Julkaistua 830: Haluatko taidemiljonääriksi?

Rästien purku jatkuu. Tämä juttu julkaistiin jossain taanoisessa Taiteessa viimeisen viiden kuukauden aikana – en löydä sitä nyt pinoistani.

Haluatko taidemiljonääriksi?

Kiinan kallein elävä nykytaiteilija on nimeltään?

A: Wang Yidong B: Zeng Fanzhi C: Liu Ye D: Fang Chuxiong 

Vastauksesi on todennäköisesti väärä tai oikeaan osuessaankin silkka arvaus. Kaverille kilauttaminenkaan ei todennäköisesti olisi auttanut.

Kolme vuotta sitten Sotheby’s Hong Kong teki aasialaisen nykytaiteen hintaennätyksen myymällä Zeng Fanzhin (s. 1964) öljymaalauksen Pyhä ehtoollinen (2001) 23,3 miljoonalla dollarilla. Ostaja oli yksityiskeräilijä, joka halusi jäädä nimettömäksi. Kyseessä oleva teos on isokokoinen (220 x 395 cm) pastissi Leonardo da Vincin (1452–1519) kuuluisasta maalauksesta – raamatulliset henkilöt on vain korvattu kiinalaisten huivikaulaisten pioneerinuorten karikatyyrihahmoilla. Kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina on taidemaailmassa niin paljon puhuttu? 

Zeng Fanzhi on nykyään aasialaisen taidekaupan ehdoton huippunimi. Artpricen 500 maailman kalleimman taiteilijan vuotuisessa listauksessa 2013/14 hän oli 4. sijalla – hänen teostensa huutokauppatuotot olivat kaikkineen 59,7 miljoonaa dollaria. 

Zeng Fanzhi (s. 1964), Pyhä ehtoollinen, 2001.

Eivät muutkaan arvaukset olisi olleet huonoja. ”Kiinan johtava realistimaalari” Wang Yidong (s. 1955) oli samalla listalla sijalla 21. Hänen kallein yksittäinen teoksensa on mennyt 2,2 miljoonalla dollarilla. Liu Yen (s. 1964) useammastakin tyyliteltyjä lapsimaisia naishahmoja sisältävästä ja varsin viehättävästä teoksesta on maksettuja miljoonahintoja – kallein on mennyt 3,5 miljoonalla eurolla. Länsimainen taiteenharrastaja saattaisi tuomita hänen tuotantonsa sentimentaaliseksi naivismiksi. Traditionaalisempaa ja konservatiivisempaa kiinalaista maalausta – jota on lännessäkin tapana arvostaa – edustava Fang Chuxiong (s. 1950) ei ole yksittäisillä teoksilla päässyt miljoonakastiin, mutta tuottelias taiteilija on yltänyt huutokauppanoteerauksiensa kokonaistuloksessa jo 7,8, miljoonaan euroon. 

Kuuden muun kalleimman elävän kiinalaistaiteilijan – kaikki miljoonakastissa – nimi on keskiverrolle suomalaiselle taiteenharrastajalle todennäköisesti yhtä tuttu: He Yiang (s. 1957), Liu Dawei (s. 1945), Liu Wei (s. 1965), Luo Zhongli (s. 1948), Wang Yidong (s. 1955), Zhou Chunya (s. 1955). 

Edellä luetellut taiteilijat eivät edusta mitään yhtä tyyliä tai länsikeskeisestä kansainvälisestä taidemaailmasta niin tuttua hegemonista trendiä. Lista kertoo pikemminkin taidemaailmassa tapahtuvista pysyvämmistä rakenteellisista muutoksista. Kiinalainen raha on tullut osaksi taidemaailmaa, ja rahan voimaa ei tässä tapauksessa ole syytä epäillä. 

Kiinalainen raha tulee muuttamaan taidemaailmaa. Ehkä kaikkein oireellisin tuoreehko uutinen viime kesältä on se, että kiinalaisraha tuli mukaan myös taidemaailman taiteen arvoa määrittelevään isoon huutokauppabisnekseen: heinäkuussa uutisoitiin, että kiinalaisesta Taikang Life Insurancesta tuli Sotheby’sin suurin yksittäinen osakkeenomistaja 13,5 prosentin osuudella. Firman takana on 58-vuotias liikemies Chen Dongsheng, joka omien sanojensa mukaan haluaa ”luoda uudelleen kiinalaisen kulttuuriaristokratian”. Ja jos tämä ei riitä vakuuttamaan uudesta tilanteesta, on toinen uutinen viime kesältä vakuuttavampi ollessaan silkkaa numeraalista faktaa: Artpricen mukaan Kiina ohitti alkuvuodesta Yhdysvallat maailman suurimpana taidemarkkinana. Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta, mutta edellisestä kerrasta on kulunut jo viisi vuotta. Kiinan huutokauppamyynnit lisääntyivät alkuvuodesta 18%, ja sen osuus kansainvälisistä markkinoista oli 35,5% – Yhdysvaltain osuus oli huomattavasti pienempi: 26,8%. 

Kiina on vähän kuin Texas: siellä kaikki on isompaa ja kaikkea on enemmän. Kiinalaisten miljonäärien määräkin on häkellyttävä: eri talouslähteiden arvioiden mukaan Kiinassa vaikuttaa nykyään yli miljoona dollarimiljonääriä. 

Liu Yiqian.

Miljardöörejäkin on vaikuttava määrä: Forbesin listojen mukaan Kiinassa oli viime vuonna 50 nettoarvoltaan yli miljardin dollarin ihmistä. Moni näistä harrastaa taidetta ja perustaa myös kokoelmalleen yksityisen museon. Joillakin on menossa jo toinen. Näin ovat toimineet businessmiljardööri Liu Yiqian ja hänen vaimonsa Wang Wei, joiden jo kansainvälistä mainetta saavuttanut Long Museum (Lohikäärme-museo) toimii kahdessa toimipisteessä: Long Museum Pudong (2012) ja Long Museum West Bund (2014). Liu Yiqian herätti viime vuonna huomiota ostamalla Christies’in huutokaupasta Amedeo Modiglianin (1884–1920) Lepäävän alastoman (1917–18) Modiglianin tähänastiseen huikeaan ennätyshintaan 170,4 miljoonalla dollarilla ja maksamalla ostoksensa ohimennen American Express -kortillaan – päästen kuulemma samalla toiseenkin ennätysten kirjaan maailmanhistorian suurimmalla luottokorttiostoksella.

Kuka ihmeessä on Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani?

Joillekin taidemaailma on listojen maailmaa. Taidetta listataan saavutettujen hintojen mukaan. Museoitakin listataan kävijämäärien osoittaman suosion mukaan. Taidemaailmassa valtaa käyttäviäkin listataan vallan määrän mukaan. Art Reviewin auktoriteettina noteeratulla Power 100 -listalla vuoden 2013 ykkönen monille oli varmaankin vähän yllätyksellinen ollessaan kolminkertaisesti toinen, arabi, muslimi ja nainen: Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani. Tämä vuonna 1983 syntynyt moguli on Qatarin kuningashuoneen jäsen – entisen emiirin tytär ja nykyisen emiirin sisar – ja arkiselta toimeltaan Qatarin museotoimen johtaja. Syy, miksi hän esiintyy taidevallankäyttäjien listalla, on yksinkertainen: Qatarin jättimäiset taidemäärärahat, jotka ovat olleet viime vuosina ylittämättömiä. Vuosibudjetti on arvioitu miljardiksi dollariksi. Jos Al-Mayassa on halunnut jonkun teoksen, on hän sen myös ostanut – oli kilpailu kuinka kovaa tahansa. 

Al-Mayassa al-Thani.

Maailman kolmesta kalleimmasta myydystä teoksesta kaksi on päätynyt viime vuosina Qatarin holveihin: Paul Gauguinin (1848–1903) Nafea Faa Ipoipo (1892) viime vuonna yksityisenä myyntinä noin 300 miljoonalla dollarilla ja Paul Cézannen (1839–1906) Kortinpelaajat (1892–93), joka myytin myös yksityisesti Qatariin vuonna 2011 noin 272 miljoonan dollarin hinnalla. 

Paul Cézanne, Kortinpelaajat, 1892–93.

Kiinalaisten lisäksi siis arabeista on tullut merkittäviä pelureita taidemaailmassa. Se kolmas jäi kuitenkin totuttuun länteen, kun levy-yhtiömoguli David Geffen myi yhdysvaltalaiselle hedge fund -bisnesmies Kenneth C. Griffinille (nettoarvo 5,5 miljardia dollaria) omistamansa Willem de Kooningin (1904–1997) maalauksen Interchange (1955) noin 300 miljoonalla dollarilla. 

Arabien öljyrahan vaikutuksessa taidemaailmaan ei ole kyse pelkästään Qatarin rikkaasta kuningashuoneesta, vaan paljon laajemmasta pohjasta, mikä näkyy muun muassa siinä miten kaksi suurinta huutokauppahuonetta ovat laajentaneet toimintaansa Lähi-itään ja miten myös johtavat galleriat laajentavat toimintaansa samaan suuntaan. Christie’s on jo jonkin aikaa järjestänyt huutokauppoja Dubaissa (Yhdistyneet arabiemiirikunnat) ja näyttelyitä Dohassa (Qatar). Sotheby’s on järjestänyt huutokauppoja Dohassa vuodesta 2008. 

Damien Hirstin (s. 1965) pronsseja Dohassa.

Taiteilijatkin ovat löytäneet uusia suoramarkkinointikanavia: esimerkiksi Damien Hirst myi Dohaan vuonna 2013 monumentaalisen 14:n pronssiveistoksen sarjan arvioiden mukaan noin 20 miljoonalla dollarilla. Siellä hän piti myös ison retrospektiivisen näyttelyn. Samoilla apajilla on menestynyt myös vähemmän kaupallisena tunnettu Louise Bourgeois (1911–2010), jonka Dohaan hankittu ikoninen hämähäkkiveistos Maman (1999) maksoi sekin varmaankin enemmän kuin 10 miljoonaa dollaria – vaikka onkin ed. 6. 

Ja sitten tietenkin emiirikunnista vielä pinta-alaltaan suurin eli Abu Dhabi, jonne sekä Louvre että Guggenheim ovat levittämässä toimintaansa – surullinen G-projekti ei tosin ole juurikaan edennyt, vaan on vieläkin pelkkä monttu hiekassa. Sopimus tehtiin vuonna 2006, mutta luvattu valmistumisvuosi on siirtynyt hiljalleen: 2011, 2013, 2015, 2017. Ei taida tuoreinkaan toteutua.

Miksi rahalla olisi väliä?

Kaunosieluinen taiteenharrastaja voi ajatella, että eihän rahalla ja taidetta sen voimalla taidetta harrastavalla 1% eliitillä ole niin väliä. Näin se ei kuitenkaan mene. Raha tulee sisältöihin ja taidemaailman käytänteisiin monin tavoin. Yksi on tietenkin instituutioiden toiminta. Ennen oli varmaan aika helppoa poimia rusinoita pullasta ja esittää omavalintaisesti muuta maailmaa sopivina trendikkäinä annoksina: vuorollaan postsovjeettista itää, Etelä-Amerikkaa, Kiinaa, Afrikkaa jne. Jatkossa tulemme näkemään toisenlaisia ratkaisuja. Tuoreena esimerkkinä vaikkapa maineikkaan Pace Galleryn (New York, London, Beijing) uusi näyttely Beijingissä: Soll LeWitt & Zhang Xiaogang (28.9.–19.11.).

Yhdysvaltalaisella käsitetaiteellisen minimalismin sankarilla Sol LeWittillä (1928–2007) ja kohtuullisen nuorella kiinalaisella symbolistilla ja surrealistilla Zhang Xiaogangilla (s. 1958) ei luulisi olevan yhtään mitään yhteistä, mutta taidepuheella kaikki onnistuu: Pace on korostanut näitä yhteyksiä ”installoimalla läpinäkyvän seinän jakamaan taiteilijoiden töitä. Se luo visuaalisen törmäyksen mutta samalla havainnollistaa harmonisen ja käsitteellisen rinnakkaiselon.” 

Raha muuttaa taidetta. Puhe muuttaa taidetta. Ainakin tapoja katsoa taidetta. Eikä se välttämättä ole pelkästään huono asia. Katsojakin joutuu vähintäänkin miettimään sitä, mitä hänelle esitetään ja miksi.

Kirjoittaja ei hänkään muista suurinta osaa omassa jutussaan mainituista nimistä enää ensi viikolla.

Julkaistua 457 & Guggenheim Helsinki 41: Taiteen Formula ykköset

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Kirjoitin tekstin poikkeuksellissti jo eilen. Guggenheim Helsinki on valpastuttanut suomalaista taidekeskustelua kiitettävästi, ja minäkin seuraan nykyään lehdistön kautta paljon tarkemmin taidemaailman eliitin kansainvälisiä kuvioita. Haluan ymmärtää paremmin sitä taidemaailmaa, jota Guggenheimkin edustaa ja jota en suin surminkaan haluaisi Suomeen. Minulle taide on jotain aivan muuta kuin gaalailtoja, glamouria, miljonäärejä ja ennätyshintoja. Ymmärränhän minä toki, että joitakin se kiinnostaa, ja kai se on ihan legitiimiäkin, mutta ei sitä meidän verorahoillamme tarvitse tehdä. Eläkööt sitä elämää ne, joilla siihen varaa tai halua on. 
Tulipahan taas paasattua – en edes saanut mahdutettua kaikkia ajatuksiani tekstiin, kun se jo olikin säädetyt 4700 merkkiänsä täyttänyt. Olisin esimerkiksi mieluusti vähän vitsaillut siitä, että mikä erottaa Abu Dhabin ja Dohan Helsingistä. Dohassa ja Abu Dhabissa ei nimittäin tarvitse olla järin kiinnostuneita kävijäennusteista. Siellä ei välttämättä edes kaivata uusia kävijöitä, koska hyvä taide on diktatuureille aina vaarallista – jos ei sitä sitten ennakkosensuroida tarpeeksi, kuten näissä paikoissa varmaankin silloin tällöin tullaan tekemään. Toisin on pohjoismaisissa demokratioissa. Tässä siis taas näitä pohdintoja:

Taiteen Formula ykköset

Tiedättekö mitä yhteistä on brittitaiteilija Damien Hirstillä ja Kimi Räikkösellä – sen lisäksi että molemmat ovat miljonäärejä? Molemmat tekevät rahoistaan ison osan aasialaisella ökyavustuksella. Molemmat pääsevät kakulle niiden öljysheikkien kanssa, jotka yrittävät epätoivoisilla turhakkeilla hyödyntää rahasäiliöidensä mahdollistamaa symbolista potentiaalia ja lunastaa paikkaansa maailman kerman joukossa. Hirstillä ja Räikkösellä on hyvin samanlainen rooli, ja heidän markkina-arvonsakin lienee samaa luokkaa. 

Tiedättekö miksi Marokossa ajettiin vain yksi formulakisa vuonna 1958 ja miksi sekä Mexico Cityssä että Buenos Airesissa lakattiin järjestämästä kisoja jo 1990-luvulla? Tiedättekö miksi lajia nykyään ajetaan esimerkiksi Bahrainissa ja Abu Dhabissa? Tiedättekö miksi sekä Guggenheim että Louvre rakentavat museoitaan juuri Abu Dhabiin? No ei ainakaan sen takia, että Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kulttuurinen tausta tarjoaisi otollisen maaperän länsimaisen taiteen uudelle renessanssille arabimaissa. Rahastahan tässä on vain kyse. Guggenheimin Helsingille ja nyttemmin koko Suomelle esittämät rahatoiveet ovat vielä kuitenkin varsin pieniä. Louvren ja arabiemiraattien sopimus on ihan toista luokkaa: nimenkäyttö 525 miljoonaa dollaria, taidelainoista, näyttelyistä ja hallintomaksuista kymmenen vuoden aikana 747 miljoonaa dollaria! Louvre saattaa vielä noustakin Saadiyatin saarelle, mutta Guggenheimista en olisi varma: sopimus allekirjoitettiin jo vuonna 2006, mutta työmaalla on rakennuttajasotkujen ja lakkoilevien työläisten jäljiltä vain keskeneräinen rakennusmonttu. 

Länsimainen taidemaailma on kuitenkin voimakkaasti siirtymässä kohti Lähi-itää. The New York Times uutisoi tällä viikolla (13.10.), että siellä se jengi nyt on – ns. ”kaikki” ovat siellä, jos kutsu avajaisiin tulee. Huutokauppahuone Christie’s on jo jonkin aikaa järjestänyt huutokauppoja Dubaissa ja näyttelyitä Dohassa. Ja Sotheby’s seurasi tietenkin perässä: hekin ovat olleet Dohassa jo vuodesta 2008. Molempien huutokauppahuoneiden vuosittaisesta tuloksesta tulee Lähi-idästä nykyään jo noin 10%. Trendi on voimakkaasti kasvava. 
Ja mikä olisi olla Dohassa, kun länsimaiset rahahanat alkavat tukkeutua. Damien Hirstkin on löytänyt neitseelliset markkinat. Häneltä paljastettiin viime viikolla Dohassa 14 monumentaalisen pronssiveistoksen kokonaisuus Ihmeellinen matka. Myyntihinta on tietenkin liikesalaisuus, mutta on puhuttu 20 miljoonasta dollarista. Hirstiltä avattiin myös viime viikolla hänen uransa laajin retrospektiivinen näyttely Dohassa. Näyttelyn kuratoi Venetsian biennaalista ja Flash Art -lehdestä tuttu milanolaisnewyorkilainen kuraattori Francesco Bonami – yksi nykytaidemaailman mahtimoguleista. 

Damien Hirstin (s. 1965) uudet sikiöveistokset Dohassa.

Hirstin lisäksi Dohassa voi nykyään nähdä jättiveistoksia myös muilta länsimaisen taiteen tähdiltä, esimerkiksi Richard Serralta ja Louise Bourgeois’lta. 

Tämän Andy Warholin (1928–1987) saisi marraskuussa New Yorkista ehkä jopa 20 000 000 dollarilla. Mutta miksi se on juuri nyt Dohassa?

Viime viikolla Sotheby’s avasi uuden gallerian Dohassa. Siellä esitellään tulevan New Yorkin huutokaupan herkkuja: esimerkiksi Andy Warholin Elizabeth Taylorin muotokuvaa (Liz #1), jonka arvioidaan tuottavan 20–30 miljoonaa dollaria. Osa myytävistä teoksista tulee ilmeisesti sijoittaja Steven A. Cohenilta, maailman 107. rikkaimmalta mieheltä, joka käy parhaillaan sisäpiirikaupoista oikeutta Yhdysvalloissa ja tarvitsee lisärahaa juristikuluihin. Ja miksi teoksia näytetään Dohassa? Ehkäpä joku potentiaalinen ostaja kuuluu hallitsevaan al-Thani sukuun. Onhan uuden emiirin sisar Qatarin museotoimesta ja myös virallisista taideostoista vastaava Sheikha al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa al-Thani, joka on tämän uuden buumin keskeisiä hahmoja. Pankaa nimi mieleen, jos kykenette, sillä hän on Bonamin tavoin taidemaailman mahtimoguli. Ja tarkoitan siis nimenomaan länsimaista taidemaailmaa. 

Sheikha al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa al-Thani (s. 1983), jota The Economist nimitti viime vuoden keväällä "taidemaailman vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi". Olitteko aikaisemmin kuulleet tätä nimeä? Koittakaapas nyt opetella se.

Voisihan tätä kaikkea tietysti ajatella myönteisestikin. Eikö Qataria voisi pitää edelläkävijänä länsimaisen taiteen ja Lähi-idän dialogissa? Olisin taipuvainen vastaamaan kielteisesti. Kun ei Qatarilla ole nykytaidetta, se ostaa sitä. Ja tietenkin parasta oman ymmärryksensä mukaan – eli kalleinta. 
Näinhän Qatar toimii urheilumaailmassakin. Se on pitkään toiminut yhtenä urheilijoiden ostamisen edelläkävijänä. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa kenialainen Stephen Cerono, joka voitti qatarilaisena Saif Saaeed Shaheenina estekultaa sekä Pariisissa vuonna 2003 että Helsingissä vuonna 2005. Suurin osa qatarilaisista urheilijoista ei asu Qatarissa. He piipahtavat siellä vain muutaman kerran vuodessa uusimassa viisuminsa. 

Maailman kulttuurista – puhutaan sitten urheilusta tai taiteesta – vuorovaikutusta ei useinkaan säätele kansojen rakkaus tai edes uteliaisuus toisiaan ja toistensa kulttuuria kohtaan. Silloin kun ollaan huipulla, sitä säätelee vain raha. 
Hiekkalaatikoiden sijaan kannattaisi ehkä pysytellä ruohonjuuressa ja aidossa rakkaudessa.