Julkaistua 592 & 593 & Näyttelykuvia 935 & 936: Taidetta koteihin ja varastoihin & Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Viikolla ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/14). Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen haastattelujuttu taiteen keräilystä ja toinen vähän outo kritiikki – kun en oikein ymmärtänyt näkemääni.

Keräilyjutussa halusin tietoisesti nostaa esiin sellaisia keräilijöitä, joita ei julkisuudessa ole keräilijöinä tunnettu ja joilla ei ole järin täsmentyneitä ambitioita kokoelmansa suhteen. Ehkäpä vain rakkaus taiteeseen. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on keskittynyt nuorempaan taiteeseen, Skanskan entisellä pääjohtajalla Mauri Niemellä on ollut työpaikkansa näyttelykuratoinnin myötä – ja muutenkin – läheinen suhde moneen taiteilijaan. Ja pakkohan se on, hitto soikoon, mainita: kuvanveistäjäisäni on ollut aikoinaan Niemen kuvismaikka, joten hauskasti maailma on pieni. Antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin on innokas näyttelyidenkiertäjä, joka viihtyy myös huutokaupoissa:

Taidetta koteihin ja varastoihin

Missä vaiheessa kotiin hankittu taide muuttuu kokoelmaksi? Koska taiteen rakastajasta tai harrastajasta tulee taiteen keräilijä? Taidetta voi keräillä eri tavoin ja monenlaisista motiiveista, eikä lopputuloksen tarvitse aina olla monumentti.

Tapasin kolme taiteenkeräilijää, jotka eivät taiteen kentällä ole varsinaisina keräilijöinä esiintyneet. Kaikilla kolmella riittää kuitenkin taidetta nykyään varastoihin asti. Skanskan entinen toimitusjohtaja Mauri Niemi tuli taidemaailmassa tunnetuksi Skanskan pääkonttorissa pitkään jatkuneen näyttelytoiminnan myötä – lisäksi hän on toiminut aktiivisesti monissa taidealan järjestöissä ja laitoksissa. Taidehuutokaupoissa viihtyvä antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin aloitti keräilemällä kirjoja, mutta osa kirjoista on nykyään näkymättömissä taideteosten takana. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tuttu vieras varsinkin nuorempien nykytaiteilijoiden avajaisissa – ja epäilemättä toivottukin, koska erityisesti nuori taide kartuttaa nykyään hänen kokoelmiaan.

Mauri Niemi. Kuva: Timo Setälä.

Surojegin muistuttaa aluksi siitä, miten tunnetusta taiteenkeräilijästä Simo Kuntsista kirjan (2006) kirjoittanut Riina Tiitola siteerasi yhdysvaltalaisen taidehistorioitsijan ja kriitikon Donald Kuspitin ajatuksia: ”Keräilijän henkilöhistoriaan liittyy Kuspitin mukaan pettymyksiä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa. Ihmisten kanssa törmää pian epämiellyttäviin realiteetteihin, mutta taideteoksen ideaalikuva säilyy: se on juuri sellainen, minkälaisena keräilijä haluaa sen nähdä.” 

Nämä keräilijät eivät kuitenkaan Kuspitin ajatuksia pelästy, koska heillä kaikilla taiteeseen liittyy myös sen tekijä: kaikki hankkivat lähinnä elävien taiteilijoiden töitä, ja teosten myötä myös oikeat ihmissuhteet lisääntyvät. 

Mauri Niemen lattialta: Joakim Sederholm, Kättä pitempää – Arma tur, metalli, 2007. ”Joakim Sederholmin veistos tavoittaa jotain oleellista ihmisenä olemisesta. Muoto, pinnan struktuuri ja polttamalla esiin saatu väri on yhtä monimuotoinen kuin elämä.” 

MN: En minä oikein miellä itseäni keräilijäksi, mutta kun mietin tätä, mieleeni tuli tunnetun taiteenkeräilijä Vexi Salmen kommentti, jonka mukaan ”keräilijä on se, joka ostaa varastoon”. Tavallisen kodin omaava taiteenharrastaja joutuu aika nopeasti tähän tilanteeseen, joten kai minä sellainen sitten olen. Mutta jos keräilyyn liittyy joku systematiikka ja tarkat kriteerit, en tunnista itseäni keräilijäksi. Minulle taiteen hankinta on intuitiivista. Se on myös eräänlainen kasvuprosessi, joka on vuosien mittaan kehittynyt hiljalleen, kun on tutustunut vähän syvällisemmin taiteeseen. 

OK: Missä vaiheessa tajusit kuitenkin olevasi jonkinlainen keräilijä? 

MN: Jonkun muuton yhteydessä. Se on prosessi, johon on vain luisunut. 

OK: Olet ollut mukana paljon taidemaailmassa. Hankitko tutuilta taiteilijoilta? 

MN: Hankin eläviltä taiteilijoilta. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kuitenkin tunnen taiteilijan. Teoksiini liittyy myös useimmiten joku tarina. Sitä oppii tuntemaan, mitä on teoksen takana – mitä se käsittelee, ja myös millainen on itse taiteilija. Kaikki tämä helpottaa ymmärtämistä. 

Pekka Kauhanen. Kuva: Timo Setälä.

OK: Mistä tulee innostus nuoriin taiteilijoihin? 

PK: Kokoelmani alkoi silloin, kun opiskelin Suomen Taideakatemian koulussa. Silloin tehtiin vaihtokauppoja. Olin ensimmäisellä luokalla, kun viimeisellä luokalla ollut Tuomo-Tapio Immonen (1950–2011) ehdotti minulle kauppoja. Tein yhden pronssiveistoksen, josta valoin muutamia kipsikappaleita, joita vaihdoin parin kaverin kanssa. Toinen taisi olla Pekka Hermanni Kyrö. Siitä se kaikki alkoi, mutta sitten huomasin, että enhän minä ala vaihtaa. Jos minulla on rahaa, ostan mieluummin ja tingin. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Myyn kalliilla itse ja ostan halvalla. En ole vaihtanut kuin yhden kerran sen jälkeen. 

Pekka Kauhasen seinältä: Antti Tanttu, Pelon palkka, puupiirros, 1989. ”Antti Tantun iso puupiirros on ollut samalla paikalla kotonani jo 25 vuotta. Se on yksi kannatinpilareista kokoelmassa, ja voimakkaana työnä se antaa itsestään koko ajan jotain uutta.” 

OK: Eivätkö taiteilijat vaihda aika paljon? 

PK: Taiteilijat vaihtavat, mutta minähän olenkin kuvanveistäjä. Mutta vakavasti ottaen: siitä se alkoi pikkuhiljaa revetä. Koulussa oli esimerkiksi aina joulu- ja kevätnäyttelyitä, ja aloin hankkia teoksia ihan rahallakin, jos sitä pikkuisen enemmän sattui olemaan. 

OK: Sinähän seuraat nykyään aika paljon nuorta taidetta? 

PK: Olen seurannut pitkään. Olivathan nämä nyttemmin vanhentuneet opiskelutoverinikin nuoria silloin, kun aloitin. Mutta viimeisin villitys on tietysti uudempi sukupolvi, kahtapuolta kolmikymppisiä. Niillä on ihmeellisiä ideoita, ja töitä voi ripustaa vaikka kattoon ja nurkkiin. Ja liittyy se omaankin tekemiseen. Kyllä niistä jotenkin saa virikkeitä. Kotiin eivät kaikki enää kuitenkaan mahdu. Minulla oli Kuopion taidemuseossa 2007 näyttely ja ehdotin, että voisin ottaa seinille hankkimiani teoksia, kavereitten töitä. Silloin ehkä tajusin olevani keräilijä. Latasin auton kyytiin yli 50, eikä siinä ollut edes kaikkia. Taidemuseohan sitten tarkisti kaikkien teosten kunnon ja kehystikin osan. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Mutta takaisin asiaan. Elävien taiteilijoiden töitä minäkin olen hankkinut. Vaikka onhan joukossa jo edesmenneitä. Kuten jotkut meitä tukeneet kollegatkin. Muistan kun nuorena oli vähän tiukilla, oli hienoa kun pystyi soittamaan joillekin taiteilijakollegalle, esimerkiksi Juhani Harrille (1939–2003) ja Kain Tapperille (1930–2004). Niille oli paljon helpompi soittaa kuin jonnekin säätiöön. Molemmat pelastivat toisinaan pälkähästä. Heillä molemmilla oli aika isot kokoelmat. Ja nyttemmin, kun on mennyt ihan hyvin taloudellisesti, ajattelen että voinhan minäkin samalla tavalla näitä nuorempia vähän jeesata – nyt kun on tiukat ajatkin. Ikään kuin jatkan tätä perinnettä. 

TS: Kyllä minussakin joku keräilykärpänen tai -hemuli sisällä asustaa. Taide ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia. Kaikki lähti siitä, että keräsin kirjoja ja sitten harrastus muuttui ammatiksi. Kirjojakin on nykyään vähän liikaa. Jos taiteenkeräily tarkoittaa, että teokset eivät mahdu enää seinille, vastaus on kyllä. Se raja on jo vuosia sitten ylitetty. Systemaattisena keräilijänä en minäkään itseäni pysty pitämään. Kun olen esimerkiksi puhunut Lars Swanljungin kanssa ja lukenut hänen kommenttejaan, pitäisi varsinaisella kokoelmalla olla tietty teema ja sen pitäisi pyrkiä tiettyyn kattavuuteen. Ei minulla ole sen paremmin mahdollisuutta kuin haluakaan siihen. Keräilyni on täysin intuitiivista. Olen tykännyt jokaisesta työstä kauhean paljon, mutta ei kokoelmassani ole edes mitään tyylillistä yhtenäisyyttä. 

MN: Toisaalta onhan meillä varmaan tiettyjä painopisteitä omaan makuun liittyen. Minulla esimerkiksi on aika paljon konkretismia. Sitten on toinen punainen lanka: jos on joidenkin taiteilijoiden töitä enemmän, silloin mielellään hankkii, kun taiteilija liikahtaa johonkin suuntaan linjassaan. Sitä alkaa seurata uutta polkua. Tietysti sillä edellytyksellä, että haluaa seurata sitä polkua, mihin taiteilija on menossa. 

PK: Kyllä ne kaikki ne on lempilapsia. Kun ostaa kotiin, on se vähän eri asia kuin se, että keräisi museoon. 

Timo Surojegin. Kuva: Timo Setälä.

TS: Minun makuni on aika laaja, eikä siitä synny linjaa. Kun mietin  vaikkapa tuoreita hankintoja, olen ostanut kaksi Tommi Toijaa ja kaksi Kauko Hämäläistä (1928–1986). Eivät he ole kovin lähellä toisiaan. Toijat ovat ekspressiivisiä, jopa raadollisiakin, ja Hämäläiset puolestaan pysähtyneitä ja zeniläisiä. 

MN: Minä olen viime vuosina hankkinut yhtä paljon veistäjiltä kuin maalareilta kuin valokuvaajilta. 

PK (savolaisittain): Se on hyvä linja. 

MN: Siihen vaikuttaa varmaan se, että kuratoin niitä Skanskan pääkonttorin näyttelyitä. Opin tuntemaan aika ison joukon eturivin veistäjiä. 

OK: Paljonko niitä näyttelyitä oli? 

MN: Se oli kymmenen vuoden rupeama, viitisen näyttelyä vuodessa, joten oli niitä viitisenkymmentä. Se kattaa aika joukon veistäjiä. 

OK: Timolla on eläviltä taiteilijoilta hankkimisen lisäksi yksi erikoisalue. Olet kolunnut paljon näitä halvempia huutokauppoja? 

Surojeginin seinältä: Janne Kaitala, Kipinämikko, akryyli, 2010. ”Janne Kaitala maalaa hienoja töitä, jotka toimivat maalauksen omilla ehdoilla, kuten taiteilija itse toteaa: ’Näissä teoksissa ei ole vihaa, ei rakkautta, näissä teoksissa on viivoja ja väriä. Näissä teoksissa ei ole rahahuolia tai muitakaan huolia. Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä’.”

TS:  Kuten sanoin, makuni on aika laaja. Jos ihastun johonkin työhön, niin voi se olla jo edesmenneeltä taiteilijalta. Kun rahat antavat periksi, saatan hankkia jotain vanhempaakin, johon olen tykästynyt. Yksi tällainen löytö oli Eino Ruutsalo (1921–2001). Taidehallissa oli vuonna 2001 se retro, joka muuttuikin sitten muistonäyttelyksi. Aloin niihin aikoihin käydä huutokaupoissa ja tajusin, että hemmetti, nämähän on aika edullisia ja minullakin on varaa niihin. Nyt minulla on kymmenkunta eri tyylistä ja eri ajoilta olevaa Ruutsaloa. 

OK: Käyttekö te muut huutokaupoissa? 

MN: Seuraan minä niitä mutta en juuri käy, joskus sattumanvaraisesti. 

PK: Olen minä Hagelstamilla joskus käynyt. 

MN: Minulle se on vähän raamin ulkopuolella. 

PK: Viimeksi ostin Aino Aallon (1894–1949) neljä tuolia. 

OK: Onko ne käytössä? 

PK: On tietenkin. Sitä paitsi, jos olisin mennyt kauppaan, ne olisivat maksanut paljon enemmän. 

OK: Savolainen! 

TS: Olen minä varmaan muutaman kymmenen työtä huutokaupoista ostanut. Täytyy kuitenkin muistaa, että näistä halvemmista huutokaupoista saattaa löytyä nimitaiteilijoita, mutta työt eivät välttämättä ole aina niitä parhaimpia – tai välttämättä sellaisia, mitä itse haluaisi hankkia. Näin on varsinkin vähän vanhemman taiteen kanssa. Harvoin niihin vanhempia huipputöitä eksyy.
MN: Huomasin kerran, että yksi kiinnostava työ oli myyty vähän halvemmassa huutokaupassa erittäin halvalla. Kyse oli vielä elävästä taiteilijasta, ja olisin halunnut juuri siltä kaudelta työn, mutta niitä ei enää ollut taiteilijalla jäljellä. Sain selville että se oli mennyt edelleen myyntiin, menin seuraavaan paikkaan ja kysyin mitä maksaa. Hinta oli viisi- tai kymmenkertainen. Ostin sen sitten, eikä edes harmittanut yhtään. Hintapyyntö oli ihan oikea. 

OK: Te ette siis keräile sijoitusmielessä ettekä rakenna museokokoelmaa. Mutta miten kokoelmat sitten elävät arjessanne, kun osa on varastossakin? 

PK: Silloin kun minulla oli se Kuopion näyttely, tuli vähän orpo olo, kun seinät oli puolitoista kuukautta tyhjillään. Ihan oikeasti. Alkoi ahdistaa, kun ei ollut muuta kuin se helvetin televisio. Tuntui siltä, ettei näin tule toimeen. 

OK: Vaihdatteko ripustuksia? 

PK: Vaihdan jonkin verran. 

MN: Kyllä minä vaihdan. Minulla on aika ”fleksiibeli ripustus”, osa on usein jopa nojalla seinää vasten. Olen laittanut teoksia kirjahyllyynkin. Sitten meillä on talossa piharakennus, jossa on autotalli. Se on vanha hevostalli ja yläpuolella on hevosmiesten asunto. Minulla on siellä tila. Vaimo sanoo sitä varastoksi ja minä sanon ateljeeksi. Siellä on aika paljon ripustettuna. 

OK: Siis niin kuin klassinen man cave – paikka, johon miehet tungetaan tai joihin he karkaavat omine harrastuksineen? 

MN: On siellä vanhat vinyylitkin. 

TS: Pyrin vaihtamaan ripustusta, mutta en kovin usein. On kuitenkin paljon niitä mielitöitä, joihin on erityisen tykästynyt ja ne ovat ikään kuin asettuneet oikeille paikoilleen. On minulla pari huonetta, joihin pyrin tavallaan luomaan vaihtuvia näyttelyitä. Niissä on helppo kiskotus ripustusta varten. On minullakin töitä lattialla kirjahyllyn edessä, mikä ei ole varmaankaan kovin oikeaoppista – mutta on se parempi kuin laatikoissa. 

PK: Nehän on myös niin, että näkyy. 

MN: Kirjahyllyssä kun kirjan alle laittaa ruuvin, siihen voi ripustaa ihan hyvin. Kun tarvitsen kirjan, nostan työn edestä pois. Tällä tavoin tulee uusi seinä käyttöön. 

OK: Luovutteko te koskaan hankkimistanne töistä? 

PK: En ole luopunut yhdestäkään. 

TS: Ehkä joskus pitäisi, mutta se on kyllä vaikeaa. Siinä se on tämä keräilijän dilemma. Niitä on helpompi hankkia kuin niistä luopua. 

MN: Minulla on yksi hyvä tapa. Niitä voi antaa lapsille ja lastenlapsille. Viimeksi lastenlapset saivat Tapani Mikkosen (1952–2014) työt päästessään ylioppilaiksi. 

OK: Mitäs sitten, kun teistä aika teistä jättää? 

PK: Minä olen rakentanut mökkiä ja ateljeeta Riäpysjärvelle [toim. huom.: Leppävirran Rääpysjärvi]. Vien sitten jäljelle jääneet veistoksenikin sinne. No, tämä vähän leikillä. En minä sitä ole tietoisesti miettinyt. Tyttäreni saa sitten hoidella tietoisesti asiat – onhan hän juristi koulutukseltaan. 

TS: En minäkään ole miettinyt. Se olisi ihan toinen asia, jos kyseessä olisi kokoelma, jolla olisi ihan oikeasti taidehistoriallista arvoa tai merkitystä – tai jotain ajankohtaisarvoa. En minä museotyötä tee. Ei kokoelmani ole sellainen eikä todennäköisesti tule sellaiseksi kehittymäänkään. Mutta on tätäkin syytä miettiä. 

PK: Eivät museotkaan voi koskaan ottaa kaikkia, huolivat vain parhaat päältä, ja sitten muut jäävät. 

MN: Minä olen jo periaatteessa päättänytkin. Asia on ”meinaamista vaille valmis”, niin kuin savolaiset sanovat. Aion tehdä kirjan. Kun minusta aika jättää, teoksille tapahtuu mitä tapahtuu Eivät ne kokonaisuutena säily, vaikka mukana onkin museokelpoisia töitä. Kirjan kautta niistä syntyy tietyllä tavalla kokoelma. Sitten voisin miettiä myös niiden tarinoiden kertomista. Kirjan tekeminen on nykyään pienenä painoksena helppoa eikä mahdottoman kallista. Suunnitelma on, että mitä useammalle sen kerron, sitä suurempi paine minulle tulee toteuttamiseen. 

OK: No nythän se pannaan lehteen. 

MN: Ehkä tämä on nyt se tietoinen julkituleminen. 

TS: Jotkut keräilijäthän ajattelevat, että museoiminen tietyllä tavalla tappaa kokoelman. 

OK: Palataan vielä hetkeksi eläviin kokoelmiin ja niiden henkisiin arvoihin. Sanokaa jotain ylevää. 

PK: Kuvia seinillä on vähän vaikea pukea sanoiksi. 

MN: Tietyistä töistä tulee tietynlainen identiteetti siihen omaan ympäristöön. Muistan, kun meiltä oli yksi Joakim Sederholmin veistos lainassa näyttelyssä, niin vaimoni oli aivan kauhuissaan, kun yksi perheenjäsen oli kadonnut. On teoksilla iso merkitys. Joistain tulee tosi tärkeitä, mutta tämäkin vaihtelee, ei se ole staattinen olotila. Uusiminen tai uusi teos muuttaa dynamiikkaa. Kyllä teokset keskustelevat keskenään – ei se ole pelkkä taidepuheen klisee. Intiimissä kotimiljöössä sen huomaa vielä paremmin kuin näyttelyssä. Näyttelyssä ne kuiskii, kotona joskus huutaakin. 

PK: Minullakin kun on näitä veistoksia… vai sanoisinko erilaisia objekteja… seinillä, katossa ja nurkissa, niin siitä se vasta mellakka syntyy. Kakofoniakin on aika kiinnostavaa. Siihen voi laittaa enemmän leikkisyyttäkin kuin omiin hommiin. 

TS: Tietyt työt ovat osa kotia – ja tavallaan osa omaa identiteettiä. Parhaimmillaan ne antavat haastetta katsoa asioita uudella tavalla, ei sekään ole pelkkä taidepuheen klisee. Jotkut työt pystyvät tekemään sitä kerta toisena jälkeen. 

OK: Esimerkiksi julkinen taide muuttuu usein tietyllä tavalla näkymättömäksi. Ei sitä Espaa kävellessään useinkaan pysähdy varta vasten katsomaan Gunnar Finnen veistosta. Havahdutteko te koskaan kotona? 

PK: Se riippuu vähän sohvan asennosta. Mutta vakavasti ottaen: kyllä sitä jää usein kiinni johonkin teokseen. 

TS: Kyllä kymmenenkin vuoden jälkeen joku avaa jonkun polun jonnekin. Aivan samoin kuin kirjallisuudessakin, ei niistä poluista aina tiedä, mihin ne johtaa. 

PK: Minulla on esimerkiksi Antti Tantun Pelon palkka (1989) ollut samalla paikalla jo 25 vuotta. Kyllä se antaa koko ajan jotain. Se on isokokoinen työ (149 x 239) ja siihen aikaan se jonkin verran maksoikin, mutta olen hirveän tyytyväinen siihen teokseen. Se on yksi niitä kannatinpilareista, joista olemme puhuneet. Nähdessäni sen päätin ensin, että tämä pitää saada, ja vasta sitten, että mahtuukohan se edes kotiin. 

TS: Minullakin on samanlainen kokemus. Kun olin nähnyt Inga Sipiläisen (1962–2002) muistonäyttelyn Hyvinkään taidemuseossa, ihastuin toden teolla. Hankin sitten myöhemmin kaksi työtä työhuoneelta, eivätkä ne siellä niin isoilta näyttäneet. Kuljetuskin oli vaikeaa, jouduin vuokraamaan Hyvinkään isoimman pakettiauton. Ja kun sain ne taloon sisään, löytyi vain ne kaksi mahdollista paikkaa, johon ne sitten mahtuivat. 

PK: On minullakin onneksi se Riäpyksen ateljee. 

MN: Jokaisella paikalla on kuitenkin omanalaisensa henki. Meillä on vaimon kotitila, mutta emme ole vieneet sinne juurikaan nykytaidetta. Seillä on entuudestaankin taidetta, ja ajattelin ostaa sinne tietyn aikakauden taidetta, tehdä ihan uuden kokoelman, mutta se soti kuitenkin periaatteitani vastaan. Se jäi vain ideaksi. 

OK: Pitäisikö vielä puhua luetteloinnista? 

MN (ei sano mitään, mutta kaivaa kännykästään kuvan Keisarillisen Turun Akatemian palosta säilyneestä 800 niteestä, jotka olivat olleet onnekkaasti kotilainassa, kun 40 000 tuhatta muuta nidettä paloi): - - - 

OK: Oiskohan se tässä?

***

Sitten oli vielä se pieni kritiikki. Toivottavasti taiteilijat eivät loukkaannu. En oikein ymmärtänyt katsomaani, mutta kuitenkin pidin näkemästäni. Jotenkin huumoriksi meni:

Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Markku Pääkkönen w/ Vesa Vierikko & John Peter Laakso, ”Sepä se” – piirustuksia ja algoritmejä, G12, Helsinki 4.–23.10. 

Jaakko Rönkkö, Käsikirjoitus III – piirustuksia, Galleria Katariinan Studio, Helsinki 8.–26.10.

Piirtämisestä puhuminen on täynnä kliseitä. Kun näyttelyssä näkee piirustuksia, on tapana ihastella seikkaa ja todeta, että niitä ei kovinkaan usein esitetä. Puppuahan tämä on: piirustuksia on koko 2000-luvun ajan ollut näyttelyissä vaikka millä mitalla. 

Kuvanveistäjistä on tapana sanoa, että he ovat yleensä hyviä piirtäjiä. Selitys on usein veistäjän kyvyssä miettiä yhtäaikaisesti kaksi- ja kolmiulotteisen kuvan plastisuuden problematiikkaa. Ja tottahan tämä on mutta yhtälailla puppua: on paljon veistäjiä, joiden viivassa ei ole mitään ihmeteltävää. 

Piirustuksia ihaillaan useimmiten viivan herkkyyden kautta. Mitä vähemmillä keinoilla piirtäjä saa aikaan suuren emotionaalisen vaikutuksen, sitä parempi hän on. Pikkutarkkuus ja näköisyys on rahvaan makua. Vähän puppua tämäkin on: viivaa voi käyttää niin monin tavoin ja moniin tarkoituksiin. Piirrosjälki voi olla ekspressiivistä mutta aivan yhtä hyvin meditatiivista.

Voi piirtämällä leikkiäkin, vaikka huumori on tunnetusti vaikea laji, ja taidekuva voi muuttua helposti vain pilakuvaksi. Tätäkin asiaa tulin miettineeksi Markku Pääkkösen ja hänen kahden ystävänsä – Vesa Vierikko ja John-Peter Laakso – piirustussessioiden tuotosten äärellä. Kovin oli poikamaista, ja V-sanatkin vilahtelivat teksteissä. Ja silti näyttely oli kiehtova, koska sen vakavuusaste jäi kiusoittelevaksi arvoitukseksi – niin kuin Pääkkösellä on usein ollut tapana. Raskas filosofia ja kepeä huumori nivoutuivat yhteen. 

Pääkkönen työskenteli ”läsnäoloa tunnistavan” Sokrateen Peili -maalauksen kanssa ja alkoi piirtää kahden ystävänsä kanssa: ”Mallia piirtäneen vieressä istunut seurasi kynällään toisen kynän liikettä katsomatta paperiinsa ja hänen vieressään istunut tämän.” Jostain omituisesta algoritmista oli kyse, mutta arvoitukseksi metodi jäi – algoritmini ovat alkeellisia: allekkain kertomista ja jakokulmaa. Mutta ihan sama. Päädyin sokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan parhaana peilinä pidetään ystävää, joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Tässä projektissa oli sellainen maku. 

Myös Jaakko Rönkön piirustusjälki oli epäkliseistä. Eikä hänenkään systeeminsä oikein auennut. Pieneen tilaan installoidun sadan lyijy- ja hopeakynäpiirustuksen sekä guassien tuli ohjeen mukaan muodostaa ”lauseita, joiden ajattelen muodostavan yhtenäisen, kommunikoivan kertomuksen”. Lukematta jäi. 

Koska Rönkkö käsitteli sekä kuvaa että tilaa, kaksi- ja kolmiulotteisen nivoutumista, hain apua plastisuudesta ja jäin ajattelemaan sitä, että kiderakenteiden kannalta plastisuus on seurausta dislokaatioiden vaeltamisesta. Vitsin sijaan tämä voisi olla totta, koska tunnistin kuitenkin tarinan olemassaolon ja vangitsevuuden – vaikken sen muotoa hahmottanutkaan. 

Siitäkin, mitä ei ihan ymmärrä, voi ja kannattaa lumoutua.