Lähdin perjantaina pienelle kävelylle, lähinnä lukemaan Coronaan Hesaria, mutta reissu muuntuikin yllättäen vähän isommaksi näyttelykierrokseksi.
Ensin menin Galleria Brondaan, jossa oli kaksi näyttelyä. Taidemaalari Margareta von Bonsdorff (s. 1959) on koulutukseltaan myös arkkitehti, mutta tämä seikka ei hänen maalauksissaan (1.–26.2.) juurikaan näy:
Pikemminkin maalauksia leimaa maisemallisuus, jopa avaruudellisuus, mutta myös vähän vanhahtava informalismin sävy ja ehkä vielä ripaus yhtä vanhahtavaa itäeurooppalaisen sosialismin raskasväristä modernismia. Mukana oli vielä vähän kitschahtaviakin elementtejä, joten minun lajiani tämä näyttely ei oikein ollut.
***
Ja Brondahan oli kuin pikku-Guggenheim, jossa taide ja muotoilu yhdistyvät! Seinien vierellä oli myös huonekaluja Antti J. Kallion kokoamassa näyttelyssä Modern Historic 1900 (14.12.2011–31.12.2012). Mukana oli niin Akseli Gallen-Kallelaa (1865–1931) kuin Kimmo Kaivantoakin (s. 1932). Kovasti olivat kalliita nämä uustuotannot. Tässä esimerkiksi Kimmo Kaivannon Kilpi-tuoli alun perin vuodelta 1954 (hinta 4.490,00) – ja taustalla Bonsdorffin pieniä maalauksia:
Idea oli muutenkin oikein huono. Jos minä olisin taiteilija, en haluaisi esiintyä teoksineni sellaisessa galleriatilassa, jossa samaan aikaan toimi huonekalu-showroom. Tätä nyt on kuitenkin kestettävä Brondalla vuoden ajan – yrittävät siis WDC-synergiaa.
***
Galerie Forsblomissa odotti sitten kolme näyttelyä. Tamperelaisen taidemaalari Teemu Saukkosen (s. 1954) uudet maalaukset Between You and Me (10.2.–11.3.) löivät ensin ällikällä:
Kaakkois-Aasian rannoilta virikkeensä saanut maalaussarja oli tosi kummallinen. Ekspressiivinen ote, paksut reliefimäiset väripinnat varsinkin aaltojen kuvauksessa ja oudon surreaalisen kuollut ja jähmeä ihmiskuvaus tuottivat kaikki yhdessä kuitenkin aika jännän tunnelman. En minä oikein tajua, mihin Saukkonen on pyrkinyt, mutta kiinnostavan vinksahtanut lopputulos oli. Yhtäkkiä tuli mieleeni jopa toinen vanhempi ekspressionisti, Erik Enroth (1917–1975), joka on juuri (11.2.–6.5.) esillä Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ja jonka luetteloon kirjoitin tekstinkin (palaan siis kohta asiaan). Jotain samaa raadollisuutta ja vähän kauheaakin Saukkosen kummallisessa – ja ilmeisen tarkoituksellisessa, toivon – anatomiassa oli. Tätä täytyy vielä pureskella. Kovin onnellinen ja auvoinen ei tämä Saukkosen luoma maailma ainakaan ole.
***
Saksalaisen kuvanveistäjä Stephan Balkenholin (s. 1957) – New Works (10.2.–11.3.) – suuruutta en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Hän on taitava puuveistäjä ja hänen ihmishahmojaan leimaa myös aika outo tunnelma, missä on viehättävyytensä, mutta eiköhän hänkin voisi joskus vähän uudistua:
Tätä alakuloista uusasiallisuutta ei jaksa määräänsä enempää. Ja mihin se sitten johtaa? Onko ns. tavallinen ihminen nyt glorifioitu?
***
Forsblomin kolmas näyttely oli oikein heino. Moskovalaisen Irina Zatulovskayan (s. 1953) studionäyttely Two Together (10.2.–11.3.) käsitteli erilaisia dualiteetteja. Hänen tyylinsä yhdistää naivistisia elementtejä, vanhan avantgarden muotokieltä ja kierrätystä. Muun muassa laudankappaleille ja romumetallille maalatuissa teoksissa on yhtäaikaa sekä harras että hupaisa tunnelma. Kokonaisuus oli suorastaan koskettava. Ja oli myös hauska kuulla, että alla olevassa maalauksessa Zatulovskayan lisäksi järvessä lilluu taiteilijan kollega Leena Luostarinen (s. 1949). Kyllä minä tämän seinälleni laittaisin:
***
Hyvä tunnelma jatkui Galleria Duetossa. Taidegraafikko Maija Albrechtin (s. 1967) näyttely Pieni kokoelma (9.2.–4.2.), jossa luonnonkuvaaminen, keräily ja luokittelu yhdistyivät, oli aivan uskomattoman kaunis – ja myös oivaltava. Osa kuvista oli kuin ajattomia kasvikirjojen esityksiä, mutta tarkempi tarkastelu toi mukaan pieniä outoja metamorfooseja. Myös installaatiot olivat hienoja:
Ihmisen järjestys, 2012.
En minä montaa näin hienoa näyttelyä ole tänä vuonna vielä nähnyt.
***
Ja osaavat ne ihan nuoretkin. Galleria Katariinassa esiintyi viime vuonna Kuvataideakatemiasta valmistunut Siiri Haarla (s. 1986) ensimmäisessä akatemian ulkopuolisessa näyttelyssään Rotes Hause (1.–19.2.). Haarla maalaa kuin vähän vanhempi ekspressionisti, ja oli hauska nähdä se, miten tällainen saksalaista poliittista ekspressionismia lähestyvä ankara ilmaisu pärjää vallan mainiosti nykyajan suttuisemmalle lähestymistavalla. En tiedä, onko tämä tietty vanhanaikaisuus tarkoituksellista (voihan Haarla olla asiasta täysin eri mieltä), mutta tosi voimakas näyttely kuitenkin oli:
Katsokaa muuten tästä linkistä videopätkä, jossa Haarla kertoo yhdestä teoksestaan. Tätä maalaria kannattaa seurata.
***
Valokuvagalleria Hippolytessä – joka kohta vihdoinkin muuttaa parempiin tiloihin – oli kaksi näyttelyä. Minulta alkoi olla jo vähän paukut lopussa, joten en ehkä jaksanut kunnolla paneutua Maija Savolaisen (s. 1980) filosofisiin hienouksiin hänen näyttelyssään N 45° 54' – N 29° 42' – paikoillaan liikkeessä (3.–26.2.). Tässä matkakertomus: "Lähdin matkalle 26.3.2011 sijainnista N 45° 54'. Kuuden vuorokauden kuluttua olin 2000 kilometriä etelämmässä, leveysasteella N 29° 42'. Tuona aikana aurinko nousi ja laski joka päivä samaan aikaan toistaen samaa päivää uudelleen ja uudelleen. Olin paikoillani liikkeessä." Ja tässä metodi: "Näyttelyni valokuvat ovat pysäytyskuvia filmilleni tallentuneista vahingoista. Ne kertovat sen, mitä en nähnyt sillä välin kun olin sokaistunut auringosta. Matkani päätyttyä huomasin, että kamerani oli jättänyt jokaisen valotetun ruudun väliin yhden kuvanmentävän, valottamattoman aukon ikään kuin osoittaen: mitä enemmän yritin tavoitella aurinkoa, sitä vähemmän sitä saavutin. Mitä enemmän yritin kuvata, sitä enemmän tuloksena oli tyhjää filmiä. Skannasin negatiiveistä kuvien väliset aukot yrittäen löytää niistä menetettyjä, ohikiitäneitä hetkiä. Loputon kuvien selailu näytöllä ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen kuin jälleen pysähdyin – pysäytin kameran avulla kuvien ehtymättömän liikkeen samalla tiivistäen kaikki menetetyt kuvaushetket uuteen muotoon." Ja tässä taiteellinen lopputulos, joka oli revitetty isoon kokoon kuin modernistinen herooinen maalaus:
2h 24min 7s No. 3, 2011.
En oikein hiffannut sitä syvempää ahaa-elämystä, koska valokuvan, ajan ja liikkeen suhteita on jo varsin pitkään tarkasteltu tällaisin keinoin. Usein varsin runollisesti niin kuin esimerkiksi Lauri Anttila (s. 1938), mutta kai nämäkin pyörät on keksittävä aina uudestaan. Ja on minun silti tunnustettava, että kaikkineen näyttely oli sittenkin aika hieno. Ehkä minua ärsyttää se, että näillä välineillä on aina "tutkittava" jotain niin ryppyotsaisesti. Tekisivät joskus vain suoraan ja häpeilemättä runoa.
***
Omanlaistaan runoa on tehnyt aina jyväskyläläinen valokuvataiteilija Kapa (oik. Martti Kapanen, s. 1949), jolla oli Hippolyten pikkuruisessa studiossa näyttely Maisemaa etsimässä (3.–26.2.):
Sarjasta Maisemaa etsimässä, n:o 0617, 2011.
Jos nyt oikein ymmärsin, oli Kapa ottanut kuvat uudella puhelimellaan. Tällekin lajille kehitetään varmaan hiljalleen oma estetiikkansa, koska taiteella – tai itse asiassa ihmisellä yleensäkin – on taipumus tehdä välttämättömyydestä hyve. Olisin kuitenkin Kapana vähän varovainen. Hän itse kirjoittaa: "Jo aloittamani maisemaprojekti muuttui radikaalisti enemmän kokemuksen, tunteen ja värin, sekä sävyjen suuntaan; etäännyttäen perinteiseksi katsotun tavan kuvata maisemaa valokuvan keinoin. Nämä 'epävalokuvat' nousivat kuviksi 'oikeitten valokuvien' ohi ja rinnalle." Olihan näyttely ihan hauska, mutta ehkä kuitenkin vähän välityön makuinen.
***
Ja sitten meninkin jo Coronaan lattelle ja Jallulle ja luin Hesarin lisäksi vielä Höblänkin – nauttiessani kaupungin parhaasta talviterassista lämpölamppujen alla. Ja tulin varsin iloiseksi, kun tuntematon ohikulkeva nainen pysähtyi ja kommentoi: "Halusin vain kehua sinua Guggenheim-kommenteistasi. Voimaa taisteluun." Kylläpä kahvi maistui hyvältä! Tai Jallu. Tai oikeastaan koko taiteentäyteinen elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti