjä ei ole jättänyt 1900-luvun kuvanveistoon niin suurta jälkeä kuin juuri Rodin – ja tämä näkyy suomalaisessakin veistotaiteessa monin tavoin. 

Auguste Rodin: Suudelma (1882–1898) Musee Rodin. Kuva: Christian Baraja.

Rodin on sekä linkki veistotaiteen menneisyyteen että monien uusien lähestymistapojen pioneeri. Renessanssin mestari Michelangelo (1475–1564) oli hänelle aikoinaan tärkeä, mutta vastaavasti Rodinin vaikutus myöhempiin polviin on mittaamaton. Ilman Rodinin ikonista Ajattelijaa (1881–82) emme varmaankaan voisi katsoa läheskään samanlaista tulkintaa Aleksis Kivestä Helsingin Rautatientorilla kuin nyt voimme. Wäinö Aaltonen (1894–1966) tunsi Rodininsa, ja hänen Aleksis Kivensä (1939) asettuu näin maailmankirjallisuuden seuraan – Rodinin ajatuksellisina malleina toimivat nimittäin Dante, Hugo ja Baudelaire, kolme runoilijaa joita Rodin luki jatkuvasti. Tämä Ateneumin näyttelyssäkin on nyt osoitettu ovelasti sijoittamalla Ajattelija kolmannen kerroksen ikkunaa vasten niin, että katsoja voi helposti siirtää katseensa torille ja miettiä kuvanveiston perusasioita.

Wäinö Aaltonen (1894–1966), Aleksis Kivi, 1939. Kuva: Heikki Kastemaa.

Mainittakoon nyt vielä painokkaasti, että mistään kopioinnista ei tässä tapauksessa ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että Rodin antoi tilaa ihmisruumiin ilmaisullisille ulottuvuuksille ja veistotaiteen mahdollisuuksiin siinä, missä aikaisempi kuvanveisto oli paneutunut pikemminkin mahtipontisuudessaan erilaisiin vallan attribuutteihin – esimerkiksi hallitsija hevosen selässä – ja usein varsin jäykkään esittävyyteen. Tämän Aaltonenkin häneltä oppi. 

Auguste Rodin: Ajattelija, suuri versio (1903), Sveriges Nationalmuseum.
Kuva: Linn Ahlgren.

Rodinin varsinainen teema oli lopulta ehkä itse veistotaide. Ja myös se mitä kaikkea yleistä voi veistoksellisesti ilmaista pelkän näköisyyden lisäksi: intohimoa, vaistoa, halua, tuskaa, rakkautta… 

Siitä että aiheena oli itse veistäminen todisteena on muun muassa se, miten viimeistelty ja täydellinen jälki – kuten Michelangelon Davidissa (1501–04) ja täydellisessä ihmisruumiissa – ei ollut selvästikään hänen tavoitteensa. Rodin oli ensimmäisiä kuvanveistäjiä, joka antoi myös sattumalle ja itse työprosessille oman merkityksensä. Hänen teoksissaan saattaa näkyä saumoja, valujälkiä ja epäonnistumisia, joita hän osasi käyttää hyväkseen sekä liittää osaksi teoksen sanomaa ja sisältöä. Elämäkin on toisinaan rujoa ja katkonaista. Tätä samaa on 1900-luvun kuvanveisto tehnyt loputtomasti.

Rodinin valitsema tie ei ollut helppo. Vaikka hän onkin nykyään poikkeuksetta kaikkien tunnistama mestari, ei hän esimerkiksi kolmella yrittämällä päässyt sisään Ranskan taideakatemian kuvanveistoluokalle vaan toimi pitkään kuvanveistäjien apulaisena ja koristeveistäjänä. Hänen eroottisia veistoksiaan pidettiin myöhemmin liian uskaliaina. Ehkä kukaan ei aiemmin ollut saanut vartaloita puhumaan niin voimakkaasti. 

Onneksi Rodin kesti vastoinkäymisensä. Ilman Ajattelijaa, Suudelmaa (n. 1882) ja Danaidia (1889) käsityksemme veistoksen ja vartalon voimasta olisi tarvinnut lukuisia ylimääräisiä kehitysvaiheita.

***

Hilda Flodin: Ajattelija (1900), Antellin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. 

3200 merkkiä on useimmiten turhauttavan lyhyt. Niin nytkin. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä näyttelyssä mukana olleista suomalaisista Rodinin oppilaista: Hilda Flodinista (1877–1958) ja Sigrid af Forsellesista (1860–1935). Flodin on kiinnostava tapaus ja tuore edelleenkin, mutta olisin harmitellut sitä, miten vähän Rodinin vaikutus af Forsellesissa näkyi – ei juurikaan lihaa ja intohimoa. Lähinnä kuivakkaa taidehistoriallisuutta.

Sigrid af Forselles: Nuoruus (1880-luku). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Ennen kaikkea olisin halunnut jatkaa teemasta 'Rodinin vaikutus suomalaiseen kuvanveistoon. Luettelossa ollut Liisa Lindgrenin artikkeli jätti tässä suhteessa vähän toivomisen varaa.

Olisin halunnut nostaa jutussani esiin myös Matti Hauptin (1912–1999), jonka veistos Kohottava voima (1962) Helsingin Telakanpuistikossa...

 Kuva: Heikki Kastemaa.

... on silkkaa Rodinia:

Auguste Rodin: Varjo (1880–1964) Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Kun Helsingin Sanomien kriitikko Olli Valkonen nosti esiin sen miten Haupt on plagioinut Rodinia, sai hän kenkää lehdestä. Eljas Erkko kuulemma kuului samaan rappariloosiin Hauptin kanssa. Suomen arvostelijain liitto nosti mekkalan, ja Hesari pantiin kuvataidekritiikkiboikottiin yli vuodeksi. Tästä aiheesta voisi joku nuorempi koota faktat, tehdä vähän haastattelutyötä ja hauskan artikkelin vaikka Kritiikin Uutisiin. Vihjettä saa levittää.

Julkaistua 325 & Julkista taidetta 61: Silmät auki kaupungilla!

Ennen Tallinnaan lähtöäni kirjoitin joskus kesäkuussa vielä tilauksesta Kauppalehteen vähän sellaisen kevyen kesäjutun Helsingin julkisista veistoksista. Kävin myös digipokkarillani kierroksella kuvaamassa kohteita. Eilen juttu sitten vihdoin ilmestyi. Kuvat ja juttu eivät ole nyt oikein synkassa, mutta lähetin lehteen kaikkineen viisitoista kuvaa, ja kuhunkin erillisen kuvatekstin. Kuvatekstit ovat kuitenkin hävinneet johonkin eetteeriin, enkä jaksa nyt ryhtyä niitä rekonstruoimaan. Tässä julkaistu kokonaisuus: 

Silmät auki kaupungilla!

Retkeily kaupungilla voi olla kuin taidenäyttelyssä käynti. Helsingissä voi bongata yli 400 julkista teosta ympäri kaupunkia. Näköä kannattaa kuitenkin harjoittaa.

Julkisilla veistoksilla on yksi kummallinen ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi. Matkustan miltei päivittäin Felix Nylundin Kolmen sepän (1932) ohitse, mutta harvoin sitä tulee varta vasten katsoneeksi. Siellä se vain on. Oikeastaan sen huomaisi vasta, jos se puuttuisi.

Ukri Merikanto.

Näkymättömyydestä kertoo hyvin se, että kun Gunnar Finnen Espalla sijaitseva Topeliuksen muistomerkki Taru ja totuus (1932) oli evakossa sodasta ja sitten palautettiin paikalleen väärinpäin, ei virhettä huomannut vuosikymmeniin kukaan. Väärinpäin se on vieläkin.

Robert Stigell.

Ainakin pohjoismaisissa demokratioissa veistoksilla on myös toinen vahva ominaispiirre: ikuisuus. Veistoksia ei juurikaan pureta – ja siirtäminenkin on harvinaista. Yksi Helsingin vanhimmista veistoksista, C.E. Sjöstrandin Kullervo puhuu miekalleen (1968) siirrettiin aikoinaan Hesperian puistosta Talvipuutarhaan, koska sen miekka joutui jatkuvan ilkivallan kohteeksi. Tämä ikuisuusaspekti tulee turhan harvoin mukaan suunnitteluprosessiin. Valitettava tosiasia on nimittäin se, että aivan liian moni julkisista veistoksistamme on mitättömän keskinkertainen, mutta niiden kanssa on vain elettävä.

Wäinö Aaltonen.

Kolmas vahva ominaisuus, joka tosin onnistuu vain harvoilta, on veistoksen kyky luoda paikan henkeä. Roomalaisilta periytyvä paikan henki (genius loci) pitää sisällään ajatuksen siitä, että paikalla on oma varjeleva henkensä, jonka näkemisen sijaan voi tiedostaa ja tuntea. Veistos voi olla luomassa tätä tunnetta, ja parhaimmillaan se antaa paikalle nimenkin.

Matti Haupt.

Esimerkiksi Punavuoren Telakanpuistikkoa kutsuvat siellä istuskelevat elämää nähneet miehet ”Moukaripörssiksi”, koska siellä sijaitseva Matti Hauptin Kohottava voima (1962) luo tällaisia mielleyhtymiä, vaikka kyseessä onkin maapalloa nostava mies. Kalliossa sijainneen Agricolan puiston nimi muutettiin 1950-luvulla virallisestikin Karhupuistoksi. Niin voimallinen oli Jussi Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) – yksi Helsingin rakastetuimmista veistoksista.

Jussi Mäntynen.

Veistoksista tulee paikan henkeä luovia elementtejä myös niiden ominaisuudesta toimia vakiintuneina treffipaikkoina. Kuinka monia kertoja onkaan nuori pari tavannut Kolmella sepällä tai Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) luona? Kuinka moni skeittari on sopinut treffit Kampintorille Ernst Billgrenin veistokselle, jonka nimikin on Kohtauspaikat (1998)?

Anu Tuominen.

Julkinen veistotaidekin seuraa aikaansa – tosin tietyllä viiveellä. Nykytaide on tuonut mukanaan aivan uusia elementtejä, vaikka abstraktistakin vielä toisinaan kiistellään. Veistoksen kokeminenkin on muuttunut. Ennen niitä katsottiin tietyltä optimietäisyydeltä ja yleensä edestäpäin, mutta kuinka löytää optimaalinen kulma OLO:n (Pasi Karjula ja Marko Vuokola) teokseen Olo n:o 22 (2000), joka koostuu noin 50 teräspallosta siroteltuna ympäri Helsingin Hietalahtea.

 Matti Peltokangas.

Veistoksia voi ryhtyä bongaamaankin. Tuleepahan samalla tutustuttua sellaisiin kaupunginosiin, joissa harvemmin vierailee. Lähellä on aina yleensä myös joku baari, jossa kokemustaan voi mietiskellä.

– Helsingin julkiset veistokset Helsingin taidemuseon sivuilla: www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/index.html

Julkaistua 40 & Julkista taidetta 19: Julkinen veistos ja paikan henki

Toinen elokuun alkussa lukemani radiokolumni tuli ulos eien 25.8. Olen viimeaikoina pohdiskellut julkista taidetta, mihin aiheeseen palaan kohta myös uudestaan. Tässä joitain ajatuksia:

Julkinen veistos ja paikan henki 

Julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ominaisuus, jota ei tule kovinkaan usein miettineeksi. Ne muuttuvat useimmiten tietyllä tavalla näkymättömiksi. Ne sulautuvat osaksi kaupunkikuvaa eikä niihin tule kuin joissain poikkeustapauksissa kiinnittäneeksi huomiota. Näin käy niissäkin tapauksissa, joissa veistos on voimakkaasti mukana luomassa paikan henkeä.

Paikan henkeä luovia veistoksia ei ole lopulta kovinkaan paljoa, mutta ne ovat sitten sitäkin voimakkaampia. Toisinaan ne antavat paikalle jopa nimen. Minä käyn esimerkiksi harrastamassa kyykkää, vanhaa karjalaista perinnepeliä eteläisessä Helsingissä Bambipuistossa, mutta eihän sellaista puistoa ole olemassakaan muuta kuin kansan suussa. Kyseessä on oikeasti Ensipuistikko, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttäneen moista nimeä enkä itse asiassa usko juuri kenenkään sitä edes tietävän. Kansan suussa puisto on saanut nimensä Matti Hauptin veistoksesta Metsäkauris (1957) – nimitys ”bambi” on sekin tietysti kansan suusta kotoisin. Aivan samoin on laita Dianapuiston kanssa. Ei sellaistakaan puistoa virallisesti ole – eikä edes Dianaa. Kyse on Kolmikulmasta, jossa sijaitsee Yrjö Liipolan veistos Tellervo, Tapion tytär (1928). Metsänjumala Tapion tytär on tietenkin suomalainen vastine antiikin jumaltaruston Dianalle. Karhupuistossa Helsingin Kalliossa kansan ääni oli niin voimakas, että Mikael Agricolan puisto muutettiin virallisestikin Karhupuistoksi, koska Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä (1931) oli niin voimakas – onhan karhu myös Suomen kansalliseläin.

Veistoksissa on tässä suhteessa aika isojakin eroja. Jotkut veistokset eivät tuo paikalle juuri mitään lisäarvoa. Ne vain muuttuvat näkymättömiksi. Jotkut veistokset ovat niin rumia, että niiden näkeminen pistää silmään jatkuvasti. Joitain veistoksia rakastetaan. Veistosten rakastaminen on niin ilmeinen asia, että lehdet ovat järjestäneet niistä jopa yleisöäänestyksiä. Aamulehdessä oli aikoinaan koko Suomen kattava äänestys ja Helsingin Sanomissa oli pari vuotta sitten Helsingin kattava äänestys. Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi valittiin tuolloin Emil Cedercreutzin tammaa ja varsaa kuvaava Äidinrakkaus (1928), joka sekin on antanut puistolleen nimen: paikka tunnetaan virallisestikin Varsapuistona.

Minulla on ollut tapana ajatella, että veistosten taiteellinen laatu ei jostain syystä tunnu vaikuttavan niiden mahdolliseen voimaan paikan henkeä luovana tekijänä. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, että olisikohan oma käsitykseni tästä ns. taiteellisesta laadusta jotenkin viallinen. Olisihan se nyt terveellä järjelläkin selvä asia, että yksi julkisen veistoksen taiteelliseen laatuun vaikuttava tekijä on veistoksen kyky luoda paikan henkeä.

Muta mistä paikan hengessä on kyse? Yksi ulottuvuus on ihmisen kyky samastua paikkaan. Tässä on usein kyse syvällä olevista lapsuuden kokemuksista. Siitä kertoo sekin, että Äidinrakkaus valittiin ylivoimaisesti Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi. 

 Panu Patomäki, Työläisäiti, pronssi, 1996.

Äidistä on kyse myös Panu Patomäen veistoksessa Työläisäiti (1996) Helsingin Alppilassa. Realistisessa veistoksessa äiti ja tytär vääntävät pyykkiä. Olen aina ajatellut, että veistos muistuttaa liiaksi sosialistista realismia ollakseen minun makuuni. Se ei ole ikään kuin hyvää taidetta – ainakaan modernistisessa mielessä tai klassisten plastisten arvojen suhteen. Olen kuitenkin jostain syystä epäröinyt koko ajan. Veistos on jotenkin sympaattinen. Ajatus siitä on syntynyt paikallisessa saunaporukassa, ja alueen oma väki sen lopulta sai aikaiseksi. Se on rakkaudella pystytetty. Se seisoo luontevasti suoraan pienelle kallionnyppylälle monteerattuna eikä iske häiritsevästi silmään. Se antaa paikalle oman tunnelmansa. Se luo puitteet vuotuisjuhlatapahtumalle, jossa Alppilan kundit ja friidut muistelevat mutsejaan joka äitienpäivä. Tämä selvisi minulle tämän vuoden toukokuussa, kun satuin patsaan juurelle äitienpäivän jälkeisenä aamuna. Melkein tuli tippa silmään, kun kumarruin ja luin erästä korttia, jossa eräs kundi tervehti mutsiaan ja lupasi tehdä sen joka vuosi niin kauan kuin terveys antaisi periksi.

Pakko sen on olla hyvää taidetta. Minun on kyettävä laajentamaan taidekäsitykseni perusteita.