Julkaistua 89: Taidemaailmamme suvaitsevaisuudesta

Tänään ilmestyi toinenkin kolumnini. Kirjoitan Ilkkaan harvakseltaan kolumneja, ja tässä tuorein, jonka aihetta olen miettinyt jo aika pitkään:

Taidemaailmamme suvaitsevaisuudesta

Matkustan usein Helsingin kauppakorkeakoulun ohi raitiovaunulla. Tarkastelen yleensä sen seinässä olevaa keraamista reliefiä. Kyseessä on venäläissyntyisen Michael Schilkinin (1900–1962) Kauppiaita vuodelta 1950. Schilkin oli keramiikkataiteilija ja kuvanveistäjä, joka vaikutti Arabian suunnittelijana. Vuonna 1958, vuosi syntymäni jälkeen, hän sai Pro Finlandia -mitalin – yhden korkeimmista tunnustuksista, joita itsenäisyyspäivänä annetaan kulttuuriimme vaikuttaneille ihmisille.

Vuonna 2008 matkustin Lapualle chileläissyntyisen taidemaalarin ja -graafikon Soledad Chuaquin (s. 1935) kanssa. Chuaqui osallistui Lapuan taidemuseossa järjestettyyn näyttelyyn, jossa joukko Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä asuvia taiteilijoita esitteli töitään. Chuaqui on hienostunut lady, joka on nauttinut opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämää valtion ylimääräistä taiteilijaeläkettä jo vuodesta 1989, mutta se ei estänyt häntä maistelemasta kevyesti sitä pontikkaa, jota eräs virolaistaiteilija oli minulle edellisellä viikolla lahjoittanut. Ai niin, taiteilijaeläke on eläke, joka myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana taiteilijana.

Soledad Chuaquin käsissä rautalankakin on grafiikkaa.

Muistan myös kuinka kirmasin avantoon vuonna 2002 Savitaipaleella seuranani puolalaissyntyinen kuvanveistäjä Radoslaw Gryta (s. 1955), joka toimi tuolloin Kuvataideakatemian – siis alansa korkeimman oppilaitoksen – kuvanveiston professorina.

Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta (oik.) ja professori Seppo Seitsalo juhlivat Grytan Galleria Ortonin näyttelyn jatkoja vuonna 2008. Seitsalo sai muuten tänään Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin kulttuuripalkinnon, mistä onnittelut.

Eikä siitä ole kuin muutama viikko, kun kohotin maljan irakilaissyntyisen kuvataiteilija Adel Abidinin (s. 1973) kanssa eräässä helsinkiläisbaarissa. Abidinhan on edustanut Suomea Venetsian biennaalissa ja pitänyt näyttelyn Nykytaiteen museo Kiasmassa – maamme nykytaiteen lippulaivan seinillä.

Näitä yli seitsemänkymmenen vuoden aikana syntyneitä suomalaistaiteilijoita yhdistää suomalaisessa taidemaailmassa kovalla työllä hankittu, ansaittu ja saatu arvostus. Heitä kaikkia yhdistää myös syntyminen jossain muualla kuin Suomessa. Maahanmuuttajiksikin heitä voisi kai sanoa. Mutta ei heitä taidemaailman sisällä kukaan sellaisiksi miellä tai nimitä.

Ei ole olemassa mitään erillistä maahanmuuttajataidetta, eikä Suomessa sellaista myöskään tarvita. Mikäli maahanmuuttajien taidetta halutaan esittää erityisissä maahanmuuttajien taidegallerioissa tai -keskuksissa, tuetaan todellisuudessa kehityskulkuja, joilla vain marginalisoidaan ja ghettoutetaan maahanmuuttajien kulttuurista toimintaa. Siitä tehdään ikään kuin kivaa puuhastelua, jonka tukemisella lunastetaan hyvä omatunto sen sijaan, että tuettaisiin suomalaisen kulttuurin sisällöllistä rikastumista. Juuri sitähän edellä mainitut maahanmuuttajat ovat toiminnallaan tehneet. Heidän töissään näkyy henkilöhistorian mukanaan tuoma kokemus – niin kuin kaikkien muidenkin hyvien taiteilijoiden töissä.

Suomalainen taidemaailma on likipitäen aina ollut vallan kelvollisesti erilaisuutta suvaitseva – tämä koskee yhtälailla ihmisten etnisiä kuin seksuaalisiakin ulottuvuuksia. Pitäkäämme se vain sellaisena.

Näyttelykuvia 109 & 110: Marginaalissa

Olisikohan se jotenkin oireellista, että meinasin unohtaa kaksi eilen näkemääni näyttelyä? Ne kuin eivät olleet samalla tavalla "oikeita" kuin kaksi muuta näkemääni. Toinen oli "vain kirjastossa", niin kuin helposti tulee ajatelleeksi, koska kirjastoissa näkee niin paljon huonoa amatööritaidetta – mikä on muuten ihan turha klisee. Tämäkin näyttely oli ihan mielenkiintoinen. Kirjasto 10:ssä, jossa vikkoittain käyn, oli esillä Laajasalon opiston kuvallisen viestinnän ja graafisen suunnttelun linjan kevätnäyttely Inside Outside the Box (18.5.–6.6.). Teemana oli siis yksinkertaisesti kuutio, ja oli ihan hauska katsella sitä, miten nuorempi väki kuution ulottuvuuksia oli hahmottanut:

Vielä huolestuttavampaa oli tietenkin se, että Kulttuurikeskus Caisan näyttely meinasi kokonaan unohtua. Itse asiassa ylipäänsä koko käyminen Caisassa tuppaa unohtumaan – eikä pelkästään minulta, mikä käy ilmi, kun miettii sitä palstatilaa, jonka Caisan näyttelyt valtamediassa ovat saaneet. Sitä jotenkin pitää paikkaa sympaattisena maahanmuuttajapaikana, mutta samalla sen näyttelyihin tulee suhtautuneeksi aivan liian vähätellen, ikään kuin ihan kivana maahanmuuttajapuuhasteluna, jota pitää periaatteessa tukea mutta joka ei silti todellisuudessa ole taiteena niin kiinnostavaa. Ja näinhän se on, hitto soikoon, usein ollutkin. 

Mutta miten nämäkin ongelmat ratkaisee? Onko tällainen keskus vain ghettouttavaa toimintaa? Eiväthän esimerkiksi monet vanhemmista maahanmuuttajataiteilijoista ole mitään erilliskohtelua taide-elämäämme integroitumisessa tarvinneet. Ei heitä itse asiassa kukaan ajattele "maahanmuuttajataiteilijoina". Ajatellaanpa vaikka Chilen 1970-luvun pakolaista Soledad Chuaquita (s. 1937) tai sitten vaikkapa aikoinaan itäblokista tulleita Petr Rehoria (s. 1949), Radoslaw Grytaa (s. 1955) tai Zoltan Popovitsia (s. 1940). Ja kukahan muka olisi syrjinyt Yhdysvalloista Suomeen jo kauan aikaa sitten muuttanutta Howard Smithiä (s. 1928), koska hän on musta? Kaikki nämä taiteilijat edustavat omaa varsin arvostettua osaansa suomalaisesta taiteesta. Tällaisia tulin pohtineeksi, mutta toki pitäisi miettiä vasta-argumenttejakin.

Nyt Caisassa oli kuitenkin ihan kiinnostava näyttely. Italialaissyntyisen arkkitehti Erika de Martinon (s. 1975) ja kuvataiteilija Egle Oddon (s. ?) näyttelyssä Flowing Traces (6.5.–18.6.) oli installoituna hauskalla tavalla rinnastettuna orgaanisia jälkiä ja ihmisen jättämiä vähemmän orgaanisia merkkejä:

 

Pitänee siis ruveta seuraamaan Caisan tarjontaa. Niin, ja samalla voi muuten käydä Café Caisassa syömässä kurdilaisen buffet-pöydän antimia [tämä ei ole maksettu mainos.]