Polvisärky jatkui perjantaina, mutta päätin silti tehdä pienen näyttelykierroksen. Ensin kävin kuitenkin Viiskulman levykaupoissa katsomassa, että löytyisikö niistä hyvää soulia lohdukseni. Ensin Eroselle:
Ja sieltähän löytyi Mavis Staplesin kaksi ensimmäistä – vuosilta 1969 ja 1970 – albumia pakattuna samalle 2-CD:lle:
[Illalla jo sitten päätin innostuneena lähteä ensi kesänä Imatra Big Band Festivalille 7.7. kuuntelemaan Staplesia livenä. Kuunnelkaapa tästä linkistä Since I Fell For You vuodelta 1970, niin voitte myös innostua mahdollisesta Imatran-retkestä.] Digeliuksesta en löytänyt levyä, mutta ikkunasta sain jo aloittaa näyttelykierroksen:
Kyseessä oli Martti Vattulaisen (s. ?) Baobab – kuvia Tansaniasta (huhtikuun loppuun). Ja baobabhan on suomeksi tunnettu apinanleipäpuuna. Ja Vattulaisen veikkaan Digeliuksen omistajan Emun tavoin olevan lintuharrastaja. Ja siis myös valokuvauksen harrastaja. Vähän postikorttimaiseksi nämä puut jäivät, mutta hyvä näinkin – oli niitä kiva katsella. Vähän niitä raikkaampiakin kuvakulmia voisi kuitenkin joskus miettiä.
***
Sitten ratikalla Sculptoriin. Siellä oli Milla Toivasen (s. 1972) Silmän ääni (30.3.–17.4.):
Toivanen on kiinnostunut sekä taidehistoriasta että uskonnollisuudesta, ja yhdistelmänä syntynyt harras tunnelma vetää katsojan tietysti vähän vakavaksi. On kuitenkin sanottava, että aikaisemin näkemiini Toivasen näyttelyihin verrattuna nyt jäi tunnelma vähän ohueksi. Enkä tarkoita maalin määrää, joka kaikessa ohuudesaan olisi ihan hyvin voinut olla vieläkin ohuempaa, vaan jotain maneerisuuden tuottamaa ulkokohtaisuutta. Joistain teoksista tuli epämääräinen tunne, että duuni yrittää näyttää juuri siltä kuin sen pitäisikin näyttää. Toisin kuin tiedotteen kirjoittanut Hanna-Mari Mantere, en kokenut kaikkien teosten olevan "rehelisyydessään rohkeita ja haavoittuvia".
***
Ilppo Alho (s. 1954) on jo vanha kettu, jonka näyttely (6.–30.4.) jatkaa vanhoja tuttuja tummia sävyjä:
Kun googletin Alhoa, löysin oman arvosteluni juuri hänen vuoden 2009 näyttelystään. Olin muuten unohtanut koko jutun. Aika tyytyväisenä siteeraan itseäni, koska se tuntuu sopivan tämänkin näyttelyn suhteen: "Kuvataiteilija Ilppo Alho on melko harvinainen tapaus: maalatessaan hän on abstrakti maalari, joka onnistuu samalla olemaan jotenkin pateettinen." Mutta ei ollut nyt niin komea näyttely kuin viimeksi, enkä ole ollenkaan varma tuon keltaisen lisävärin tuomaista uusista tuulahduksista. Se lisää mielestäni vain tiettyä koristeellisuutta.
***
Alhon kanssa Johan S.:ssä oli tekstiilitaiteilija Annukka Mikkolan (s. 1960) näyttely (6.–30.4.), jossa oli sekä tekstiiliteoksia että maalauksia:
Sain voitettua minua vaivaavan tekstiilitaidefobian (jota en itsekään ymmärrä) ja jouduin tunnustamaan itselleni, että olipa oivaltava ja hauska näyttely. Muutaman työn olisin iloisesti voinut kuvitella omallekin seinälleni, kuten vaikkapa tämän Leikin lopun:
***
Sitten vielä Galerie Forsblomiin, jossa oli kolme näyttelyä. Ihan siinä hintajärjestyksessä kuin muistaakseni Helsingin Sanomissa taannoin vitsailtiin: kellarissa halvinta ja ylhäällä kalleinta. Kellarissa oli nuoren ja minulle entuudestaan tuntemattoman Reima Nevalaisen (s. 1984) näyttely (8.4.–8.5.):
Nevalainen tuntuu tietävän mitä tekee. Ja myös ajattelevan sitä aika pontevasti: "Maali- ja kollaasikerrokset ja niiden eläminen kuvassa ovat kerrokset meissä. Kerros tuhoaa edellisen, eikä uuden syntymää voi olla ilman vanhan kuolemaa, muutos ja siitä seuraava elämä on väistämätön. Materiaalin taltutus on keskittynyttä työtä, jossa näennäinen kauneus ei ole syy pysähtyä yhteen olomuotoon, eikä rumuus syy matkata pois toisesta. Luontainen hiljaisuus tulee siis vain keskittymällä kokonaisuuteen, takertumatta näkyvään kerrokseen."
Tähän luontaiseen hiljaisuuteen hän tuntuu pääsevän oikein mallikkaasti. Teokset ovat yhtäaikaisesti sekä aika rankkoja että samalla taiteilijan taidolla kesyttämiä. Tätä nuorta miestä kannattaa seurata.
***
Ihan ikäloppu ei ole Forsblomin katutasossa esiintynyt Fanny Tavastilakaan (s. 1977), jonka näyttely Litet cirknofält (8.4.–8.5.) on toinen häneltä näkemäni näyttely:
Hänen Galleria Ortonissa pidetyn näyttelyn yhteydessä kirjoitin (olen siis vähän jäävi esiintymään tässä kriitikkona): "Luokitusten ja raja-alueiden maastossa liikkuva maalari on tekemisissä ikiaikaisten kulttuuristen kysymysten kanssa, sillä ovathan rajat, siirtymät, ristiriidat ja kaikki maalarin eteen avautuvat määrittelemättömän avarat alueet juuri sitä maastoa, joka jatkuvasti tuottaa ihmiselle keskeistä symboliikkaa."
Juuri näillä alueilla Tavastila liikkuu sangen kiinnostavasti. Hänen oudossa kerronnallisuudessaan on jotain samaa kuin Anna Tuorissa (s. 1976). Enkä puhu nyt niinkään maalaustyylistä vaan jostain mihin-tahansa-tarttumisen-kyvystä, joka on aika hauska mutta joka myös tuottaa sen, että katsoja saattaa jäädä kaipaamaan suurempaa keskittyneisyyttä ja ehkä joiden teemojen syventämistä vaikkapa sarjallisemmin. Saahan sitä kaivata. Mutta on Tavastilan utuisen ekspressiivisessä jäljessä kiinnostava tunnelma.
***
Forsblomin yläkerrassa oli sitten tarjolla Siperiasta Pietarin taideakatemiaan opiskelemaan siirtyneen Tanya Akhmetgalievan (s. 1983) näyttely (8.4.–8.5.), joka oli ehkä päivän paras taidekokemus:
Häneltä oli esillä erilaisia "ommellen tehtyjä maalauksia" sekä kaksi videota. Sotia, edipemioita, vallankumoksia... Koskettavan henkilökohtaisesti. Aika pateettinen Akhmetgalieva on naiseksi, mutta minuun tällainen on aina purrut. Tunnustan, että hänen tematiikkansa tulee esiin aika agitpropmaisen suoraan ja naiivisti, mutta on sillekin aikansa. Ja juuri nyt tuntuu taas olevan sen aika. Siltä minustaa tuntuu, kun katselen uutisia.
***
Ja sitten polvi olikin jo taas niin kipeä, että kiroillen menin lopupäiväksi makaamaan sänkyyn ja lukemaan. Saatana.
