Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tanya Akhmetgalieva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tanya Akhmetgalieva. Näytä kaikki tekstit

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Näyttelykuvia 652 & 653 & 654 & 655 & 656: Paluu arkeen

Keskiviikkoyönä palasin Lontoosta, ja torstaina odotti taas suomalainen taidearki. Torstaina nimittäin avattiin suurten gallerioiden näyttelyitä.
Galerie Forsblomissa esiintyy Leena Luostarinen (s. 1949) uusilla maalauksillaan (13.4.–6.5.):


Teemat olivat tuttuja, itäistä ja eteläistä romantiikkaa ja valoa. Sävyt olivat kuitenkin melko hillittyjä, eikä Luostariselle ominaista hurjaa intensiteettiä juurikaan ollut tarjolla. Liekö taiteilija tehnyt paluuta vanhoihin teemoihin iän tuomalla rauhalla ja viisaudella, hakenut niihin näin uutta näkökulmaa? 
Palaan asiaan kohta, kun Kauppalehteen viikonloppuna kirjoittamani juttu ilmestyy.

Prinsessa, 2012.

Forsblomille totutusti suuri tila oli omistettu kansainväliselle tähdelle. Beijingissä vaikuttava, arkkitehtikoulutuksen saanut Chen Jiagang (s. 1962) oli laittanut esille suuria valokuvavedoksia (13.4.–6.5.). Näissä vanhoja teollisuusmaisemia ja luontoa kuvaavissa, hämyisissä laatukuvissa poseerasi joukko kaunottaria. Aikamoista melodraamaa, kuten tulevassa Kauppalehden jutussani tulen toteamaan.

 Itse taiteilija toisena vasemmalta.
 
 Waiting, 2008.

Komeaahan jälki oli, mutta kuitenkin jotenkin tyhjää.

***

Forsblomin studiossa oli pieni valikoima Tanya Akhmetgalieva (s. 1983) hauskoja ompeluteoksia (13.4.–6.5.) – vähän kuin risteytys Anu Tuomista (s. 1961) ja Ulla Jokisaloa (s. 1955):


Akhmetgalieva viehätti minua jo vuosi sitten samassa galleriassa, ja tunne oli edelleen sama. Hyvä taiteilija, jolla on myös sanomaa.

***

Ja sitten toiseen ns. huippugalleriaan. Galerie Anhavassa oli esillä Pertti Kekaraisen (s. 1965) uusia Tila-sarjan töitä (12.4.–6.5.). Tässä galleristi, jonka kengät näkyvät myös kekaraisen vieressä olevassa kuvassa:

   
Kekaraisen työt vaikuttivat raikkailta – taiteilija on selvästi löytänyt uutta otetta. Palaan tähänkin asiaan, kun Kauppalehteen jo kirjoittamani juttu joskus ilmestyy – olin siis viikonloppuna aika ahkera. Sen verran vielä totean, että kun kommentoin Kekaraiselle, että hänen töissäänhän on vähän Piet Mondrian (1872–1944) -tyyppisiä vaikutteita, hän vastasi: "Muista, että en minä ole valokuvataiteilija koulutukseltani vaan maalari ja veistäjä." 
 
TILA (transparent, red), 2010.

Anhavan studiossa oli Pamela Brandtin (s. 1950) pieni näyttely (12.4.–6.5.), josta pitivät myös hänen kollegansa Carolus Enckell (s. 1945) ja Thomas Nyqvist (s. 1955):


Ja niin minäkin. Brandtin töissä on kummallinen lumovoima. Hänen vihreänsä ja ruskeansa ovat väliin suorastaan rumia, mutta ne ovat sitä sellaisella rumankauniilla tavalla, että se riisuu minut aina aseista. Niissä on jotain viettelevää. Hän on outo ja omalaatuinen taiteilija, jonka symboliikka on on samalla yksinkertaista ja sitten kuitenkin moniselitteistä:

 A Non-Button, 2011.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Näyttelykuvia 362 & 363 & 364 & 365 & 366 & 367 & 368: Jälleen työn sankarina

Polvisärky jatkui perjantaina, mutta päätin silti tehdä pienen näyttelykierroksen. Ensin kävin kuitenkin Viiskulman levykaupoissa katsomassa, että löytyisikö niistä hyvää soulia lohdukseni. Ensin Eroselle:


Ja sieltähän löytyi Mavis Staplesin kaksi ensimmäistä – vuosilta 1969 ja 1970 – albumia pakattuna samalle 2-CD:lle:


[Illalla jo sitten päätin innostuneena lähteä ensi kesänä Imatra Big Band Festivalille 7.7. kuuntelemaan Staplesia livenä. Kuunnelkaapa tästä linkistä Since I Fell For You vuodelta 1970, niin voitte myös innostua mahdollisesta Imatran-retkestä.]
Digeliuksesta en löytänyt levyä, mutta ikkunasta sain jo aloittaa näyttelykierroksen:


Kyseessä oli Martti Vattulaisen (s. ?) Baobab – kuvia Tansaniasta (huhtikuun loppuun). Ja baobabhan on suomeksi tunnettu apinanleipäpuuna. Ja Vattulaisen veikkaan Digeliuksen omistajan Emun tavoin olevan lintuharrastaja. Ja siis myös valokuvauksen harrastaja. Vähän postikorttimaiseksi nämä puut jäivät, mutta hyvä näinkin – oli niitä kiva katsella. Vähän niitä raikkaampiakin kuvakulmia voisi kuitenkin joskus miettiä.

***

Sitten ratikalla Sculptoriin. Siellä oli Milla Toivasen (s. 1972) Silmän ääni (30.3.–17.4.):


Toivanen on kiinnostunut sekä taidehistoriasta että uskonnollisuudesta, ja yhdistelmänä syntynyt harras tunnelma vetää katsojan tietysti vähän vakavaksi. On kuitenkin sanottava, että aikaisemin näkemiini Toivasen näyttelyihin verrattuna nyt jäi tunnelma vähän ohueksi. Enkä tarkoita maalin määrää, joka kaikessa ohuudesaan olisi ihan hyvin voinut olla vieläkin ohuempaa, vaan jotain maneerisuuden tuottamaa ulkokohtaisuutta. Joistain teoksista tuli epämääräinen tunne, että duuni yrittää näyttää juuri siltä kuin sen pitäisikin näyttää. Toisin kuin tiedotteen kirjoittanut Hanna-Mari Mantere, en kokenut kaikkien teosten olevan "rehelisyydessään rohkeita ja haavoittuvia".

***

Viereisessä Johan S.:ssä oli kaksi näyttelyä. 
Ilppo Alho (s. 1954) on jo vanha kettu, jonka näyttely (6.–30.4.) jatkaa vanhoja tuttuja tummia sävyjä:


Kun googletin Alhoa, löysin oman arvosteluni juuri hänen vuoden 2009 näyttelystään. Olin muuten unohtanut koko jutun. Aika tyytyväisenä siteeraan itseäni, koska se tuntuu sopivan tämänkin näyttelyn suhteen: "Kuvataiteilija Ilppo Alho on melko harvinainen tapaus: maalatessaan hän on abstrakti maalari, joka onnistuu samalla olemaan jotenkin pateettinen." Mutta ei ollut nyt niin komea näyttely kuin viimeksi, enkä ole ollenkaan varma tuon keltaisen lisävärin tuomaista uusista tuulahduksista. Se lisää mielestäni vain tiettyä koristeellisuutta.

***

Alhon kanssa Johan S.:ssä oli tekstiilitaiteilija Annukka Mikkolan (s. 1960) näyttely (6.–30.4.), jossa oli sekä tekstiiliteoksia että maalauksia:


Sain voitettua minua vaivaavan tekstiilitaidefobian (jota en itsekään ymmärrä) ja jouduin tunnustamaan itselleni, että olipa oivaltava ja hauska näyttely. Muutaman työn olisin iloisesti voinut kuvitella omallekin seinälleni, kuten vaikkapa tämän Leikin lopun


 ***

Sitten vielä Galerie Forsblomiin, jossa oli kolme näyttelyä. Ihan siinä hintajärjestyksessä kuin muistaakseni Helsingin Sanomissa taannoin vitsailtiin: kellarissa halvinta ja ylhäällä kalleinta.
Kellarissa oli nuoren ja minulle entuudestaan tuntemattoman Reima Nevalaisen (s. 1984) näyttely (8.4.–8.5.):    


Nevalainen tuntuu tietävän mitä tekee. Ja myös ajattelevan sitä aika pontevasti: "Maali- ja kollaasikerrokset ja niiden eläminen kuvassa ovat kerrokset meissä. Kerros tuhoaa edellisen, eikä uuden syntymää voi olla ilman vanhan kuolemaa, muutos ja siitä seuraava elämä on väistämätön. Materiaalin taltutus on keskittynyttä työtä, jossa näennäinen kauneus ei ole syy pysähtyä yhteen olomuotoon, eikä rumuus syy matkata pois toisesta. Luontainen hiljaisuus tulee siis vain keskittymällä kokonaisuuteen, takertumatta näkyvään kerrokseen."
Tähän luontaiseen hiljaisuuteen hän tuntuu pääsevän oikein mallikkaasti. Teokset ovat yhtäaikaisesti sekä aika rankkoja että samalla taiteilijan taidolla kesyttämiä. Tätä nuorta miestä kannattaa seurata.

***

Ihan ikäloppu ei ole Forsblomin katutasossa esiintynyt Fanny Tavastilakaan (s. 1977), jonka näyttely Litet cirknofält (8.4.–8.5.) on toinen häneltä näkemäni näyttely:


Hänen Galleria Ortonissa pidetyn näyttelyn yhteydessä kirjoitin (olen siis vähän jäävi esiintymään tässä kriitikkona): "Luokitusten ja raja-alueiden maastossa liikkuva maalari on tekemisissä ikiaikaisten kulttuuristen kysymysten kanssa, sillä ovathan rajat, siirtymät, ristiriidat ja kaikki maalarin eteen avautuvat määrittelemättömän avarat alueet juuri sitä maastoa, joka jatkuvasti tuottaa ihmiselle keskeistä symboliikkaa."
Juuri näillä alueilla Tavastila liikkuu sangen kiinnostavasti. Hänen oudossa kerronnallisuudessaan on jotain samaa kuin Anna Tuorissa (s. 1976). Enkä puhu nyt niinkään maalaustyylistä vaan jostain mihin-tahansa-tarttumisen-kyvystä, joka on aika hauska mutta joka myös tuottaa sen, että katsoja saattaa jäädä kaipaamaan suurempaa keskittyneisyyttä ja ehkä joiden teemojen syventämistä vaikkapa sarjallisemmin. Saahan sitä kaivata. Mutta on Tavastilan utuisen ekspressiivisessä jäljessä kiinnostava tunnelma.    

***

Forsblomin yläkerrassa oli sitten tarjolla Siperiasta Pietarin taideakatemiaan opiskelemaan siirtyneen Tanya Akhmetgalievan (s. 1983) näyttely (8.4.–8.5.), joka oli ehkä päivän paras taidekokemus:


Häneltä oli esillä erilaisia "ommellen tehtyjä maalauksia" sekä kaksi videota. Sotia, edipemioita, vallankumoksia... Koskettavan henkilökohtaisesti. Aika pateettinen Akhmetgalieva on naiseksi, mutta minuun tällainen on aina purrut. Tunnustan, että hänen tematiikkansa tulee esiin aika agitpropmaisen suoraan ja naiivisti, mutta on sillekin aikansa. Ja juuri nyt tuntuu taas olevan sen aika. Siltä minustaa tuntuu, kun katselen uutisia.

***

Ja sitten polvi olikin jo taas niin kipeä, että kiroillen menin lopupäiväksi makaamaan sänkyyn ja lukemaan. Saatana.