Julkaistua 125: Maailma ei ole vielä valmis

Tämä aamuna heräsin aivan liian aikaisin postilaatikon kolahdukseen. Sieltä tuli ainoa päivittäinen lehteni, Kauppalehti, jossa oli lyhyt arvioni Helsingin taidemuseon Intia-näyttelystä:

Maailma ei ole vielä valmis

Helsingin taidemuseo ei pelkästään seuraa trendejä vaan yrittää myös syventää aloittamiaan projekteja.  

Helsingin taidemuseo järjesti vuonna 2006 suuren Intia-aiheisen taidenäyttelyn India Express, jossa esiteltiin sekä intialaista populaarikulttuuria että myös nykytaidetta. Normaali menettelytapa taidemaailmassa on valitettavan usein sellainen, että ison maantieteellisesti rakennetun näyttelyn myötä alue tulee ikään kuin ”hoidettua” ja siten jää pois tulevista päiväjärjestyksistä. Olikin aika hämmästyttävää huomata, että Helsingissä järjestetään saman museon toimesta näin nopeasti uusi mittava Intian taidetta käsittelevä näyttely. Ja kun tarkemmin asiaa mietti, tajusi myös aika riemastuttavasti, että juuri näinhän sitä pitäisikin toimia. On aivan turha luulla, että yhdellä näyttelyllä pystytään kovinkaan kattavasti kartoittamaan taidetta sellaisessa maassa, joka tuota pikaa painaa Kiinan ohi väkiluvun määrässä.

Helsingin taidemuseo herätti kiinnostuksen, ja sen Intian taiteeseen paneutunut henkilökunta – etunenässä tästäkin näyttelystä omalta osaltaan vastanneet näyttelypäällikkö Erja Pusa ja amanuenssi Sointu Fritze – on siis saanut käyttää lisääntynyttä asiantuntemusta hyväkseen sen sijaan, että heidän olisi pitänyt hyökätä trendien mukana seuraavan muodikkaan maantieteellisen alueen kimppuun. 

Muutoksen Intia 

Intian taide on tosin ollut aika trendikästä jo muutaman vuoden ajan, ja maailmaa kiertää tällä hetkellä useampikin Intia-aiheinen näyttely. Yksi syy on varmaan se, että nopeasti muuttuvan ja kehittyvän Intian kansainvälinen rooli on varsin kiinnostava monessakin suhteessa – sekä talouden että kansainvälisen politiikan osalta. Ja taidehan on totutusti instrumentti, jonka avulla voi tutkailla ja usein sääntöjä rikkomalla paljastaa yhteiskunnallisia kipupisteitä ja kehityskulkuja.

Anay Mann, sarjasta Tasa-arvoisia unelmia – muotokuvia intialaisista, 2006.

Toisinaan nuo säännöt ovat eri kulttuurista tulevalle aika outojakin. Ei ole esimerkiksi ihan helppo ymmärtää sitä, miten vallankumouksellinen on vaikkapa Anay Mannin teos, jossa hän on istuttanut eri kastitaustaisia ihmisiä samalle tuolille muotokuvia varten. Tai kuinka rankka on Archana Handen järjestettyjä avioliittoja parodisesti käsittelevä teos, jonka kitschmäisessä kaupassa tarjolla on muun muassa irtotakamuksia – sekä perinteisiä että nykyaikaisia. 

 Anay Mann, sarjasta Tasa-arvoisia unelmia – muotokuvia intialaisista, 2006.

Juuri naisten panos tuntuukin olevan Intian nykytaiteen rajuinta ja rohkeinta osastoa. Paatunut keski-ikäinen mieskriitikkokin tajuaa aika nopeasti heidän töitään tarkastellessaan, että ei maailma todellakaan ole vielä valmis.

Näyttelykuvia 288: Samaan aikaan toisaalla

On se jotenkin kumma juttu, että sitä mukaa kun Helsingin taidemuseo on parantanut juoksuaan, on sen mediaseksikkyys oudosti vain hiipunut. Olen esimerkiksi sitä mieltä, että viimevuotinen Etelä-Afrikan taidetta käsitellyt aika rankka näyttely Peekaboo oli yksi viime vuoden merkittävimmistä näyttelyistä, mutta ei se kovin kummoista julkista innostusta herättänyt. 

Toivottavasti nyt ei käy samalla tavalla Intian taiteeseen keskittyneelle Samaan aikaan Intiassa -näyttelylle (4.3.–29.5.). Olin eilen näyttelyn pressissä, ja nyt on sanottava miltei samat sanat kuin Etelä-Afrikka-näyttelyn yhteydessä syksyllä tein: "Tämä näyttely on selkeästi kevään taidetarjonnan kohokohtia, oikeasti aivan erityisen tärkeä näyttely."

Näyttely on sekä yhteiskunnallisesti rankka että taiteellisesti raikas ja oivaltava ja myös varsin kiinnostava sekä kulttuurisesti että jopa puhtaan visiuaalisestikin. Varsinkin feministisesti orientoituneet naistaiteilijat ovat vahvassa vedossa, kuten alla järjestettyjä avioliittoja parodioiva Archana Hande (s. s. 1970), jonka avulla voitte tästä linkistä mennä järjestämään omaa liittoanne:

 

Vaikuttava oli myös Hema Upadhyayn (s. 1972) slummielämää kommentoiva installaatio Mettä kukista imaisen (2008):

Olen juuri kirjoittanut Kauppalehteen näyttelystä kritiikin, joten palaan siihen ensi viikolla, kun juttu on ilmestynyt.

Mutta kansoittakaa ihmeessä tämä näyttely! 

***

Ja jotta lukijani uskoisivat, että kriitikkokin voi joskus olla itsekriittinen, tuotakoon nyt vielä esiin eräs omituinen seikka. Olen ollut museon johtajan Janne Gallen-Kallella-Sirénin kanssa eri mieltä todennäköisesti jokaisesta – ainakin taidepoliittisesta – asiasta, jonka hän on kirjoituksissaan julki tuonut, mutta eilisessä lehdistötilaisuudessa hän puhui varsin hienosti siitä, kuinka taidemuseon tehtävä on myös kantaa vastuuta käynnistämistään prosesseista eikä pelkästään sokeasti ryntäillä maantieteellisten trendien perässä. Tällä hän tietysti viittasi siihen, että museossahan oli muutama vuosi sitten iso Intia-näyttely India Express, jota nyt lähdettiin syventämään. Hän myös korosti sitä, että ei toisellakaan näyttelyllä mitään definitiivisiä tulkintoja Intiasta tarjota vaan lähdetään laajentamaan keskustelua, joka voi saada monenlaisia suuntia. 

Ehkä hänkin on siis kehittynyt. Jopa ehkä taiteen voimalla. Hmm?

Hema Upadhyay, Chitra Ganesh (s. 1975), Janne Gallen-Kallela-Sirén, Erja Pusa ja Archana Hande lehdistön edessä. Miespuolinen tosi rankan tuntuinen kuvanveistäjä Valay Shende (s. 1980) istui jostain syystä yleisön joukossa.

PS. Ja nyt jo joku vääräleuka ajattelee, että mihinkähän minä Gallen-Kallela-Siréniltä juuri nyt suopeutta kaipaan. Mainittakoon, että sellaista erityistarvetta ei ole.