Julkaistua 693: Lapsuus Nietzschen kanssa

En tahdo pysyä elämän vauhdissa mukana. Olen yleensä nopea kirjoittaja, mutta nyt meni viikko, ennen kuin sain Jyrki Riekin (s. 1976) Galleria Ortonin näyttelyyn (31.8.–25.9.) liittyen taiteilijaesittelyn gallerian verkkosivuille tehtyä. Taidetaan olla molemmat vähän angstisia. 

Lapsuus Nietzschen kanssa

Taidemaalari Jyrki Riekki (s. 1976) kuuluu siihen joukkoon taiteilijoita, joille taiteen tekeminen on sisäinen pakko. ”En eläisi, ellen maalaisi”, hän toteaa ja lisää: ”Ihan konkreettisesti.”

Tämä on helppo uskoa, varsinkin kun tiedän, että Riekki luki Friedrich Nietzscheä jo lapsena – ehkäpä inhimillisesti katsoen hieman liian aikaisin. 

Riekin taide on rankkaa, hänen väriteoriansa yksinkertainen ja suora: punainen on verta ja lihaa. Riekin kuvamaailma tuo mieleen joitain taiteen jättiläisiä, jotka ovat kuvanneet apokalyptistä maailmaa: vaikkapa Hieronymus Boschin ja Francisco Goyan. Riekki ei kuitenkaan toimi niin metodisesti ja ohjelmallisesti.  

Riekistä voisi todeta, että hän ”omien pirujensa riivaamaa ilon marttyyri”, kuten Nietschestä on sanottu. Hän toimii taiteilijana kuin tuskan ja riemun tuottamassa kaksoissidoksessa, joka miltei skitsofreenisessa ristiriitaisuudessaan toimii luovan työn generaattorina. Se ei myöskään ehdy, koska ristiriita on ikuinen. 

 Vähän vähäeleisempää Riekkiä, Kallo, 2015.

Riekin ekspressiivinen ja kaiken päälle vyöryvän maailmantuskan näyttävä maalaus ei kuitenkaan tuota ahdistavaa tai toivotonta oloa. Katsoja voi hyvin kuvitella, että Riekki tekee asioita hänen puolestaan (”marttyyri”), uskaltaa puhua siitä, mistä hän ei. Samalla hänen maalauksissaan näkyy luomisen riemu (”ilo”), vangitseva intensiteetti, joka estää katsetta kääntymästä pois. Ja kun tarkasti katsoo, löytyy niistä usein huumoriakin. 

Riekki ihastui ripustusillan raakaan sivuvaloon.

Salakuuntelin Galleria Ortonin avajaisissa olan yli, kun Riekki vertasi eräälle katsojalle maalaamistaan automaattikirjoitukseen. Tällä hän ei varmaankaan viitannut rajatietomaailmaan, jossa henget puhuvat kirjoittajan kautta vaan pikemminkin surrealismista tuttuun kirjoittamisen tekniikkaan, jossa tekstin annetaan tulla kontrolloimattomana ja ilman tietoista suunnitelmaa – Riekki ei koskaan luonnostele vaikka piirtääkin paljon – mutta kuitenkin tavallaan tiedostaen sen, mitä on tekemässä. Eivät Riekin liha ja veri silkasta mielikuvituksesta tule: hänen työhuoneellaan voi törmätä vanhoihin lääketieteellisiin teoksiin joiden aiheena on anatomia tai iho- ja sukupuolitaudit. Hänellä on taidemaalarin koulutus, jo kansainvälinenkin ura taiteilijana ja takanaan muun muassa Ars Fennica -ehdokkuus. Mikään ITE-taiteilija hän se siis ole, vaikka tunnustaakin fanittavansa myös heitä. 

Kansanomaista on ehkä se, että hän kykenee näyttämään ymmärrettävänä kuvana sen, miten voi kansanmielellä, vaikka sivistyksen hienostuneisuutta, kohdata eksistentiaaliset mietteet, elämän absurdiuden ja apokalypsin – ja kaiken sen jälkeen vielä mielekkyydenkin.

PS. Avajaisten jatkot olivat pitkästä aikaa oikein perinteiset: juotiin viinaa ja laulettiin ja yksi tappelukin oli aika lähellä. Irlantilainen tuttuni Frank lauloi sikäläisen pitkän vallankumouslaulun, minä osan Punakaartin marssia, mutta pöydän putsasi Riekin tyttöystävä Mirel Wagner, joka on ihan fantastinen laulaja. Hänkin vähän innostui ja veti peräkkäin kolme biisiä.

Hän tekee tämän ajan lauluja: 

PPS. Ja onhan se Riekkikin laulumiehiä, vaikka ei jatkoilla laulanutkaan. Ja aika kova onkin – bändin nimi on Then Came Bronson:

 

Uusi albumikin on tulollaan. Odotan sitä jo vähän innolla, varsinkin kun kuulin, että Steve Vanoni (s. 1956), jonka tapasin viime vuonna Tallinnassa soittaa joillain biiseillä vierailijana saksofonia.

Virossa 114 & Näyttelykuvia 914 & 915 & 916: Tallinnan taidemaailman keskiössä ja reunoilla

Lauantaina toimin matkaoppaana. Aamulla 7.30 lähdin 23 Kiasman ystävien jäsenen kanssa tutustumaan Tallinnan nykytaiteeseen – tilauksessa oli vähän rosoisempi matka, ja minä tein työtä käskettyä. Sain suurenmoista apua sekä Tallinnassa että Helsingissä vaikuttavalta Johanna Sipilältä (s. 1976), joka tuntee hyvin Tallinnan taiteen alamaailman – hänen tekosiaan on muun muassa jo kaksi kertaa järjestetty Estomania.
Hän johdatteli meidät ensin Tallinnan taidehallin kellarissa toimivaan nuorten Tallinnan taideakatemiasta valmistuneiden graafikoiden työpajaan nimeltään Grafodroom. Paikkaa esitteli siellä työskentelevä Mari Prekup (s. ?).

Perinteisen grafiikan lisäksi paikassa syntyy sarjakuvaa, tekstiilejä, installaatioita ja vähän kaikkea muutakin. Yksi hienoimmista paikoista oli vessa, jonka seinille lisääntyy koko ajan mosaiikkia:

Grafodroomista jatkoimme yläkerrassa Taidehallissa järjestettyyn liiton (Eesti Kunstnike Liit) kevätnäyttelyyn (22.3.–2.5.), mutta sitä ennen ehti käydä kahvilla KuKu Kohvikissa, jossa törmäsin yllättäen Kuvataideakatemiasta (Helsinki) valmistuneeseen iranilaistaustaiseen Bita Razaviin (s. 1983), joka on viime vuonna muuttanut Etelä-Viroon.

Sipilä ja Razavi aamukahvilla.

Näyttely oli massiivinen: kaikkineen 78 taiteilijaa, joiden ikäjakaumakin oli melkoinen – mukana oli nuorta väkeä mutta myös esimerkiksi grand old lady Lola Liivat (s. 1928).

Näyttely oli vähän sellainen kuin vuosinäyttelyt yleensä ovat: hahmoton, liian täysi, liian siisti ja vähän pikkuporvarillinenkin, mutta kyllä sieltä kiinnostavia töitä löytyi paljon, ja on aina hyvä saada tällaisia yleiskatsauksia, jotka tuottavat kontekstia pienemmille kokemuksille.

Hauska yksityiskohta: Poikkeuksellisesti en tavannut reissullani vanhaa tuttavaani Leonhard Lapinia (s. 1947) lainkaan, mutta kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli ikuistanut hänet näyttelyyn:

Taidehallista suuntasimme Sipilän johdolla Tallinnan pienimpään taidegalleriaan Kalamajan kaupunginosaan. Galerii Metropool sijaitsee erään taiteilijakommuunin vanhassa puutalossa toisessa kerroksessa, ja sen koko on huikeat 6 neliömetriä. Tarjolla oli sattumalta suomalaistaiteilijan näyttely: Niina-Anneli Kaarnamon (s. ?) Ympäröivän paino ja pystysuoran haaste (5.–?.4):

En oikein ehtinyt päästä sisään tämän installaation maailmaan, koska 24:stä vieraasta vain kaksi kerrallaan mahtui galleriaan sisään, mutta ihan sympaattinen kokemus oli.

Talossa asuva kalifornialaistaustainen ITE-taide-entusiasti ja multitaiteilija Steve Vanoni (s. 1956) päästi meidät kämppäänsä ja kertoi lyhyesti tekemisistään – hän on muuten rutinoitunut Suomen-kävijä. Tästä linkistä vielä Erkki Pirtolan juttu Vanonista. 

Pirtolan mukaan Vanoni on "scifileffatähden näköinen".

Ja sitten lounaan jälkeen vielä yksi taidekohde, ehkä tämänhetkisen Tallinnan taidetarjonnan huippu: Viron nykytaiteen museon (EKKM) vuoden 2014 Köler-pakintoehdokkaiden yhteisnäyttely (26.4.–15.6.). Tarjolla on viisi ehdokasta: Jass Kaselaan (s. 1981), Kärt Ojavee (s. 1982), Kiwa (s. 1975), Visible Solutions OÜ ja Johannes Säre (s. 1983).

Jass Kaselaan.

Johannes Säre.

Erittäin hieno näyttely. En mene sisältöön tarkemmin, koska olen kirjoittamassa juttua siitä, joten palaan asiaan. Mutta ehdoton suositus: Jos käytte Tallinnassa ennen kesäkuun puoltaväliä, tätä ei kannata ohittaa.

Julkaistua 329: Johan nyt: Taiteilijat tykkäävät autoista!

Tänään olisi sitten autoilupäivä. Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi ennakkojuttuni Seppo Renvallin (s. 1963) ja hänen kavereidensa tämänpäiväisestä autotaidetapahtumasta. Oma otsikkoni oli vähän hillitympi ('Autolla kulttuuri liikkuu'), mutta tässä tämä:

Johan nyt: Taiteilijat tykkäävät autoista!

Suomalaisen rockin historiassa on vihdoinkin opittu arvostamaan klassisten roudareiden panosta. Kuvataiteen alueella Seppo Renvall ystävineen vie tämän pidemmälle: autohan se on, joka taidetta yleensä kuljettaa ja ihmisiä yhdistää.

Helsinkiläisillä parkkipaikoilla tapahtuu lauantaina 25.8. kummia. Tapahtumat alkavat iltapäivällä Annantalon nurkilla, missä performanssin, tanssin ja musiikin välimaastossa liikkuva Yhtäkkiä tässä -ryhmä avaa Konst Parkings -tapahtuman. 

Taideparkkeerauksessa on kyse pienimuotoisesta kevyen rakenteen kaupunkifestivaalista, jossa pääosassa on auto. Tuottajana toimii kuvataiteilija Seppo Renvall, toinen moottori projektin takana on myös monipuolinen kuvataiteilija Maija Saksman. Mukana ryhmässä ovat Mi Duncker, Riku Mäkinen ja Roope Ahola. Autoilemaan on houkuteltu sekä kotimaisia eri alojen artisteja ja myös kaksi ulkomaalaista ronskia tekijää: berliiniläinen Dida Zende, joka on ympäri maailmaa tuunannut hylättyjä bensa-asemia Vapaiden kansainvälisten huoltoasemien (FIT) kulttuuriseksi ketjuksi, sekä nykyään Tallinnassa vaikuttava kalifornialaissyntyinen Steve Vanoni, joka liikkuu miltei kaikilla taiteen alueilla performanssista romurautaveistoksiin. Hän hankkinut kokemusta jopa teksasilaisten vankiloiden taideterapeuttina.

Renvall muistuttaa auton roolista kaupunkien ulkopuolella: ”Autolla ollaan kyydissä. Auto kokoa ihmisiä, se mahdollistaa erilaisten juttujen tekemistä. Auto luo myös oman dynamiikkansa: aina täytyy neuvotella siitä, kuka joutuu olemaan kuski.”

Renvall tunnistaa toki autoiluun liittyvät huonot asiat, mutta samalla vähän hymähtelee sitä, miten ensin pitää kuluttaa miljoonia, jotta nähtäisiin kivan näköisinä keskustassa fillaroivia ihmisiä. Moni kuitenkin joutuu väistämättä tukeutumaan autoon – varsinkin köyhät, jotka on ajettu keskustasta kauemmaksi.

Taiteellisessa autorituaalissa, jossa liikkuvat pienoisfasadit ambulanssista limousineen tuovat paikkoihin esiintyjiä, nähdään ja kuullaan rockia, runotta ja liikkuvaa kuvaa. Mukana ovat runoilija Arja Tiainen, trumpetisti Verneri Pohjola,  multi-instrumentalisti Jimi Tenor, performanssia ja abokulttuuria yhdistävä Motelli Skronkle sekä sirkusta ja musiikkia yhdistävä Laulavat Käärmeet. Puuautoveistoksensa tuo Korjaamon pihalle Corinna Helenelund. Tapahtuman päättävällä Lasipalatsin aukiolla nähdään mittava kooste autoaiheisia videoteoksia.

– Konst Parkings -tapahtuma: Annantalo (Annankatu 30), klo 15–16, Finlandiapuiston Kansalaistori (Kiasman ja Musiikkitalon välissä), klo 16–18, Korjaamon kesäpiha (Töölönkatu 51), klo 18–22, Lasipalatsin aukio (Mannerheimintie 22), klo 22–24; http://konstparkings.weebly.com