Näyttelykuvia 579 & 580 & 581 & 582 & 583 & Luettua 102: Taas ahkerana

Viime perjantaina päätin taas hetkeksi hylätä Guggenheimin ja keskittyä itse substanssiin eli katsoa väliin vähän taidettakin. Aloitin Ateneumin taidemuseosta, missä oli tarjolla Ruotsin ikuisen sunnuntain kuvaaja Carl Larssonin (1853–1919) näyttely Hyvän elämän jäljillä (10.2.–29.4.).

Omakuva uudessa ateljeessa, 1912.

On se tunnustettava, ettei tämä hyväntuulisuuden akvarellisti ole minun lajiani lainkaan, mutta näyttely oli silti kiinnostava ja hienosti tehty. Oli sitä paitsi hauska nähdä enemmän Larssonin vanhoja Ranskan ajan töitä. Oli myös terveellistä pohtia hänen vaimonsa, myös taidemaalarin koulutuksen saaneen Karin Larssonin (1859–1928) osuutta syntyneeseen kokonaistaideteokseen.

Larsson on sekä ärsyttävä että viehättävä, mitä vähän pohdin sitten tämän viikon radiokolumnissanikin, mutta ennen kaikkea olin taas iloinen Ateneumin kyvystä yhdistää taidetta ja kulttuurihistoriaa tasapainoisella tavalla. Palaan asiaan kuitenkin kohta, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Ilkkaan vähän pidemmän jutun.

Luin minä sitten illalla paksun, 250-sivuisen näyttelyluettelonkin kokonaan:

Timo Huusko (toim.): Carl Larsson. Ateneumin taidemuseo / Turun taidemuseo 2011. [Tekstit: Torsten Gunnarsson, Lena Rydin, Tutta Palin, Michelle Falcos, Timo Huusko]

Tässä paketissa on epäilemättä tarjolla kaikki se, mitä normaalin sivistyneen ihmisen täytyy Larssonista tietää. Larsson on myös hyvin kontekstualisoitu ruotsalaisen kansankodin syntyyn ja aikansa ranskalaiseen taidemaailmaan, ja hänen vaimonsa rooli on tuotu näyttävästi esiin. Vähän minua vaivasi se, että Larsson oli kuitenkin aikamoinen sovinistipaskiainen, mutta kirjoittajien pitää ikään kuin vieläkin selitellä asiaa – muun muassa sitä, ettei Karin Larsson voinut toimia koulutuksensa mukaisesti taiteilijana. Kirjaa vaivaa myös aikamoinen glorifioiminen. Ei Larsson nyt niin vallankumouksellinen taiteen kannalta ollut, ja olisi hänen melko kököistä monumentaalimaalauksistaan voinut pientä kritiikkiäkin esittää. Mutta olihan tämä ainakin ns. sivistävä lukukokemus. Sitä paitsi ahkerat suomalaiset taidehistoiroitsijat Palin ja Huusko pärjäävät tässä porukassa oikein hienosti. Enemmän heillä on kriittistä mielenlaatua.

***

Kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin lisäksi Ateneumin taidemuseo on kuunnostautunut viime vuosina tuomalla nykytaidetta näyttelyidensä oheistapahtumiksi niin, että katsoja kykenee tarkastelemaan teemojen jatkuvuutta taiteen muutosten pyörteissä. Niin nytkin. Larssonien perhe-elämää voi verrata nykyajan monimuotoiseen perhe-elämään valokuvataiteilija Elina Brotheruksen (s. 1972) ja kahden psykologin näyttelyssä Perhe kuvassa (10.2.–29.4.). Alkuidea oli psykologi Maiju Tokolan, ja mukaan tuli Brotheruksen lisäksi psykologi Riikka Toivanen. Psykologeilla on yhteinen yritys, Psykoterapiapalvelu Tunnetila.

Näyttelyssä on monimuotoisten perheiden haastatteluita ja valokuvia, ja luulenpa, että tämä näyttely on aika paljon enemmän totta kuin Larsson.

Rean ja Lauran perhe.

***

Ja lapsiakaan ei saa taidemuseoissa unohtaa. Onneksi on olemassa moskovalaissyntyinen Alexander Reichstein (s. 1957), leikkimielinen ja taidokas taiteilija, joka on erikoistunut tekemään lapsille installaatioita. Nyt hän on muuntanut Larssonin akvarelleja jättikokoisiksi tiloiksi, joihin voi kurkistella ja mennä sisään:

Vallan mainio idea ja myös toteutus.

***

Ateneumista jatkoin vielä gallerioihin. Galleria Heinossa oli Kim Simonssonin (s. 1974) näyttely Kameleontti (4.–26.2.). Simonsson on harvinainen miespuolinen japanilaisesta mangasta vaikutteita saanut tekijä. Tähän kun vielä yhdistetään tietty viimeistelty dekoratiivisuus, ollaan jo aika kaukana minun maustani. Mutta on hänen duuneissaan jotain hauskaakin, ja yllätin itseni vertaamassa hänen töitään vanhaan Gunnar Finneen (1886–1952), kun ryhdyin miettimään sitä, miltä hänen reliefimäiset teoksensa voisivat näyttää talon kyljessä ikään kuin arkkitehtuuriin upotettuna:

Uhri, 2011.

***

Ja sitten vielä Galleria BE'19, missä oli Beryl Furmanin (s. 1953) näyttely Altrui (25.1.–12.2.). Tulisieluinen taiteilija on viime vuosina tullut tunnetuksi eläinten oikeuksien puolestapuhujana, muun muassa Kiasman yhteydessä. Nyt häneltä oli esillä videoita ja maalauksia. Videot olivat vähän liian alleviivaavan toteavia – ehkä niistä puuttui joku emotionaalinen voima. Paljon tehokkaammalta tuntui hänen jättimäinen A4-tekstinsä, jossa oli pienellä präntillä kaksi liuskaa asiaa. Maalaukset olivat mielestäni luokattoman löysiä:

Ymmärrän, että asia on tärkeä ja että taiteilija on ryhtynyt taistoon tosissaan, mutta ei pitäisi unohtaa sitä, että hän on kuvataiteilija. Ettei olisi vain tullut liian kiire puhua?

PS. Seuraavana aamuna. 'Luokattoman löysiä' on tietenkin vähän rankasti ilmaistu, mutta olen nähnyt Burmanilta joskus takavuosina niin hienoja ja intensiivisiä maalauksia, että niihin verrattuna nämä olivat tosi pliisuja.