Lumoava kirja, ja kuitenkin tajusin heti sen luettuani, että vaimon antama kuva tästä legendaarisesta ja varsin ristiriitaisesta tanssijasta on taatusti monilta osin kyseenalainen – osin varmaan valheellinenkin. Niinpä piti ryhtyä googlettelemaan, ja luin varmaankin kymmenen artikkelia ja kirja-arvostelua aiheesta ja huomasin, että suomalainen Hanna Järvinen on tehnyt väitöskirjankin Nižinskistä. Tästä linkistä aihetta sivuavaan artikkeliin. Sitten jo ehdin masentuakin. Olin ikään kuin liian innostunut. Nyt minun pitäisi varmaankin viettää kokonainen vuosi Nižinskin kanssa, jotta voisin ymmärtää hänen seksuaalista identiteettiään, nerouttaan ja hulluuttaan – ja tietysti hänen rooliaan tanssin uudistajana. Eikä minulla oikein olisi aikaa tai energiaa tällaisiin sivupolkuihin. Romolakin on vähän kiehtova, vaikka häntä ei maailmalla paljoa noteeratakaan. Hän tuntuu kummallisen vahvalta homofoobikolta tuomitessaan Nižinskin "perverssin" yhteiselon Sergei Djagilevin kanssa, mutta eli itse Nižinskin jälkeen silkkaa lesboelämää. Ota näistä nyt sitten selvää.
No, enhän minä tähän asiaan ryhdy paneutumaan. Minua kiinnostaa ennen kaikkea Nižinskin – ja myös Djagilevin – suhde venäläiseen avantgardeen, ja näiltä osin vaimon kirja on kelpo: hän osaa eritellä Nižinskin ajatuksia baletin muotokielestä, myös Nižinskin yrityksiä luoda notaatiota. Nižinskin koreografiset ajatukset tulevat hyvin esille – ainakin tarpeeksi hyvin meikäläisen kaltaiselle tanssin maallikolle. Suosittelen joka tapauksessa. Syytä kriittiseen lukemiseen kuitenkin on.
Jouluteema pysyi venäläisenä. Aattoaamuna lähdin pyhiinvaellusmatkalle Jägala-joen partaalle, jossa Andrei Tarkovski filmasi Stalkerin (1979) ulkokohtauksia. Joessa on yksi Viron suurimmista putouksista – siitä Tarkovski ei kuulemma kuitenkaan kiinnostunut lainkaan:
Tässä talviasuisia Stalkerin maisemia:
Kuvan keskellä sijaitsee se vesivoimalarakennus, jota kohti leffassa mennään. Kuvatessa se oli raunioina, mutta nykyään se on taas kunnostettu. Mutta ei Vyöhykkeelle meno ole helppoa: en löytänyt rakennusta lainkaan, vaikka kävelinkin yhden kielletyn tien päähän. Stalkerissa matkaa tehtiin osin muttereiden avulla: heittämällä mutterin kulkusuuntaan pystyttiin tunnistamaan vaarallisia magneettikentän muutoksia, "hyttyskaljuja". Minullakin oli autossani kesärenkaiden vanteiden mutterit, mutta en viitsinyt tuhlata niitä virolaiseen pöpelikköön, vaan palasin kortteeriin ja tutkailin paikkaa netin kautta ilmakuvasta sen verran, että löysin tien, jonka pitäisi johtaa voimalarakennuksen luokse. Nyt minua siis odottaa toinen matka. Onneksi se on vain noin 25 kilometrin päässä. Tästä linkistä lisätietoa kuvauspaikoista.
Ja illallahan oli pakko lukea Arkadi ja Boris Strugatskin Stalker (WSOY 1982):
On tunnustettava, että sen verran epä-scifi-ihminen olen aina ollut, että en ennen tätä vuotta edes tiennyt, että leffa perustuu johonkin romaaniin. En nimittäin kestä scifiä lajina lainkaan. En lue scifi-kirjoja enkä katso scifi-leffoja – Stalker edustaa minulle jotain aivan muuta kuin genre-elokuvaa. Vaan olipa hyvä kirja! Se oli yhtäaikaisesti rento, suorastaan letkeä, ja filosofinen. Ja taas lisääntyi ahdistus: nyt minun on kaivettava käsiini Strugatskin veljesten neljä muutakin suomennettua kirjaa. Eikä minulla olisi aikaa tällaisiinkaan sivupolkuihin – aavistelen, että venäläinen scifi alkaa kiinnostaa minua liikaa.
Välillä piti syödäkin. Kiitos baariystäväni Kaken, joka metsästää, jouluateriakin oli aika toisenlainen – myös herkullinen. Allia (Allin täkkä) tattirisoton kanssa ja viereen korealaistyyppistä porkkanasalaattia ja virolaista puolukkahilloa sekä Valpolicella Ripassoa:
Ja sitten taas lukemaan. Kaksi päivää tähän meni:
Hieno kirja. En kuitenkaan osaa suhtautua lukukokemukseeni kovinkaan objektiivisesti. Olen yksi niistä ilmeisen monista ihmisistä, joille Peter von Bagh (1943–2014) oli merkittävä kummisetä tai esikuva. Emme olleet varsinaisesti ystäviä, mutta tunsimme toisemme kirjakuvioista – joko kirjamessuilta [leikkiessäni kustantajaa ja tehdessäni sitä toisenkin kerran] tai antikvariaateista – jostain 1990-luvun alusta asti ja kemiamme toimivat hyvin aina satunnaisesti kohdatessamme. Petteri oli tavattoman kiinnostunut muidenkin tekemisistä ja aina yhtä rohkaiseva. Hänen viimeisinä vuosinaan törmäsimme usein samassa uimahallissa. Viimeisen kerrran näin hänet vappuna, jolloin hän puhui Agit Propin konsertissa ja sanoi, että tässä ei ole kyse nostalgiasta vaan tulevaisuudesta: sosialismista.
Lukukokemusta samensi voimakas samastuminen – epäakateemisuuteen, suorapuheisuuteen, intohimoiseen harrastuneisuuteen, vanhanaikaiseksi käyneeseen sivistysaatteeseen, ylenpalttiseen keräilyyn ja vasemmistolaiseen maailmankuvaan. Ja ehkä joidenkin säälimään ajatukseen siitä, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen nimittäin kaikki oli paremmin. Petteri ripottelee kirjassaan siitä aika paljon konkreettisia esimerkkejä.
Minusta ei koskaan tullut varsinaista leffafriikkiä, mutta opiskeluaikana arkiston penkillä monena vuotena vietetyt pitkät leffapäivät (Godardiakin joskus päivä päivän jälkeen kolme leffaa päivässä) muistuivat tätä kirjaa lukiessa mieleen, ja olen aika varma siitä, että ilman näitä kokemuksia ja ilman Petterin intohimoisia johdatuksia aiheeseen olisin paljon huonompi kirjoittaja.
Petteriä vaivaa toki tietty katkeruus osakseen saamasta kohtelusta muun muassa yliopistolta, Ylestä ja Hesarin toimesta, mutta osaa hän sille hymyilläkin. Ainoa mitä olisin hänen muistelmiltaan kaivannut enemmän oli hänen aatemaailmansa tarkempi erittely. Kirjasta ei oikein käy selville se, minkä sortin sosialisti hän omasta mielestään oli. Tai sitten on vain niin, että Petterille vasemmistolaisuus oli itsestäänselvyys – niin kuin pakko syödä tai nukkua. Näinhän minäkin oikeastaan ajattelen: vasemmistolaisuus ja hyvän elämän tavoittelu kaikille yksinkertaisesti kuuluvat yhteen.
Ja taas iski ahdistus. Nyt minulla on pakottava tarve ryhtyä lukemaan Petterin kirjallista tuotantoa tarkemmin kuin aiemmin – osaa en ole lukenut lainkaan.
Jaa, olihan minulla kritiikinpoikanenkin. Olisi kustantaja voinut vähän nähdä vaivaa: kirjassa ei ole edes sisällysluetteloa – puhumattakaan henkilöhakemistosta, joka tällaisessa kuutta vuosikymmentä luotaavassa kulttuurimuisteluksessa olisi ollut myöhempää käyttöä ajatellen varsin tarpeellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti