Julkaistua 401 & 402 & 403 & Virossa 90 & Näyttelykuvia 767 & Luettua 116: Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi & Siiri Haarla & Taide isänmaan palveluksessa

Eilen tuli postilaatikosta uudistunut Taide. Ja hyvältä näytti. Olin kirjoittanut siihen yhden kritiikin, yhden kirja-arvostelun ja palan uudelle palstalle, jossa esitellään teoksia tuoreista näyttelyistä omalla sivullaan ja lyhyellä tekstikommentilla. Tuli tuossa taannoin (19.1.) piipahdettua päiväseltään Tallinnassakin ihan vain Kumun näyttelyä katsomassa – ja syömässä azerbaidžanilaisessa ravintolassa ja röökiostoksilla, minkä olin unohtanut jo blogissa raportoida. Oli siellä toinenkin hyvä näyttely, johon ehkä palaan, jos jaksan.

Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi

Raoul Kurvitz, Kumu, Tallinna 18.1.–21.4.

Monipuolinen virolainen kuvataiteilija ja muusikko Raoul Kurvitz (s. 1961) kuuluu siihen isolukuiseen virolaiseen taiteilijaporukkaan, joka on saanut arkkitehtikoulutuksen. Hän valmistui Viron valtiollisesta taideinstituutista (nyk. Viron taideakatemia) arkkitehdiksi vuonna 1984. Mutta toisin kuin esimerkiksi Leonhard Lapin, Jüri Okas ja Vilen Künnapu, hän ei nojaa virolaisen ja yleiseurooppalaisen avantgarden vähäeleiseen perinteeseen vaan edustaa pikemminkin sitä postmodernia katkosta, joka meilläkin kytkeytyi ekspressionismin uuteen nousuun 1970–80-lukujen taitteessa. Ja aivan samoin kuin meilläkin, tähän liittyy tietty romantiikan uusi tuleminen, mikä virolaisessa neukkumaailmassa sai omanlaisiaan, varmaankin aidosta absurdiuden tunnosta johtuvia dekadenssia hipovia piirteitä. Tosin tässä kontekstissa ei murros ole niinkään suuri, koska samanlainen ”Jumalan hullu” Kurvitzkin tuntuu olevan kuin niin moni virolainen edeltäjänsä. Viittaus on tarkoituksella jumalinen: ”Älköön vain kukaan pettäkö itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas. Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu: -- Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa.” (1 Kor. 3: 18–19)

Kurvitz oli vuonna 1986 mukana perustamassa Virossa jo taidehistoriallisen legendaarisen maineen saavuttanutta Rühm T:tä , jossa oli mukana myös muita arkkitehteja: Urmas Muru ja Peeter Pere sekä kuvataiteilijoita, muusikoita ja kirjailijoita: Hasso Krull, Ariel Lagle, Raul Saaremets, Ene-Liis Semper ja Tarvo Hanno Varres. Maalaustuotantoaan ryhmä nimitti ”kylmäksi ekspressionismiksi”, jota leimasi intohimon puute ja etäisyys. Ryhmä tuli kuuluisaksi myös performanssin kautta – huippukohta asettuu 1990-luvun alkuun. Taidehistorioitsija Ants Juske muisteli ryhmää ”brutaaleina dandyinä”.

On toki muistettava, että ryhmän toiminta sijoittuu osin vaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto alkoi jo hajota ja muuttua kehittyväksi kapitalismiksi, joten ei näitä tyyppejä Siperia niinkään opettanut: he olivat yhtäaikaisesti undergroundia ja virolaisen taiteen eliittiä – ja hyvin itsetietoisesti.

Kurvitzilta on koottu merkittävään historialliseen näyttelyyn isoja installaatioita – osin rekonstruoituina – ja useita videoteoksia sekä hyvä valikoima Rühm T:n aikaisia performanssitallenteita – myös Suomesta, sillä Kurvitz on ollut mukana aikoinaan niin Helsingissä, Porissa kuin Billnäsissäkin. 

Taidehistorioitsija Andres Härm on todennut, että Kurvitz on yhtä aikaa esoteerinen ja sosiaalinen. Tämähän on aika rankka ristiriita, mutta Kurvitzin tapauksessa varsin totta. Hän lainailee eklektisesti eri kulttuurien ja uskontojen symboleita ja tekee niistä lähtökontekstista piittaamattomasti uusia kokonaisuuksia, joiden varsinaista uutta merkitystä on vähän vaikeakin arvailla, mutta tarttumakohtia piisaa.

Kurvitz uppoutuu erilaisten ideologioiden, mytologioiden, historian ja filosofian maailmaan luoden omaa rituaalinomaista lähestymistapaansa, mikä näkyy myös hänen musiikissaan – pari vuotta sitten ilmestyi tämän laulutaidottoman gurun hypnoottinen albumi Forbidden to Sing, jonka hienoimmasta biisistä (Jesse Colin Youngin Darkness, Darkness alun perin vuodelta 1969) tehty video toivottaa katsojan näyttelyyn ja virittää sen tunnelmaan.

Mutta ei Kurvitz mikään pelkkä synkistelijä ole. Hänen narratiiviset videonsa osaavat olla myös varsin hauskoja: ihan ääneen nauroin, kun katsoin hänen ”metafyysistä pankkitoimintaa” kuvaavaa videotaan, jossa taiteilija ostaa torilta sosiaalisella sopimuksella vihanneksia, maalaa niistä abstrakteja maalauksia, joita sitten vaihtaa taas sosiaalisiin tekoihin – mutta esimerkiksi kurkkumaalauksen ikään kuin kurkun hinnalla – jatkuvana sarjana, jossa on mukana esimerkiksi kosmetologin hoitoja. Näin maalaustaide tulee kytketyksi muuhun normaaliin elämään. Lopuksi hän hakee metafyysisestä pankista palkkiotaan. Pankkiiri ottaa kopiokoneella sadan kruunun setelistä kopion, jonka Kurvitz rypistää roskikseen. Kierto loppui.

Ja kuinka lumoutuneena tuli katsotuksi sitä, kuinka Kurvitz maalasi sian kanssa yhdessä maalauksia, joissa materiaalina käytettiin mutaa, perunoita, olkia ja kaikkea sitä, mitä sikolätissä nyt tarjolla oli. Kolme maalausta riippuu videon vieressä, ja museokontekstissa ne näyttävät varsin arvovaltaisilta modernin taiteen edustajilta. Itse asiassa videon näkeminenkään ei edes poistanut sitä tunnetta, että maalaukset olivat aika hienoja. 

Näin hienosti maalaa villisika.

Härm nimitti Kurvitzia myös ”ritsoidiksi”. Piti oikein käyttää sanakirjaa, ja kyseessähän on juurtumahapsi – ei siis ihan varsinainen juuri. Juuri tällainen Kurvitz tuntuu olevan: hän ei varsinaisesti juurru mihinkään vaan tarrautuu sinne sun tänne kevyesti sekä myös varsin herkästi ja irtonaisesti. Hänen jatkuvat rituaalinsa eivät ankkuroidu mihinkään selkeään oppirakennelmaan. Mutta intensiivisiä ne ovat. 

***

[Siiri Haarla]

Maalaus, jossa näytetään mitä kärsimyksiä Sain Jennan elämäntielle kaikkivaltias langettaa, 2012, öljy, 180 x 180 cm.

Siiri Haarla (s. 1986) onnistuu nivomaan maalauksiinsa sekä rajun ekspressiivisen otteen että runsaasti kerronnallisia elementtejä. Vastaavasti vapaata ilmaisua jäsentää ankara rakenteellisuus: käytössä on muun muassa taidehistoriasta tuttuja viittauksia kuten vaikkapa uskonnollinen sivupaneeleiden käyttö. Haarlan kieli onkin yhtäaikaisesti korkeakulttuurista tietoisuutta ja karkeaa arkista puhuntaa.

Siiri Haarla: Saint Jenna – The Scenes of My Life, Galleria Rantakasarmi 10.1.–3.2.

***

Taide isänmaan palveluksessa

Sakarias Sokka: ”Kansamme kykyyn itse arvostella ei voi luottaa!” Taidelautakunnat valtiollisina asiantuntijaeliminä ennen toista maailmansotaa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research, 452. Jyväskylän yliopisto 2012.

Miksi kiinnostua väitöskirjasta, joka käsittelee suomalaista taidepolitiikkaa ja -hallintoa ennen toista maailmansotaa? Siksi, että aihe on erittäin ajankohtainen ja että taidepolitiikkamme rakenteiden ja syntyhistorian ymmärtäminen lisää mahdollisuuksia hahmottaa tarkemmin sitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Instituutioiden historia on paljon muutakin kuin vanhaa tarinaa ja silkkaa kronologiaa. Kun ymmärrämme sen, mitä on rakentunut ja miksi, voimme myös yrittää ratkaista noiden jähmeiden rakenteiden jähmeyden tuomia ongelmia, joita muutoshetket kipupisteineen aina paljastavat.

Olemme juuri nyt tilanteessa, jossa taidehallintomme on kokemassa suuria muutoksia. Taiteen keskustoimikunnan muuttuminen Taiteen edistämiskeskukseksi on vielä osin ennustamaton tapahtumaketju, mutta ainakin se on selvä, että uudesta johtajasta on tulossa aikamoinen taideruhtinas ja että taiteemme totutussa vertaisarvioinnissa on tapahtumassa jonkinlaisia muutoksia.

Kun seuraa nykyistä kunnallispolitiikassa tapahtuvaa vääntöä vallasta, ei liene perusteetonta odottaa myös sitä hetkeä, jolloin esimerkiksi perussuomalaisten kulttuuripolitiikka joudutaan ottamaan vakavasti.

”Perusporvarillinen isänmaallisuus ei sanellut kaikkea taiteellisen laadun arviointia, mutta sillä oli vaikutusta – joskus ohi taiteellisen laadun, mutta useimmiten yhdistettynä laatuarvioihin. Samalla linjattiin suomalaiskansallisen kulttuurin määreitä ja nostettiin soveltuvia taiteilijoita kansallisen kuvaston tuottajiksi.” Näin kirjoittaa Jyväskylän yliopistossa juuri väitellyt Sakarias Sokka taidepolitiikkamme syntyä luotaavassa tutkimuksessaan. Sokka muun muassa osoittaa sen, miten lautakuntien (osapuilleen nyk. taidetoimikunnat) toimintaan leivottiin sisään poliittinen aspekti. Tämän kytkyn ymmärtäminen on edellytys sen ymmärtämiselle, mitä opetusministeriössä parhaillaan tapahtuu.

Sokan väitöskirja ei ole järin viihteellinen, mutta sen lukemista on pakko suositella kaikille taidepolitiikasta kiinnostuneille. Ainakin toistaiseksi varsin korporatiivisessa systeemissämme tämän tulisi itse asiassa tarkoittaa kaikkia taiteilijoita ja taidemaailman toimijoita. 

***

PS. Jos muusikko-Kurvitz kiinnostaa, voitte kuunnella ja katsoa hänen hienon Darkness, Darkness -versionsa tästä linkistä. Tästä olen oikeasti aika innostunut.

Näyttelykuvia 759: Retki Suomenlinnaan

Tiistaina tein retken talviseen Suomenlinnaan. Kävin Galleria Rantakasarmissa katsomassa kaksi näyttelyä. Varsinainen kohteeni oli Siiri Haarlan (s. 1986) näyttely Saint Jenna – The Scenes of My Life (10.1.–3.2.). Kävin nimittäin taannoin Haarlan ensimmäisessä Kuvataideakatemian ulkopuolisessa näyttelyssä, ja olin tuolloin aika ihastunut. 
Haarla on vahva maalari, joka yhdistää kerronnallisuutta ja ekspressiota kiinnostavalla tavalla. Väliin tulee mieleen ihan sellainen vanha poliittinen ekspressionismi, jota Saksassa aikoinaan harrastettiin. On kuitenkin pakko todeta, että pidin vuoden takaisesta näyttelystä enemmän – tuolloin jälki oli keskittyneemmän tuntuista ja värienkäyttö jotenkin vahvempaa. Nyt oli mukana vähän haparointia, mutta nuoren maalarin toki täytyy saada nauttia kokeilun mahdollisuuksista. Ote on kuitenkin voimakas:

Maalaus, jossa näytetään mitä kärsimyksiä Sain Jennan elämäntielle kaikkivaltias langettaa, 2012, 180 x 180 cm. 

***

Toinen näyttely oli sekin maalarin näyttöä. Leevi Kivisaaren (s. 1977) Maalauksia (10.1.–3.2.) jätti minut vähän kylmäksi, koska en yksinkertaisesti saa mitään huumoria irti siitä, että esimerkiksi Veikko Vionojan (1909–2001) tyylistä pohjalaista metafyysistä sisämaisemaa yhdistetään mutanttininjakilpikonniin. Toki hymyilin, kun katsoin Akkaa ja kissaa (2011):

Kivisaari itse kertoo yrittävänsä saada huonon maun lisillään teoksiinsa "tarvittavaa ristiriitaa ja jännitettä". Minusta kuitenkin tuntuu, että se on jo aika kliseinen keino eikä sen tuottama jännite oikein jaksa pitää teosta elossa. Onko esimerkiksi Johanna Oraksen (s. 1970) Burberry-lisillä ollut sellaista voimaa?

Näyttelykuvia 587 & 588 & 589 & 590 & 591 & 592 & 593 & 594 & 595: Perjantain outoa ahkeruutta

Lähdin perjantaina pienelle kävelylle, lähinnä lukemaan Coronaan Hesaria, mutta reissu muuntuikin yllättäen vähän isommaksi näyttelykierrokseksi.

Ensin menin Galleria Brondaan, jossa oli kaksi näyttelyä. Taidemaalari Margareta von Bonsdorff (s. 1959) on koulutukseltaan myös arkkitehti, mutta tämä seikka ei hänen maalauksissaan (1.–26.2.) juurikaan näy:

Pikemminkin maalauksia leimaa maisemallisuus, jopa avaruudellisuus, mutta myös vähän vanhahtava informalismin sävy ja ehkä vielä ripaus yhtä vanhahtavaa itäeurooppalaisen sosialismin raskasväristä modernismia. Mukana oli vielä vähän kitschahtaviakin elementtejä, joten minun lajiani tämä näyttely ei oikein ollut.

***

Ja Brondahan oli kuin pikku-Guggenheim, jossa taide ja muotoilu yhdistyvät! Seinien vierellä oli myös huonekaluja Antti J. Kallion kokoamassa näyttelyssä Modern Historic 1900 (14.12.2011–31.12.2012). Mukana oli niin Akseli Gallen-Kallelaa (1865–1931) kuin Kimmo Kaivantoakin (s. 1932). Kovasti olivat kalliita nämä uustuotannot. Tässä esimerkiksi Kimmo Kaivannon Kilpi-tuoli alun perin vuodelta 1954 (hinta 4.490,00) – ja taustalla Bonsdorffin pieniä maalauksia:

Idea oli muutenkin oikein huono. Jos minä olisin taiteilija, en haluaisi esiintyä teoksineni sellaisessa galleriatilassa, jossa samaan aikaan toimi huonekalu-showroom. Tätä nyt on kuitenkin kestettävä Brondalla vuoden ajan – yrittävät siis WDC-synergiaa.

***

Galerie Forsblomissa odotti sitten kolme näyttelyä. Tamperelaisen taidemaalari Teemu Saukkosen (s. 1954) uudet maalaukset Between You and Me (10.2.–11.3.) löivät ensin ällikällä:

Kaakkois-Aasian rannoilta virikkeensä saanut maalaussarja oli tosi kummallinen. Ekspressiivinen ote, paksut reliefimäiset väripinnat varsinkin aaltojen kuvauksessa ja oudon surreaalisen kuollut ja jähmeä ihmiskuvaus tuottivat kaikki yhdessä kuitenkin aika jännän tunnelman. En minä oikein tajua, mihin Saukkonen on pyrkinyt, mutta kiinnostavan vinksahtanut lopputulos oli. Yhtäkkiä tuli mieleeni jopa toinen vanhempi ekspressionisti, Erik Enroth (1917–1975), joka on juuri (11.2.–6.5.) esillä Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ja jonka luetteloon kirjoitin tekstinkin (palaan siis kohta asiaan). Jotain samaa raadollisuutta ja vähän kauheaakin Saukkosen kummallisessa – ja ilmeisen tarkoituksellisessa, toivon – anatomiassa oli. Tätä täytyy vielä pureskella. Kovin onnellinen ja auvoinen ei tämä Saukkosen luoma maailma ainakaan ole. 

***

Saksalaisen kuvanveistäjä Stephan Balkenholin (s. 1957) – New Works (10.2.–11.3.) – suuruutta en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Hän on taitava puuveistäjä ja hänen ihmishahmojaan leimaa myös aika outo tunnelma, missä on viehättävyytensä, mutta eiköhän hänkin voisi joskus vähän uudistua:

Tätä alakuloista uusasiallisuutta ei jaksa määräänsä enempää. Ja mihin se sitten johtaa? Onko ns. tavallinen ihminen nyt glorifioitu?

***

Forsblomin kolmas näyttely oli oikein heino. Moskovalaisen Irina Zatulovskayan (s. 1953) studionäyttely Two Together (10.2.–11.3.) käsitteli erilaisia dualiteetteja. Hänen tyylinsä yhdistää naivistisia elementtejä, vanhan avantgarden muotokieltä ja kierrätystä. Muun muassa laudankappaleille ja romumetallille maalatuissa teoksissa on yhtäaikaa sekä harras että hupaisa tunnelma. Kokonaisuus oli suorastaan koskettava. Ja oli myös hauska kuulla, että alla olevassa maalauksessa Zatulovskayan lisäksi järvessä lilluu taiteilijan kollega Leena Luostarinen (s. 1949). Kyllä minä tämän seinälleni laittaisin:

***

Hyvä tunnelma jatkui Galleria Duetossa. Taidegraafikko Maija Albrechtin (s. 1967) näyttely Pieni kokoelma (9.2.–4.2.), jossa luonnonkuvaaminen, keräily ja luokittelu yhdistyivät, oli aivan uskomattoman kaunis – ja myös oivaltava. Osa kuvista oli kuin ajattomia kasvikirjojen esityksiä, mutta tarkempi tarkastelu toi mukaan pieniä outoja metamorfooseja. Myös installaatiot olivat hienoja:

Ihmisen järjestys, 2012.

En minä montaa näin hienoa näyttelyä ole tänä vuonna vielä nähnyt.

***

Ja osaavat ne ihan nuoretkin. Galleria Katariinassa esiintyi viime vuonna Kuvataideakatemiasta valmistunut Siiri Haarla (s. 1986) ensimmäisessä akatemian ulkopuolisessa näyttelyssään Rotes Hause  (1.–19.2.). Haarla maalaa kuin vähän vanhempi ekspressionisti, ja oli hauska nähdä se, miten tällainen saksalaista poliittista ekspressionismia lähestyvä ankara ilmaisu pärjää vallan mainiosti nykyajan suttuisemmalle lähestymistavalla. En tiedä, onko tämä tietty vanhanaikaisuus tarkoituksellista (voihan Haarla olla asiasta täysin eri mieltä), mutta tosi voimakas näyttely kuitenkin oli:

Katsokaa muuten tästä linkistä videopätkä, jossa Haarla kertoo yhdestä teoksestaan. Tätä maalaria kannattaa seurata.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä – joka kohta vihdoinkin muuttaa parempiin tiloihin – oli kaksi näyttelyä. Minulta alkoi olla jo vähän paukut lopussa, joten en ehkä jaksanut kunnolla paneutua Maija Savolaisen (s. 1980) filosofisiin hienouksiin hänen näyttelyssään N 45° 54' – N 29° 42' – paikoillaan liikkeessä (3.–26.2.). Tässä matkakertomus: "Lähdin matkalle 26.3.2011 sijainnista N 45° 54'. Kuuden vuorokauden kuluttua olin 2000 kilometriä etelämmässä, leveysasteella N 29° 42'. Tuona aikana aurinko nousi ja laski joka päivä samaan aikaan toistaen samaa päivää uudelleen ja uudelleen. Olin paikoillani liikkeessä." Ja tässä metodi: "Näyttelyni valokuvat ovat pysäytyskuvia filmilleni tallentuneista vahingoista. Ne kertovat sen, mitä en nähnyt sillä välin kun olin sokaistunut auringosta. Matkani päätyttyä huomasin, että kamerani oli jättänyt jokaisen valotetun ruudun väliin yhden kuvanmentävän, valottamattoman aukon ikään kuin osoittaen: mitä enemmän yritin tavoitella aurinkoa, sitä vähemmän sitä saavutin. Mitä enemmän yritin kuvata, sitä enemmän tuloksena oli tyhjää filmiä. Skannasin negatiiveistä kuvien väliset aukot yrittäen löytää niistä menetettyjä, ohikiitäneitä hetkiä. Loputon kuvien selailu näytöllä ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen kuin jälleen pysähdyin – pysäytin kameran avulla kuvien ehtymättömän liikkeen samalla tiivistäen kaikki menetetyt kuvaushetket uuteen muotoon." Ja tässä taiteellinen lopputulos, joka oli revitetty isoon kokoon kuin modernistinen herooinen maalaus:

 

2h 24min 7s No. 3, 2011.

En oikein hiffannut sitä syvempää ahaa-elämystä, koska valokuvan, ajan ja liikkeen suhteita on jo varsin pitkään tarkasteltu tällaisin keinoin. Usein varsin runollisesti niin kuin esimerkiksi Lauri Anttila (s. 1938), mutta kai nämäkin pyörät on keksittävä aina uudestaan. Ja on minun silti tunnustettava, että kaikkineen näyttely oli sittenkin aika hieno. Ehkä minua ärsyttää se, että näillä välineillä on aina "tutkittava" jotain niin ryppyotsaisesti. Tekisivät joskus vain suoraan ja häpeilemättä runoa.

***

Omanlaistaan runoa on tehnyt aina jyväskyläläinen valokuvataiteilija Kapa (oik. Martti Kapanen, s. 1949), jolla oli Hippolyten pikkuruisessa studiossa näyttely Maisemaa etsimässä (3.–26.2.):

Sarjasta Maisemaa etsimässä, n:o 0617, 2011.

Jos nyt oikein ymmärsin, oli Kapa ottanut kuvat uudella puhelimellaan. Tällekin lajille kehitetään varmaan hiljalleen oma estetiikkansa, koska taiteella – tai itse asiassa ihmisellä yleensäkin – on taipumus tehdä välttämättömyydestä hyve. Olisin kuitenkin Kapana vähän varovainen. Hän itse kirjoittaa: "Jo aloittamani maisemaprojekti muuttui radikaalisti enemmän kokemuksen, tunteen ja värin, sekä sävyjen suuntaan; etäännyttäen perinteiseksi katsotun tavan kuvata maisemaa valokuvan keinoin. Nämä 'epävalokuvat' nousivat kuviksi 'oikeitten valokuvien' ohi ja rinnalle." Olihan näyttely ihan hauska, mutta ehkä kuitenkin vähän välityön makuinen.

***

Ja sitten meninkin jo Coronaan lattelle ja Jallulle ja luin Hesarin lisäksi vielä Höblänkin – nauttiessani kaupungin parhaasta talviterassista lämpölamppujen alla. Ja tulin varsin iloiseksi, kun tuntematon ohikulkeva nainen pysähtyi ja kommentoi: "Halusin vain kehua sinua Guggenheim-kommenteistasi. Voimaa taisteluun." Kylläpä kahvi maistui hyvältä! Tai Jallu. Tai oikeastaan koko taiteentäyteinen elämä.