Julkaistua 759 & Luettua 138 & 139 & 140: Taidevallankumousta odotellessa

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (2/16) oli esittelyni kolmesta taidepoliittisesta kirjasta. Vähän suppeaksihan tuo jäi, kun ei tila oikein kolmelle kirjalle riittänyt. Jäi kritiikkipuoli hieman vähiin:

Taidevallankumousta odotellessa

– Jussi Koitela (toim.): Suomen taidepoliittinen käsikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki 2015.

– Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson (toim.): Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015. 

– Terike Haapoja, Minna Henriksson & Jussi Koitela (toim.): Taidetta ja politiikkaa tekemässä. Omakustanne 2015. 

Eduskuntavaalit 2015 herätti melkoista vilskettä taidemaailmassakin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueet pysyttäytyivät kulttuurin ja taiteen suhteen normaaleissa puppusanageneraattoreissaan – ottamatta lukuun perussuomalaisia, jotka vaativat pelkästään kansallisen taiteen tukemista ja tuen viemistä ”postmodernilta tekotaiteelta”. Puolueet eivät 2015 vaalien alla tehneet erityisiä taidepoliittisia avauksia, mutta itse taiteen kenttä aktivoitui ja yritti haastaa poliitikkoja. 

Yksi näyttävimmistä tapahtumista oli Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin yhdessä järjestämä Taidepoliittinen huipputapahtuma. Marraskuun 10. päivänä 2014 järjestettiin performatiivisin elementein höystetty koottu huippukokous, johon saatiin myös näyttävästi poliitikkoja mukaan. Yle ja Nuoren Voiman Liitto tekivät yhteistyössä paljon näkyvyyttä saanutta Kulttuurin välikysymystä, jossa politiikkaa ja taidetta nivoutettiin toisiinsa monin tavoin – myös taiteellisin keinoin eikä pelkästään keskustellen. 

Samaan aikaan taiteilijat ovat heränneet aivan uudella tavalla peräämään oikeuksiaan ja pohtimaan suhteitaan instituutioihin. Ilmaisen työn tekemiseen ollaan kyllästytty, ja monenlaiset liikehdinnät ovat muuttamassa kentän rakenteita. Taiteilijat ovat selvästi ottamassa asioita voimakkaammin haltuunsa – kuten esimerkiksi Checkpoint Helsinki on osoittanut. Myös erilaiset osuuskuntapohjaiset toimintamuodot ovat kokeneet uuden tulemisen. Uusia ei-kaupallisia gallerioita perustetaan koko ajan. Mutta onko tämä ratkaisu markkinoiden ja yrittäjyyden kanssa toimimiseen? Voi jopa kysyä sitä, onko taide edelleenkin vain marginalisoitumassa ja ghettoutumassa. 

Odotukset ovat kuitenkin olleet korkealla. Mutta tapahtuuko mitään? Hallituksen ja eduskunnan nopeat markkinafundamentalismin huumassa tehdyt ratkaisut muuttivat joulukuun 2015 aikana kuin huomaamatta prekariaatin – mukaan lukien taiteilijat – yrittäjiksi. Päätösten seuraamuksia yritetään selvitellä epätoivon vimmalla, ja kentän valtasi hämmennys. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka vaivihkaa – itse asiassa kuin häpeillen – unohti aiemmat kunnianhimoiset kulttuurivientiajatuksensa ja hieman kärjistäen siirsi taiteen vientituotteesta hyvinvointipalveluksi. Noin vain. 

Huippukokous taisi jäädä vain ohimeneväksi performanssiksi, ja sellaisena sen tuottama Suomen taidepoliittinen käsikirjakin asian näkee: ”Alkusanoissa huippukokous määriteltiin taidepoliittiseksi performanssiksi ja poliittiseksi taide-esitykseksi. Siis esitykseksi, jonka aiheena, muotona sekä päämääränä on taidepolitiikka.” 

Mutta syntyi tapahtumasta kuitenkin kirja, ja on esimerkiksi hauska lukea paikalle saapuneiden poliitikkojen mielipiteitä kommentteineen. Sitä paitsi nyt on tarjolla myös jotain konkreettisempaa kuin vuoden 2011 vaaleista. Poliitikkojen henkilökohtaiset puheet on ikuistettu – myös se, miten kaukana heidän ajatuksensa ovat taiteen arjesta. Näin esimerkiksi Sauli Ahvenjärven jälkijättöisyys (kd.): ”Peliteollisuus on yks loistava esimerkki siitä, miten voidaan täältä Pohjolan perukoilta päästä maailman laajoille markkinoille, ja sama pätee kulttuuriin, taiteeseen noin yleensä.” 

Kirja on taustoitettu Cuporen tutkijan Olli Jakosen tasapainoisella katsauksella kulttuuri- ja taidepolitiikkamme kehityskuluista kansallisen projektin palveluksesta nykyiseen innovaatiojargoniin. Poliitikkojen puheenvuorot on julkaistu translitteroituina, ja niitä kommentoi kolme kirjoittajaa: Eeva Kemppi ja Pauli Rautiainen ja Kimmo Jylhämö. Lisäksi mukana on kaksi taiteilijan näkökulmaa: Freja Bäckman ja Hannaleena Hauru. Kirjan päättää Hanna Ojamon ja Timo Kontion ’Taide- ja kulttuuripoliittinen utopia’, jossa esitellään neljä erilaista tulevaisuuden skenaarioita ja jossa tylysti todetaan: ”Jos oletuksena on se, että nykymeno jatkuu, tulevaisuus ei ole erityisen valoisa.” 

Jotain täytyisi siis tehdä. Tähän huutoon vastaa osaltaan Art Workers, jonka myötä suomalaisten taiteilijoiden taistelu elannostaan liitettään myös kansainvälisempään kontekstiin. Emme ole yksi huolinemme. 

Moni taiteilija on innostunut Ruotsin MU-sopimuksesta, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Tätä meilläkin nyt ajetaan, mutta pelastajaksi siitä ei ole. Tätä analysoi Erik Krikortz ja varoittaa liiasta optimismista antaen käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. Eikä sovi unohtaa sitä, että iso osa taiteilijakunnasta ei tule juurikaan MU-rahaa saamaan – jos ei kutsuja museonäyttelyihin tule. 

Erityisongelmien esiin tuomisen lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua, ja ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? 

Onhan meillä tietysti Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen, mutta olen aistivinani, ettei niiden toiminta tunnu aina tavoittavan kentän ongelmia. Syytä tähän en osaa tarkasti osoittaa, mutta osa ongelmasta lienee se, että järjestöissä on tapana kuunnella liian ”herkällä korvalla” – niin kuin poliitikoilla on tapana sanoa – kulttuuripolitiikasta vastaavia viranomaisia. Varsinainen taistelu taitaa syttyä enemmän ruohonjuuritasolla. 

Tätä taisteluhenkeä osoittaa myös toinen kirja, jonka tekemisessä muun muassa Minna Henriksson on ollut aktiivinen – mukana on myös Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin aktiiveja. Taidepolitiikkaa tekemässä on pamfletinomainen kirjanen, jossa on sekä esseitä että keskusteluita ajankohtaisista taidepoliittisista aiheista. Kirja on täynnä pieniä ajatuksellisia helmiä ja hyviä kysymyksiä, mutta toimitustyö on ollut löysää, ja tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. 

Olen viime aikoina lukenut Hannah Arendtia, ja esimerkiksi Antti Majavan jotkut samasta lähteestä ponnistavat ajatukset saivat pysähtymään: ”Tarvitaan vaon havahtuminen siihen, että keskeisillä vallankäyttäjillä tai etuoikeutetuilla ihmisryhmillä ei olekaan valtaa tai auktoriteettia suhteessa markkinavoimiin eikä kykyä hoitaa järjestelmän koossa pitämisen kannalta oleellisia tehtäviä, joihin kansa uskoo heidän etuoikeuksiensa pohjaavan”. Tämän havahtumisen äärellä olemme toivottavasti juuri nyt. 

Sanalla ’kulttuurivallankumous’ on historiallisista syistä huono kaiku, mutta ehkä nyt on sen aika. Ehkä nämä kolme kirjaa pohjustavat sitä.

Julkaistua 723: Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkansa?

Eilen olin Työväenliikkeen kirjastossa, missä julkaistiin Työväentutkimus 2015 – vuosikirja, vuosikirja jonka julkaiseminen aloitettiin jo 1980-luvulla. Oli hauska olla mukana näin perinteisessä joukossa. Olin kirjoittanut vuosikirjaan pyynnöstä yhden kirja-arvostelun:

Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkkansa?

Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Edited by Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015.

Onko taiteilija yrittäjään rinnastettavissa oleva henkilö, joka saa mainostaa teoksiaan ilmaiseksi taidemuseoissa myydäkseen niitä sittemmin markkinoilla? Näin kysyy prahalainen taidetyöläisaktivisti Tereza Stejskalová pohjoismais-balttilaisten taideaktivistien tuottamassa kirjassa Art Workers, jossa yritetään hahmottaa prekariaattiin kuuluvien taidetyöläisten asemaa oikeistolaistuvassa maailmassa. 

Taiteilijan sijoittumista talouden rakenteisiin ollaan koko 2000-luvun ajan väännetty kohti yrittäjyyttä – myös opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta. Hieman kärjistäen voisi todeta, että 2000-luvulla taiteilija on siirtynyt köyhästä tai työttömästä vapaan ammatin harjoittajasta huonosti menestyväksi yrittäjäksi. Kasvavaan prekariaattiin kuuluvat taiteilijat ovat myös ajautuneet asemaan, jossa he tipahtavat eri luukkujen väliin. Taiteilijoiden sosiaali- ja eläketurva on enimmäkseen hunningolla. Tosin eläketurvassa on tapahtunut myönteistä kehitystä, mutta sekin koskee vain vuosiapurahaa saavia taiteilijoita, joiden eläkevakuutus hoituu Melan kautta. Moni jää ulkopuolelle.
Yhteiskunnalliset muutokset alkavat usein yksittäisistä epäkohdista.

Taiteilijoiden huoli on viime aikoina ollut se, että he joutuvat tekemään työtään ilmaiseksi. Olisi esimerkiksi täysin käsittämätöntä, jos Kansallisoopperan laulajien pitäisi laulaa ilmaiseksi. Toisin on Kansallisgalleriassa: taiteilijalta odotetaan ilmaista työpanosta kuin luonnostaan. 

Muutamaa huippugalleriaa lukuun ottamatta taiteilija joutuu maksamaan näyttelystään vuokran, mikä koskee myös taiteilijoiden itsensä omistamia – esimerkiksi kaikkien liittojen – gallerioita. Keski- ja Etelä-Euroopassa ei toimita näin. Jos rahavirtoja tarkastelee hieman toisenlaisesta vinkkelistä, taiteilijan saama työskentelyapuraha onkin Suomessa usein käytännössä galleristien saamaa vuokratukea. 

Toki taiteilijat saavat – eivät aina – töidensä esittämisestä Kuvasto-korvauksen, mutta se on häviävän pieni. Kyseessä ei sitä paitsi ole korvaus työstä vaan tekijänoikeuskorvaus. 

Ruotsissa on siirrytty ns. MU-sopimukseen, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Yleissopimus takaa taiteilijoille korvauksen paitsi teosten esittelystä myös tekemästään työstä valtion rahoittamissa näyttelytiloissa. Tätä mallia ajavat Suomessakin Suomen Taiteilijaseura ja Ornamo. Erik Krikortz varoittaa Art Workers -kirjassa liiasta optimismista ja antaa käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. 

Virossakin on samanlaisia kehityskulkuja: julkista rahoitusta saavat galleriat eivät vuodesta 2014 saa enää periä taiteilijoilta näyttelyvuokria. 

Minna Henriksson kuvaa tarkoin empiirisin esimerkein Suomen surkean tilanteen ja ryydittää tekstiään useammankin taiteilijan haastattelulla. Ilman kunnon empiriaa keskustelu jäisikin liian helposti teoreettiseksi käsitteistä kiistelemisen tasolle. Tämä teksti tulisi julkaista jossain myös suomeksi. 

Yksittäisten ongelmien lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua? Ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? Miten taidetyöläisten asema muuttuisi mahdollisen perustulon myötä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa taidekriitikko eli prekariaattiin lukeutuva taidetyöläinen, joka ei saa tästä kirjoituksesta minkäänlaista korvausta käytettyään siihen kaksi työpäivää.

***

Yritin olla hauska – siis kytkeä asian itse aiheeseen – kirjoittajamäärittelyssäni, mutta nyt jo hävettää. Tulee sellainen vaikutelma, että muut tekevät aatteellisesti täysin rinnoin talkootyötä ja minä vain nillitän. Että anteeksi tästä. Sen sijaan kommenttini siitä, että Henrikssonin teksti pitäisi saada suomeksi, on vakava. Sitä voisi vaikka vähän laajentaa ja julkaista pienenä pamflettina. Mieti Minna asiaa, jos luet tämän, ja tarjoa vaikka Into Kustannukselle.

Julkaistua 631 & 632: 12 h taidemaailmassa & Puhdasta, kasvatusta, terapiaa

Taideyliopiston lehti IssueX (huhtikuu 2015) ilmestyi eilen. Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen lyhyt raportti ja toinen teemahaastattelu: 

12 h taidemaailmassa 

Kuvataideakatemia tutustutti opiskelijoita suomalaiseen taidemaailmaan 12 tunnin maratontapahtumassa. Hegemonia ja tulevaisuuden taiteilijat hahmottivat yhteistä pelikenttää ja sen sääntöjärjestelmiä.

Helmikuun 6. päivä Exhibition Laboratory täyttyi opiskelijoista ja taidemaailman vaikuttajista, joita tentattiin puolilta päivin aina puoleen yöhön saakka.
12 h taidemaailmassa -tapahtumalla on jo pitkät juuret. Kuvataideakatemian Taiteilija taidemaailmassa -hankkeen käynnistivät tunnettu serbialaistaiteilija Milica Tomić ja Kuvataideakatemian lehtori Irmeli Kokko vuonna 2007. Hankkeeseen on osallistunut noin sata opiskelijaa, jotka ovat haastatelleet yhteensä 53 keskeistä taiteen vaikuttajaa usean vuoden aikana.
Työryhmän tarkoituksena on ollut ”kirkastaa taiteen ja luovien alojen merkitystä yhteiskunnan eri osa-alueilla ja muodostaa yleiskuva nykyisestä taidekentästä, jossa taiteen keskeinen merkitys hahmottuu”. Taidekentän rakenteet ovat aika monimutkaisia ja -lonkeroisia, mutta tilaisuudessa monipuolisesti edustettuina olleet tahot selvensivät omia tarkoitusperiään ja toimintaperiaatteitaan havainnollisesti. Luovien alojen merkitystä niille tuskin tarvitsee kirkastaa, ja yksi huoli olikin poliittisen kentän tavoittaminen – tilaisuudessa olisi ehkä pitänyt olla mukana kulttuuri- ja taidepolitiikasta kiinnostuneita poliittisia toimijoita.

Kriitikot päivystivät

Tapahtuman avasi Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg, ja tapahtuman hengen mukaisesti tarjolla oli myös vaihtoehtoinen avauspuhe, jonka piti kuvataiteilija Tuomo Tuovinen. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuoroja ja keskusteluita opetus- ja kulttuuriministeriöstä, Taiteen edistämiskeskuksesta, museomaailmasta ja gallerioista, säätiöistä ja rahastoista, Framesta, läänintaiteilijoilta, kulttuuritoimittajilta, taideopiskelijoilta ja jo vähän kokeneimmilta taiteilijoilta. Esiintyjiä oli kolmisenkymmentä ja ”päivystäviä kriitikoita” neljä.

Tiina Rosenberg avaamassa tilaisuutta.

Keskeisinä teemoina toimivat talous ja vapaus – kaksi ääripäätä, joihin taidekeskustelu yleensä ennemmin tai myöhemmin päätyy. Moneen suuntaan vellonutta keskustelua piti koossa toimittaja Aleksis Salusjärvi.

Aikaa puhua taiteesta

Taiteilija taidemaailmassa -kurssia vuosina 2013–14 vetänyt kuvataiteilija Minna L. Henriksson piti tapahtumaa onnistuneena, mutta korosti myös sitä, että lopputapahtumaan se ei saa loppua.
– Tapahtumassa oli kerrankin aikaa puhua taiteesta, sillä se ei ollut vain tunnin tapahtuma, jossa raapaistaan pintaa. Tästä pitäisi ehdottomasti jotenkin jatkaa. On tullut kommentteja, että nyt puhuttiin liikaa rahasta – pitäisi puhua enemmän sisällöistä, toteaa Henriksson.

Grand old Pirtolakin oli mukana.

– Toisaalta kun puhutaan taiteen rakenteista, on pakko puhua rahasta, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei rahan saa antaa sanella sitä, mistä ja miksi puhutaan.
Henriksson korostaa sitä, että hankkeen myötä tehdyt videohaastattelut tarjoavat hyvää vertailumateriaalia muun muassa tietoa kehityskuluista, trendeistä ja kentässä tapahtuvista muutoksista. Pelkät tapaamiset ja haastattelut eivät kuitenkaan riitä.
– Materiaalia on käyty myös kriittisesti läpi puhetapoja purkaen ja analysoiden. Kyseessä on aina myös oppimistapahtuma, hän sanoo. 

Jatkoa seuraa syksyllä

Hyvä esimerkki materiaalin aikajanan hedelmällisyydestä kriittiselle tarkastelulle on vaikkapa se, että osa haastatteluista on tehty ennen vuoden 2008 talouskriisiä, joten verrokkina nykytilanteen tuoreimmissa haastatteluissa asenteet saatavat erota senaikaisista asenteista. Ennen esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriössäkin puhuttiin innolla maabrändäyksestä ja kulttuurin vientihankkeista, mutta nyt nämä teemat ovat jääneet taka-alalle.
Yksi tilaisuuden suurimmista haasteista oli, että useimmat keskustelijat toimivat pitkälti ”virkansa puolesta”, jolloin keskustelua leimasi välillä perusteetonkin optimismi. Tätä purki sopivasti yleisön aktiivisuus – muun muassa kuvataiteilija Merja Puustinen esitti melko ärhäköitä kommentteja.
Tapahtuma videoitiin kokonaisuudessaan, ja materiaali löytyy Kuvataideakatemian verkkosivuilta uniarts.fi.

Henrikssonin mukaan jatkoa projektille seuraa ensi syksynä, mutta sen tarkempi sisältö on vielä avoin. Tarvetta tutustua paremmin reaaliseen taidemaailmaan ja sen toimintaperiaatteisiin tuntuu Kuvataideakatemiasta löytyvän. 

Puoliltaöin opiskelijatkin pääsivät lavalle.

***

Puhdasta, kasvatusta, terapiaa

Taiteen itseisarvosta ja välinearvoista – muun muassa hoivataiteesta – on käyty kulttuuripoliittista keskustelua alkuvuodesta, vaikka keskeiseksi vaaliteemaksi ei taiteesta varmaankaan ole. Miten pedagogit tarkastelevat vapauden ja soveltavuuden hankauspintoja?

Monet taiteilijat ovat perinteisesti kieltäneet taiteen terapeuttisen ulottuvuuden. Syy juontaa taiteelta vaaditun puhtauden, vapauden ja intressittömyyden pitkästä historiasta. Toisinaan ongelma kierretään toteamalla, että taide ei ole terapiaa, mutta sen synnyttämät elämykset voivat olla terapeuttisia ja eheyttäviä. 
Monen taiteilijan suuhun on myös laitettu ajatus siitä, että taidetta ei voi opettaa. Oscar Wilde totesi näin: ”Taidetta ei voi opettaa yliopistoissa. Taiteilijan muovaa se mitä ihminen katsoo, ei se mitä hän kuuntelee.” 

Eri asioita yhtä aikaa 

Teatterikorkeakoulun tanssipedagogiikan professorin Eeva Anttilan mukaan taiteen ja taidekasvatuksen itseisarvon ja välinearvojen eroa korostavan keskustelun aika on ohi. ”Olemme jo ymmärtäneet, että silloinkin, kun emme tavoittele välineellistä hyötyä, sitä tapahtuu. Toisaalta jos tavoittelemme vain hyötyä, voi olla että ei tapahdu mitään, ei edes sitä hyötyä.” Anttilan mukaan taidetta ei tarvitse puhdistaa sen hyödyistä, jos ne liittyvät siihen orgaanisesti.  ”Ihminen voi kokea samanaikaisesti erilaisia asioita. Kun ihminen kokee voimakkaan taide-elämyksen, hän ei osaa eritellä mitä tapahtuu. Hyöty voidaan joskus tunnistaa tai jopa todentaa, mutta useimmiten hyötyä on mahdoton ennakoida tai mitata. Toisaalta, onko vaikkapa mielekkyyden kokemus hyötyä vai itseisarvoa? Nämä asiat liittyvät toisiinsa.”
Teatteripedagogiikan koulutusohjelmaa johtava lehtori Riku Saastamoinen muistuttaa kuitenkin siitä, että me emme  tiedä, mistä taiteelliset ideamme tulevat.

”Jossain mielessä taide on lähtökohtaisesti leikin kaltaisesti intressitöntä. Teatterissa on pitkään puhuttu soveltavasta teatterista, jossa se otetaan välineeksi jonkun asian oppimiseen tai terapiaan. Taiteella on näitä ulottuvuuksia, mutta taiteessa on aina jotain, joka jää ulkopuolelle ja jota ei voi valjastaa. Siinä se voima onkin: taidetta ei saada suitsittua pelkän hyödyn ja tuottavuuden välineeksi.”
Kohderyhmien huomioon ottaminen ei Anttilan mukaan ohjaile taidetta edes soveltavissa muodoissa. ”Aina on mielekästä ja eettistä pohtia sitä, mitä esitetään ja kenelle. Se ei ole soveltamisen ongelma, vaan eettisyyden ja mielekkyyden ongelma. Kontekstin ja vastaanottajan position pohtiminen ei automaattisesti tee taiteesta soveltavaa tai pedagogista.”
Saastamoinen mukaan terapiasuhde tuottaa kuitenkin erilaisen vastuun: taide asettuu hieman eri kohtaan, jos kohteena on ihminen, jonka pitää saada muutos elämäänsä. ”Kuitenkin taide sisältää koko ajan ulottuvuuksia: sillä voi oppia, sillä voi parantua, se voi vain olla.”
Väheneekö taiteen määrä, kun draama alistetaan oppimiselle? Saastamoinen toteaa, että jos vain orjallisesti seurataan jotain ulkoapäin määriteltyä tiukkaa opetussuunnitelmaa, jää taiteelle ominainen yllätyksen ja sattuman elementti kyllä helposti puuttumaan. Anttilan mukaan opettajakin voi olla avoin yllätyksille ja miettiä samalla myös sitä, mikä on opetussuunnitelma.
”Ei opetussuunnitelma koskaan toteudu kirjoitettuna. Hyvällä pedagogilla on omakohtainen kokemus taiteen voimasta, joka asettaa muut asiat toiseen vinkkeliin. On täysin mahdollista työskennellä pedagogisessa kontekstissa siten, että taide ilmenee.”
Miten taiteilijat uskaltavat rohkeasti olla taiteilijoita, vaikka menisivät hyvinvointikontekstiin? Anttilan mukaan tämä on yksi tapa vallata tilaa taiteelliselle toiminnalle uusista paikoista. ”Taiteilijan pitää yrittää myös vapauttaa itsensä. Täytyy muistaa, että kyse on aina diskursseista, joissa taiteilijan on otettava oma paikkansa ja löydettävä myös välitilat. Kieli on aina valtaa, mutta diskurssin vangiksi ei saa jäädä, vaan sitä on osattava hyödyntää tarvittaessa, vähän kuin Troijan hevosena.” 

Vitalisoivat prosessit 

Kuvataideakatemian maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walter pitää ajatuksia taiteen vapaudesta ja itseisarvosta monimutkaisena kysymyksenä. ”Taiteilijan työhuoneella voidaan puhua taiteen vapaudesta, mutta sitten kun taide tulee sieltä ulos, missä on se vapaus? Taide liittyy moniin institutionaalisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin kuvioihin, kuten terapiakin. Terapia pyrkii tuomaan tasapainoa johonkin asiaan, joka on mennyt niin pieleen. Kaikessa työssä ja mitä teemme on omat ääripäänsä. Kun ne halutaan laittaa keskustelemaan, voi syntyä jotain terapeuttista. Näen, että kuvataiteessa prosessissa on jotain vitalisoivaa silloin kun prosessi onnistuu.” Hänen mukaansa erottelut ovat mustavalkoisia: terapia on ikään kuin ulkoistettu, ja myös leikki on ollut jotain sellaista, joka ei mitenkään kuulu taiteeseen.
Pitkänen-Walterille kategoriat eivät ole itsestään selvinä, vaan hän näkee ne erilaisina, päällekkäin menevinä funktioina, jotka eivät ole irti taiteesta. Tätä hän korostaa opettajan roolissa silloin, kun puhuu opiskelijan kanssa esimerkiksi keskeneräisen työn äärellä. ”Siinä tapahtuu outo kohtaaminen. Emme puhu henkilöistä vaan siitä työstä. Syntyy kohtaamisen tapa, johon en ole törmännyt missään muualla. Ehkä se on ollut minulle kaikkein arvokkainta taideopetuksessa. Opettajana se vitalisoi minua.”

”Psykoterapian prosesseissa puhutaan henkilöistä, henkilön aistimuksista ja kehosta, mutta kyllä teoksenkin äärellä puhutaan aistimuksellisuudesta. Kuitenkin kyseessä on sellainen kohtaamisen alue, jossa ei ole kyse subjektista – emme operoi pelkästään tietoisen alueella, vaan se on enemmän vuoropuhelua siitä, mitä voisi olla. Parhaimmillaan se on varsin voimauttavaa. Kai sitäkin voisi nimittää terapiaksi?”
Entä sitten soveltavuus? Onko taiteen mentävä voimakkaammin mukaan ympäröivään yhteiskuntaan? ”Kyllähän taide saa yrittää olla oma alueensakin, mutta taiteella menee nyt niin huonosti, että sen ei kannata olla yksin. Taide on selvästi marginalisoitumassa.”
Pitkänen-Walterin mukaan taideväen ei ole varaa olla arrogantti. ”Arroganssia riittää muutenkin, niin että ei sitä kannata ryhtyä ihan työstämällä tekemään. Omanarvontunto on asia erikseen: sitä meillä tulisi olla huomattavasti enemmän.” 

Marginaali ja valta 

Musiikkikasvattaja, Sibelius-Akatemian MuTri-tohtorikoulun assistentti Tuulikki Laes valmistelee väitöskirjaa musiikkikasvatuksen demokratisoinnista. ”Tarkastelen marginaalikäytänteitä, marginaalissa tehtävää musiikkia. Marginaalisuuden voima kiinnostaa minua, sillä sen kautta voi tutkia myös valtarakenteita ja sen syrjäyttäviä rakenteita.”
Laes kokee nykyterminologian, kuten taiteen soveltavan käytön ajan henkeä kuvaavana catchphrasena. ”Hyvinvointiprojekteja rahoitetaan paljon, ja niillä halutaan perustella taiteen paikkaa yhteiskunnassa. Totta kai siinä on muusikon näkökulmasta ongelmallisuutta, mutta pedagogina olen pohtinut terapian ja taiteen rajapintoja ja yhteyttä. Tiedän, että hoitomaailmassa taiteella on merkittävä arvo. Pedagogina ja muusikkona olen kuitenkin aika varovainen sen suhteen, että kenelle taidetta tarjotaan terapiaksi. Katson asiaa vähemmistönäkökulmasta. Jos ihmisellä on esimerkiksi joku erityisominaisuus – hän istuu vaikkapa pyörätuolissa – ei se tarkoita sitä, että hänelle pitäisi tarjota musiikkia terapiana. Eivät kaikki ihmiset tarvitse terapiaa. Kaikilla ihmisillä on oikeus kehittää musiikki- tai taidesuhdettaan ja luoda uutta. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve luoda ja osallistua aktiivisesti kulttuuritoimintaan. Se saattaa joskus unohtua.”
Laesta kiinnostaa se, kuka saa tehdä taidetta ja kuka saa luvan esiintyä. Kuka sen luvan antaa ja millä perusteilla sen voi ottaa? Esimerkiksi Pertti Kurikan Nimipäivät on sen ottanut. Laesta ärsyttää keskustelu siitä, olisivatko he voittaneet Uuden Musiikin Kilpailua ilman kehitysvammataustaa. ”Tässä muutenkin medikalisoituneessa nykymaailmassa ihmisten eteen laitetaan se vamma ja ihminen laitetaan edustamaan sitä.”

PKN. Kuva: Pekka Elomaa.

Laes tuo esiin myös julkisuuden: muuttuuko taide todeksi vasta kun se on julkista? Tätä voi myös lähestyä pedagogisesti ja pohtia, annetaanko julkiseksi tulemiselle mahdollisuuksia. Laeksen mukaan inkluusio ei toteudu. ”Meillä on ehdollinen käsitys siitä, kenelle taiteilijuus kuuluu. On paljon näkymättömiä tapoja määritellä rajat. Muille voidaan sitten antaa musiikkiterapiaa.”
Instituutioiden rooli on usein rajoittava. Musiikkikasvatuksessa halutaan ajatella, että musiikki on osallistavaa, että kaikilla olisi mahdollisuus tehdä musiikkia, mutta usein se on kuitenkin instituutioiden ja tiettyjen vaatimusten rajoissa sallivaa, ehdollista ajattelua. ”Voidaanko siis edes sanoa, että ’musiikki kuuluu kaikille’?” Laes miettii.
Hyvinvointitaidekin on Laeksen mukaan ongelmallista. ”Taidehan sinänsä voi tehdä hyvää tai pahaa, se voi olla moraalitonta, hallitsematonta tai poliittista. Musiikilla voi jopa kiduttaa ihmistä. Hardcore metal voi olla jollekin nuorelle tärkeä psyykkisen itsesäätelyn väline, mutta jollekin se voi aiheuttaa ahdistusta.”

”Kaikella taiteella on myös yhteisöön vaikuttava, sosiaalinen ulottuvuus. Jokaisen ihmisen pitäisi tavoitella humaania käsitystä, jonka mukaan näemme kaikissa ihmisissä potentiaalia ja jokaisen mahdollisuudet tehdä ja osallistua sosiaaliseen taiteen tekemiseen ja kokemiseen.”

Katutaidetta 113: Tauon tauko

Lupasin eilen pitää vähän aikaa taukoa, mutta maailma sattumuksineen katkaisee sen jo heti. Olin eilen Voiko taiteella vaikuttaa -keskustelutilaisuudessa, jolla alustettiin Neea Kilkin, Anna-Kaisa Rastenbergerin, Tiina Rauhalan ja Sanni Sepon (s. 1960) luotsaamaa tulevaa Poliittisen valokuvan festivaalia. Tilaisuus kesti viitisen tuntia, ja kyseessä oli varsinainen symposion – vaikka alkoholilla ei ollut samanlaista osuutta kuin 1800-luvun lopulla:

Tässä keskustelijoiden lista: Ismo Alanko, Laura Gustafsson, Elina Heikka, Susanna Helke, Minna Henriksson (s. 1976), Jari Hietanen, Risto Isomäki, Otso Kantokorpi, Otto Karvonen (s. 1975), Jussi Kivi (s. 1959), Ritva Kovalainen (s. 1959), Susanna Kuparinen, Lauri Maijala, Paleface (Karri Miettinen), Oskari Onninen, Harri Pälviranta (s. 1971) ja Laura Ruohonen.
Ihan tuli Hollywood-olo, ja siksi naurattikin, kun ratikan ikkunasta matkalla Arabiaan näin hauskan katutaideteoksen:

Mutta vakavasti ottaen: tilaisuus oli onnistunut, vaikka keskustelu polveilikin jo pelkästä osallistujamäärästä johtuen aika hajanaisesti eri suuntiin. Poliittisen valokuvan kysymykset eivät sitä paitsi ole helppoja. Sattumalta juuri eilen Julkisen sanan neuvosto antoi ratkaisunsa Meeri Koutaniemen (s. 1987) ympärileikkauskuvista tehtyyn kanteluun. Tästä linkistä vapauttava päätös. Ja tästä linkistä Teivo Teivaisen pohdintaa asiasta. Keskusteltavaa kyllä riittää. 

*** 

Mutta ehkä palaan tauolle nyt. Minun täytyy nimittäin tarkkailla herpaantumattomasti jalapeñojani, jotka kasvavat uskomatonta vauhtia:

Julkista taidetta 66: Seminaaria pukkaa

Ja vielä rästejä. Kolmas raportoimatta jäänyt keskustelutilaisuus tapahtui Vasemmistoliiton auditoriossa viime torstaina. Yleinen Lehtimiesliitto ja Helsingin Vasemmisto järjestivät keskustelutilaisuuden Mikä muuttuu taidepolitiikassa ja mihin suuntaan? Siskotuulikki Toijosen vetämään paneeliin osallistuivat taiteen edistämiskeskuksen uusi johtaja Minna Sirnö, taideneuvoston uusi johtaja Tiina Rosenberg ja kuvataiteilija Minna L. Henriksson (s. 1976). 

Tilaisuus oli vähän sitä mitä odotinkin: affirmatiivista (voi se näinkin tulkita) muminaa (minunkin muutaman kommentin osalta) – paitsi että Henriksson oli toki tulevaisuuden muutosten suhteen perustellusti vähän epäilevä. 
Samanhenkisten kanssa keskusteleminen on kuitenkin liian usein vähän joutavanpäiväistä oman hännän nostoa, niin nytkin. Tosin kun jurputin tästä tilaisuuden jälkeen Sirnölle ja Rosenbergille, totesi Rosenberg vähän sarkastisesti, että tärkeintä lienee ollut se, että ihmiset pääsivät näkemään uudet johtajat livenä. Niinhän se tietysti olikin: en minäkään muuten ehkä olisi jaksanut lähteä. Siis näiltä osin onnistunut tilaisuus.
Paljon enemmän keskustelin teemoista kuitenkin jälkioluella Milenkassa kollegoideni Ulla Pallasmaan ja Heikki Kastemaan kanssa. Mutta jälleen kerran: siis onnistunut tilaisuus, koska edes jokin keskustelu heräsi.
Sitä paitsi Sirnölle nostan hattua siitä, että hän uskalsi todeta Vasemmistoliitossakin vallitsevan tilan, jossa kulttuuripolitiikka on usein vain sanahelinää.
Jäämme siis odottamaan, että oliko Sirnö vain tavanomainen poliittinen valinta, mitä on julkisuudessa spekuloitu, vaiko tuleva oikea tekijä.  

***

Ja kun itselleni uusissa tiloissa vierailin, katselin tietysti seiniä. Vasemmistoliiton päämajan aulassa spottasin kaksi taideteosta, joista tiskin takana olevasta en löytänyt tekijän nimeä:

Ensin luulin sitä betoniksi, mutta kävin varmuuden vuoksi koputtelemassa: sehän olikin jotain styroksin kaltaista materiaalia. Pylpyrän takana on myös lamppu. Aika jähmeä duuni. Mutta pankaa nyt, hitto soikoon, sille nimikyltti!
Ja sitten vielä toinen, jossa oli jotain nupeja puulle, Agneta Hobinin (s. 1945) Yön sanoma (1992):

 Ihan hyvä auladuuni.

Elämän onnettaret

Viime maanantaina kävelin Albertinkatua, kun kuulin kellarista tervehdyksen. Kurkistin sisään, ja siellähän käytiin kauppaa nuorten ihmisten kohtaloilla. Tässä nimittäin kuvataiteilija Minna Henriksson (s. 1976) ja rehtori Isse Karsten valitsevat uusia oppilaita Taidekoulu Maahan:

Ei ollut kuulemma helppoa. Kiinnostavia tyyppejä oli paljon. Miettikääpä millainen vastuu heillä on toimiessaan joillekin elämän onnettarena.

Julkaistua 190: Taide ja vallan rakenteet

Joskus viime vuoden puolella Minna L. Henriksson (s. 1976) pyysi minulta tekstiä kirjaansa, jossa hän esittelee eri kaupunkien (Istanbul, Zagreb, Ljubljana, Belgrad ja Helsinki) taidekentästä taideteoksena tekemiään kartoituksia. Otin tehtävän vastaan ilolla ja vähän imarreltunakin siitä, että nuorempikin väki jaksaa pitää arvossa tällaisia ehtoopuolen kriitikoita.
Tästä Mustekalan linkistä (valitettavan amatöörimäisesti skannatun pdf:n linkki sivun alalaidassa) voit tutustua Helsingin karttaan tarkemmin.  

Nyt se kirja sitten ilmestyi viime viikolla (kyselkää tätä omakustannetta vaikka Kiasman kirjakaupasta tai muista Rosebudin kaupoista):

 
Luin juttuni uudestaan ja seison oikein iloisesti sen takia. Luulen, että nykyisinä – täysin turhan ja joiltain osin jopa täysin käsittämättömän – taidepoliittisen polarisoitumisen aikoina tällainen työ on entistäkin tärkeämpää. Kun oikeistopojat Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén ovat (tai onneksi jo osittain: olivat) – aseenkantajansa Osmo Rauhalan (s. 1957) vankkumattoman uskollisella tuella – korvanneet vanhat vasemmistosävyiset helmikanat ja alkaneet puhua kuppikunnista ja salaliitoista, on hauska esittää oma näkemyksensä kuppikuntien tutkimisesta ja sen tarpeellisuudesta. Minä nimittäin nukun ainakin tässä suhteessa yöni oikein rauhassa – niin vasemmistolainen kuin olenkin.

Alla alkuperäinen suomenkielinen juttu – kirjassa se on vain englanniksi käännettynä:

Taide ja vallan rakenteet

Opetin aikoinani taiteen sosiologiaa eri oppilaitoksissa, muun muassa pitkään Taideteollisen korkeakoulun täydennyskoulutuslaitoksella. Minulla oli tuolloin tapana todeta oppilailleni painokkaasti, että aina kuullessanne mielipiteitä taiteesta, kysykää välittömästi: ”Kuka puhuu? Mistä positiosta käsin?” Niinpä siteeraankin erästä Minna L. Henrikssonin yksityiskirjeenvaihdon palasta, jonka sain käsiini: ”Teos ei ole tarkoitettu heille, jotka kartassa ollessaan tuntevat mielihyvää kuuluessaan minun näkemykseeni Helsingin kuvataiteen keskiöstä.”

Minut mainitaan tuossa kartassa – ei tosin kovin kompromettoivasti – ja tätä kirjoittaessani olen muutenkin hyvin tietoinen siitä, että olen ollut Helsingin kuvataiteen keskiössä, ja jollain tavoin olen sitä edelleenkin, vaikka olenkin melkoisen riippumaton freelancer. Minulla saattaa siis olla tarve selitellä vaikka muuta väittäisinkin.

Taidemaailman todellinen tilanne on kuitenkin vielä paljon surullisempi. Useimmat toimijat eivät tiedosta lainkaan sijaintiaan vallan rakenteissa. Muistan kuinka minulla oli tapana riidellä nykyään 75-vuotiaan taiteilijaäitini kanssa. Hänellä – aikoinaan esimerkiksi valtion kuvataidetoimikunnan jäsenenä ja useaan otteeseen läänin taidetoimikunnan jäsenenä – oli tapana sanoa, että hän ei ole kiinnostunut kähminnästä vaan ”ainoastaan hyvästä taiteesta”. Sama naiivius koskee myös muita taidealan toimijoita kuin taiteilijoita. Ateneumin apulaisintendenttinä ja useiden taidesäätiöiden asiantuntijana pitkään toiminut professori Leena Peltola (1921–2008) katseli minua kerran ihmeissään ja sanoi: ”Työtänihän minä vain teen.” Olin kysynyt häneltä hieman ilkkuenkin sitä, miltä tuntuu olla niin suuri vallankäyttäjä taiteen kentällä.

Opettaessani Taideteollisessa korkeakoulussa ja Teatterikorkeakoulussa minulla oli tapana teettää oppilailla kahdenlaisia tehtäviä. Toisessa yritin saattaa heitä kartoittamaan empiirisesti makunsa kehittymistä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Toisessa halusin heidän kartoittavan oman kenttänsä rakenteita. Tukenani käytin Pierre Bourdieun ajatuksia kulttuurisen tuotannon kentästä. Bourdieun mallihan (esimerkiksi kirjassa Sosiologian kysymyksiä, Vastapaino 1985) on useimmiten kaksinapainen kenttä, jossa hiipuvan avantgarden ja nousevan avantgarden välinen taistelu jännite muodostavat sen perusrakenteen, joka antaa miltei kaikelle kulttuuriselle toiminnalle pysyvän muodon. Muistan esimerkiksi tanssin maailmasta kuinka pieni maa tuotti rakenteita, jotka olivat hyvin ja myös kiusallisen helposti nimillä nimettäviä. Tuolloin oli Jorma Uotinen ja establismentti eli hiipuva avantgarde ja Reijo Kela eli kerettiläinen nouseva avantgarde. Tämä siis 1980-luvulla. Tuolloin myös tajusin, että fyysisestä iästä ei voi olla kyse, koska esimerkiksi näillä tanssijoilla on ikäeroa vain kaksi vuotta.

Pohtiessani Henrikssonin karttoja huomaan, että kaksinapaisuus on kuitenkin aivan liian yksinkertainen jännite. Siitä unohtuu myös historiallinen ulottuvuus, se toisinaan täysin ennustamaton ja idiosynkraattinen lähihistoria, joka vaikuttaa kulloisessakin taide-elämässämme. Ajatelkaamme vaikka ikään kuin puskista tullutta ja salamannopeasti kaikkialla vellonutta Guggenheim-keskustelua.

Mennäkseni hieman enemmän taaksepäin muistan esimerkiksi sen vaiheen, jolloin helmikanoiksikin toisinaan luonnehditut taidemuseoiden naisjohtajat ottivat nousevan avantgarden nopeasti sipiensä suojaan. Tähän liittyi epäilemättä jonkinlainen vähintäänkin epämääräinen vasemmistosuuntaus, jota nyt viime vuosina ollaan oltu aktiivisesti siivoamassa pois – minkä Henrikssonkin on pannut merkille. Kentän rakenne vinksahti tuolloin sellaiseksi, että kulttuurista pääomaa hamuavat nousevan avantgarden tahot saivat sitä paljon ja ehkä vähän liiankin nopeasti. Tähän poliittiseen rakenteeseen pitäisi ehkä kiinnittää vieläkin enemmän huomiota, sillä esimerkiksi minua kalvaa pelko siitä, että jonain päivänä muistelemme sitä, kuinka vain näimme asioiden tapahtuvan, kulkevan kulkuaan, emmekä huomanneet ajoissa asettua vastarintaan. Siksi Henrikssonin avaus tuntuu tärkeältä. Mieleeni tulee se, kuinka Bourdieu ja Hans Haacke kerran keskustelivat toistensa kanssa (Ajatusten vapaakauppaa, Taide 1997). Bourdieu totesi Haackelle: ”Tällaiset teokset saavat ihmiset puhumaan, eivätkä ainoastaan puhumaan taiteilijasta kuten joidenkin käsitetaiteilijoiden teokset, vaan myös siitä mistä taiteilija puhuu. Osoitat toiminnallasi, että on mahdollista muuntaa meidän ikuiset vetoomuksemme ennen näkemättömiksi symbolisen toiminnan muodoiksi, jotka suuntaisivat kirjallisen ja taiteellisen mielikuvituksen voimavarat symbolista väkivaltaa vastaan käytäviin symbolisiin taisteluihin.” Vähän ylväältähän tuo tuntuu, mutta näin minun tekisi mieleni nyt Henrikssonille todeta.

Lähihistorian tuottamien rakenteiden pohtimisen lisäksi olisi ehkä syytä kiinnittää enemmän huomiota julkisen ja yksityisen sfäärin väliseen jännitteeseen, jolle on tosin vaikea löytää selkeitä syy- ja seuraussuhteita. Johan Fornäs on todennut (Kulttuuriteoria, Vastapaino 1998): ”Käynnissä on jatkuva julkisen ja yksityisen rajoja koskeva kamppailu, joka muodostaa ja tuottaa uudelleen niitä molempia. Kamppailun tuloksena yksityinen ja julkinen sfääri ovat joskus selkeästi toisistaan erillisiä alueita, joskus taas toisiinsa limittyviä tendenssejä.”

Symbolisen pääoman sosiaalisia ja poliittisia merkityksiä sekä rakenteellisia ulottuvuuksia ei ole välttämättä tiedostettu kovinkaan hyvin suomalaisessa kulttuurikeskustelussa. Siksi tällainen Henrikssonin kaltainen kartoittaminen on äärimmäisen tärkeää toimintaa. Vielä Fornäsin sanoin: ”On erittäin valitettavaa, ettei julkisen sfäärin kulttuurista haaraa ole vielä käsitelty ja teoretisoitu yhtä intensiivisesti kuin poliittista. Yleisen, mutta usein jakautuneen ’julkisen mielipiteen’ muodostaminen on vain tarinan toinen puoli. Yhtä tärkeää on tutkia sitä, miten eri yleisöt käyttävät symbolisia ilmaisumuotoja jakaakseen esteettisiä ideoita, makuja ja elämäntapoja.”

Tähän kuvioon on vielä syytä liittää talouden rakenteet ja esimerkiksi taiteen kentässä vaikuttavat taloudelliset alistussuhteet ja sidonnaisuudet, joita on tutkittu varsin vähän tai ei lainkaan ja jotka varsinkin nykyisessä taide-elämässämme tuntuvat olevan erityisen kompleksisia ja suorastaan huutavat kartoittajan työn jatkamista.

Siis sekä pelkään että myös toivon, että Henrikssonin työ on vasta alullaan.

Näyttelykuvia 189 & 190 & 191: Lauantaikierroksella

Taidetta on taas vähän liikaa. Yritän kuitenkin kuroa viivettä kiinni. Lauantaina 13.11. suoritin kohtuullisen kierroksen, joka lähti käyntiin siitä, kun halusin nähdä Suomenlinnan seminaarissa koordinaattorina hääränneen Minna L. Henrikssonin (s. 1976) ja miehensä Sezgin Boynikin kuratoiman, Lens Politica -festivaaliin liittyvän näyttelyn Manifestations of Nationalism in Everyday Life (Galleria Fafa 4.–14.11.). Mukana oli nuoria Kuvataideakatemian opiskelijoita. Harmitti jo heti ennakkoon, mutta vain omasta syystäni. Tulipas taas muistettua, että tämä yhteiskunnallisen elokuvan ympärille keskitynyt festivaali on minusta tuntunut aina tärkeältä ja jotenkin se on kuitenkin aina luiskahtanut käsistä niin, että aina liian myöhään päätän ensi vuonna osallistua kaikkeen. Näin taas tänäkin vuonna. Yhtäkään elokuvaa en nähnyt. Näinpä edes tämän näyttelyn. Vähän ennalta-arvatttavahan nykyään niin vihattua nationalismia käsittelevä näyttely jotenkin niin itsestäänselvästi on – yhteinen helppo vihollinen yksinkertaistaa asioita vähän liikaa.

 Bita Razavi, An Observation on Inhabitants of Utopia, 2010, valokuvavedoksia.

Mutta on se tunnustettava, että esimerkiksi iranilaisen Bita Razavin (s. 1983) inventaariovalokuvat tavallisten suomalaiskotien designastioista olivat yhdessä pläjäyksessä esitettynä myös tavattoman huvittavia – sellaisella suolaisenmakealla tavalla.

Näyttelyyn liittyi myös 40-sivuinen kirjanen, joka tulee varmaan syventämään kokemusta – näinhän ei välttämättä ole kaiken taiteen laita. Vielä kun olisi aikaa lukea. 

***

Viereisessä Muu Galleriassa oli kaksi näyttelyä. Minna Väisänen (s. ?) oli tehnyt Helsingin Sanomien vuoden 2009 uutissivuista maalaussarjan Helsingin Sanomien tuoreet (29.10–21.11.) ja kerännyt samoilta sivuilta kuvissa esiintyvien hahmojen rooleja. Itse hän sanoo tiedotteessaan tätä käsitteelliseksi teokseksi ja toteaa muun muassa, että "yksi syy tehdä teos oli halu tarkkailla sanomalehtien kuvastoja – miettiä mitä ja keitä kuvataan, miten ja millaisissa tilanteissa". No ei se nyt vain oikein näin onnistu eikä siitä tule kovin kiinnostavaa taidetta. Taideulottuvuus kun ei tunnu tuovan asialle mitään lisäarvoa – tai toisinpäin. Tulee mieleeni omat sosiologian opiskelut hamalta 1980-luvulta, jolloin analysoitiin esimerkiksi naistenlehtien kuvastoa leikkelemällä lehtiä ja sitten tilastoimalla leikkeistä erilaisia asioita. Ei niitä näytille silloinkaan tarvinnut laittaa:

 Yleisnäkymä Väisäsen näyttelystä.

Muu Gallerian studiossa oli tarjolla puolituntinen videokoosteTuhatseitsemänsataakuusikymmentäkolme (29.10.–21.11.) – arvaatte varmaan mistä nimi tulee. No, sehän on videokoosteen sekuntikesto. Tarjolla oli kahdeksan tuoretta videota tunnetuilta tekijöiltä: Maria Duncker (s. ?), Gun Holmström (s. ?), Antti Laitinen (s. 1975), Marko Lampisuo (s. 1970), Mailis Saralehto Rekola (s. 1976) ja Thom Vink (s. 1965).

Ihan pelihousuja ei tarvinnut repiä, mutta kyllä nämä ainakin jaksoi katsoa. Jotkut olivat vähän joutavanpäiväisen hauskoja, kuten Antti Laitinen soutamassa performatiivisesti hiekkapalmusaarta screenin toisesta laidasta toiseen:

Gun Holmström oli mennyt vanhanaikaiselta "kokeelliselta elokuvalta" näyttävän kuva-ambientin kautta käpertyvään sisätilaan, joka ei oikein ulkopuoliselle avautunut. Mutta Maria Duncker oli tehnyt hurjan virsityyppisen improvisaation, jonka tolkku ei oikein selvinnyt mutta jonka tunnelma oli mainion intensiivinen:

 Maria Duncker, Tienvirsi, 2009.

Vähän samaa voi sanoa Mailis Saralehto Rekolan Le Podiumista, joka muistutti vähän Pietarin 1980-luvun nekrorealistien teoksia. Ja muutenkin ylipäänsä poseeraavaa kasarimeininkiä. Retroa kaiketikin? Visuaalisesti hieno teos kuitenkin. Onneksi nämä videotaiteilijamme ovat jo oppineet tekemään ainakin hyvän näköistä jälkeä. Katsokaa tästä teaser.

Mutta ei yksikään näistä tule olemaan klassikko. Siitä olen valmis lyömään vaikka vetoa.

***

Mutta nyt jätän kierroksen kesken ja lähden ostamaan kaalia. Palaan siis asiaan.

Kriitikon pyhäkin on arkea, joka on kuitenkin useimmiten kuin yhtä juhlaa

Aamupäivän vietin Lallukassa haastatellen taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929). Kolmen tunnin session aikana opin taas vaikka kuinka paljon taiteemme lähihistoriasta. Olen jossain aiemminkin todennut, että taitelijoiden työhuoneilla vietetty aika on tehnyt minusta taidekirjoittajana paljon kypsemmän. Kyllä se taas varmistui. Näiden vanhempien kettujen kanssa istumisessa on vielä se hyvä puoli, että vanhat kliseet tulevat aina välillä kunnolla pöllytetyiksi. Nytkin Ahlgrén kertoi minulle sen, miten hänen opettajansa Sam Vanni (1908–1992), joka tavallaan vei Ahlgrénin mukanaan Suomen Taideakatemian koulusta Vapaaseen Taidekouluun, ei Vapaassa suinkaan opettanut mitään abstraktin taiteen tekemistä – nyt eletään siis vuotta 1954 – vaan silkkaa maalarin perusammattiopetusta. Kyllä minä olin aina luullut asian olleen ihan toisin.

Oli myös hauska nähdä, miten vanhan mestarin staflia on edelleen kovassa käytössä:

Ahlgréniin siis palaan vielä kevään mittaan.

***

Lallukasta matkasin Kirjasto 10:een palauttamaan yhtä levyä ja lainaamaan jotain uutta. Matkalla pysähdyin Kiasmassa vain käydäkseni vessassa, mutta eiköpähän museon edessä ollut kiinnostavaa toimintaa. Työtön ja nälkäinen joulupukki kerjäsi Kiasman edessä:

Paikallahan oli tietysti videokameransa kanssa taiteemme moniottelija ja ikiliikkuja Erkki Pirtola (s. 1950):

 

Joulupukki osoittautui sitten toivokkalaiseksi monitaiteilija Marko Kaiposeksi (s. 1967), ITE-mieheksi josta Pirtola kirjoitti taannoin Voimaan artikkelinkin. Siinä hän muun muassa kertoi, kuinka "Kaiponen tekee 'häirintäperformansseja' suoraan kaduilla. Tai vaikkapa asuntomessuilla, joilla hän veti joulupukkina perässään raskasta Asuntovelkataakkakivirekeä." Tässä siis oli häirintä käynnissä. Kiasman vartiomieskin kävi hätyyttämässä Kaiposta pois, koska kyse oli "Kiasman alueesta". Jäin sitten odottamaan poliiseja, jotta saisin kamerani kanssa ehkä tehtyä nopeasti jonkun lehtijutun. Kun ei poliiseja alkanut kuulua, aloin riidellä Pirtolan kanssa – toki hyvässä sovussa, koska olemme kuitenkin kavereita. Ilmoitin paheksuvani sitä, että hän kirjoittaa oman galleriansa (pari vuotta Töölössä toiminut Mutageeni, joka on juuri lakannut toimimasta) taiteilijoista lehtijuttuja juuri, kun heillä on näyttely päällä. Sanoin, että se on journalismin etiikan vastaista. Pirtola totesi, ettei ole journalisti. Kai minun olisi pitänyt kääntyä Voiman päätoimittajan Kimmo Jylhämön puoleen ja kirjoittaa lehden keskustelupalstalle asiasta. En kuitenkaan ollut jaksanut. Sanoinkin Pirtolalle, että halusin vain tuoda tämän joka tapauksessa esiin, varsinkin kun hän oli tehnyt Johannes Setälän (s. 1941) kanssa aiemmin saman tempun. Ja kysyin, että miltä se tuntuisi kun Kaj Forsblom kirjoittaisi oman galleriansa näyttelyihin liittyen Helsingin Sanomiin juttuja. Kyllähän Pirtola ymmärsi. Ja toki minäkin toisaalta ymmärrän, ettei Pirtola ole Forsblom. Mutta kun rajat on vain vedettävä. Ei ole mahdollista, että hyvät jätkät saavat rikkoa sääntöjä vain sen takia, että ovat hyviä jätkiä. Kyllä se harmaa alue tulee vastaan aika nopeasti. Jääviyssääntöjä ei nimittäin tehdä sen takia, että ihmisiä epäiltäisiin, vaan sen takia, ettei ihmisiä tarvitsisi epäillä.  

***

Kävin kahvilla poliisia odotellessa, ja eiköhän performanssitaiteilija Irma Optimisti (s. 1952) kopauttanut olkapäätäni ja antanut minulle miehensä Pekka Luhdan (s. 1954) – performanssitaiteilija hänkin – aivan uunituoreen kirjan:

Kirja näytti sangen kiinnostavalta, ja koska olen muutenkin aina pitänyt Luhdan teksteistä, vaikka – tai ehkä suuri siksi – niitä leimaakin omituinen paatos ja kryptisyys, niin enköhän palaa siihen kohta. Luhdan teksteissä on aina ollut aitoa asennetta.

***

Poliisi ei sitten koskaan tullut. Mutta ulos mentyäni tuli heidän sijaansa performanssitaiteemme grand old man Roi Vaara (s. 1953), jonka kanssa piti vaihtaa kuulumisia. Hän myös selasi läpi mukanani olleen Artnewsin tuoreimman numeron:

Kiasma ilmoitti kymmenen vuotta sitten haluavansa kaupunkilaisten olohuoneeksi. Mehän huomasimme yhtäkkiä, että olohuone olikin muodostumassa Kiasman edustalle – aurinkokin kun paistoi. Ryhdyimme suunnittelemaan jo performanssia, jossa toisimme paikalle sohvakalustoja, ja alkaisimme elää siinä taide-elämää – kun ei poliisejakaan ollut näköjään luvassa häiritsemään. Ja trafiikki vain jatkui. Sisällä oli käynnissä virallinen Là-bas-biennaali (22.–25.4.), mutta ulkona alkoi elää taiteilijavirta. Seuraavana paikalle saapuivat kuvataiteilija Minna L. Henriksson (s. 1976) miehensä Sezgin Boynikin – Istanbulista valmistunut situationisteja tutkinut sosiologi, vähän taiteilija hänkin – ja tuoreen Rosa-vauvansa kanssa. Henriksson ja Boynik ovat yhdessä toimittaneet sangen kiinnostavan kirjan Contemporary Art and Nationalism (2008), josta vaihdoimme muutaman sanan. Salaa kadehdin vähän Boynikin hattuakin:

Perhe oli tulossa Helsingin Taidehallista katsomasta kuvanveistäjiä ja menossa Ateneumin taidemuseoon katsomaan Caj Bremerin (s. 1929) hienoja valokuvia. Henriksson oli pitänyt – kuten minäkin – Hanna Jaanisoon (s. 1974) Pyhäjärvi-teoksesta, jonka aiemmasta versiosta olen joskus kirjoittanutkin.

Keskustelu kävi ristiin rastiin vilkkaana:

Tällainen päivä voi tuntua miltei täydelliseltä. Henkisiä virikkeitä tulee suorastaan liikaa, mutta on se vain hienoa, että voi tavata saman päivänä kasikymppisiä taiteilijoita ja kolmikymppisiä taitelijoita ja ymmärtää heidän tekemisiään myös samassa jatkumossa ja ihan samassa maailmassa. Nyt oli jo pakko päästä lepoon. Mutta sitä ennen päätin vielä Hanna Jaanisoon ja Minna L. Henrikssonin innoittamana kirjoittaa runon. Tässä se:

Suomen kaikki Pyhäjärvet aakkosjärjestyksessä

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Hetken aikaa suunnittelin vielä runoa "Suomen kaikki Pyhäjärvet pohjoisesta etelään". Tai entä sitten "Suomen kaikki Pyhäjärvet suuruusjärjestyksessä"? Päätin kuitenkin jo mennä sänkyyn lukemaan Artnewsiä.