Julkaistua 316: Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Eilisessä Ilkassa näkyi ilmestyneen raporttini tämän kesän Retretistä (9.6.–28.8.), jossa kävin jo kolmisen viikkoa sitten ja kirjoitin juttuni:

Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Kesänäyttelyihin suhtaudutaan usein kuin kesäteatteriin: kepeää ja helppoa koko kansalle. Retretin tämän kesän näyttelyt osoittavat kuitenkin, että kesälläkin voi harrastaa vakavasti taidetta.

Punkaharjulla sijaitsevassa Taidekeskus Retretissä on miehitys vaihtunut. Uusi toimitusjohtaja, Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu aloittavan suotuisissa tuulissa. Hän on myös jakanut vastuuta toiselle konkarille: Porin taidemuseon ja Näyttelyvaihtokeskus Framen pitkäaikainen johtaja Marketta Haila (ent. Seppälä) on koonnut Retretin dramaattiseen luolastoon mittavan nykytaidenäyttelyn.

”Paha poika” ja kaverit

Retretin päävieras on suomalaisen ekspressionismin suurin sankari Tyko Sallinen (1879–1955), jota näköjään nykyään lanseerataan suomalaisen taiteen ”pahana poikana”. En nyt tuosta pahuudesta niinkään tiedä, mutta Sallisen rooli maalaustaiteemme kehityksessä on niin merkittävä, että jokaisen vähänkin vakavamman taiteenharrastajan on syytä suunnata nyt Retrettiin. Esillä on monia Sallisen avaintöitä – muun muassa monia muotokuvia Mirriksi nimitetystä vaimosta sekä jo ikoniset HihhulitJytkyt (1918), joista molemmista on tarjolla myös luonnoksia ja versioita. (1918) ja

1910-luvun miehisten ekspressionistiemme maailmankuvasta ja erityisesti myös naiskuvasta on hedelmällistä käydä keskusteluja edelleenkin, sillä näyttelyn maalareiden myötä pääsemme kiinni moneen ajankohtaiseen aiheeseen. Ilman historiaa ei ymmärrystä synny, ja 1910-luvun kansalliseksi aarteistoksi muuntuneen taiteen kautta olemme epäilemättä kulttuurihistoriamme ytimessä. Sallisen seurassa näyttelyssä nähdään otoksia Alwar Cavénin, William Lönnbergin, Eemu Myntin, Juho Mäkelän, Eero Nelimarkan, Valle Rosenbergin ja Jalmari Ruokokosken tuotannosta. Uhoa siis riittää – ja epäilemättä myös angstia.

Nykyajan hyvät taiteilijat

Retretin luolastossa on tarjolla suorastaan loistava katsaus nykytaiteemme kärkinimiin. Ripustus on onnistunut myös siinä suhteessa, että teokset joko suorastaan ottavat toisiinsa kantaa tai jossain kohdin ne on pantu ottamaan kontaktia toisiinsa. Dramaattinen luolasto on osattu hyödyntää kunnolla, ja monet nykytaiteilijamme ovatkin nimenomaan paikkasidonnaisen taiteen mestareita – kuten vaikkapa Charles Sandison, joka muokkaa tietokoneohjattuja tilateoksiaan vaikeisiin ympäristöihin millintarkalla virtuoosimaisuudellaan.

Luolastossa ottamiani "taidekuvia". Yllä Kari Cavén ja Eija-Liisa Ahtila, alla Pekka Jylhä.

Ainoa kritiikinpoikanen syntyykin siitä, että kokonaisuus on saumattoman varmaa työtä, eikä vähän nuoremmalle ja entuudestaan tuntemattomalle rosoisuudelle ja kokeiluille ole tarjottu tilaisuutta.

Näyttely ei ole ihan helppo, ja videoteoksia on melko paljon, joten kannattaa varata aikaa. Pienen uhrauksen myötä saa kuitenkin hyvän kuvan nykytaiteemme menosta – ja myös siitä, kuinka hyviä ihmisiä taiteilijat nykyään tuntuvat olevan. Sadan vuoden takainen uho ja herooisuus ovat vaihtuneet myötäelämiseen ja yhteisöllisyyteen.

Satukin elää

Vähemmän raadollista menoa on tarjolla Rudolf Koivun (1890–1946) satukuvitusten näyttelyssä, jonka maailman on monipuolisella installoinnilla päivittänyt nykylasten elämykseksi Alexander Reichstein. Lapsilla – ja toki myös aikuisilla – on mahdollisuus kuin liikkua keskellä satua.

Vähän vinksahtaneempaa nykytaiteellista satumaailmaa on tarjolla Grafiikanpaja Himmelblaun näyttelyssä, joka tänä vuonna on yllättävän terävä myös nykytaiteellisessa mielessä.

Retretti ei siis ole mikään pikkuporvarillisen sievä kesäretkikohde vaan tuhti paketti aidolle taiteenharrastajalle.

Näyttelykuvia 564 & Katutaidetta 54: Retki Hämeenlinnaan

Rästien purku jatkuu. Torstaina 19.1. lähdin retkelle Hämeenlinnaan. Matkaan lähtiessä huomasin, että joku oli käynyt kuittaamassa olemassa- ja läsnäolonsa kotini viereisen muurin takaosaan:

Ja kun saavuin Hämeenlinnan taidemuseon pihalle, oli sielläkin tarjolla katutaidetta. Museon ränni oli saanut öisen koristeen:

Kysyin vielä museonjohtaja Taina Lammassaarelta, että liittyikö kyseinen neulegraffiti johonkin näyttelyprojektiin, mutta hän sanoi, että se oli vain ilmestynyt paikalle. Aika sympaattinen juttu.

Museolla tapasin ne Hämeenlinnan Taiteilijaseuran kuusi taiteilijaa, jotka olin kuratoinut mukaan seuran vuoden 2013 yhteisnäyttelyyn. Katselimme tiloja ja teimme tuttavuutta. Lupaavalta tuntuu.

Museolla oli myös Charles Sandisonin (s. 1969) Ars Fennica 2010 -näyttely (30.9.2011–5.2.2012). Näyttely koostui yhdestä teoksesta, Tavastehus Kronomagasines, joka oli tehty juuri siihen tilaan. Viljamakasiinin tilikirjojen tarjoamasta materiaalista tehty 26 projisoinnin teos oli huikea visuaalinen kokemus:

Olen joskus ajatellut, että Sandison on tavattoman taidokas mutta että hänellä on taipumus toistaa kerran keksimäänsä perusideaa vähän liian maneerisesti. Taidan nyt perua puheitani. Tällaisessa taiten harkitussa paikkasidonnaisuudessa on todella tehokas, moniulotteinen ja kokemuksellinen voima. Se ei ole pelkkää spektaakkelia vaan tuo mukanaan paikan oman historian hienolla tavalla:

Hieno näyttelykokemus lievensi vähän sitä surua, jota koin, kun en päässyt samaan aikaan Helsingin matkamessuille, jossa minua olisi odottanut kunnianosoitus. Matkailutoimittajien Kilta jakoi siellä nimittäin jokavuotiset palkintonsa. Minut valittiin vuoden 2011 matkailuhenkilöksi. Perusteet olivat tällaiset: 

Otso Kantokorven persoonalliset oppaat ovat avanneet suomalaisille matkailijoille kokonaan uuden näkökulman Tallinnaan, siihen Viron pääkaupunkiin, jota ei virallisissa matkailuesitteissä tapaa. Kantokorven tekstiä lukiessa herää välitön tarve tutustua toisenlaiseen Tallinnaan. Matka onnistuu vaivattomasti Otso Kantokorven jalanjäljissä Tallinnan raitiovaunuissa, trolley-busseissa ja lähijunissa.

Anteeksi nyt, että tällä tavalla nostelen häntää pöydälle, mutta tuntui se vain niin hyvältä.

Viimeisinhän tuntuu usein jotenkin rakkaimmalta, joten tässä linkki tuoreimpaan kirjaan:

Häpeämättömästi suosittelen tutustumaan matkakirjaan, jossa käydään loputtoman monessa paikassa, jossa ei ole juurikaan mitään muuta tarjolla kuin omat ajatukset ja häivähdys jonkun toisen historiaa. Vaikkapa Aegviidussa.

Näyttelykuvia 381 & 382 & 383 Julkaistua 154 & 155: Forsblom on nyt suurin ja mahtavin

Keskiviikkona pääsin luikahtamaan Galerie Forsblomin uusiin tiloihin. Pressitilaisuus oli vasta torstaina, mutta Kauppalehti halusi jutun jo aamun lehteen – tällaista pinnallista kilpailua jopa taidekirjoittajankin arki toisinaan on. 

Hulppean näköistä siellä oli – oikein suuren maailman meininkiä, niin kuin rahvaanomaisen perussuomalaisesti voisi asiaa kommentoida. Kirjoittamani juttu keskittyi itse galleriaan, ja mukana oli pieni kainalojuttu kolmesta avajaisnäyttelystä (7.5.–23.6.). Se oli lehdessä pantu rubriikin 'kritiikki' alle, mutta eihän se nyt sellainen ollut - pikemminkin jonkinlainen ennakkopuffi. Lisäksi pääjutun ihan loppuosa oli jäänyt osaamattomassa taitossa kuvatekstin alle, joten loppuhenkoseni jäi henkäisemättä. Tässä siis jutut kuitenkin kokonaisuudessaan:  

Forsblom on nyt suurin ja mahtavin

Galerie Forsblomin uudet tilat Helsingin Lönnrotinkadulla tuovat Helsinkiin mukanaan tuulahduksen Lontoon ja New Yorkin huippugallerioiden elämästä.

Galerie Forsblom toimi pitkään Pohjoisesplanadilla kerroksissa, ja laajeni sitten katutasoonkin, jossa haki paikkaansa Marimekon ja muiden brändiliikkeiden kanssa.

Katutason tilan vuokrasopimus oli kuitenkin umpeutumassa, ja galleriassa oli jouduttu tekemään varasuunnitelma.

– Vuokrasopimuksen jatkaminenkin olisi sitten onnistunut, mutta varasuunnitelma alkoi koko ajan tuntua houkuttelevammalta, kertoo galleristi Frej Forsblom.

Niin tehtiin päätös lähteä. Uusi paikka oli Vakuutusyhtiö Suomen vanha pääkonttori Lönnrotinkadulla. Armas Lindgrenin piirtämä mahtipontinen Suomitalona tunnettu kivilinna vuodelta 1911 on ulkoa varsin raskas, mutta kiiltelevän aulan jälkeen avautuu lasioven takaa moderni valkoinen galleriatila. Kävijä tuntee tulleensa keskelle New Yorkin taide-elämää. Sieltä tilan suunnitellut Gluckman Mayner Architects onkin kotoisin. Heidän käsialaansa on muun muassa Gagosian Gallery, yksi New Yorkin merkittävimmistä.

Eikö suomalaisen toimiston käyttäminen tullut mieleen?

– Kyse oli lähinnä siitä, että tämä tila oli niin vaativa ja vaikea, että piti olla referenssiä. Halusimme toimiston, jolla oli kokemusta, toteaa Forsblom gallerian mahtavassa kolmiosaisessa pääsalissa, joka hohtaa katosta tulevasta luonnonvalossa.

Vuorokausi ennen h-hetkeä.

Ja omaa hohdettaan luovat myös lattia ja kiinteät kalusteet, jota on valmistettu punertavasta douglaskuusesta. Samanlaisesta kuin on käytetty Lontoon Saatchi Galleryssa, hymähtää Forsblom.

Antaako taiteen nykyinen markkinatilanne siis tällaisia signaaleja?

– Emme me tee lyhyen tähtäimen suunnitelmia. Tätä rakennetaan vuosiksi eteenpäin. Mutta olihan viime vuotemme kuitenkin gallerian historian paras, lisää Forsblom.

Helsingin harvojen huippugallerioiden kilpailuasetelmissa on Forsblom nyt ottanut rajun etumatkan. Ainakin ulkoisten puitteiden puolesta se on suurin ja mahtavin – itse asiassa sen 680 neliötä tekevät siitä jopa Pohjoismaiden suurimman. Jäämme toki vielä odottamaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryn kohta tapahtuvaa muuttoa Ruttopuiston toiselle puolelle Bulevardille.

Mutta taistelu sisällöistä, sillä millä valkoisten kuutioiden seinät kulloinkin täytetään, ei lopu koskaan. Näin ajattelevat varmaan myös Galerie Anhava ja Galleria Heino.

***

Ja sitten se näyttelyistä kertova lyhyt kommentti:

Uudistuvaa sisältöä

Galleria Forsblomin uudet hulppeat tilata ovat kuulemma myös tuomassa uudistusta näyttelypolitiikkaan. Uusia nimiä on myös avajaisnäyttelyssä.

Päägalleriassa yhdysvaltalainen Jacob Hashimoto (s. 1973) esiintyy teoksillaan ensimmäistä kertaa Suomessa. Japanilaistaustaisen amerikkalaistaiteilijan tuotannossa yhdistyy perinteinen japanilainen kulttuuri materiaaleineen – muun muassa riisipaperi ja bambu – yhdysvaltalaiseen sodanjälkeisen abstraktin taiteen perinteisiin ja jopa digitaaliseen maailmaan. Hänen loputtomat riisipaperileijansa muodostavat vaikuttavan kombinaation kuvanveistoa ja maalaustaidetta, joissa hän lainaa maisemakuvauksen ja abstraktin ekspressionismin teemoja muodostaen jättimäisellä installaatiollaan oudon meditatiivisen kokonaisuuden.

Jacob Hashimoton (s. 1973) töitä viimeistellään kiireessä.

Suomalainen valokuvataide jatkaa sekin Forsblomilla voittokulkuaan. Avajaisnäyttelyssä kulmagallerian täyttävät Ola Kolehmaisen, Niko Luoman – ensikertalainen Forsblomilla – ja Ea Vaskon yhteisnäyttelyn näyttävät värivedokset, joiden vähäeleinen muotokieli tukee sekin uuden modernistisen galleriatilan vihkimistä – jos näinkin päin voi ajatella? – ja istuu hyvin myös Hashimoton maailmaan.

Projektitilassa esiintyy installaatiollaan tuore Ars Fennica -voittaja Charles Sandison, ja galleriatilan levittää ulos kadulle asti isokokoisista ulkoinstallaatiostaan tunnettu Kaarina Kaikkonen.

Pöytä on siis lupaavasti katettu.

Näyttelykuvia 315 & 316 & 317 & 318 & 319: Laiminlyöntejä gallerioista

Jatkan aamuista laiminlyötyjen näyttelykäyntien raportoimista.

Helmikuun 26. päivän lauantaikierrokseeni kuului Lönnrotinkadun loppupää, jota kannattaa seurata tarkoin, jos on nykytaiteen suunnista kiinnostunut. Siellä nimittäin sijaitsevat sekä Muu ry:n Muu Galleria että Kuvataidekatamian Galleria FAFA.

Muussa oli Jouni Kujansuun (s. 1962) näyttely Vuosi nolla (11.2.–6.3.). Kujansuu on ollut minulle aina jotenkin vaikea tapaus. Aavistan hänessä tietyn vakavuuden ja laadun, mutta välillä hän on mielestäni liian sisäänlämpiävä, välillä taas poikamaisen groteski. En saa hänen työhönsä kunnon otetta, koska väliin epäilen häntä liiallisesta snobbailusta ja joskus taas turhan hämärästä pseudofilosofiasta. Niin nytkin. 

Kujansuu oli yhdistänyt omia vanhoja ja osin nyttemin tuunattuja maalauksiaan ja löytödiafilmin kuvia yhteen toivoen, että "esillepano häiritsee kuvien luentaa". No totta helvetissä se häiritsee. Ja mitä sitten? Mitä minun nyt pitäisi ajatella, kun ymmärrän asian? En minä ainakaan representaation pohdinnassani mihinkään heuristisiin tuloksiin tämän näyttelyn myötä saavu. Itse asiassa päinvastoin: hieman brutaalisti ajattelin jopa vastoin Kujansuun intentiota, että jotkut maalaukset olivat sellaisenaan ihan hienoja – huolimatta typerästä ripustuksesta.

***

Muun studiossa oli sielläkin ongelmallinen tapaus. Marina Ciglarin (s. 1963) installaatio Sinä näet – sinä et näe (11.2.–6.3.) käsitteli valvontaa ja siihen liittyviä moninaisia ulottuvuuksia:

Duuni oli ihan vaikuttava, mutta minulla on sellainen tunne, että olen tällaisia kyberneettissävyisiä valvonta- ja kontrollikriittisiä taideteoksia nähnyt jo pilvin pimein. Tämä alkaa olla jo yhdenlaista nykytaiteen neoformalismia. 

***

FAFAssa esiintyi Salla Vapaavuori (s. 1984) kolmella tilateoksellaan, jotka käsittelivät erilaisia tiloja ja tuntemuksia niissä – huoneita, joissa Vapaavuori itse on asunut:

Herkkää ja samalla voimakasta kuvaa. Ja muutenkin hienoa jälkeä. Tästä taiteilijasta tullaan kuulemaan vielä lisää.

***

Sunnuntaina 27.2. kävin kahdessa näyttelyssä, jotka molemmat tuottivat pettymyksen.  
Terike Haapojaa (s. 1974) olen aina pitänyt arvossa, mutta Toisten puolue (11.2.–6.3.) Galley Kalhama & Piippo Contemporaryssa ei vain yksinkertaisesti toiminut taideteoksena. Itse ajatus on kiinnostava, mutta puolueen perustaminen tekona olisi ollut jo riittävä haastamaan taiteen ja aktivismin rajalinjoja. Hänen tekemänsä kuvasta ja äänestä koostuva installaatio oli toki komea ja nykytaiteen näköinen ja sellaisena tietenkin hulppeaan galleriatilaan sopiva, mutta ei se itse poliittisen ulottuvuuteen mitään tuonut:

Vähän karrikoiden tunsin olevani kuin Villu Janisoon (s. 1963) ääniteoksen ja Charles Sandisonin (s. 1969) kuvasanateoksen välissä miettien, että miksi ihmeessä näin on. Uskaltaisin sanoa, että tämä oli intentiohin nähden – ja muutenkin – yksinkertaisesti epäonnistunut taideteos. Siis huono.

Mutta toivottavasti itse projekti, joka on mielestäni aidosti hieno taideteos, elää ja tekee narinani tarpeettomaksi. Katsokaa sen omat nettisivut tästä.

***

Saara Ekströmin (s. 1965) Limbus (14.1.–13.3.) Nykytaiteen museo Kiasmassa oli vähän outo pettymys. Olen aina pitänyt Ekströin töitä leimaavaa ruman ja kauniin välillä liikkuvaa heilurointia kiinnostavana ja pidän vieläkin. Pidin tämänkin näyttelyn töistä, mutta ne eivät yksinkertaisesti riittäneet Kiasman kahteen kerrokseen. Joko ei rahkeet riittäneet näin mittavaan näyttelyyn tai sitten kuraattori vain epäonnistui.

 Breeding, 2010.

PS. Ja eiköhän Ekströmin vähän kohuakin herättänyt lintuduuni ollut ihan samaa kyberneettistä kontrollikamaa kuin Ciglarin duuni. Ja tulipa sekin mieleen, että Haapojan puolueen olisi oikeasti pitänyt osoittaa mieltään Kiasman edessä. Siellä kun pidetttin eläviä lintuja näyttelyobjekteina häkissä:

Julkaistua 90: Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ilkassa ilmestyi 13.11. Ars Fennica 2010 -näyttelystä (8.10.–12.12) kirjoittamani kritiikki. Vieläkin jotenkin harmittaa, että en päässyt hehkuttamaan näyttelyä, koska kaikki taiteilijat ovat tehneet minuun joskus vaikutuksen, mutta nyt yhdessä he näyttivät vain platkuilta. Niinpä tässä siis oikea mielipiteeni koko palkinnosta yleensä ja tästä näyttelystä erikseen:

Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ars Fennica -palkinto jatkaa turvallisilla linjoillaan. Palkintoehdokkaista kuka tahansa voisi olla voittaja ilman, että kenenkään tarvitsisi kummastella tai hävetä.

Suomen rahallisesti suurin – 34 000 euroa – taidepalkinto, Ars Fennica, täyttää jo 20 vuotta. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö perustettiin syksyllä 1990, ja ensimmäinen palkinto luovutettiin Maaria Wirkkalalle vuonna 1991.

Kun katselee Ars Fennican tähänastista listaa, on helppo huomata, että huteja ei ole sattunut. Kaikki palkitut ovat epäilemättä olleet palkinnon väärtejä – mutta niin olisivat olleet likipitäen kaikki muutkin ehdokkaat kaikkina kuluneina vuosina. Ars Fennicassa ei siis juurikaan harrasteta riskinottoa. Näin on tänäkin vuonna, ja tämä tekee ehdokkaiden yhteisnäyttelystä vähän yllätyksettömän ja tasapaksun. Lisäksi voi kysyä, että kuinka hedelmällistä on vertailla klassista maalaria (Markus Konttinen) tietokoneitaan sekä videoprojektioitaan viritteleviin tekniikkavelhoihin (sekä Jaakko Niemelä että Charles Sandison) tai valokuvataitelijaa (Jorma Puranen) varsin käsitteelliseen kuvanveistäjään (Anne Koskinen) – vertailla siis näiden huippuammattilaisten työskentelyn paremmuutta toisiinsa. No, ei se ole tietenkään hedelmällistä lainkaan. 

Jaakko Niemelä: Tasapaino, 2010, installaatio. Kuva: Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Petri Virtanen.

Yksityisten taidepalkintojen tehtävä on tuottaa perustajalleen mainetta, kunniaa ja sosiaalista arvonantoa. Se voi toki olla joiltain osin aidosti altruististakin, epäitsekästä toimintaa taiteen hyväksi, ja hyvä niin, mutta ei se taidetta koskaan sen paremmaksi muuta.

Tällaisen palkinnon tuloksena voi myös syntyä tylsänpuoleinen näyttely – kuten nytkin. Kaikki näyttävät sitä omaa parasta osaamistaan, mutta mitään erityistä vuoropuhelua ei synny. Ja kuinka voisikaan? Tässä nyt vain on tarjolla pieni valikoima parasta suomalaista taidetta. Ja onhan se oikeasti sitä. Mutta jos hatusta kiskaisisin jonkun luvun, arvioisin että maassamme toimii tällä hetkellä ainakin muutama sata taiteilijaa, jotka voisivat aivan yhtä hyvin olla mukana. Heidän töistään voisi satunnaisgeneraattorin avulla tehdä vaikka kuinka monta sataa tällaista näyttelyä.

Toki iloitsen siitä, että joku näistä hyvistä taiteilijoista saa palkinnoksi resurssit vuoden taloudellisesti ahdistuksettomaan työskentelyyn, mutta näyttelynä tällainen ehdokasnäyttely ei koskaan ole kuin pintaraapaisu, jonka kokonaisilme on sattuman kauppaa. Viime vuonna se oli sattumoisin synkkä. Tänä vuonna valju. Korostan sanaa ’sattuma’. Ei kai tämä vuosi vähemmän synkkä ole.

Voittajan valitsee tunnettu brittikuraattori David Elliott. Ars Fennican suurin merkitys taidemaailmallemme onkin lopulta ehkä siinä, että hyvien ulkomaisten asiantuntijoiden johdonmukainen käyttö on taatusti edistänyt suomalaisen taiteen kansainvälistä asemaa ja antanut tunnettuuden kautta näin omalta osaltaan lisää työskentelyedellytyksiä – muillekin kuin vain voittajille.

Näyttelykuvia 164 & 165 & 166 & 167: Kiasman sillisalaattia

Yritin itse asiassa käydä jo sunnuntaina Kiasmassa, mutta se jäi lopulta museon vessassa käynniksi sekä latten ja Jaloviinan maistamiseksi. Ei huvittanut. Tiistaina sitten menin kuitenkin katsomaan lähinnä Ars Fennica 2010 -näyttelyä, mutta olihan siellä jo muutakin uutta tarjolla.

Kirjoitin Creamista (10.9.–7.11.) taannoin vähän ilkeän ennakkojutun Kauppalehteen. Vasta nyt kävin sen katsomassa. Nyt tuntui vielä voimakkaammin siltä, että kyllä tämä näyttely olisi saanut jäädä tekemättä. Tämä Damien Hirst (s. 1965) ja YBA-porukka on sen verran heterogeenista, että ei heitä oikein mikään yhdistä. Tai toki joku asia: nuoren – siis aikoinaan nuoren – kalliin taiteen ympärille rakennettu vastenmielinen nationalistissävyinen hype – vähän niin kuin meillä Helsinki School –, jota Kiasman ei olisi mielestäni tarvinnut pönkittää. Pönkitetyksi tulee sitä paitsi lähinnä vain eräiden kaivopuistolaisten keräilijöiden itsetunto. Syytönhän esimerkiksi Tracey Emin (s. 1963) tähän tietenkin on. Mutta onko brittiläisyys kauhean kiinnostava konteksti hänen töilleen? Tai se, että ne ovat kalliita? Tai se, että joku suomalainen öky sattuu sellaisen omistamaan? Eiköhän taidemuseo voisi esitellä taidetta vähän mielekkäämmin kontekstualisoiden, jolloin yleisönkin olisi ehkä helpompi pohtia niitä kysymyksiä, joita taiteilijankin intentiot saattavat sivuta. Häh?   

Siis ihan vakavasti. Jos museo esittelee näyttelyään puhumalla esimeriksi "maailmankuulusta brittitaiteesta", on huomio jo käännetty hypen puolelle. Annettu ikään kuin lukuohjeet. Tulkaa katsomaan maailmankuuluja asioita! Kenen henkistä maailmaa se "maailmankuuluus" nitkauttaa mihinkään suuntaan? Tai voihan se tietysti olla niinkin, että ei taiteella mitään sen kummempaa tarkoitusta olekaan. Olen ehkä ymmärtänyt koko asian väärin. Vitutti kuitenkin katsella tätä näyttelyä. Ja jottei jäisi väärää kuvaa: oli siellä mielestäni useampikin kiinnostava työ. Mutta tulipahan taas nähtyä se voima, joka kontekstilla on.

***

Siinä se oli taidepäivä sitten ilmeisesti jo pilalla. Liekö tämä vaikuttanut asenteeseeni, koska Ars Fennicakin (8.10.–12.12.) tuntui tavattoman platkulta. Jaakko Niemelä (s. 1959) tilainstallaationeen on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta nyt hänen huoneensa tuntui rutiininomaiselta – ulkoseinään projisoitu duuni on tosin vielä näkemättä, joten pidättelen mielipidettäni. Markus Konttinenkin (s. 1957) on mielesätni ollut aina hieno ja usein myös käänteissään vähän yllättäväkin maalari, mutta nyt vaikutelma oli pikemminkin kuivakka ja akateeminen – kaikessa komeudessaan. Charles Sandison (s. 1969) alkaa sanavilinöineen olla jo aika maneerinen. Joskin on todettava, että sikahienon näköistä jälkeähän hän aina tekee:

Tiedotteessa puhutaan "valorunoudesta, joka houkuttelee lukemaan". Puppua. Oikein jäin tarkkailemaan, että olisiko muullakaan yleisöllä mitään lukufiiliksiä. Kyllä he olivat pikemminkin kuin Linnanmäen Vekkulassa. Mutta toisaalta, onko siinäkään mitään hävettävää?

Ja ollaan nyt sitten ilkeitä. Jorma Purasen (s. 1951) huone näytti siltä kuin hän olisi heittänyt sinne ne jämät, jotka eivät ole mahtuneet EMMAn isoon, juuri nyt päällä olevaan näyttelyyn (29.9.2010–9.1.2011). Kiasmassa oli siis hajanainen pikkukooste, joka vähän raapaisi Purasen teemoja ja jolta puutui yhtenäinen voima kokonaan. Sääli. Olen aina pitänyt Purasestakin.

Sitten ei jää kuin voittaja. Sallikaa tämä typerä veikkaus, sillä onhan koko kilpailukin aivan yhtä typerä. Anne Koskiselle (s. 1969) siis sekä veikkaan että toivon voittoa. Onhan hänessä vähän sellaista narsistin vikaa, mutta hänen aitoutta, alkuperäisyyttää, kopiointia jne. pohdiskelevat käsitteelliset teoksensa ovat tietyssä vakavuudessaan aina myös jotenkin velmuilevan humoristisia, mikä ei lainkaan huononna niiden tenhoa ja tehoa. 

En ole ajatuksineni muuten ihan yksin. Kylillä näyttely on herättänyt puhetta juuri tasapaksuudellaan ja tietyllä vaatimattomuudellaan. Luulenpa, että kaikilta näiltä tekijöiltä olisi yleisesti ottaen odotettu aika paljon parempaa. Kaikkihan he selvästikin nauttivat noin niin kuin keskimäärin ottaen taidemaailman arvostusta – siis kollegat mukaanlukien.

***

Ja ei kun pahemmaksi vain menee. Kari Cavén (s. 1954) on aina ollut yksi lempitaiteilijoistani, mutta ei tätä kahden uutuushankinnan ja yhden lahjoituksen koostetta oikein kehtaisi näyttelyksi (29.10.2010–6.2.2011) kutsua – mutta niin vain nyt tehdään. Todellisuudessa siellä on vain kolme satunnaista duunia, jotka eivät mitenkään erityisen hyvin istu toisiina ja jotka eivät muodosta mitään kovin kiinnostavaa kokonaisuutta:

***

Kristina Normanin (s. 1979) After-War on hankittu Venetsian biennaalin jälkeen Kiasmaan ja on nyt esillä osana Järjestetty juttu -näyttelyä (26.3.2010–6.2.2011). Kirjoitin siitä jo huhtikuussa nähtyäni sen Tallinnan Kunstihooneella, joten katsokaa tästä. Se on mielestäni hieno duuni ja myöskin tärkeä sellainen. Harmi vain, että tällainen jonossa olevien huoneiden tuottama tylsä installointi ei toimi niin hienosti kuin Tallinnan Taidehallin iso sali. Mutta hyvä näinkin.