Julkaistua 590 & 591: Niin hyvää ettei sanotuksi saa... & Ikonisten hahmojen tila, paikka ja aika

Taideyliopiston lehden IssueX:n vuoden viimeinen numero (joulukuu 2014) ilmestyi viikolla. Teemana oli usko. Minulta oli tilattu haastattelujuttu taiteeseen liittyvistä huippukokemuksista. Tässäpä muutama sellainen: 

Niin hyvää ettei sanotuksi saa…

Olemme tietoisia siitä, että hittiä ei ole mahdollista tehdä tietyllä kaavalla. Tätä mediassa on toisteltu jo kauan.

Hitti vetoaa voimakkaasti tunteisiin, mutta psyyke on niin vaikea alue, että tunteiden koskettaminen ei mekaanisilla systeemeillä onnistu. Ongelma ei ole uusi, mutta lähimmäs kaavaa on päästy barokkimusiikin affektiopeilla, jotka tuntuvat vaikuttavan edelleenkin toimivilta. 
Monella on muistoja mykistävistä ja unohtumattomista taidekokemuksista. Joillekin on biisi ”kolahtanut”, joillekin on tuttu jopa Stendhalin syndrooma, taidekokemuksen tuottama, sairaskohtausta muistuttava huimaus. 
Lienee syytä pysähtyä semantiikan äärelle. Avainsana on huippukokemuksista usein käytetty adjektiivi ’mykistävä’. Keskusteluissa yleinen lopputulema onkin se, että ”ei sitä oikein osaa sanoiksi pukea”. Näin sen kuitenkin puki sanoiksi itse Stendhal (oik. Marie-Henri Beyle): ”Volterranon sibyllat antoivat minulle ehkä väkevimmän mielihyvän, minkä maalaus on minulle koskaan antanut, ylevän kauneuden mietiskelyyn syventyneenä minä näin kauneuden läheltä, minä ikään kuin kosketin sitä. Olin päässyt sille tunteiden tasolle, jolla kuvataiteen antamat taiteelliset tuntemukset kohtaavat intohimoiset tunteet. Kun tulin ulos Santa Crocesta, minulla oli sydämentykytystä, jota Berliinissä kutsutaan hermoiksi. Elinvoimani olivat uupuneet ja pelkäsin kaatuvani kävellessäni.” 
Kommunikaatio on yksi niistä alueista, joilla taide tulee taiteeksi ja lunastaa mielekkyytensä. On syytä yrittää verbalisoida myös vaikeasti verbalisoitavia alueita. Merkittävät taidekokemukset ovat merkittävä osa kulttuurista elämäämme.

Unen ja valveen rajamailla

Lastenpsykiatri, Pelastakaa lapset ry:n ylilääkäri Jari Sinkkonen on tunnettu myös intohimoisena musiikki-ihmisenä, muun muassa Wagner-asiantuntijana. Itse asiassa hän on myös puoliammattimainen huilisti. Sinkkosen mukaan Richard Wagnerin ”johtoaihetekniikka matkii tietyllä tavalla ihmisen mieltä. 

Esimerkiksi Nibelungin sormus muodostaa ihmisen mieltä muistuttavan kudelman kaikkine mahdollisine assosiaatioineen. Oleellista on myös Wagnerin käyttämä erilaisten tasojen ja kestojen dynamiikka, koska psyykkiset prosessit vaativat tietyn ajan.” Ei Sinkkonen kuitenkaan kykene analysoimaan kokemusta puhki. Esimerkiksi Tristania ja Isoldea kuunnellessaan hän tunnistaa ”fysiologiset reaktiot, joita on vaikea kuvailla sanoin, koska ne menevät tietoisuuden tuolle puolen”. Hän kuulee siinä ”valoja ja varjoja” ja tunnistaa ”saavuttamattoman kaipuun”. Ja vaikkei ”libretto sellaisenaan olisi mitään suurta taidetta”, on ”Wagner luonut nimenomaan kokonaistaideteoksen (Gesamtkunstwerk), jonka voima ei ole palautettavissa pelkästään osiinsa”. 
Merkittävät avainkokemukset ovat palautettavissa usein lapsuuteen tai nuoruuteen. Sinkkonenkin muistelee erästä Ylen musiikkiosaston saamaa kuuntelijan kirjettä, jossa kerrottiin, kuinka isä laittoi aamulla radion päälle ja seslongilla nukkuva pikkupoika kuuli unen ja valveen rajamailla Jean Sibeliuksen Aallottaret ja kulutti vuosia selvittääkseen ihmeellisen kokemuksen aiheuttajan. Juuri unen ja valveen rajamailla oleminen tuleekin usein mieleen vangitsevan taidekokemuksen äärellä. Muistan ranskalaisen filosofi Maurice Blanchot’n ajatuksen: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.”

Jaettu onni

Yleisradion kirjallisuustoimittaja Nadja Nowak innostuu kirjojen lisäksi myös teatterista, vaikka hän toteaakin ”kokeneensa teatterin kautta myös liikaa pettymyksiä”, mikä on vähentänyt ”riskinottohalukkuutta katsojana”. 

Kansallisteatterin tuore versio Anton Tšehovin Vanja-enosta teki kuitenkin häneen ilmeisen lähtemättömän vaikutuksen. Sinkkosen tavoin myös Nowak puhuu ”kokonaistaideteoksesta”, jossa kaikki osatekijät – ohjaus, näyttelijäntyö, lavastus – ja osallistuvien taiteilijoiden aistittava flow tuotti katsojallekin ”hurmion ja liikutuksen tunteen”, johon ”tuntuu helpolta palata aikojenkin kuluttua”. Asiat ”palaavat mieleen ihan satunnaistenkin asioiden kautta, koska kokemus oli niin voimakas”. Nowak korostaa myös ”onnellisuuden tunnetta, jonka onnistunut esitys ja sen tuottama voimakas tunnehuoku aiheutti”. Onni muistuttaa taiteen vuorovaikutuksellisesta mahdollisuudesta. Kyse ei ole vain yksityisestä kokemuksesta vaan kokijan mahdollisuudesta tuntea osallisuutta tekijöiden luomisen riemun kanssa.

Puhdas kauneus

Kuvataideammattilainen näkee vuodessa sekä reproduktioina että itse taideteoksina tuhansia ja tuhansia teoksia. Vaasalaisen Kuntsin modernin taiteen museon johtaja Selma Green, joka on toiminut tämän vuoden Pohjanmaan museon vt. johtajana, katsoo taidetta työkseen, jolloin omat tunnereaktiot eivät ole ensimmäisiä asioita, joihin hän kiinnittää huomiotaan. Mutta se, että ”oppii arvostamaan laatua niissäkin asioissa, joista ei välttämättä henkilökohtaisesti pidä, ei turruta tai tee kyyniseksi”. Kyse on vain siitä, ”maku- ja laatukysymykset on osattava erotella”. Ammattilainenkin hurmioituu. Näin Greenille kävi vuonna 2006 EMMA – Espoon modernin taiteen museossa, jossa Kazimir Malevitšin näyttelyssä oli yksi versio ikonisesta Mustasta neliöstä.
Green koki ”totaalisen tunnepitoisen kokemuksen”: ”Primitiivinen tunnereaktio meni suoraan rinnasta läpi”. Samalla Green tajusi, että ”nämä ovat juuri niitä hetkiä, joiden takia tätä työtä tehdään”. Hän koki ”fyysisen pysähtymisen, jossa katsetta ei saanut irti yrittämälläkään”, jopa niin, että tajusi jo häiritsevänsä muita katsojia viedessään tilaa ja tukkiessaan kulkua. Kokemukseen yhtyi myös taidehistoriallinen ulottuvuus: ”Tässä on se hetki, jolloin taide murtui sata vuotta sitten, mutta se näytti tapahtuvan silmieni edessä.” 

Green korostaa aidon teoksen kohtaamista: ”Ei mikään digitaalinen reproduktio tai Google Art -projekti pysty välittämään samaa tunnetta.”  

Green ottaa esiin myös estetiikassa problemaattisen ’kauneuden’ käsitteen. Hän näkee Mustassa neliössä ”puhtaan, kaikesta riisutun kauneuden” ja kysyy samalla kysymyksen, johon ei vastausta löydy: ”Miten joku on voinut luoda jotain näin suurenmoisen kaunista?” 

Tämä vastaamattomuus on varmaankin yksi niistä tekijöistä, jotka pitävät taiteen elossa.

***

Juttuu liittyi myös laatikko, jossa haastateltavat lisäsivät muita vastaavia merkittäviä taidekokemuksia:

 

Kolme muuta kovaa

Sinkkonen listaa kolme muuta muistettavaa musiikkikokemustaan:
– Suomalainen barokkiorkesterin ja Meta4-kvartetin Beethovenin Eroica pienellä kokoonpanolla Musiikkitalossa Helsingissä 2014
– Wagnerin Götterdämmerung Münchenissä vuonna 2012, Brünnhilden roolissa sopraano Nina Stemme 
– Richard Straussin Elektra Pariisissa 1970-luvulla, pääroolissa sopraano Birgit Nilsson 

Nowak liikkuu taiteen monilla alueilla: 

– Juha Hurmeen kirjoittama Europaeus Kansallisteatterissa tänä vuonna
– Tero Saarisen koreografia Morphed Helsingin juhlaviikoilla tänä vuonna
– Lucian Freudin retrospektiivinen näyttely National Portrait Galleryssä Lontoossa 2012, varsinkin Freudin viimeiseksi jäänyt maalaus

Myös Green ymmärtää kokonaistaideteoksen voiman:
– Minna Vainikaisen ohjaama Gekko Q-teatterissa vuonna 1999 ja erityisesti Jaakko Saariluoman näyttelijäntyö
– Lundin tuomiokiron krypta, liturginen tila, arkkitehtuuri ja veistokset
– Oman isän, Paul Greenin (1942–2008) maalaama kala-aiheinen taulu rikkonaisissa kehyksissään keittiössä, sen objektiluonne

***

Oli aika hauskaa, kun Nowak mainitsi näyttelyn, josta itsekin olen kirjoittanut pari vuotta sitten Kauppalehteen jutun. 

IssueX:ssä oli toinenkin juttuni. Se oli aika häkellyttävä pikatilaus. Lehdessä oli Martin Heideggerin lyhyt teksti Rafaelin (1483–1520) Sikstiiniläismadonnasta, ja sain lopulta yhden päivän aikaa kirjoittaa jotain tulkitsevaa tästä mestariteoksesta. Itsesuojeluvaistoni on aika heikko, ja niinpä kirjoitin aiheesta, johon en ole koskaan paneutunut millään tavoin. Itse teostakaan en ole luonnossa nähnyt. Mutta yrittänyttä ei laiteta: 

Ikonisten hahmojen tila, paikka ja aika

Renessanssimestari Rafaelin (1483–1520) alun perin piacenzalaiseen San Siston luostarikirkkoon 1510-luvulla maalaama Sikstiiniläismadonna (La Madonna di San Sisto) on yksi maailman kuuluisimmista taideteoksista – sekä taiteellisista että ulkotaiteellisista syistä.

Paavi Julius II tilasi sen setänsä, paavi Sixtus IV:n kunniaksi. Madonnan ja Jeesus-lapsen lisäksi maalauksessa esiintyvät Pyhä Sixtus I ja Pyhä Barbara. Ikonisiksi hahmoiksi muuntuivat kuitenkin maalauksen alaosaan sijoitetut – myöhempää historiaa ajatellen tekisi miltei mieli sanoa luuravaat – pulleat kerubit. Ne alkoivat elää omaa erillistä elämäänsä tuotteistetussa populaarikulttuurin maailmassa, kiiltokuvissa, t-paidoissa, kahvimukeissa ja koriste-esineissä – jopa lauluna, esimerkkinä vaikkapa Pekka Ruuskan jo ikivihreäksi muodostunut Rafaelin enkeli (1990). 

Teos on kokenut myös taidemarkkinat: se oli aikansa kallein taideteos, kun Puolan kuningas August III osti sen 1700-luvulla ja siirsi Dresdeniin. Se on ollut toisen maailmansodan sotasaaliina Moskovassa, mistä se palautettiin sodan jälkeen Saksaan, silloiseen DDR:ään. Nykyään se on Dresdenin tärkeimpiä turistivetonauloja, sijoituspaikkanaan Gemäldegalerie Alte Meister. Olisiko taidehistorioitsija Theodor Hetzerin ajatus siitä, että Sikstiiniläismadonna on ”kotonaan kaikkialla” siis silkkaa jälkirationalisointia? Vai olisiko mukana ajatus siitä, että ikoniseksi muodostuneen teoksen paikka on kaikkien sydämissä ja silmissä – olomuodosta riippumatta? Näin ajatellen taide kuitenkin sulautuu kaikkeen muuhun ja lakkaa ”määrittämästä omaa paikkaansa”, kuten Martin Heidegger totesi.

Rafaelin maalaus on ladattu myös vakavalla taidehistorialla ja -filosofialla – aina Giorgio Vasarista (1511–1574) alkaen, eikä Heidegger tule varmaankaan olemaan viimeinen. Johann Wolfgang von Goethe totesi, että pelkästään tämän teoksen voimalla Rafaelista olisi tullut kuolematon. 

Sikstiiniläismadonnasta on tapana puhua vakavasti ja pohtia esimerkiksi Jeesus-lapsen ja Neitsyt Marian ilmeiden surumielisyyttä ja jopa kauhistusta. Selityksiä on haettu sekä teologiasta tarinoiden tulkintoineen mutta myös ihan käytännön syistä: taiteen fyysisestä paikasta. Erään selityksen mukaan alkuperäisessä sijaintipaikassa Piacenzassa sitä vastapäätä on ollut krusifiksi. Näin Jeesus katsoo peläten ja ehkä ihmetellen omaa kuolemaansa ja Maria kauhistuen oman lapsensa kidutusta ja kuolemaa. Näin ajatellen Pyhä Sixtus I ei osoitakaan oikealla kädellään kohti katsojaa vaan kohti krusifiksia. Sakraaliin tilaan syntyy tällaisen vuoropuhelun kautta aivan uusi jännite ajan ja paikan välille. 

Olisiko mahdotonta ajatella, että kerubien hieman humoristinenkin läsnäolo saisi selityksensä samankaltaisesta jännitteestä? Tarina kertoo, että Rafael maalasi hänen maalaustyötään ihmetelleet lapset juuri sellaisina kuin he paikalla olivat. Toinen tarina kertoo, että lapset olivat Rafaelin kadulla näkemiä lapsia, jotka tiirailivat haaveillen leipomon ikkunan herkkuja. Olisiko Rafael näin nivonut aikansa arkisten lasten elämän havahduttavaksi osaksi Jeesus-lapsen elämää ja uskonnollista opetusta – yli aikojen ja paikkojen?