Julkaistua 147 & 148 & 149: Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua & Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta & Systeemin jäljillä

Viime perjantaina ilmestyi Taide (2/11), jossa minulta oli yksi pieni silmäilyjuttu ja kaksi kritiikkiä.
Taidemuseoidemme heikkenevä tilanne, jota uusi eduskuntamme ja sitä kautta hallituksemme tuskin tulee viemään merkittävästi – kuvitelkaapa vaikka Kike Elomaata uutena kulttuuriministerinä – parempaan suuntaan, saa minut väliin jonnekin epätoivon, raivon tai maastamuuttohalun väliseen tilaan:

Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua

Museoiden alamäki sen kuin jatkuu. Ja kaikille asioille tuntuu löytyvän kiertoilmaisu tai jokin muu terveen järjen vastainen ilmaisu kuten esimerkiksi ’sisäinen laskutus’, jonka kautta kaikkien museoiden tuottavuus romahti, kun jouduttiin maksamaan markkinavuokria toisesta taskusta toiseen taskuun.

Tuorein villitys on valtionhallinnon ’tuottavuusohjelma’, jonka avulla tehdään erilaisia ’rakenteellisia toimenpiteitä’, joita kutsutaan ’tuottavuushankkeiksi’. Kyse on siis virkojen lakkauttamisesta ja palvelun huonontamisesta. Ateneumin taidemuseon osalta tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että narikka – joka vähän aikaa oli kokonaan toimimatta – on nyt ulkoistettu ja muutettu maksulliseksi. Museolipun lisäksi pitää maksaa vielä 2 euroa päästäkseen kansallisgalleriaan.

Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila ei mitenkään riemuitse asiasta. ”Kyllä me olemme pahoillamme, mutta meille on asetettu omat velvollisuutemme tuottavuusohjelmassa, emmekä me esimerkiksi voi enää vähentää kokoelma- ja näyttelytoiminnan henkilökuntaa. Silloin lakkaisivat näyttelyt.”

Nykyinen narikkakäytäntö on toistaiseksi kokeilu, mutta Tanninen-Mattila odottaa sen jatkuvan, mikäli tulos on liiketaloudellisesti yrittäjän kannalta järkevä. Siis mikäli asiakkaat suostuvat uuteen käytäntöön.

Seuraavaksi ulkoistettavien toimien listalla on salivalvonta, myöntää Tanninen-Mattila. Joudummekohan me vielä tiirailemaan Ainoa pampulla varustettujen musta-asuisten muskelimiesten seurassa?

No, vitsit sikseen. Paljon pahempaa on esimerkiksi se, että tuottavuusohjelman myötä on Ateneumin taidemuseossa esimerkiksi lopetettu koululaisryhmien ilmaiset opastuskierrokset. Tästä syntyvää aukkoa ei jälkikäteen pystytä paikkaamaan.

***

Anna Tuorin (s. 1976) palkintonäyttelyä kävin katsomassa Tampereen taidemuseossa. Se sai minut miettimään myös sitä, mihin suuntaan ulkoiset tyyliseikat saavat katsojan mietteitä kulkemaan ja kuinka tietyllä tavalla petollistakin tällainen nopea lokeroiminen voi olla. Se oli siis monessakin suhteessa kiinnostava näyttely, koska se pakotti myös pohtimaan maaluksellista kerrontaa yleisemmälläkin tasolla:

Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta

Vähän ovat viime aikoina tupanneet nämä suosionosoitukset keskittymään. Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) on lyhyellä urallaan ehtinyt jo Ars Fennica ja Carnegie Art Award -ehdokkaaksi. Nyt sitten tärppäsi, kun oli viimeinen mahdollisuus olla vielä nuori.

Ja on häntä jo ehditty lokeroidakin aika heppoisin perustein. Eräs kollegani kirjoitti jokunen vuosi sitten Tuorin yhteydessä japanilaisen maalauksen ja mangan vaikutuksista, eräs toinen totesi nyt Tampereelta tulleessaan, että ”vähän sellaista Nanna Susi -maalaustahan se oli”. En itse asiassa ymmärtänyt kummankaan kommenttia. Tuntuu siltä, että jos nuorempi naismaalari maalaa vähän ekspressiivisen näköisesti ja hieman salaperäisesti, kuuluu hän Leena Luostarisen ja hänen perässähiihtäjiensä joukkoon, tai jos hän käyttää väliin joitain vähänkin hempeäksi tulkittava värejä, liitetään hänet heti voimallisesti lisääntyneeseen vaaleanpunaiseen tyttöenergiakööriin.

Voisin hämmentää soppaa vielä toteamalla, että minä liitän Tuorin mielessäni pikemminkin hieman samaan leiriin Nina Roosin kanssa. Tämä saattaa tuntua hyvinkin omituiselta, mutta kyse on ”joltakin näyttämisen” sijaan metodista ja intentioista. Minulla on sellainen tunne, että molemmat hahmottelevat maalauksissaan nimenomaisesti maalauksellista kerrontaa, sen reunaehtoja – sitä mitä ja miten maalauksella voi kertoa. Se, että kuvamaailmassa käytetään ajalle ominaisia visuaalisia ärsykkeitä, on ikään kuin toissijaista. Kuvalliset tarttumakohdat ovat satunnaisia ja vaihtuvia, koska jotain nyt ylipäänsä pitää kuvata. Tässä suhteessa kaikki olemme aikamme lapsia, mutta täytyy tietenkin muistaa ajan kerrostumat, retroilmiöt sekä taiteilijan idiosynkraattinen ominaislaatu, yksilön erityslaatuinen henkilöhistoria, harrastukset ja mieltymykset – Tuorilla esimerkiksi elokuva ja kirjallisuus.

Sitten on vielä katsojan henkilöhistoria, joka on toisinaan melkoinen este. Minä olen selvästikin lukenut omissa ratkaisevissa vaiheissani eri kirjoja ja katsonut eri elokuvia. Ja sitten on tietenkin sukupuoli, ja minäkin tajuan tuskallisen hyvin, ettei minun usein edes oleteta ymmärtävän nuoren naisen maailmaa. Mutta eihän se vaadi kuin työtä – sitä työtä, jota kriitikon täytyykin olettaa tekevän. On otettava selvää taiteilijan intentioista, osattava kontekstualisoida taiteilijan kuvamaailmaa ja sen historiaa ja mahdollisia erityismerkityksiä. 

Under Milk Wood, akryyli ja öljy, 2010.

Satun esimerkiksi tietämään, että Tuoria kiinnostaa muun muassa ihmisen kyky kuvitella ja kyky paeta noihin kuvitelmiin. Tämä antaa omanlaisensa lukuvihjeen. Satun myös tietämään, että hän voi saada visuaalisia virikkeitä käytännöllisesti katsoen mistä tahansa – mitä banaaleimmasta aiheentyngästä, ja tätä kautta hänet voi yhdistää äkkipäätä niinkin etäisiltä tuntuviin havaintomaalareihin kuin vaikkapa Pekka Hepoluhta, joka myös maalaa ilman hierarkioita mitä tahansa – niin erilaisia kuin heidän maalauksensa ovatkin.

Ja sitten on tietenkin elokuvallisuus. Tuorin maalaukset eivät ole kuitenkaan erityisen kertovia. Ne ovat pikemminkin kuin fragmentaarisia kohtauksia, joihin voimme ikään kuin yrittää astua sisään – kohtauksia joiden edeltävää tilannetta tai seuraamusta emme oikein osaa päätellä. Tätä kautta syntyy myös hänen maalaustensa outo tunnelma, joka saattaa kauniin tai jopa söpön ensivaikutelman jälkeen olla aika rajunkin vinksahtanut. Ja siten mennäänkin jo semmoisille alueille, joita ei kannata ehkä yrittääkään tulkita. Ei lumovoimaa aina kannata rikkoa. Varsinkaan taiteen yhteydessä.

***

Vladimir Kopteffin (1937–2007) näyttely on jo ollut kauan aikaa ohi, mutta juttuni piti tilanpuutteen takia siirtää tähän numeroon. Mutta tässähän se on nyt kuitenkin arkistoissa, ja elää toivottavasti silloin, kun joudumme pohtimaan taiteemme lähihistoriaa ja sen historiankirjoitusta:

Systeemin jäljillä

Olen ollut varsin tietoinen Vladimir Kopteffin (1932–2007) olemassaolosta ja hänen roolistaan suomalaisessa konstruktiivisessa taiteessa jo pitkään, mutta kavutessani Taidesalonkiin katsomaan hänen muistonäyttelyään tajusin, että en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtään hänen yksityisnäyttelyään. Eikä hän niitä niin hirveästi pitänytkään – viimeisin oli Kluuvin galleriassa vuonna 1986.

Kopteffin maine pysyi Suomen taidekentässä yllä lähinnä aktiivisella osallistumisella Dimensio-ryhmän näyttelyihin, jollaisesta hänet muistan esimerkiksi Salon taidemuseosta vuodelta 2002. Mutta oli hänellä muitakin yhteyksiä: muistan kuinka häkeltynyt olin, kun näin hänen tuotantoaan Pietarin Venäläisen museon jättiläismäisessä näyttelyluettelossa Abstract Art in Russia. Muistan hyvin sen, kun tuolloin tajusin, että tämän taiteilijan tuotantoon taitaa olla syytä tutustua. Nyt se sitten tapahtui, vaikkakin valitettavasti muistonäyttelyssä.

Taidesalongissa on esillä Kopteffin töitä lähinnä 1960–70-luvuilta, mikä onkin perusteltu valinta, sillä eivät mukana olevat pari esittävämpää teosta varhaisemmilta ajoilta ole kovinkaan kiinnostavia.

Kopteff löysi omimman ilmaisunsa joskus 1960-luvun lopulla. Hänen systemaattisen konstruktivismin alagenreen sijoitettavat työnsä sisältävät systemaattisuudestaan huolimatta hauskasti viitteitä pop-taiteen keinoihin ja värimaailmaan. 

 Porrastus neliössä, öljy, 1971.

Kopteff täydensi opintojaan vuosina 1966–67 New Yorkissa, ja oli myös ilmeisen innostunut suurkaupungin urbaanista hengestä ja ajan erilaisista kulttuuri-ilmiöistä, muun muassa jazzista. Tämähän vie tietysti ajatuksia toisen konstruktivistin, Lars-Gunnar Nordströmin suuntaan, ja yhteisiä nimittäjiä onkin paljon. Kopteff tuntuu kuitenkin olevan jotenkin vapaampi kuin Nordström – ei niin hard edge, ei niin harkittu. Voisi tätä tietenkin pitää löysyytenäkin, mutta ainakin näin jälkeenpäin koettuna Kopteffin töissä on sellaista ilmavuutta ja ikään kuin rehellistä kokeilunhalua, että näyttelyn kokonaistunnelma on raikas, myönteinen ja vähän nostalgisesti ajanhenkinen, mikä johtuu tietenkin hieman ulkotaiteellisista seikoista: osa töistä on vähän kolhiintuneita, pikkuisen nuhjuisia ja jotkut on kehystetty jo alkujaankin aivan liian huonosti.

Mutta eikö muistonäyttely voi olla tällainenkin? Sieltä takaa pilkottaa ihan oikea ihminen, joka ei vain tuota taidehistoriallisen kertomuksen täytettä ja ”kehity johonkin suuntaan” tai saa aikaiseksi ratkaisuja joihinkin ”taiteellisiin ongelmiin”. Ainakin minulle tuli vähän vaikeasti selitettävissä oleva hyvän olon tunne.

Oli myös hienoa nähdä, että perikunta on saanut aikaiseksi sympaattisen muistonäyttelyn, jonka yhteydessä myös julkaistiin Kopteffin tuotantoa esittelevä kirja. Kirja on vähän amatöörimäinen ja toimituksellisesti vaatimaton, mutta siinä on kuitenkin nyt yksissä kansissa merkittävä osa Kopteffin aivan liian vähän tunnettua tuotantoa.

On kuitenkin pakko tuoda myös esiin, ettei Kopteff ehkä mikään elämää suurempi maalari ollut. Hänen systemaattinen lähestymistapansa jää toisinaan varsin ohueksi, ja se tietty ihme, joka pitkälle viedyssä systematiikan kehittelyssä erilaisine variaatioineen ja kontrapunktisine lähestymistapoineen tulee mahdolliseksi, jää vähän valjuksi. Systeemi näyttäytyy niin paljaana, että mysteeri jää useimmiten puuttumaan.

Näyttelykuvia 275 & 276 & 277 & 278 & 279 & 280 & Luettua 66 & 67: Taas liikaa samalle päivälle...

Perjantaina vähän liian ahkera näyttelyiden kiertäminen vain jatkui.

Valokuvagalleria Hippolytessä oli Jaakko Ruuskan (s. 1981) On Strange Grounds (7.–30.1.). Melkein pitää pyytää anteeksi adjektiivia, mutta minusta näyttely oli jotenkin viehättävä:

Antropologissävyisesti Ruuska esittää japanilaiseen kulttuurin liittyen erittäin perustavan kysymyksen: "Mihin katseeni tarttuu, kun en ymmärrä näkemieni asioiden kulttuurisia merkityksiä?" Tähän hän yrittää vastaa pienillä digikuvillaan ja yhdellä – tosin ehkä vähän perusteettoman kömpelöllä – kaitafilmillä, jossa puolestaan tutkitaan ruumiin ja tilan suhdetta vieraassa kulttuurissa. 

Ruuska esittää varsin vaikuttavasti kysymyksen, joka meidän kaikkien pitäisi kysyä iseltämme aina, kun olemme vieraassa kulttuurissa.

Perusasioiden äärellä siis ollaan – ja niitähän meitä on käsketty oppimaan.

***

Hippolyten studiossa oli Hollannissa vaikuttavan tutkijan ja taiteilijan Kaisu Kosken (s. 1975) Pharmakon (7.–30.1.), joka käsitteli lääkejäämien kiertokulkua vesistössä. Vähän sellaiseksi pienenpuoleiseksi eleeksi näyttely jäi, mutta video oli hienosti toteutettu: 

***

Jos joku ihmettelee, että eikö tällaisen blogin miltei päivittäinen kirjoittaminen ole toisinaan aika puuduttavaa, niin oikeassa hän on. Onneksi siihen on lääkkeitä. 

Siis mainoskatko: tätäkin kirjoittaessani kuuntelen koko ajan levyä, jolla esiintyy minulle aiemmin tuntematon soul-laulaja. James Carrin (1942–2001) kaikki vuosien 1964–70 aikana julkaistut singlet kokoava CD The Complete Goldwax Singles (Kent 2001) on aivan fantastinen:

Ihan syyttä suotta en nosta tätä esimerkkkiä esiin, sillä esimerkiksi Vladimir Kopteffin näyttely herätti omalla tavallaan aivan samanlaisia kokemuksia kuin Carrin levy. Jonkun täytyy aina koota yhteen ja esitellä yleisölle näitä vähemmän tunnettuja mestareita. Ja toisinaan ne tuottavat pienen satorin taikka rock-kielellä kolahduksen, siis vaikeasti määriteltävän voimakkaan taide-elämyksen. Näin kävi Carrin kanssa ja näin kävi Kopteffinkin kanssa. Onneksi perikunta on julkaissut muistonäyttelyn yhteydessä myös Kopteffin tuotantoa esittelevän kirjan:

 

Kirja ei ole ihan viimeisen päälle toimitettu ja esipuhekin jää turhan vaatimattomaksi, mutta on siihen kuitenkin kuvattu kattavasti Kopteffin tuotantoa, joten se tulee kirjahylllyssä elämään niin, että aina silloin tällöin on mahdollista palata Kopteffiin, kun haluaa pohtia suomalaisen konstruktivismin vaiheita. Sis kaikessa vaatimattomuudessaan ihan tärkeä kirja.

***

Galleria Katariinassa oli yhdysvaltalaissyntyisen, Vapaasta Taidekoulusta pari vuotta sitten valmistuneen Enoch Bergstenin (s. 1979) piirroksia nimellä New Day Rising (12.–30.1.). Vähän sellaista vaistonvaraista ja entisaikaista puhelinpiirtämistä (silloin kun pöytäpuhelimia vielä oli) muistuttavaa jälkeä, jossa pisteet ja viivat leviävät omaa tahtiaan:

Välillä jyvä löytyy ja välillä vähän niin kuin ei. Kiinnostavan tuntuinen taiteilija kuitenkin.

***

Galleria Duetossa oli Heta Kanasen (s. 1953) näyttely Hiljainen vesi (13.1.–6.2.):

Luonnosta ja vuodenkierrosta ponnistava kuvasto oli ihan kelpoa ja osaavaa, mutta värit menivät toisinaan vähän makean puolelle. Vähän liian sieväksi kokonaisuus jäi ainakin minun makuuni. 

***

Galleria Brondassa ei ole paljoa viime vuosina tarvinnut käydä – niin sieväksi ja pikkuporvarilliseksi tuon aikoinaan niin tärkeän ja jopa vähän avantgardistisenkin gallerian linja on vuosien saatossa latistunut. Mutta kyllä sen tarjontaa kannattaa seurata. Nytkin siellä oli yllättäen Alpo Jaakolan (1929–1997) näyttely, jota vähän koomisen suurellisesti nimitettiin Retrospektiiviksi (12.1.–6.2.). Oikeastihan kyseessä on vain sekalainen kokoelma myyntiin laitettua jäämistöä eikä millään erityisellä näkökulmalla varustettu harkittu kokonaisuus, mitä retrospektiiviltä voisi vaatia. Mukana oli kuitenkin ihan kiinnostavia maalauksia ja pari hyvää veistosta – mutta kyllä on todettava, että aika epätasainen Jaakola oli: väliin itsekriitikin puute on antanut tulla läpi ihan silkkaa roskaa, josta nytkin oli näytillä pari esimerkkiä.

Nimetön ja ajoittamaton hirsiveistos ja ajoittamaton maalaus Aurinko.

***

Ja aivan niin kuin torstainakin perjantain taidepäivä huipentui avajaisiin. Galleria Heinossa avattiin Antti Tantun (s. 1963) näyttely (15.1.–6.2.). Tanttu jatkaa aikaisemmilla linjoillaan, mutta tuntuupa tuo lähestymistapa kestävän. Tantun teosten intensiteetti on tosi voimakas, ja niitä voi surutta lähestyä erilaisista alitajunnan ja eksistentiaalisetn tuntemusten näkökulmista. Varsinaisia symbolisia avaimia ei ehkä kannatakaan etsiä, mutta voi sitä muistella vaikka lapsuuden satuja ja niiden herättämiä tunnetiloja ja visuaalisia mielleyhtymiä.  

Yhden tulokulman Tantun teoksiin tarjoaa taidehistorioitsija Hanna Johansson näyttelyn yhteydessä julkaistussa luettelossa:

 

Aika voimakkaasti hän näkee Tantun työt "traagisen elämäntunnon synnyttäminä". Niissä on epäilemättä runsaastikin sellaisia elementtiejä, mutta Johanssonin tekstissä se taitaa vähän korkeafilosofisesti ylikorostua – samoin kuin se, että Tanttu olisi jotenkin erityisen leimallisesti "modernin jälkeinen taiteilija". Minulla on puolestani sellainen tunne, että juuri Tantun tuotannon kaltaiset työt tekevät tuon lineaarisen erottelun pikkuhiljaa tarpeettomaksi. 

Mutta hieno näyttely Tantulta jälleen kerran.

***

Ja nyt lopetan tältä päivältä kuvataiteen harrastamisen kokonaan. Kuuntelen keskittyneesti James Carrin toisen albumin A Man Needs a Woman (1968) – tai siis sen bonusraidoilla varustetun uusintajulkaisun CD:nä (Kent 2003):

Ja jos haluatte kuulla miltä soul kuulostaa kun se tosi deep, tässä on tarjolla YouTubesta Carrin kuuluisin klassikko The Dark End of the Street (1967). Ja jos oikein innostutte, tässä albumin nimiraita A Man Needs a Woman (1968). Ja jos ei riitä, niin sitten vain levykauppaan.

Näyttelykuvia 270 & 271 & 272 & 273 & 274: Peruskierroksella jälleen

Torstaina kiertelin useammassakin näyttelyssä ennen illan avajaisia ja jatkoja.

Galleria Uusitalossa oli perniöläisen Sampsa Sarparannan (s. 1973) näyttely What's more important than days like today? (7.1.–6.2.). Sarparanta tekee sellaista valokuvarealismia lähentelevää kuvaa, joka ei ole oikein minun lajiani, mutta jotain hyvin sympaattista näyttelyssä oli. Vähän arjen politiikkaa ja vähän rockhenkeä – Sarparantahan on myös tuttu No Shame -yhtyeestä – sopivana sekoituksena:

Asenne oli jotenkin raikas ja huumori – joka kuvataiteessa on aika vaikea laji – onnistunutta. Sitä minä en kuollakseni kuitenkaan ymmärtänyt, että miksi mukana oli puhtaita lintumaalauksia. Oliko siinä rinnastettu ihmisten ja lintujen lajikäyttäytymistä? Vähän turhalta se tuntui.

***

Taidesalongissa oli Vladimir Kopteffin (1932–2007) muistonäyttely (8.2.–16.2.). Kopteff oli uskollinen Dimensio-ryhmän jäsen ja esiintyi säännöllisesti ryhmän näyttelyissä, mutta vähän sivuun hän on suomalaisessa taide-elämässä jäänyt – mitä on varmaan osaltaan paikannut Kopteffin kansainvälinen toiminta, muun muassa Venäjällä, jossa Viipurissa syntyneen taiteilijan juuret ovat.

Minäkin muistan nähneeni Kopteffilta pelkästään yksittäisiä töitä ryhmänäyttelyissä, ja hänen viimeinen yksityisnäyttelynsä olikin niin kauan aikaa sitten kuin 1986 Kluuvin galleriassa. 

Oli siis suorastaan juhlavaa nähdä ensimmäistä kertaa tämän konstruktivistin töitä täyttämässä galleriaa:

Vaikka Kopteff edustaakin konstruktivisimin matemaattisluontoista systemaattista suuntausta, on hänen töissään hienoa herkkyyttä ja keveyttä. On myös pakko todeta, että vähän nuhjuisten ja kolhiintunneiden töiden tuottama ajan patina on aika metka. Näin varmaan pitää hyvässä muistonäyttelyssä ollakin. Patina on ikään kuin rehellinen. Näyttelystä jäi oiken hyvä fiilis, ja palaan siihen vielä myöhemmin, kun kirjoitan siitä kritiikin Taiteeseen.

***

Galleri G18:ssa oli kahden vähän amatöörimäisemmän maalarin yhteisnäyttely Förevigade – Jälkipolville (11.–28.1.). Ulla Finnilä ja Mikael Furu (s. ?) olivat laittaneet töitään – Finnilä perhealbumista maalattuja kuvia ja Furu ihmistekoista maisemaa – suloiseen sekamelskaan, jossa ei mielestäni ollut minkäänlaista vuoropuhelua:

Furun maisemat eivät kovin erikoisia olleet, mutta mainosvalokuvaajana toimineen Finnilän valokuvapohjaisissa maalauksissa oli aika hauskaa nostalgiaa:

Tuli jotenkin mieleen, että olisikohan Finnilän kannattanut järjestää vähän terävämmin koostettu ja tiukasti ripustettu ihan oikea yksityisnäyttely.

***

Galleria BE'19:ssä oli taidemaalari Hannu Gebhardin (1954–2004) muistonäyttely (5.–23.1.). Gebhard oli intohimoinen maalarimaalari, joka ei julkisuudessa kovin kauheasti koskaan ollut. Siksi jäikin vähän sellainen olo, että olisi hän vähän laajemmankin muistonäyttelyn ansainnut. Näyttelyssä on vain kahdeksan maalausta 1980–90-luvuilta. Mutta hyvä näinkin.  

Nimetön, 1989.

Palaan Gebhardiinkin myöhemmin kritiikin muodossa.

***

Galleria Huudon Uudenmaankadun pisteessä oli norjalainen vaihtoyhteisnäyttely Blackout (8.–23.1.).

Löysää mukapoliittista nykytaiteen näköistä nykytaidetta, josta en nyt edes jaksa yrittää keksiä mitään sen kummempaa sanottavaa. Eikä näyttelykään kovin paljoa sanonut.