Julkaistua 784: Liikemies rakasti kuvataiteita

Taas piti kirjoittaa sellainen juttu, jota ei haluaisi. Mutta jonkun pitää.

Tänään ilmestyi Helsingin Sanomissa nekro ystävästäni Iso-Ekistä. Eki oli aika eksentrinen luonne, ja tarinoita oli tapana syntyä hänen ollessaan liikenteessä. Kun mainitsen tuossa nekrossa hänen tapansa kerätä taidetta, niin lisättäköön siihen kaskuksi yksi tositapaus, josta minulla on kuviakin. Eki sai ilmeisesti tarpeekseen siitä, että tallinnalaisen taiteilijan Leo Lapinin (s. 1947) nimi pulpahti aina silloin esiin jutuissamme Salven kantapöydässä, ja hän ei tiennyt koko taiteilijasta mitään. Hän sekä kiinnostui että ärsyyntyi lopulta niin paljon aiheesta, että antoi minulle tehtäväksi hoitaa Lapinin kylään Äkäslompolon mökilleen, jotta voisi tutustua häneen ja sitten lisätä häneltä jotain kokoelmaansa. Minähän tein työtä käskettyä. Kaivoin kuvat vanhasta tietokoneestani, ja selvisi, että retki oli keväällä 2006. Lapinilla oli muutamia vedoksia mukana, ja tässä Eki ja kokoelmien ensimmäinen Lapin Äkäslompolossa (perustuu muuten Leon äidin ompelukaavoihin, minkä Eki koki itselleen läheiseksi taiteenteon tavaksi):

Kun me muut menimme jo nukkumaan, Eki ja Leo jäivät terassille juomaan Kossua. Siinä he viettivät varmaankin aika korkeissa promilleissa suon reunassa koko yön – ja siis kirjaimellisesti koko yön – jutellen lähinnä isäsuhteistaan. Itse asiassa he ystävystyivät välittömästi. 

Kokoelmaanhan piti näin ollen täydentää. Pari vuotta myöhemmin olin taas kerran lähdössä Tallinnaan, ja kun Eki kuuli tästä, hän antoi minulle kohtuullisen rahatukon messiin ja käski ostaa hyviä Lapineita lisää. Tein taas työtä käskettyä, ja toin mukananani neljä grafiikanlehteä, yhden kollaasin ja yhden akryylimaalauksen. Näin jotkut keräävät taidetta. 

Ja olihan Lapin matka ystävälleni Lapinillekin hieno kokemus – hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, ja vastaanotto oli varsin lämmin: 

Ekin kämppä oli mainio, ja hän rakensi sinne myös kolmen veistoksen veistospuiston, jota ohi kulkevat hiihtoretkeläiset tuppaavat ihmettelemään. Mukana Pekka Kauhanen (s. 1954), Ukri Merikanto (s. 1950) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Tässä Eki stetsoneineen ja Kauhasen kontribuutio pöpelikössä:

Ja kun kirjoitan tekstissä muista taiteista kuten runoudesta, ei sekään ollut falskia. Vaikka Eki olikin toisinaan varsinainen äijääijä, oli hän äärimmäisen herkkä ja tunteva ja myös avoin senkin suhteen. Vanhan kansan bisnesmies osasi lukea modernia runoakin. Siitä vielä yksi tarina. Kun hän oli jo Vantaan Katriinan sairaalassa, hän tajusi, ettei ollut lukenut Pentti Saaritsan – jonka hän myös tunsi – viimeistä kokoelmaa Julkiset salasanat (2014). Kirja oli jo loppuunmyyty, mutta vaimoni onnistui paikallistamaan yhden kappaleen vantaalaisesta antikvariaatista. Minä kävin hakemassa sen ja kävin vielä Ritsan ja minun yhteisessä baarissa hakemassa Ritsalta Ekille omisteen. Sitä hän luki viimeisenä kirjanaan kuolinvuoteellaan. En tuolloin tajunnut, että kohtaaminen oli viimeinen – oli nimittäin vielä suunnitelmia. Mutta jotenkin hyvä olo tästäkin jutusta tuli. Äijä lähti taiteellisetkin saappaat jalassaan. 

Liikemies rakasti kuvataiteita

Liikemies Erkki Heikkinen kuoli vakavaan sairauteen Vantaalla 1. kesäkuuta. Hän oli 70-vuotias, syntynyt 30. Joulukuuta 1945. 

Heikkinen syntyi Lieksassa. Perhe muutti Vihtiin vuonna 1956, missä Heikkinen kävi koulunsa loppuun. Nuorukaisen ura käynnistyi autojen parissa: hän oli töissä autokorjaamossa, ajoi väliin bussiakin, mutta armeijan jälkeen rekkakuskin ura vei mukanaan – ensin Pohjoismaihin, sitten eri puolille Eurooppaa. Hänellä oli oma erikoisvalmisteinen rekka, jolla hän toi elintarvikkeita ja valokuvaustarvikkeita varsinkin Saksasta. Hän muisteli mieluusti hurjaa nuoruuttaan, ja Saksassa hän ystävystyi muun muassa Irwinin ja Vexi Salmen kanssa.

Viime kesänä olimme kolmestaan – Eki, Matti Peltokangas ja minä – tutustumassa baijerilaiseen kalkkilouhokseen. Ekillä oli jo dieetti päällä, mutta pitihän sitä välillä vähän salaatista lipsua.

Rekka vei Heikkisen 1970-luvun lopulla Irakiin, missä hän toimi Lohja Oy:n palveluksessa – virallisesti rekkakuskina mutta todellisuudessa hyvien suhteidensa ja ilmeisten liikemieskykyjensä myötä kaoottisessa maassa betonikauppoja tehden. Hän viihtyi Irakissa kuusi vuotta. 

Vuonna 1989 Heikkinen asettui paikoilleen ja perusti Helsinkiin Basok Oy:n, joka alkoi myydä rakennusmateriaaleja – ennen kaikkea Breplasta-tasoitetta, minkä avulla hän lähinnä tekikin omaisuutensa. Hän myi Basokin Teknokselle vuonna 2003. Tuolloin hän jo harkitsi eläkkeelle siirtymistä – varsinkin kun 2000-luvun alussa hankittu asunto Äkäslompolossa oli käynyt rakkaaksi, ja siellä hän viettikin miltei puolet vuodesta. Kylän väkikin oppi nopeasti tuntemaan boheemin liikemiehen, joka saattoi ajaa avoautollaan keskellä talvea susihattu päässä ja susihanskat käsissä.

Matkaa teimme viime kesänä Ekin hirvittävällä Bemarin ykköstykillä (M6). Välillä vähän hirvitti, kun Peltokangas-raukka istui pienessä takapenkin loukossa ja Eki ajoi moottoritietä 260 km/h ikkuna auki ja Nortti huulessa. Silloin tällöin pysähdyimme lepopaikoilla, ja Eki tunsi ne kaikki jo nuoruusvuosiltaan.

  

Baijerista päätimme ihan extemporena illansuussa siirtyä (400 km) Bacharachiin Ekin nuoruusvuosien ystävien viinitilalle. Näissä rakkaissa maisemissaan hän viihtyi vuosittain. Hänellä oli pienessä majatalossa vakiohuone. Viinitarhurin tytär Sabine on Ekin kummitytär, ja oli aika riemukasta, kun sukupolvenvaihdos tapahtui sattumalta juuri samana päivänä, kun saavuimme paikalle. Vasemmalta tilan väistyvä omistaja Hans-Jürgen Jost, Eki ja Peltsi.
Bacharachistakin tarinaa piisasi. Se oli yksi Ekin ensimmäisiä rekkareissuja Saksasta. Piti hakea Asbachin mainiota brändyä, ja Eki jäi sinne jumiin. Kyse oli kirjaimellisesti jumista, sillä hän oli päättänyt oikaista vuorten yli, mutta ei tajunnut, ettei pääse rekallaan vanhaan kaupunkiin tätä toista kautta sen keskiaikasen portin läpi. Puoli kylää auttoi Ekiä peruuttamaan mutkikkaita ja kapeita katuja takaisin ylärinteeseen. Jostien majatalon kohdalla loppuivat hermot, ja Eki jäi sinne yöksi, mistä alkoi elinikäinen ja kolmen sukupolven mittainen ystävyys. Sellainen Eki oli.

Heikkinen kuitenkin perusti pienemmällä valikoimalla toimivan Detox Oy:n. Sitten hän hankki valtaosan Kirjopiiska Oy:stä, joka yhdistyi Detoxin kanssa vuonna 2006 Kirjovärit Oy:ksi. Yritys erikoistui maahantuomaan ja tuottamaan maaleja, maalaustarvikkeita sekä kultaus- ja entisöintitarvikkeita. 

Heikkisen varsinainen rakkaus oli kalkki ja kalkkimaali. Jos kuulijalla oli vähänkin kiinnostusta, saattoi hän pitää ravintolapöydässäkin tunnin luennon perinteisen kalkkimaalauksen saloista.

Heikkinen harrasti kulttuuria monipuolisesti: liikematkalla Saksaan hän saattoi käydä klassisessa konsertissa samalla kun runokirja odotti jo rekkavuosilta tutun, viinitilan yhteydessä toimivan majatalon yöpöydällä.

Erityisasema oli kuitenkin kuvataiteilla. Hän keräsi intiimin taidekokoelman, jonka testamenttasi Helsingin Saskia ry:lle. Erityispiirre oli se, että hän hankki taidetta vain henkilökohtaisesti tuntemiltaan taiteilijoilta – ja heitä ravintola Salven kantapöydässä kertyi vuosien mittaan useita. Jos hän kiinnostui voimakkaammin taiteilijasta, jota hän ei tuntenut, saattoi hän antaa tehtävän tutustuttaa itsensä ko. taiteilijaan.
Tutustuminen oli helppoa: Iso-Ekinä tunnettu Heikkinen oli loistava seuramies, hyväntuulinen ja myhäilevä. Juttuja riitti yhtä lailla hurjilta nuoruusvuosilta kuin retkistä Itä-Baijerin kalkkilouhoksille.

Ekin stetson arkulla.

Julkaistua 771 & Näyttelykuvia 1037: Salvelan kesä VII

Tällaisen tiedotteen rustasin (on kyllä samalta pohjalta kuin viime vuonna ja toissa vuonna ja...). Eilen ripustettiin. On aika raikas näyttely, vaikka itse sanonkin. Tervetuloa kaikki tänään avajaisiin klo 17.00! 

 

Salvelan kesä VII 

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 31.5.–23.6.2016 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo seitsemättä kertaa. 

 

Viljanen, Teräsvuori. 

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Nurminen,  Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Timo Setälä, Heimo Suntio, Tarja Teräsvuori ja Roi Vaara. 

Setälä (hymyilee).

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010), taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan. 

Setälä, Setälä, Pajulahti.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään jo kohta viisitoista vuotta toimineessa Invalidisäätiö Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 

Suntio (eiku Strindberg).

Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Ulla Aartomaa, Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo, Maija Tanninen-Mattila, Markku Valkonen saavat tänä vuonna suomalaisen nykytaiteen keskeisen kansainvälistäjän, muun muassa Kiasmassa työskennelleen professori emerita Maaretta Jaukkurin.

 Nurminen, Nurminen (alekkain).

Julkaistua 766 & Näyttelykuvia 1034: Kristitty kommunisti

Viikko sitten Galleria Ortonissa juhlittiin kuvanveistäjä Ossi Somman (s. 1926) 90-vuotijuhlanäyttelyä (2.–27.5.). Sunnuntaina ripustettiin ja maanantaina avattiin – ja mestari tikissä mukana molemmissa. Avajaispuheen piti sijastani Pirkko Lahti – ja hyvin puhuikin. Tässä esittelyni Ossista gallerian verkkosivuille:

Kristitty kommunisti

Kuvanveistäjä Ossi Somma (s. 1926) juhlistaa 90-vuotista taivaltaan pienimuotoisella retrospektiivilla Galleria Ortonissa. Mukana on teoksia peräti seitsemältä vuosikymmeneltä.

 

Pronssi painaa, mutta onneksi paikalla oli kaksi väkivahvaa kuvanveistäjää, Pekka Kauhanen (s. 1954) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Olavi Pajulahti (s. 1944), Sirpa Viljanen ja Paula Nurminen (s. 1969) valvovat tarkasti.

Ossi Somma on iso lempeä mies, josta henkii rakkaus rauhaan ja kanssaihmisistä välittämiseen. Hän on koko uransa ajan ollut tinkimättömän yhteiskunnallinen taiteilija – mutta on samalla onnistunut luovimaan menestyksekkäästi taidemaailmaa aikoinaan vaivanneissa puoluepoliittisten taisteluiden karikoissa. Somma on silti puolensa valinnut: hän on ihmisen puolella – kulutuskapitalismia, riistoa, ahneutta, vihaa ja sotaa vastaan. Itse hänellä on ollut usein tapana nimittää itseään ”kristityksi kommunistiksi”.

 

Mestari valvoo ripustamista samppanjalasi kädessään.

Toisin kuin monet avoimesti poliittiset taiteilijat, Somma on taiturimaisesti välttynyt ahtaalta lokeroinnilta. Yksi selitys lienee se, että hän on veistäjänä tavattoman monipuolinen. Hän on kuin hybridi, jossa yhdistyvät klassisen veistotaiteen plastiset ihanteet ja ITE-taiteen rajaton mielikuvitus ja räyhäkkyys. Hänen tuotannossaan näkyy jälkiä yhtälailla Auguste Rodinin ekspressiivisyydestä kuin 1950-luvun klassista perinnettä ja nykyaikaa yhdistäneestä italialaisesta kuvanveistosta. Somma täydensi suomalaisia opintojaan ja epäilemättä taidenäkemystäänkin myös venäläisen realismin keskeisessä opinahjossa, Repin-instituutissa Leningradissa vuosina 1966–67. 

Somma ei koskaan ole ollut mikään yksinäinen taiteilijanero vaan on tottunut myös yhteistyöhön: 30 vuoden yhteistyö veistäjäkollegoiden Reijo Paavilaisen ja Pertti Mäkisen kanssa on tuottanut ties kuinka monta palkintosijaa veistoskilpailussa. Palkintosijoja hän on kahminut yksinäänkin.

 

Sinikka-vaimo, Ossi ja Galleria Ortonin Seppo Seitsalo jatkoilla – Nokian poikia molemmat. 

Somman mittavin – tai ainakin eniten tekijänsä näköinen – saavutus on ehkä kuitenkin hänen kotinsa ympärille muotoutunut veistospuistonsa ja pysyvä näyttelynsä Kulutusyhteiskunta muuttuu Danten helvetiksi. 

Somman taiteilijanlaadusta pääseekin parhaiten perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea huikea pysyvä näyttely, joka on avoinna vieraille aina. Puistossa voi kävellä koska tahansa, ulkorakennuksiin voi mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. Ympäristöön levittäytyvät lukemattomat eri tekniikoilla toteutetut veistokset luovat dantelaisen helvetin maailman, jossa on usein mukana sarkastista huumoria. Useissa veistoksissa on mukana Somman keskeinen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia.

Surullista on tietenkin se, että Somman 1950-luvulta alkanut taistelu on edelleenkin ajankohtaista. Ensimmäinen tuoliveistos, vuonna 1954 valmistunut asunnotonta alkoholistia tyhjässä tuolimeressä kuvaava veistos Unohdettu olisi voitu tehdä tällä viikolla tätä päivää kuvaten. 

Viimeinen kuntourheilija pyöräilee Ossin pihapuussa.

Mitä taiteilijoilla todellisuudessa on tapana tehdä näyttelyn avajaisten jatkoilla ravintolan terassilla?

Maanantaina vietimme Galleria Ortonissa Salvelan kesä VI -näyttelyn avajaisia. Paikalla kukitettuina olivat vasemmalta Jorma Hautala (s. 1941), Olavi Pajulahti (s. 1944), Timo Setälä (s. 1958), Tarja Teräsvuori (s. 1947), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Nurminen (s. 1947) ja Matti Peltokangas (s. 1952):

Sitten ravintola Salveen. 
Suurella yleisöllä on epäilemättä vankka käsitys boheemitaiteilijoiden ravintolaelämästä. Mitä taiteilijoilla todellisuudessa on tapana tehdä näyttelyn avajaisten jatkoilla ravintolan terassilla? Tässä yksi vastaus:

Taidemaalari Reijo Viljanen (s. 1950), Vapaan Taidekoulun entinen rehtori, näyttää mallia. Kyseessä on mayurasana eli riikinkukko.

Julkaistua 637 & 638 & Näyttelykuvia 984 & 985: Salvelan kesä VI & Matkaikoneita

Eilisen päivän vietin Galleria Ortonissa. Oli taas se aika vuodesta, jolloin ripustimme perinteisen Salvelan kesä -näyttelyn, nyt jo kuudetta kertaa. Mukana ovat Jorma Hautala (s. 1941), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Kujasalo (s. 1946), Matti Nurminen (s. 1947), Matti Peltokangas (s. 1952), Olavi Pajulahti (s. 1944), Timo Setälä (s. 1958), Tarja Teräsvuori (s. 1947) ja Roi Vaara (s. 1953).

Setälä ja Kujasalo menossa päin seinää.

Samalla kokosimme Sairaala Ortonin pääaulan vitriiniin pienen näyttelyn vanhoihin sikariboxeihin tehdystä taiteesta nimellä Matkaikoneita (Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori). Se on nähtävillä toistaiseksi määrittämättömän ajan.
Avajaiset tänään kello 17. Kaikki joukolla mukaan!
Tässä nyt aamulla rustaamani tiedotteet:

Salvelan kesä VI

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 26.5.–18.6.2015 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo kuudetta kertaa.

Nurminen paikoillaan, Pajulahti vielä odottelee.

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä, Tarja Teräsvuori ja Roi Vaara. 

Setälä auttaa Hautalaa nousemaan seinälle.

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010), taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan.

Pajulahti auttaa Teräsvuorta löytämään vihdoin muotonsa.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Invalidisäätiö Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 
Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo, Maija Tanninen-Mattila, Markku Valkonen saavat tänä vuonna seurakseen uransa Lahden taidemuseossa ja Sinebrychoffin taidemuseossa tehneen taidehistorioitsija Ulla Aartomaan.

  

***

Matkaikoneita

Kuvataiteilijat Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Tarja Teräsvuori ovat maalanneet, veistäneet ja valokuvanneet pieniä kuvia (muinaiskreikaksi εἰκών, eikōn) vanhoihin seetripuisiin sikarilaatikoihin. Teokset ovat matkaikoneja kahdessakin mielessä. Niiden teemat ovat syntyneet matkojen innoittamina – joko konkreettisesti tai myös ikiaikaisen symbolisesti: onhan jo esimerkiksi Pajulahden käyttämän ultramariinin etymologiakin varsin runollinen, ultra mare (= meren tuolla puolen). Matkaikoneita ne ovat myös siinä mielessä, että aivan kuin ortodoksisessa perinteessä, niitä voi myös ottaa mukaan matkalle. Suljetun ja vahvan rasian voi avata vaikkapa yksinäisen hotellihuoneen yöpöydälle muistuttamaan taiteen voimasta keskellä niitä eksistentiaalisia myrskyjä, joita vieraassa paikassa ja varsinkin yksin ollessaan voi kokea.

Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori matkamietteissä.

Rasioitua taidetta on tehty jo pitkässä ismien ketjussa: muun muassa dada, uusrealismi ja fluxus ovat jättäneet jälkensä rasioiden taiteeseen. Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori eivät kuitenkaan lähesty aiheitaan taidehistoriallisella tietoisuudella. Heidän laatikoissaan ei asu viittaus taidehistoriaan, ei ironia, snobbailu tai nokkeluus vaan pikemminkin puhdas tunne hiljaisena ja keskittyneenä – väliin ehkä tuulahdus melankoliaakin aivan kuten seetrin tuoksun sekoittuessa sikarin tuoksuun, sillä rasiahan on tunnetusti piilo ja kätkö. ”Se että rasian geometrian ja salaisuuden psykologian välillä on vastaavuus, ei pitkiä selontekoja kaipaa”, toteaa ranskalainen filosofi Gaston Bachelard (Tilan poetiikka, Nemo 2003), joka tiivistää pienuuden suuruuden osuvasti: 

Kaikki mikä on pikkuriikkistä avaa maailmaa – ja tämä portti on ahdas jos mikä. Yksi yksityiskohta voi olla uuden maailman merkki, maailman joka kaikkien maailmojen tapaan sisältää suuruuden ominaisuudet.

Miniatyyri on suuruuden koti.

*** 

Ja mitähän symboloi tämä näky, johon törmäsin lähipuistossa palatessani illalla kotiin: 

Julkaistua 601: Kuvataidevuosi 2013–2014

Hups! Jäi syksyllä laittamatta tänne vielä yksi viime vuonna julkaistu teksti. Kyseessä on Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 2015. Tämä oli jo 14. perättäinen MMM:lle raportoimani taidevuosi:

Kuvataidevuosi 2013–2014

Käymistila taidemuseomaailmassa jatkuu. Ovia suljettiin, mutta myös uusia avattiin. Lönnströmin taidemuseo Raumalla ilmoitti luopuvansa rakennuksestaan kokonaan mutta jatkavansa toimintaa muulla tavoin. Helsingin taidemuseo lopetti perinteisen Kluuvin gallerian. Museovirasto sulki Cygnaeuksen gallerian. Oulussa taidemuseo liitettiin isompaan museokeskukseen ja näytti yleisölle dinosauruksia, mikä herätti runsaasti keskustelua.
 

Joillakin tahoilla museomaailmassa menee hyvin. Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä ilmoitti uusista tilahankkeistaan Lasipalatsissa ja Narinkkatorin alla. Mäntässä Taidemuseo Gösta avasi uuden paviljongin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun jälkeen. Uudessa 5700 neliömetrin näyttelytilassa nähtiin komea kolmen näyttelyn avaus: kansainvälistä ja suomalaista pop-taidetta esittelevä Superpop! (14.6.–28.9.2014), Riiko Sakkisen taidemaailmaa ironisoiva taiteeton näyttely Museum of No Art – MuNA (14.6.–7.9.2014) sekä kansainvälisesti menestyneimmän nykytaiteilijamme Eija-Liisa Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta 1 (14.6.2014–11.1.2015).

Kati Outinen Ahtilan videoteoksessa.

Guggenheim jatkoi toista yritystään laajentaa toimintaansa Helsinkiin: kesäkuussa 2014 avattiin kansainvälinen avoin arkkitehtuurikilpailu Eteläsatamaan kaavailtua museota varten. 

Taidelaitosten johtajaruletti kävi myös kiivaana, mikä tulee epäilemättä näkymään myös sisällöissä uusien johtajien näyttäessä kynsiään. Helsingin taidehallin johdossa aloitti alkusyksystä 2013 Jan Förster, Maija Tanninen-Mattila siirtyi Ateneumin taidemuseosta Helsingin taidemuseon johtajaksi lokakuussa 2013, Päivi Loimaala aloitti tamperelaisen Sara Hildénin taidemuseon johtajana toukokuussa 2014 ja samoihin aikoihin Susanna Pettersson valittiin Ateneumin taidemuseon tulevaksi johtajaksi. 

Säpinää taidemaailmassa aiheutti myös pitkästä aikaa mittava julkinen kilpailu: Helsingin Kasarmitorilla tullaan paljastamaan Talvisodan kansallinen muistomerkki. Kilpailuun lähetettiin 258 luonnosta, joiden joukosta voittajaksi joulukuussa 2013 nousi kuvanveistäjä Pekka Kauhasen kymmenmetrinen Valon tuoja. Kauhasen arvoituksellinen hahmo ei aiheuttanut takavuosilta tuttua patsassotaa. 

 Kauhasen voittoisa ehdotus.

Toven vuosi 

Kauden hahmo oli epäilemättä Tove Jansson (1914–2001), jota juhlittiin Ateneumin taidemuseossa Helsingissä 14.3.–7.9.2014. Tv-ohjelmin ja kirjoin huomioitu Jansson on liittynyt rakastettujen suomalaisten naistaiteilijoiden joukkoon, mistä kertoo varmaan sekin, että sekä medioissa että yleisön keskuudessa hänestä totuttiin puhumaan pelkällä etunimellä. Muumi-hahmojen luojalta esiteltiin ensimmäistä kertaa laajemmin maalauksia, joihin taiteilija suhtautui varsin vakavasti vaikkei varsinaista maalarinuraa luonutkaan. 

Historian hämäristä etsitään edelleenkin taidettamme rikastuttaneita naisia: tuorein ison esittelyn saanut naispuolinen mestari oli Beda Stjernschantz (1867–19010), jonka muun muassa symbolismia edustanutta tuotantoa kartoitettiin ensimmäistä kertaa kattavasti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä (14.3.–31.8.2014). 

Beda Stjernschantz, Irma, 1895–98.

Kultakauden naiskonkarit pitävät myös pintansa: Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä oltiin Ateneumin kokoelmien avulla Naisten matkassa (27.3.–10.8.2014), ja Hämeenlinnan taidemuseossa pohdittiin Taiteilijatoveruutta (7.6.–7.9.2014) Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin kesken. 

Varsin rakastettu nykytaiteilija on akateemikko Outi Heiskanen, jonka monihaaraista mielikuvitusmaailmaa esitteli Wäinö Aaltosen museo Turussa 13.12.2013–23.2.2014, ja moni katsoja oli epäilemättä ilahtunut, kun Suomessa harvakseltaan esiintyvä Maaria Wirkkala teki yllättäen urheiluaiheisen teoskokonaisuuden Helsingin taidemuseolle 6.5.–13.7.2014.

Miehilläkin on identiteetti 

Identiteettitutkielmat ovat olleet keskeistä nykytaiteen tematiikkaa jo varmaan 1980-luvulta, mutta aihe ei tunnu tyhjenevän. Porin taidemuseossa tehtiin yhteisnäyttelyssä Rajanylityksiä (27.9.2013–19.1.2014), joissa tutkittiin yksilöitä hallitsevia sosiaalisen kontrollin mekanismeja. 

Identiteettitutkielmat ovat olleet paljolti naisten alaa, mutta Tampereen taidemuseo esitti kysymyksen Miehet – onko tunteita? (22.2.–20.4.2014). 

Yksi miestaiteilijoistamme on jo pitkään erikoistunut vähän oudompiin ja marginaalisiin identiteetteihin: Viggo Wallensköld esitteli klassisesta maalauksesta ponnistavaa laajemmin Hämeenlinnan taidemuseossa 21.2.–1.5.2014. Jotkut miehet eivät halua kasvaa lainkaan aikuisiksi. Sekä Tapani Kokon (Oulun taidemuseo 25.1.–16.3.2014) puusta tehdyt että Tommi Toijan (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 15.8.–27.10.2014) keraamiset poikahahmot ovat ilkikurisuudessaan riemastuttaneet taidemaailmaamme jo pitkään. Huumorin lisäksi molempien teoksissa sivutaan myös poikana olemisen kipupisteitä.

Tapani Kokko, Kummitustalo.

Taiteen henkisyydestä 

Monet museonäyttelyt joudutaan nykyään tulospaineiden takia rakentamaan spektaakkelin hengessä. Museot tarvitsevat ns. Bonanza-näyttelyitä, joilla kassa ja vuosikertomus laitetaan kuosiin. Tällainen oli varmaankin Andy Warholin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 8.3.–28.5.2014, muta samainen museo osoitti myös, että vakava taide voi kiinnostaa yleisöä ilman laajaa tunnettuuttakin, kuten kävi Ellen Gallagherin yllätyksellisen suositussa näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 28.9.2013–26.1.2014), jossa yhtyivät runollisesti syvänmeren tutkimus ja afrikkalaiset myytit. 

Ellen Gallagher, Pomb-Bang, 2003.

Varsin syvähenkinen taiteilija oli ruotsalainen abstraktin edelläkävijä Hilma af Klint, jota nähtiin peräti kahteen otteeseen: ensin yhteisnäyttelyssä Feel the Spirit! (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014) ja sitten mittavassa yksityisnäyttelyssä Helsingin Taidehallissa (16.8.–28.9.2014). Teoksillaan af Klint kirjoituttaa taidehistoriaa uusiksi, sillä hän ei näyttänyt abstrakteja maalauksiaan yleisölle elinaikanaan lainkaan. Hän uskoi niiden avautuvan vasta tuleville sukupolville – ja saattoi olla oikeassa. Rudolf Steiner sen sijaan teki uraansa jo elinaikanaan – ja varsin monipuolisesti: antroposofinen ajattelija oli varsin taidokas monessa taiteenlajissa, kuten selvisi hänen laajassa näyttelyssään (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014). 

Koneiden runoutta 

Myös koneet ja tekniikka voidaan viedä henkisen alueelle. Tietokonemusiikin ja robotiikan uranuurtaja Erkki Kurenniemikin (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 1.11.2013–2.3.2014) puhui aikoinaan ”ohjelmoinnin poetiikasta”. Hänen jalanjäljissään on kulkenut Mika Taanila (Nykytaiteen museo Kiasma 1.11.2013–2.3.2014), joka omassa tuotannossaan on käyttänyt muun muassa tieteellisten kokeiden tuottamaa löytömateriaalia varsin arvoituksellisella tavalla. Kummallisia kokeiluita nähtiin myös Vilkettä ja tajunnanvirtaa -näyttelyssä (Keravan taidemuseo 18.9.–13.10.2013), jossa esiteltiin suomalaista sähköistä taidetta aina 1970-luvulta asti. Sveitsiläinen Jean Tinguely (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 28.2.–26.5.2014) puolestaan laittoi koneet tekemään taidetta, hajottamaan pulloja ja jotkut koneet jopa tuhoamaan itsensä. 

Jean Tinguely, Le Cyclop – La Tête, 1970.

Todellisuuskin voi olla varsin koskettavaa ja runollista. Epäilemättä yksi kauden merkittävimmistä kansainvälisistä näyttelyistä (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 11.4.–7.9.2014) esitteli chileläissyntyisen Alfredo Jaarin näkemyksiä maailmasta ja sen kipupisteistä vaikuttavina installaatioina. Sosiaalisessa mediassa käydyistä keskusteluista kävi ilmi, että useampikin katsoja oli ollut aidosti pala kurkussa. 

Taiteen vaikuttavuus on ehtymätön voimavara. 

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Laila Pullinen – 80-vuotisjuhlanäyttely, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 28.9.2013–5.1.2014 

Manno Kalliomäki, Wäinö Aaltosen museo, Turku 27.9.–24.11.2013 

August Uotila, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.9.2013–13.1.2014 

Timo Heino, Helsingin taidemuseo 13.9.–17.11.2013 

Olli Marttila, Jyväskylän taidemuseo 11.10.2013–12.1.2014 

Reidar Särestöniemi, Oulun taidemuseo 28.9.2013–5.1.2014 

Tapio Lötjönen, Juan Antonio Muro ja Tapani Tamminen, Rovaniemen taidemuseo 13.9.2013–12.1.2014 

Ilkka Lammi, Salon taidemuseo Veturitalli 12.10.2013–5.1.2014 

IC-98, Turun taidemuseo 4.10.2013–5.1.2014 

Harri Larjosto, Vantaan taidemuseo 9.10.2013–4.1.2014 

Onni Kosonen – muistonäyttely, Keski-Suomen museo, Jyväskylä 7.9.–3.11.2013 

Play – mediataiteen tähtiä, Helsingin taidemuseo 4.12.2013–26.1.2014 

Rosa Liksom, Aineen taidemuseo, Tornio 28.11.2013–2.2.2014 

Seppo Juhannus Tanninen, Nelimarkka-museo, Alajärvi 8.2.–4.5.2014 

Nuoret 2013, Helsingin Taidehalli 30.11.2013–5.1.2014 

Esko Männikkö, Helsingin Taidehalli 18.1.–2.3.2014 

Tuija Lindström, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 15.1.–9.3.2014 

Armas Hursti – 80-vuotisjuhlanäyttely, Hyvinkään taidemuseo 25.1.–16.3.2014 

Emil Wikström, Turun taidemuseo 24.1.–27.4.2014 

Kimpassa, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 16.5.–9.9.2014 

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 12.12.2013–2.3.2014 

Yksin, Helsingin taidemuseo 14.2.–13.7.2014 

Helsinki Photography Biennial, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 28.3.–27.7. 

Järven lumo, Ateneumin tademuseo, Helsinki 11.10.2013–9.2.2014 

Pilvenpitelijän tiellä, Keravan taidemuseo 15.2.–4.5.2014 

Heli Ryhänen, Helsingin Taidehalli 12.4.–11.5.2014 

Heikki Marila, Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8.2014 

Vuoden nuoret taiteilijat Nabb + Teeri, Tampereen taidemuseo 10.5.–17.8.2014 

Paavo Kauramäki, Aineen taidemuseo, Tornio 11.4.–15.6.2014 

Kuutti Lavonen, Jyväskylän taidemuseo 6.6.–7.9.2014 

Chi Modu, Porin taidemuseo 13.6.–14.9.2014 

William Kentridge, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.6.–14.9.2014 

Olli Lyytikäinen, Salon taidemuseo Veturitalli 7.6.–28.9.2014 

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 14.6.–14.9.2014 

Mäntän kuvataideviikot, Pekilo 15.6.–31.8.2014

Palkintoja 2013–14 

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2013 Lauri Anttila 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2013 Riikka Kuoppala 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2013 Viggo Wallensköld 

Ars Fennica 2014 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 

AVEK-palkinto 2013 Erkka Nissinen 

Vuoden nuori taiteilija 2014 Janne Nabb ja Maria Teeri 

Suomi-palkinto 2013 Jari Haanperä ja Suomesta Galleria 

Taiteen valtionpalkinto 2013 Irma Optimisti 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2013 Pilvi Takala 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2013 Raakel Kuukka 

Vuoden ympäristötaideteos 2013 Saara-Maria Karirannan ja Pekka Niittyvirran Viides seinä 

Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2013 Olli Keränen 

Fotofinlandia 2014 Perttu Saksa 

Suomen Estetiikan Seuran vuoden esteettinen teko 2013 Viva Granlund 

Pro Finlandia -mitali 2013 Ismo Kajander, Marja Kanervo, Markus Konttinen, Matti Peltokangas 

Suomen Leijonan komentajamerkki 2013 Ossi Somma 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2013 Kaarina Kaikkonen

Julkaistua 592 & 593 & Näyttelykuvia 935 & 936: Taidetta koteihin ja varastoihin & Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Viikolla ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/14). Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen haastattelujuttu taiteen keräilystä ja toinen vähän outo kritiikki – kun en oikein ymmärtänyt näkemääni.

Keräilyjutussa halusin tietoisesti nostaa esiin sellaisia keräilijöitä, joita ei julkisuudessa ole keräilijöinä tunnettu ja joilla ei ole järin täsmentyneitä ambitioita kokoelmansa suhteen. Ehkäpä vain rakkaus taiteeseen. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on keskittynyt nuorempaan taiteeseen, Skanskan entisellä pääjohtajalla Mauri Niemellä on ollut työpaikkansa näyttelykuratoinnin myötä – ja muutenkin – läheinen suhde moneen taiteilijaan. Ja pakkohan se on, hitto soikoon, mainita: kuvanveistäjäisäni on ollut aikoinaan Niemen kuvismaikka, joten hauskasti maailma on pieni. Antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin on innokas näyttelyidenkiertäjä, joka viihtyy myös huutokaupoissa:

Taidetta koteihin ja varastoihin

Missä vaiheessa kotiin hankittu taide muuttuu kokoelmaksi? Koska taiteen rakastajasta tai harrastajasta tulee taiteen keräilijä? Taidetta voi keräillä eri tavoin ja monenlaisista motiiveista, eikä lopputuloksen tarvitse aina olla monumentti.

Tapasin kolme taiteenkeräilijää, jotka eivät taiteen kentällä ole varsinaisina keräilijöinä esiintyneet. Kaikilla kolmella riittää kuitenkin taidetta nykyään varastoihin asti. Skanskan entinen toimitusjohtaja Mauri Niemi tuli taidemaailmassa tunnetuksi Skanskan pääkonttorissa pitkään jatkuneen näyttelytoiminnan myötä – lisäksi hän on toiminut aktiivisesti monissa taidealan järjestöissä ja laitoksissa. Taidehuutokaupoissa viihtyvä antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin aloitti keräilemällä kirjoja, mutta osa kirjoista on nykyään näkymättömissä taideteosten takana. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tuttu vieras varsinkin nuorempien nykytaiteilijoiden avajaisissa – ja epäilemättä toivottukin, koska erityisesti nuori taide kartuttaa nykyään hänen kokoelmiaan.

Mauri Niemi. Kuva: Timo Setälä.

Surojegin muistuttaa aluksi siitä, miten tunnetusta taiteenkeräilijästä Simo Kuntsista kirjan (2006) kirjoittanut Riina Tiitola siteerasi yhdysvaltalaisen taidehistorioitsijan ja kriitikon Donald Kuspitin ajatuksia: ”Keräilijän henkilöhistoriaan liittyy Kuspitin mukaan pettymyksiä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa. Ihmisten kanssa törmää pian epämiellyttäviin realiteetteihin, mutta taideteoksen ideaalikuva säilyy: se on juuri sellainen, minkälaisena keräilijä haluaa sen nähdä.” 

Nämä keräilijät eivät kuitenkaan Kuspitin ajatuksia pelästy, koska heillä kaikilla taiteeseen liittyy myös sen tekijä: kaikki hankkivat lähinnä elävien taiteilijoiden töitä, ja teosten myötä myös oikeat ihmissuhteet lisääntyvät. 

Mauri Niemen lattialta: Joakim Sederholm, Kättä pitempää – Arma tur, metalli, 2007. ”Joakim Sederholmin veistos tavoittaa jotain oleellista ihmisenä olemisesta. Muoto, pinnan struktuuri ja polttamalla esiin saatu väri on yhtä monimuotoinen kuin elämä.” 

MN: En minä oikein miellä itseäni keräilijäksi, mutta kun mietin tätä, mieleeni tuli tunnetun taiteenkeräilijä Vexi Salmen kommentti, jonka mukaan ”keräilijä on se, joka ostaa varastoon”. Tavallisen kodin omaava taiteenharrastaja joutuu aika nopeasti tähän tilanteeseen, joten kai minä sellainen sitten olen. Mutta jos keräilyyn liittyy joku systematiikka ja tarkat kriteerit, en tunnista itseäni keräilijäksi. Minulle taiteen hankinta on intuitiivista. Se on myös eräänlainen kasvuprosessi, joka on vuosien mittaan kehittynyt hiljalleen, kun on tutustunut vähän syvällisemmin taiteeseen. 

OK: Missä vaiheessa tajusit kuitenkin olevasi jonkinlainen keräilijä? 

MN: Jonkun muuton yhteydessä. Se on prosessi, johon on vain luisunut. 

OK: Olet ollut mukana paljon taidemaailmassa. Hankitko tutuilta taiteilijoilta? 

MN: Hankin eläviltä taiteilijoilta. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kuitenkin tunnen taiteilijan. Teoksiini liittyy myös useimmiten joku tarina. Sitä oppii tuntemaan, mitä on teoksen takana – mitä se käsittelee, ja myös millainen on itse taiteilija. Kaikki tämä helpottaa ymmärtämistä. 

Pekka Kauhanen. Kuva: Timo Setälä.

OK: Mistä tulee innostus nuoriin taiteilijoihin? 

PK: Kokoelmani alkoi silloin, kun opiskelin Suomen Taideakatemian koulussa. Silloin tehtiin vaihtokauppoja. Olin ensimmäisellä luokalla, kun viimeisellä luokalla ollut Tuomo-Tapio Immonen (1950–2011) ehdotti minulle kauppoja. Tein yhden pronssiveistoksen, josta valoin muutamia kipsikappaleita, joita vaihdoin parin kaverin kanssa. Toinen taisi olla Pekka Hermanni Kyrö. Siitä se kaikki alkoi, mutta sitten huomasin, että enhän minä ala vaihtaa. Jos minulla on rahaa, ostan mieluummin ja tingin. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Myyn kalliilla itse ja ostan halvalla. En ole vaihtanut kuin yhden kerran sen jälkeen. 

Pekka Kauhasen seinältä: Antti Tanttu, Pelon palkka, puupiirros, 1989. ”Antti Tantun iso puupiirros on ollut samalla paikalla kotonani jo 25 vuotta. Se on yksi kannatinpilareista kokoelmassa, ja voimakkaana työnä se antaa itsestään koko ajan jotain uutta.” 

OK: Eivätkö taiteilijat vaihda aika paljon? 

PK: Taiteilijat vaihtavat, mutta minähän olenkin kuvanveistäjä. Mutta vakavasti ottaen: siitä se alkoi pikkuhiljaa revetä. Koulussa oli esimerkiksi aina joulu- ja kevätnäyttelyitä, ja aloin hankkia teoksia ihan rahallakin, jos sitä pikkuisen enemmän sattui olemaan. 

OK: Sinähän seuraat nykyään aika paljon nuorta taidetta? 

PK: Olen seurannut pitkään. Olivathan nämä nyttemmin vanhentuneet opiskelutoverinikin nuoria silloin, kun aloitin. Mutta viimeisin villitys on tietysti uudempi sukupolvi, kahtapuolta kolmikymppisiä. Niillä on ihmeellisiä ideoita, ja töitä voi ripustaa vaikka kattoon ja nurkkiin. Ja liittyy se omaankin tekemiseen. Kyllä niistä jotenkin saa virikkeitä. Kotiin eivät kaikki enää kuitenkaan mahdu. Minulla oli Kuopion taidemuseossa 2007 näyttely ja ehdotin, että voisin ottaa seinille hankkimiani teoksia, kavereitten töitä. Silloin ehkä tajusin olevani keräilijä. Latasin auton kyytiin yli 50, eikä siinä ollut edes kaikkia. Taidemuseohan sitten tarkisti kaikkien teosten kunnon ja kehystikin osan. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Mutta takaisin asiaan. Elävien taiteilijoiden töitä minäkin olen hankkinut. Vaikka onhan joukossa jo edesmenneitä. Kuten jotkut meitä tukeneet kollegatkin. Muistan kun nuorena oli vähän tiukilla, oli hienoa kun pystyi soittamaan joillekin taiteilijakollegalle, esimerkiksi Juhani Harrille (1939–2003) ja Kain Tapperille (1930–2004). Niille oli paljon helpompi soittaa kuin jonnekin säätiöön. Molemmat pelastivat toisinaan pälkähästä. Heillä molemmilla oli aika isot kokoelmat. Ja nyttemmin, kun on mennyt ihan hyvin taloudellisesti, ajattelen että voinhan minäkin samalla tavalla näitä nuorempia vähän jeesata – nyt kun on tiukat ajatkin. Ikään kuin jatkan tätä perinnettä. 

TS: Kyllä minussakin joku keräilykärpänen tai -hemuli sisällä asustaa. Taide ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia. Kaikki lähti siitä, että keräsin kirjoja ja sitten harrastus muuttui ammatiksi. Kirjojakin on nykyään vähän liikaa. Jos taiteenkeräily tarkoittaa, että teokset eivät mahdu enää seinille, vastaus on kyllä. Se raja on jo vuosia sitten ylitetty. Systemaattisena keräilijänä en minäkään itseäni pysty pitämään. Kun olen esimerkiksi puhunut Lars Swanljungin kanssa ja lukenut hänen kommenttejaan, pitäisi varsinaisella kokoelmalla olla tietty teema ja sen pitäisi pyrkiä tiettyyn kattavuuteen. Ei minulla ole sen paremmin mahdollisuutta kuin haluakaan siihen. Keräilyni on täysin intuitiivista. Olen tykännyt jokaisesta työstä kauhean paljon, mutta ei kokoelmassani ole edes mitään tyylillistä yhtenäisyyttä. 

MN: Toisaalta onhan meillä varmaan tiettyjä painopisteitä omaan makuun liittyen. Minulla esimerkiksi on aika paljon konkretismia. Sitten on toinen punainen lanka: jos on joidenkin taiteilijoiden töitä enemmän, silloin mielellään hankkii, kun taiteilija liikahtaa johonkin suuntaan linjassaan. Sitä alkaa seurata uutta polkua. Tietysti sillä edellytyksellä, että haluaa seurata sitä polkua, mihin taiteilija on menossa. 

PK: Kyllä ne kaikki ne on lempilapsia. Kun ostaa kotiin, on se vähän eri asia kuin se, että keräisi museoon. 

Timo Surojegin. Kuva: Timo Setälä.

TS: Minun makuni on aika laaja, eikä siitä synny linjaa. Kun mietin  vaikkapa tuoreita hankintoja, olen ostanut kaksi Tommi Toijaa ja kaksi Kauko Hämäläistä (1928–1986). Eivät he ole kovin lähellä toisiaan. Toijat ovat ekspressiivisiä, jopa raadollisiakin, ja Hämäläiset puolestaan pysähtyneitä ja zeniläisiä. 

MN: Minä olen viime vuosina hankkinut yhtä paljon veistäjiltä kuin maalareilta kuin valokuvaajilta. 

PK (savolaisittain): Se on hyvä linja. 

MN: Siihen vaikuttaa varmaan se, että kuratoin niitä Skanskan pääkonttorin näyttelyitä. Opin tuntemaan aika ison joukon eturivin veistäjiä. 

OK: Paljonko niitä näyttelyitä oli? 

MN: Se oli kymmenen vuoden rupeama, viitisen näyttelyä vuodessa, joten oli niitä viitisenkymmentä. Se kattaa aika joukon veistäjiä. 

OK: Timolla on eläviltä taiteilijoilta hankkimisen lisäksi yksi erikoisalue. Olet kolunnut paljon näitä halvempia huutokauppoja? 

Surojeginin seinältä: Janne Kaitala, Kipinämikko, akryyli, 2010. ”Janne Kaitala maalaa hienoja töitä, jotka toimivat maalauksen omilla ehdoilla, kuten taiteilija itse toteaa: ’Näissä teoksissa ei ole vihaa, ei rakkautta, näissä teoksissa on viivoja ja väriä. Näissä teoksissa ei ole rahahuolia tai muitakaan huolia. Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä’.”

TS:  Kuten sanoin, makuni on aika laaja. Jos ihastun johonkin työhön, niin voi se olla jo edesmenneeltä taiteilijalta. Kun rahat antavat periksi, saatan hankkia jotain vanhempaakin, johon olen tykästynyt. Yksi tällainen löytö oli Eino Ruutsalo (1921–2001). Taidehallissa oli vuonna 2001 se retro, joka muuttuikin sitten muistonäyttelyksi. Aloin niihin aikoihin käydä huutokaupoissa ja tajusin, että hemmetti, nämähän on aika edullisia ja minullakin on varaa niihin. Nyt minulla on kymmenkunta eri tyylistä ja eri ajoilta olevaa Ruutsaloa. 

OK: Käyttekö te muut huutokaupoissa? 

MN: Seuraan minä niitä mutta en juuri käy, joskus sattumanvaraisesti. 

PK: Olen minä Hagelstamilla joskus käynyt. 

MN: Minulle se on vähän raamin ulkopuolella. 

PK: Viimeksi ostin Aino Aallon (1894–1949) neljä tuolia. 

OK: Onko ne käytössä? 

PK: On tietenkin. Sitä paitsi, jos olisin mennyt kauppaan, ne olisivat maksanut paljon enemmän. 

OK: Savolainen! 

TS: Olen minä varmaan muutaman kymmenen työtä huutokaupoista ostanut. Täytyy kuitenkin muistaa, että näistä halvemmista huutokaupoista saattaa löytyä nimitaiteilijoita, mutta työt eivät välttämättä ole aina niitä parhaimpia – tai välttämättä sellaisia, mitä itse haluaisi hankkia. Näin on varsinkin vähän vanhemman taiteen kanssa. Harvoin niihin vanhempia huipputöitä eksyy.
MN: Huomasin kerran, että yksi kiinnostava työ oli myyty vähän halvemmassa huutokaupassa erittäin halvalla. Kyse oli vielä elävästä taiteilijasta, ja olisin halunnut juuri siltä kaudelta työn, mutta niitä ei enää ollut taiteilijalla jäljellä. Sain selville että se oli mennyt edelleen myyntiin, menin seuraavaan paikkaan ja kysyin mitä maksaa. Hinta oli viisi- tai kymmenkertainen. Ostin sen sitten, eikä edes harmittanut yhtään. Hintapyyntö oli ihan oikea. 

OK: Te ette siis keräile sijoitusmielessä ettekä rakenna museokokoelmaa. Mutta miten kokoelmat sitten elävät arjessanne, kun osa on varastossakin? 

PK: Silloin kun minulla oli se Kuopion näyttely, tuli vähän orpo olo, kun seinät oli puolitoista kuukautta tyhjillään. Ihan oikeasti. Alkoi ahdistaa, kun ei ollut muuta kuin se helvetin televisio. Tuntui siltä, ettei näin tule toimeen. 

OK: Vaihdatteko ripustuksia? 

PK: Vaihdan jonkin verran. 

MN: Kyllä minä vaihdan. Minulla on aika ”fleksiibeli ripustus”, osa on usein jopa nojalla seinää vasten. Olen laittanut teoksia kirjahyllyynkin. Sitten meillä on talossa piharakennus, jossa on autotalli. Se on vanha hevostalli ja yläpuolella on hevosmiesten asunto. Minulla on siellä tila. Vaimo sanoo sitä varastoksi ja minä sanon ateljeeksi. Siellä on aika paljon ripustettuna. 

OK: Siis niin kuin klassinen man cave – paikka, johon miehet tungetaan tai joihin he karkaavat omine harrastuksineen? 

MN: On siellä vanhat vinyylitkin. 

TS: Pyrin vaihtamaan ripustusta, mutta en kovin usein. On kuitenkin paljon niitä mielitöitä, joihin on erityisen tykästynyt ja ne ovat ikään kuin asettuneet oikeille paikoilleen. On minulla pari huonetta, joihin pyrin tavallaan luomaan vaihtuvia näyttelyitä. Niissä on helppo kiskotus ripustusta varten. On minullakin töitä lattialla kirjahyllyn edessä, mikä ei ole varmaankaan kovin oikeaoppista – mutta on se parempi kuin laatikoissa. 

PK: Nehän on myös niin, että näkyy. 

MN: Kirjahyllyssä kun kirjan alle laittaa ruuvin, siihen voi ripustaa ihan hyvin. Kun tarvitsen kirjan, nostan työn edestä pois. Tällä tavoin tulee uusi seinä käyttöön. 

OK: Luovutteko te koskaan hankkimistanne töistä? 

PK: En ole luopunut yhdestäkään. 

TS: Ehkä joskus pitäisi, mutta se on kyllä vaikeaa. Siinä se on tämä keräilijän dilemma. Niitä on helpompi hankkia kuin niistä luopua. 

MN: Minulla on yksi hyvä tapa. Niitä voi antaa lapsille ja lastenlapsille. Viimeksi lastenlapset saivat Tapani Mikkosen (1952–2014) työt päästessään ylioppilaiksi. 

OK: Mitäs sitten, kun teistä aika teistä jättää? 

PK: Minä olen rakentanut mökkiä ja ateljeeta Riäpysjärvelle [toim. huom.: Leppävirran Rääpysjärvi]. Vien sitten jäljelle jääneet veistoksenikin sinne. No, tämä vähän leikillä. En minä sitä ole tietoisesti miettinyt. Tyttäreni saa sitten hoidella tietoisesti asiat – onhan hän juristi koulutukseltaan. 

TS: En minäkään ole miettinyt. Se olisi ihan toinen asia, jos kyseessä olisi kokoelma, jolla olisi ihan oikeasti taidehistoriallista arvoa tai merkitystä – tai jotain ajankohtaisarvoa. En minä museotyötä tee. Ei kokoelmani ole sellainen eikä todennäköisesti tule sellaiseksi kehittymäänkään. Mutta on tätäkin syytä miettiä. 

PK: Eivät museotkaan voi koskaan ottaa kaikkia, huolivat vain parhaat päältä, ja sitten muut jäävät. 

MN: Minä olen jo periaatteessa päättänytkin. Asia on ”meinaamista vaille valmis”, niin kuin savolaiset sanovat. Aion tehdä kirjan. Kun minusta aika jättää, teoksille tapahtuu mitä tapahtuu Eivät ne kokonaisuutena säily, vaikka mukana onkin museokelpoisia töitä. Kirjan kautta niistä syntyy tietyllä tavalla kokoelma. Sitten voisin miettiä myös niiden tarinoiden kertomista. Kirjan tekeminen on nykyään pienenä painoksena helppoa eikä mahdottoman kallista. Suunnitelma on, että mitä useammalle sen kerron, sitä suurempi paine minulle tulee toteuttamiseen. 

OK: No nythän se pannaan lehteen. 

MN: Ehkä tämä on nyt se tietoinen julkituleminen. 

TS: Jotkut keräilijäthän ajattelevat, että museoiminen tietyllä tavalla tappaa kokoelman. 

OK: Palataan vielä hetkeksi eläviin kokoelmiin ja niiden henkisiin arvoihin. Sanokaa jotain ylevää. 

PK: Kuvia seinillä on vähän vaikea pukea sanoiksi. 

MN: Tietyistä töistä tulee tietynlainen identiteetti siihen omaan ympäristöön. Muistan, kun meiltä oli yksi Joakim Sederholmin veistos lainassa näyttelyssä, niin vaimoni oli aivan kauhuissaan, kun yksi perheenjäsen oli kadonnut. On teoksilla iso merkitys. Joistain tulee tosi tärkeitä, mutta tämäkin vaihtelee, ei se ole staattinen olotila. Uusiminen tai uusi teos muuttaa dynamiikkaa. Kyllä teokset keskustelevat keskenään – ei se ole pelkkä taidepuheen klisee. Intiimissä kotimiljöössä sen huomaa vielä paremmin kuin näyttelyssä. Näyttelyssä ne kuiskii, kotona joskus huutaakin. 

PK: Minullakin kun on näitä veistoksia… vai sanoisinko erilaisia objekteja… seinillä, katossa ja nurkissa, niin siitä se vasta mellakka syntyy. Kakofoniakin on aika kiinnostavaa. Siihen voi laittaa enemmän leikkisyyttäkin kuin omiin hommiin. 

TS: Tietyt työt ovat osa kotia – ja tavallaan osa omaa identiteettiä. Parhaimmillaan ne antavat haastetta katsoa asioita uudella tavalla, ei sekään ole pelkkä taidepuheen klisee. Jotkut työt pystyvät tekemään sitä kerta toisena jälkeen. 

OK: Esimerkiksi julkinen taide muuttuu usein tietyllä tavalla näkymättömäksi. Ei sitä Espaa kävellessään useinkaan pysähdy varta vasten katsomaan Gunnar Finnen veistosta. Havahdutteko te koskaan kotona? 

PK: Se riippuu vähän sohvan asennosta. Mutta vakavasti ottaen: kyllä sitä jää usein kiinni johonkin teokseen. 

TS: Kyllä kymmenenkin vuoden jälkeen joku avaa jonkun polun jonnekin. Aivan samoin kuin kirjallisuudessakin, ei niistä poluista aina tiedä, mihin ne johtaa. 

PK: Minulla on esimerkiksi Antti Tantun Pelon palkka (1989) ollut samalla paikalla jo 25 vuotta. Kyllä se antaa koko ajan jotain. Se on isokokoinen työ (149 x 239) ja siihen aikaan se jonkin verran maksoikin, mutta olen hirveän tyytyväinen siihen teokseen. Se on yksi niitä kannatinpilareista, joista olemme puhuneet. Nähdessäni sen päätin ensin, että tämä pitää saada, ja vasta sitten, että mahtuukohan se edes kotiin. 

TS: Minullakin on samanlainen kokemus. Kun olin nähnyt Inga Sipiläisen (1962–2002) muistonäyttelyn Hyvinkään taidemuseossa, ihastuin toden teolla. Hankin sitten myöhemmin kaksi työtä työhuoneelta, eivätkä ne siellä niin isoilta näyttäneet. Kuljetuskin oli vaikeaa, jouduin vuokraamaan Hyvinkään isoimman pakettiauton. Ja kun sain ne taloon sisään, löytyi vain ne kaksi mahdollista paikkaa, johon ne sitten mahtuivat. 

PK: On minullakin onneksi se Riäpyksen ateljee. 

MN: Jokaisella paikalla on kuitenkin omanalaisensa henki. Meillä on vaimon kotitila, mutta emme ole vieneet sinne juurikaan nykytaidetta. Seillä on entuudestaankin taidetta, ja ajattelin ostaa sinne tietyn aikakauden taidetta, tehdä ihan uuden kokoelman, mutta se soti kuitenkin periaatteitani vastaan. Se jäi vain ideaksi. 

OK: Pitäisikö vielä puhua luetteloinnista? 

MN (ei sano mitään, mutta kaivaa kännykästään kuvan Keisarillisen Turun Akatemian palosta säilyneestä 800 niteestä, jotka olivat olleet onnekkaasti kotilainassa, kun 40 000 tuhatta muuta nidettä paloi): - - - 

OK: Oiskohan se tässä?

***

Sitten oli vielä se pieni kritiikki. Toivottavasti taiteilijat eivät loukkaannu. En oikein ymmärtänyt katsomaani, mutta kuitenkin pidin näkemästäni. Jotenkin huumoriksi meni:

Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Markku Pääkkönen w/ Vesa Vierikko & John Peter Laakso, ”Sepä se” – piirustuksia ja algoritmejä, G12, Helsinki 4.–23.10. 

Jaakko Rönkkö, Käsikirjoitus III – piirustuksia, Galleria Katariinan Studio, Helsinki 8.–26.10.

Piirtämisestä puhuminen on täynnä kliseitä. Kun näyttelyssä näkee piirustuksia, on tapana ihastella seikkaa ja todeta, että niitä ei kovinkaan usein esitetä. Puppuahan tämä on: piirustuksia on koko 2000-luvun ajan ollut näyttelyissä vaikka millä mitalla. 

Kuvanveistäjistä on tapana sanoa, että he ovat yleensä hyviä piirtäjiä. Selitys on usein veistäjän kyvyssä miettiä yhtäaikaisesti kaksi- ja kolmiulotteisen kuvan plastisuuden problematiikkaa. Ja tottahan tämä on mutta yhtälailla puppua: on paljon veistäjiä, joiden viivassa ei ole mitään ihmeteltävää. 

Piirustuksia ihaillaan useimmiten viivan herkkyyden kautta. Mitä vähemmillä keinoilla piirtäjä saa aikaan suuren emotionaalisen vaikutuksen, sitä parempi hän on. Pikkutarkkuus ja näköisyys on rahvaan makua. Vähän puppua tämäkin on: viivaa voi käyttää niin monin tavoin ja moniin tarkoituksiin. Piirrosjälki voi olla ekspressiivistä mutta aivan yhtä hyvin meditatiivista.

Voi piirtämällä leikkiäkin, vaikka huumori on tunnetusti vaikea laji, ja taidekuva voi muuttua helposti vain pilakuvaksi. Tätäkin asiaa tulin miettineeksi Markku Pääkkösen ja hänen kahden ystävänsä – Vesa Vierikko ja John-Peter Laakso – piirustussessioiden tuotosten äärellä. Kovin oli poikamaista, ja V-sanatkin vilahtelivat teksteissä. Ja silti näyttely oli kiehtova, koska sen vakavuusaste jäi kiusoittelevaksi arvoitukseksi – niin kuin Pääkkösellä on usein ollut tapana. Raskas filosofia ja kepeä huumori nivoutuivat yhteen. 

Pääkkönen työskenteli ”läsnäoloa tunnistavan” Sokrateen Peili -maalauksen kanssa ja alkoi piirtää kahden ystävänsä kanssa: ”Mallia piirtäneen vieressä istunut seurasi kynällään toisen kynän liikettä katsomatta paperiinsa ja hänen vieressään istunut tämän.” Jostain omituisesta algoritmista oli kyse, mutta arvoitukseksi metodi jäi – algoritmini ovat alkeellisia: allekkain kertomista ja jakokulmaa. Mutta ihan sama. Päädyin sokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan parhaana peilinä pidetään ystävää, joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Tässä projektissa oli sellainen maku. 

Myös Jaakko Rönkön piirustusjälki oli epäkliseistä. Eikä hänenkään systeeminsä oikein auennut. Pieneen tilaan installoidun sadan lyijy- ja hopeakynäpiirustuksen sekä guassien tuli ohjeen mukaan muodostaa ”lauseita, joiden ajattelen muodostavan yhtenäisen, kommunikoivan kertomuksen”. Lukematta jäi. 

Koska Rönkkö käsitteli sekä kuvaa että tilaa, kaksi- ja kolmiulotteisen nivoutumista, hain apua plastisuudesta ja jäin ajattelemaan sitä, että kiderakenteiden kannalta plastisuus on seurausta dislokaatioiden vaeltamisesta. Vitsin sijaan tämä voisi olla totta, koska tunnistin kuitenkin tarinan olemassaolon ja vangitsevuuden – vaikken sen muotoa hahmottanutkaan. 

Siitäkin, mitä ei ihan ymmärrä, voi ja kannattaa lumoutua.